3. Sukunimenotto aikansa yhteiskunnassa 1 Uusien sukunimien antajat
3.7 Mallit ja muoti
3.7.1 Muotinimiä ei tunnistettu
Niin kuin nimien valinta yhteiskunnallisen luokan mukaan myös nimimuodin tiedostaminen osoittaa tarkkaa sosiaalista vaistoa. Georg Simmel on Muodin filosofia -nimisessä esseessä (1905) sanonut, että muoti ”on annetun mallin jäljittelyä ja tyydyttää siten tarvetta
sosiaaliseen kiinnittymiseen. - - [M]uodit ovat aina luokkamuoteja: ylempien kerrosten muodit ovat erilaisia kuin alempien kerrosten, ja ensin mainitut hylkäävät ne sillä hetkellä kun ne alkavat levitä yleisempään käyttöön.” (Simmel 1986, 26.) Näinhän kävi nen-nimien kanssa. Nämä ajatukset kuvaavat hyvin länsisuomalaisten uusien sukunimien omaksumista.
Tosin nimien ottajat itse harvemmin ainakaan aluksi ja tietoisesti toimivat Simmelin sanoin
”tyydyttääkseen sosiaalisen kiinnittymisen tarvetta”. Tuo tarkka sosiaalinen vaisto oli papistolla, kun se alkoi aktiivisesti noudattaa nimenannon ideologiaa, mihin sitä julkisesti lehdistössä ainakin epäsuorasti patisteltiin. Ennen pitkää nimenottajat itsekin omaksuivat nimimallit, joita sitten noudatettiin paljonkaan niistä poikkeamatta.
Yleistyneet sukunimityypit erottuivat selvästi sosiaalisen aseman mukaan. Nimien suomalaistajien akateemiset pioneerit 1870-luvulla olivat ottaneet suomenkielisiä nimiä, jotka yleistyivät kansalle 1880- ja 1890-luvulla (Pajula 1956, 115, 116), mutta silloin sivistyneistö ei enää ottanutkaan esim. nen-loppuisia nimiä. Suurnimenmuutossa 1906 sivistyneistö oli jo siirtynyt suosimaan muita johtimia kuten johdinta -io ja kaksijäsenisiä nimiä (Närhi 1996, 34, 41).
Eero Kiviniemen monet tutkimukset suomalaisten etunimien suosion vaihtelusta osoittavat, että nimimuotien vaihtelu noudattaa samoja lainalaisuuksia kuin muidenkin uusien ilmiöiden leviäminen ja nimen valintaan vaikuttavat seikat ovat yleensä tiedostamattomia (Kiviniemi 1989, 310; 1993, 44). Etunimien valintaa ohjaa tiedostamattomaan sosiaaliseen vaistoon perustuva sosiaalinen maku. Näin päädytään nimiin, joiden suosio muihin verrattuna on selvä mutta lyhytaikainen. Jos kyseessä on erilaisiin sosiaalisiin luokkiin jakautunut yhteisö, muoti kuvastaa näiden välisiä eroja. (Kiviniemi 1982, 170.) Kiviniemen kuten myös Simmelin mukaan muoti toisaalta auttaa erottautumaan, mutta toisaalta se yhdistää muihin muotia seuraaviin (Kiviniemi 2006, 69). 1900-luvun taitteen kahden puolen yleistyneet uudet sukunimet täyttävät muotinimen ehdot myös siinä, että niiden suosio oli suhteellisen
lyhytaikaista: nen-loppuisten nimien huippu sijoittui 1870–90-luvuille, lyhyiden, kaksitavuisten nimien suosio alkoi 1890-luvulla, oli 1900-luvun alussa suurimmillaan ja hiipui 1910-luvulla. Sen sijaan lA-loppuisia ja kaksijäsenisiä nimiä ei ole koskaan sanottukaan
muotinimiksi, vaikka niiden osuus oli huomattava samoihin aikoihin otetuista nimistä. Ne ovat nimittäin pysyneet otettujen nimien joukossa 1850-luvulta alkaen vielä 1930-luvulla ja siitä eteenpäinkin.
Kuten etunimienkin valitsijat, ovat uusien sukunimien ottajat pitäneet harvinaisina nimiä, jotka ovat ajan myötä osoittautuneet hyvin yleisiksi. Selvimpiä esimerkkejä tästä ovat nimet Aalto ja Laine tai Virtanen, josta eräs nimenottaja oli noin 1890 sanonut, ettei ollut toista samannimistä kuullut. Pappien vaisto nimien antajina riitti siihen, että tietyille
yhteiskuntaluokille annettiin tietynlaiset nimet, mutta yksittäisten nimien yleistymistä he eivät voineet tietää. Liika samanimisyys kyllä koettiin niin paljon häiritseväksi, että se johti joskus jopa nimenmuuttoon.
Kun jokin nimi vasta alkoi yleistyä, ei ollut vielä tietoa eikä käsitystä laajemmin, kuinka yleinen se oli, eiväthän kaikki nimet heti alkuun vielä tietenkään olleet ehtineetkään yleistyä. Omasta mielestä annettiin tai otettiin harvinainen nimi. Tunnettiin malli, joka tuntui uudelta ja tuoreelta. Tästä havainnollinen esimerkki on, kun nimeä Mäntynen pidettiin Honkajoella 1900-luvun vaihteessa liian yleisenä ja muutettiin nimeksi Salminen 1139).
Myöhemmin on nähty, että Salminen on kymmenen kertaa yleisempi kuin Mäntynen (VRK)..
Viipurissa nimi Salonen on valittu n.1903 Pölläsen tilalle ja todettu, että se oli ”mukava melko harvinainen nimi”. (984) [Salosen frekvenssi on 2010-luvulla yli 14 000, VRK ].
Säräisniemellä savottakaverit, joilla molemmilla oli sukunimi Karppinen, päättivät joskus vuosina 1902–08 ottaa eri nimet ja valitsivat nimet Aalto ja Laine, joita pidettiin harvinaisina. (1578) [Frekvenssit 2010-luvulla: Aalto lähes 9 000, Laine lähes 19 000, VRK.]
Juuassa korvattiin 1914 nimi Gröhn nimellä Laine. Nimi valittiin opettajan avulla luettelosta, koska se oli ”seudulla tuntematon”. (1815)
Mäntyharjulla 1890 vaiheilla nimen Virtanen valinnasta: ”Isäni kertoi, että vallesmanni luki nimiä luettelosta ja tuli Virtasen kohdalle, sanoi tämä on nimeni, en ole toista samannimistä kuullut.” (788)
Vuonna 1900 Karl Viktor Emmanpoika Loimaan Metsämaalta ja hänen ikätoverinsa kävivät rippikoulua Loimaan kirkonkylässä. Kummallakaan ei ollut ”oikeata”
sukunimeä. Pappi sanoi, että sellainen pitäisi nyt ottaa. Yhteistuumin pojat päättivät, että Virtanen on hyvä nimi ja niin merkittiin kirkonkirjoihin Karl Viktor Virtanen sekä [se toinen] Virtanen. (1202)
1900-luvun alussa sukunimetön Mäkilän isäntä Mynämäeltä oli Helsingissä
linnoitustöissä ja ihastui uudenaikaiseen nimeen Virtanen, jonka otti sukunimekseen.
Kun lapset myöhemmin arvostelivat Mäkilä-nimen hylkäämistä, isä sanoi: ”Se on uusi ja hieno nimi, eikä sitä sellaista kaikilla olekaan.” (96)
Muotinimiksi ei ole tunnistettu myöskään seuraavia nimiä. Niille on esitetty perustelu, mutta tällaiset perustelut on tulkittava niin, että ensin on löydetty mieluisa nimi ja sitten on haettu sille perustelu. Niinhän toimitaan etunimiäkin otettaessa.
– Nimeä Aaltonen on perusteltu 1900-luvun alussa siten, että Amerikan-matkalla aallot keinuttivat (451)
– nimi Aalto on valittu, koska ”aallot loiskivat kotipihan rantaan” (863) – 1921 nimen Aalto otti ammattikalastaja, joten ”merellinen nimi” (1346)
– 1800-luvun lopulla otti nuoripari nimen Halme, koska raivasi peltoa peräniityillä (1876) – nimeä Kalke on perusteltu 1917 sillä, että isä oli seppä, ja pajasta kuului kalke (1259, 1846) – nimelle Suvanto on löydetty peruste Kalevalan Väinämöisen epiteetistä Suvantolainen (127).
3.7.2 Muoti tiedostettiin
Vaikka yksittäisten nimien yleistymisestä ei tiedetty, muoti tai muodikkuus on mainittu vastauksissa nimen perusteluna usein, kun on kaupunkiin muuton yhteydessä valittu uusi nimi, mutta joitakin kertoja muulloinkin.
Heinonen, ent. Perttuli (tn.), Mouhijärvi 1800-luvun loppu. Poika lähti kotoa ja otti oman muodikkaan nimen. (1730)
Järveläinen, ent. Järvenoja, Loimaa 1900-l. alku. Rovasti uudenaikaisti nimen. (188) Laaksonen, ent. Andersson, 1850-luku. Perusteluna ”suomalaistamismuoti”. (886) Laaksonen, ent. Yli-Lassila, Loimaa 1880-luku. ”Opettaja antoi muotinimet.” (1221)
Laitinen, ent. Vähä-Ettala, Kodisjoki 1911. ”Tehtiin Laitinen nimestä Laitila, koska nen-pääte oli muodissa.” (1683)
Leppänen, ent. Ripatti, Hartola, veljen nimi Laine. Perusteluna, että nämä nimet ”olivat siihen aikaan muotia” . (1216)
Mäkinen, ent. Lähteenmäki, Helsinki 1906. Muoti vaati lyhentämään nimeä. (1571) Neronen, ent. Wolin, Rauman mlk. 1800-l. loppu. Kotoa lähdettäessä otettiin uusi nimi, nen oli muotia. (1730)
Salminen, ei ent. sn:ä, Äänekoski 1860-luku. Nimi ei perustu mihinkään, mutta nen-pääte vaikutti nimeen. (1317)
Salo, ent. Linnusmäki, Tampere 1901. ”Syntymäpaikasta eroamisen takia piti ottaa uusi nimi, johon vaikutti muotivillitys.” (989)
Salo, ent. Räsänen, Viipuri n. 1900. Nimi ”yleisen tavan mukaan”. (989) Toivonen, Perttuli (tn.), Mouhijärvi 1800-l. loppu. Muutettaessa kotoa otettiin muotinimi. (1730)
Viitanen, ei ent. sn:ä, Nimi Tampereella Finlaysonin tehtaalla n. 1886, ”koska nen-päätteiset nimet olivat suurta muotia”. (229)
Viljanen, ent. Perttuli (tn.), Mouhijärvi 1800-l. loppu. Muutettaessa pois kotoa oli otettava uusi nimi, nen oli muotia. (1730)
3.7.2.1 Kaupunkilaisnimilläkin mallinsa
Tavallisesti vielä 1900-luvun taitteen molemmin puolin kaupunkiin muutto palvelukseen, ajuriksi tai tehtaaseen vaati sukunimen ottamista, ja sen oli oltava sekä pappien että
nimensaajien mielestä ruotsinkielinen. Sehän oli vuosisatainen tapa, josta oli tiedossa paljon malleja.
Kun vastaajan sukunimetön isoisä muutti Eurajoelta Raumalle 1800-luvun puolivälin jälkeen, annettiin hänelle pappilassa nimeksi Rosenberg. (680)
Äitini syntyi Ylistarossa suurena nälkävuonna 1867. [Vanhemmat menettivät talonsa ja päättivät lähteä] etsimään leipää etelästä. Heidän nälkävaelluksensa päättyi lopulta Tampereelle. Kirkonkirjoihin heidät on merkitty 1871 - - Messukylän seurakuntaan, jossa ei pidetty sopivana kirkonkirjaan Sippola-nimeä (äitini isän talonnimeen perustuva aiempi nimi), vaan perhe sai uuden sukunimen Grönroos. Näin kävi yleensä kaikille, jotka siihen aikaan muuttivat maaseudulta kaupunkeihin. (554)
Isäni isän sukunimi ”Tampereelle muuttaessaan 1870 oli Lännenpää. Mutta niihin aikoihin suomalaiset sukunimet eivät kaupungissa kelvanneet – ja niin tehtiin isoisästäni Friman. Myöhemmin Tampereelle muuttanut sisar sanoi, että hänellä on täällä veli, jolle on annettu nimi Friman. Joten eikö hänkin saisi samaa nimeä. Ei. Hänestä tehtiin Forsman.” (1143)
Nurmijärveltä Lounamäen talosta lähti 1873 nuori pari Helsinkiin ja otti nimen Lindfors, jonka sitten 1906 vaihtoivat nimeen Lounamaa. (280)
Messukylän Ilolan rusthollarin poika muutti Tampereelle 1877 ja otti rovastin ehdotuksesta nimen Sirén. (355)
Kenkäkauppias Leander Lindén oli vaihtanut n. 1880 Pohjanmaalta Tampereelle tullessaan Asunmaa-nimen ruotsalaiseen nimeen. (367)
Ida Maria otti nimen Fagerström tullessaan palvelukseen Uuteenkaupunkiin herrasperheeseen [1880-luvulla]. Näin perimätieto.” (1248)
Messukylästä Tampereelle töihin muuttaja sai papilta n.1890 uuden
”kaupunkilaisnimen” Lindstedt. Kotipitäjässä tilannimi Vilunen oli vielä kelvannut.
(1237)
Mainittakoon että isäni täti Selma Valkeinen (s. 1861) meni [Soinista] Helsinkiin palvelukseen, sittemmin oli ompelija ja muutti nimensä Seder[iksi]. (754)
Jos kaupunkiin muuttajat ottivat suomalaisia nimiä, sopiviksi koetut nimet olivat usein muotinimiä. Nimen tuli olla uudenaikainen. Torppien, mäkitupien ja jopa talojen kaksiosaisiin nimiin perustuvat sukunimet koettiin vanhanaikaisiksi ja maalaisiksi. Niinpä kaupunkiin muutettaessa yleensä nimikin muuttui. Kaupunkiin kelpuutetut nimet olivat lähes aina nen-loppuisia tai muita muodinmukaisia:
Aronen ent. Pyy Mouhijärvi 1900-l. taite Poika muutti Poriin ja otti muotinimen.( 1730) Järvinen ent. Suojärvi Tampere 1896 Synkkä nimi pois ja tilalle muotinimi, kun
tuli muutto Ylöjärveltä Tampereelle. (599) Järvinen ent. Särkijärvi Tampere 1880–90-luku Kun muutti Treelle, oli otettava
”hienompi” sukunimi. (169)
Laaksonen ent. Tiiri Turku 1870–80-luku Opettaja sanoi, ettei Tiiri ole mikään nimi.
Antoi nimen Laaksonen. (319)
Lehtinen ent. Pyy Mouhijärvi 1900-l. taite Poika muutti Tampereelle ja otti muotinimen.
(tn.) (1730)
Pitkänen ent. Pitkälä Petäjävesi 1900–10 Khra muutti nimen nen-päätteiseksi
(tn.) papinkirjaan oppikouluun menoa varten.
(688)
Virtanen ent. Salminen Helsinki 1900-l. taite ”Isäni isä lähti kaupunkiin, siis Helsinkiin.
Hänestä Salminen oli kovin maalainen nimi, joten hän otti - - kaupunkilaisen sukunimen Virtanen.” (840)
Lehmus ent. Tanhuanpää Turku 1900-l. taite Meni Urjalasta Turkuun töihin, joten otti
uuden nimen. (611)
Nurmi ent. Veistinen Taivassalo 1890-luku Muutti Turkuun, häpesi kaupungissa vanhaa nimeä. (421, 1106)
Ruotsalainen Sandvik ei kelvannut ”kaupunkinimeksi”, sillä tarve muuttaa nimeä elämäntilanteen muuttuessa näyttää olleen ratkaisevampi tekijä:
Lehtoranta ent. Sandvik Kalanti n. 1900 Sandvikin tytär meni palvelukseen Uuteen-kaupunkiin ja otti uuden sukunimen. (1248)
3.7.3 Mistä mallit?
Miten jotkin nimet yleistyivät? Miten niistä tuli muotinimiä? Eihän mikään muoti synny tyhjästä. Ensin pitää olla jonkinlainen malli, alkusysäys. Se, että annettiin pysyviä sukunimiä vaihtuvien lisänimien tilalle tai kokonaan lisä- tai sukunimettömille, oli innovaatio, joka nimensaajien piti hyväksyä. ”[N]imi-innovaatio tarvitsee yleistyäkseen riittävän suuren yhteisön, ellei sen tukena ole mitään perinnettä.” (Kiviniemi 1989, 326.) Suuri
nimijärjestelmän muutos onnistui, koska suuri joukko rahvasta hyväksyi sen. Ehtona nimien hyväksymiselle kuitenkin oli, että nimenvalintaperiaatteet olivat yhteisölle tuttuja ja nimet muodoltaan ja sisällöltäänkin nimiksi tunnistettavia (Benson 1977, 123).
Oletetaan, että jokin ilmiö leviää, kun ihmiset haluavat tehdä samoin kuin muut.
Sirkka Paikkalakin on arvellut Virtanen-tyyppisten nimien yleistymisestä, että ”tavallisen kansan päätöksissä suurin merkitys lienee naapurien tai tuttujen kansalaisten esimerkistä opitulla mallilla ja suusanallisella viestinnällä” (2004, 384). Benson on esittänyt kysymyksen, kuinka paljon nimellä pitää olla käyttäjiä, että siitä voi tulla malli muille (1977, 124).
Riittikö, että kansanihmiset kuulivat lähiympäristössään uusia nimiä? Entä mistä naapurit olivat saaneet uudet nimensä? Olihan nimensaajien elämänpiiri melko rajallinen. Eniten vaikuttikin se, että ylemmän luokan edustajat, papisto ja opettajat, alkoivat suosia tiettyjä nimiä, joita sukunimettömät ohjailtiin hyväksymään. Sukunimikyselyn vastauksista käy ilmi, että joillakin papeilla saattoi olla mieltymys joihinkin nimiin, jopa yhteen nimeen, jota hän antoi aina uudelleen.
Kansa ei luonnollisestikaan vastustanut oman seurakunnan kirkkoherraa tai omaa opettajaa. Kun nimi oli saatu tai otettu, se tuli tietenkin ensin lähipiirin tietoon. Uutta sukunimeä ei kuitenkaan tarvinnut käyttää maalaiskylissä lähipiirissä jokapäiväisessä elämässä. Entiset puhuttelunimet ja -tavat eivät suinkaan heti väistyneet, vaan niitä käytettiin edelleen. Siitä on vuoden 1986 aineistossakin tietoja. Uusia sukunimiä käytettiin virallisissa ja puolivirallisissa yhteyksissä, kinkereillä, avioliittoon kuulutuksissa, oppilaitoksissa,
yhdistyksiin jäseneksi liityttäessä, työtä hakiessa ja työpaikoilla sekä sotaväessä. Kun uusia sukunimiä kuultiin enimmäkseen virallisissa yhteyksissä, niille kertyi tietty prestiisi ja muodostui käsitys siitä, millaisia olivat sukunimiksi sopivat nimet. Sitä mallia noudatettiin.
Toisaalta osa väestöstä sai vaikutteita myös kotipitäjää laajemmalta alueelta, liikehtihän tilaton väestö lisääntyvästi 1800-luvun loppupuolella toimeentuloa etsiessään.
Papit ja opettajat saattoivat lukea nimenvalintaohjeiksi sanomalehdissä julkaistuja nimiluetteloita. Entä mistä suosituslistoihin oli saatu nimimallit? Suurelta osin jo 1850-luvun lopulla sanomalehdissä julkaistut nimisuositukset noudattivat vanhaa kansallista nimistöä, suku- ja paikannimiä tai ainakin niiden mallien mukaan sepitettyjä uusia nimiä. Lehtien nen-nimien aineistoa Sirkka Paikkala on esitellyt hyvinkin laajasti (2004, mm. 234–367).
Kansalaisuus- ja suomalaisuusaatteen johtajat ovat ainakin pyrkineet antamaan alkusysäyksiä, mihin suuntaan sukunimienotto kehittyi. Lopulta ratkaistiin kansan keskuudessa, pappiloissa, kouluissa ja työpaikoilla, millaiseksi sukunimistö muodostui.
Muitakin kuin nen-loppuisia nimiä oli lehtien nimisuosituksissa. Esimerkiksi Turun Sanomissa 1880 Tanner ja Siiwo muiden nimien joukossa (Paikkala 2004, 188). Rauman Lehti julkaisi 1890 nimiehdotuksia 172 nimeä, joista lyhyttä tyyppiä edustivat mm. Ahawa, Apaja, Arho, Hela, Karpalo, Keula, Kielo, Noro, Rotko, Sorja, Salmi ja Walwe (mts. 199).
Vihtori Peltonen (Johannes Linnankoski) moitti 1897 Uusimaa-lehdessä liioista nen-loppuisista nimistä ja suositti lyhyitä nimiä, kuten Aunio, Hattara, Helwe, Kangas, Kilpi, Kupla, Oras, Paatero, Wanamo, Wasamo ja Waltimo. Hyviä kirjoittajasta olivat myös Korpikuusi, Metsäpelto, Peltokangas ym. kaksijäseniset nimet. Näiden lisäksi hän luetteli 500 nimiehdotusta. (Paikkala 2004, 197.)
Edellä lainattujen ja monien muiden lehtikirjoitusten lisäksi vuoden 1906 suurnimenmuuttoa varten julkaisi Suomalaisen Nuijan nimensuomalaistuttamistoimikunta Kokoelman Suomalaisia nimiä. Vihkonen sisälsi reilut 4 800 nimiehdotusta.
Nimenmuuttotoimikunta opastaa alkupuheessa, että kun joukossa on runsain määrin
”yhdistettyjä nimiä”, niiden mukaan ”voi yhä uusia ja uusia yhdistyksiä toimittaa”. Niiden lisäksi mukaan on otettu tunnettuja paikannimiä tai niiden ”johdannaisia” sekä ”joitakuita isännimeen liittyviä sukunimimuodostuksia”. Oppaan sivuille on aakkostettu kaikkia
tunnettuja nimityyppejä: Aamunen, Aaponen, Aholainen, Aartola, Eerola, Erälä, Haasiamäki, Halkilahti, Huutoniemi, Ilo, Joki, Kaakko, Kaari, Pilvi, Latvio, Mainio, Niiniö, Ohvakka, Opasti, Paatsama, Palokki, Rantamo, Saares, Saaristo, Saarimus, Seljänne, Silvento, Tuutari, Tyvekäs, Vahtia, Vasuri, Vuokatti, Ylänkö. Luettelon nimet eivät siis olleet mitään
keinotekoisia uudismuodosteita, mutta ne osoittivat, että tutuistakin nimimalleista voitiin varioida uusia nimiä vanhojen mallien rajoissa.
Vuonna 1907 Suomalaisuuden Liiton Nimiopas sisälsi yli 6 600 suomalaista sukunimeä, joukossa paljon käytössä olleita nimiä (Närhi 1996, 34, 53). Siinä esiteltiin samaan tapaan kuin edellisessä oppaassa kaikkia nimityyppejä, mutta nen-nimiä siinä oli huomattavan vähän, samoin la-loppuisia nimiä. Sen sijaan kaksitavuisia lyhyitä nimiä, kaksijäsenisiä nimiä sekä aiemmissa otetuissa sukunimissä vielä harvinaisehkoja johdoksia (esim. Irjanto, Jalanti, Järväjä, Kalava, Kesamo ja Kiviö) oli enin osa. Tähän oppaaseen oli selvästi yritetty keksiä joukkoon aivan uusia muodosteita. Nämä mallinimet tulivat julki kuitenkin myöhään siinä suhteessa, että suuri osa tavallista kansaa oli jo kauan ennen näitä saanut uudet sukunimensä.
Suomalaisten sukunimien ottovaatimus perustui kansallisuusaatteeseen. Se kuului olennaisena osana sivistyneistön nimenmuuttoihin. Oli oikeastaan kaksi erilaista
nimenottokerrostumaa. Sivistyneistö otti suomenkielisen nimen 1906 suurnimenmuutossa ja
hieman jo ennen ja jälkeen sen korostaakseen suomalaisuutta Se luki sanomalehtiä ja sillä oli mahdollisuus tuntea niiden nimikampanjat, joiden käynnistäjät viisaasti tukeutuivat
perinteiseen suomalaiseen nimistöön. 1900-luvun alussa nimenvalitsijat ohittivat oppaan teennäisimmät uudismuodosteet. Ns. tekonimet tulivat tavallisemmiksi vasta 1920-luvulla ja 1930-luvun suurnimenmuutossa.
Vuoden 1986 sukunimikyselyn lomakkeessa oli kohta, jossa tiedusteltiin, käytettiinkö julkaistuja nimiluetteloita apuna. Vastaajille siis vihjaistiin, että asiasta voisi mainita, mutta tiedot sukunimien suosituslistoista ovat harvinaisia, kaikkiaan tusina
mainintaa. Ne kuvaavat kuitenkin hyvin nimenoton jakautumista siten, että rahvas otti vanhan tavan mukaan kaksijäsenisiä, lA-loppuisia ja sto-loppuisia sekä johtimettomia asuinpaikan nimeen perustuneita nimiä. Myös nen-nimet valittiin tai saatiin yleensä ilman suosituslistoja.
On vain neljä tietoa 1800-luvun lopulta, että nen-nimi löytyi listasta: nimet Auvinen ja Karttunen etsi asevelvollisuusarmeijan kirjuri sotamiehille, nimen Rantanen valitsi ”jostain listasta” saaressa sijainneen talon isäntä ja nimi Virtanen löytyi luettelosta 1890. Muut maininnat nimilistan käytöstä koskevat 1900-luvun puolella otettuja nimiä. Neljä niistä on lyhyitä: Aalto 1906 (”lienee saatu jostakin suosituksesta”), Kalske 1906 (”nimi otettiin luettelosta”), Murto 1906 (Suomalaisuuden Liiton ehdotus) ja Laine 1914 (opettaja auttoi valitsemaan luettelosta). Odotuksen mukaisesti 1900-luvun alun uusi suosikkityyppi, -iO-loppuiset nimet, kuuluvat suosituslistoista poimittuihin nimiin: Leisiö n. 1913, Sainio 1910-luku (”nimi lehdessä olleesta luettelosta”), Valvio 1906 (”nimi otettu jostakin luettelosta”).
1900-luvun alun nimiä on myös Viljava 1900–10 (Suomalaisuuden Liiton listasta). – Listoista saatiin siis malleja muilla kuin lA- tai stO-johtimilla muodostetuille nimille. Tämä koskee 1900-luvun puolella itse valittuja sukunimiä. 1800-luvun puolella vaikutteet kulkivat enimmäkseen pappien, opettajien ja muiden auktoriteettien kautta, eivätkä nimien saajat tienneet, mistä vaikutteet olivat lähtöisin.
Nimeämismallit
Eero Kiviniemi on käsitellyt paikannimien muodostusta mallin mukaan teoksessa Väärät vedet (1977) ja ottanut taustaksi tšekkiläisen Rudolf Šrámekin teorian mallien osuudesta paikannimien synnyssä (Onoma 1972/73, 55–75). Se mikä sopii tältä kannalta suomalaisiin paikannimiin, sopii suurelta osin myös otettuihin sukunimiin. Nimeämismalli koostuu
nimeämisperustemallista ja sananmuodostusmallista (Kiviniemi 1977, 8). Samaa artikkelia on
referoinut myös Paikkala, joka on pitänyt uusien sukunimien motivaatiomallina (eli nimeämisperustemallina) kansallistuntoa (2004, 45, 48).
Kiviniemen mukaan nimenanto on nimenvalintaa nimenantajien tunteman nimistön pohjalta (1977, 208). Tämähän toteutui, kun julkaistuissa sukunimien valintaohjeissa
hyödynnettiin jo käytössä ollutta nimistöä mutta myös siten, että kansanihmiset itse ottivat nimiä ympäristönsä paikannimien pohjalta ja käyttäen tuntemiaan sukunimiä. Toinen ilmiö, joka toteutui yhtä hyvin sukunimien valinnassa kuin paikannimistössäkin, oli
nimenmuodostusmallien variointi, sekä leksikaalinen että semanttinen. Valmiiksi oli olemassa myös kahden nimen systeemi ja nimeämisperustemalli, asumusten nimiin perustuvat nimet, joten sukunimien ottamisesta voi todeta saman kuin paikannimistä: ”Nimenanto on oikeastaan vain systeemin säätelemää nimenvalintaa” (mts. 196).
1900-luvun taitteen molemmin puolin voitiin tunnetun nimisysteemin pohjalta ja käytössä olevasta nimistöstä sitä varioiden luoda uusia sukunimiä, jotka sopeutuivat hyvin vanhaan nimiympäristöön. Tilannimet olivat ennenkin siirtyneet henkilön lisä- tai
liikanimiksi, uutta oli se, että niistä tehtiin pysyviä sukunimiä. Asumusten nimiä, nen-, la- ja sto-loppuisia tai kaksijäsenisiä tai lyhyitä kaksitavuisia, kaikkia niitä valittiin sukunimiksi.
Mutta nimiä voitiin myös varioida, kaksiosaisesta asuinpaikan nimestä voitiin muodostaa yksijäseninen nen-loppuinen sukunimi tai ottaa siitä sukunimeksi vain jompikumpi osa.
Nimeämisperustemalli pysyi samana, mutta sananmuodostusmallia muunneltiin. Silti uudet sukunimet noudattivat vanhoja nimimalleja. Kun otettiin luontonimi sukunimeksi – yksi tai kaksiosainen – olivat nimeämisperusteen mallina luontopaikannimiin pohjautuvat
asumuksennimet, joista oli saatu aiemmin lisänimiä.
Jos sananmuodostusmalli tulee niin produktiiviseksi, että siitä tulee muoti ja mallin mukaisia nimiä on liikaa identifiointitehtävään nähden, malli hylätään, koska nimien tehtävä on identifioida (Kiviniemi 1977, 9). Kun jotakin mallia on paljon tarjolla, käytetään sitä herkästi, ja lopulta mallista tulee muoti. 1800-luvun loppupuolella annettiin niin paljon nen-loppuisia sukunimiä, että samoja nimiä tuli liikaa. Niin sitten siitä mallista luovuttiin, kun nimet eivät enää olleet tarpeeksi erottelevia, ja alettiin suosia muita johtimia, kuten -iO-johdinta, ja lyhyitä kaksitavuisia nimiä. Nekään mallit eivät suinkaan olleet täysin uusia, mutta aatteen johtomiehet yllyttivät kansaa niiden käyttöön.
”Leksikaalisten, semanttisten ja morfologisten mallien keskeisyys
nimenmuodostuksessa [näkyy siinä että] propri muodostetaan entuudestaan nimenantajan tunteman nimistön mallin mukaan.” ”Tämä mahdollistaa sen, että hän [nimenantaja] pystyy tuottamaan nimiksi tunnistettavia ilmauksia - - .” (Kiviniemi 1977, 6, 7.) Nimi tehdään siis
suoraan nimeksi. Uudet sukunimet annettiin suoraan sukunimiksi. Niihin tarvittiin nimen tuntomerkkejä. Nimenantajat ja -ottajat tajusivat vaistonvaraisesti, että johdin tekee sanasta oikean nimen. Siksi nimen loppuun pantiin niin usein johdin -nen tai -lA. Lukuisten otettujen la-loppuisten nimien joukossa on yksi, jonka selityksessä tulee erityisesti ilmi mallin vaikutus:
Kalannissa joutui Pentti-nimisen talon poika ottamaan 1900-luvun taitteessa oman nimen. ”Otti tilalle nimen Heikkilä tuntemiensa mallien mukaan.” (1104)
Huomattiin myös muita nimien tuntomerkkejä kuten johtimet -sto, -io, -mo, -ma, -kka ja monet muut, joita esiintyy paikannimissä ja paikkaa ilmaisevissa appellatiiveissa. Tätä vaistoa ilmentävät monet kertomukset nen-johtimen nimeen lisäämisestä; seuraavassa esimerkissä johdin -nto on koettu vastaavalla tavalla:
Tampereella n. 1900 kirkkoherran antama nimi Lindroos haluttiin suomalaistaa ennen naimisiin menoa. Otettiin nimi Suvanto, koska se ”vaikutti nimeksi sopivalta”. (1237)
Koko valtava sukunimenottoprosessi Länsi-Suomessa ennen sukunimilakia osoittaa mallien ratkaisevaa merkitystä. Kiviniemi on käsitellyt onyymisia tunnusmerkkejä
paikannimissä artikkelissa Analogisk namngivning och den toponomastiska teorin (1991) ja korostaa mallien suurta merkitystä nimeämisen kaikilla tasoilla (mts. 117). Sama mikä toteutuu paikannimissä, päti myös uusia sukunimiä valittaessa. Kaikki uudet sukunimet otettiin, siis valittiin, vallitsevan nimisysteemin rajoissa tunnetuista nimiaineksista käyttäen tunnettuja nimeämisperusteita ja nimiin sopiviksi tiedettyä sanastoa sekä nimille tyypillisiä rakenteita ja johtimia. Kun 1900-luvun alussa, kuten 1906 suurnimenmuutossa, alkoi ilmaantua uudismuodosteita, niidenkin täytyi sopia vallitsevaan systeemiin.
Kiviniemi on kiinnittänyt huomiota siihen, että kaksiosaiset paikannimet
poikkeavat appellatiivisista yhdyssanoista (Kiviniemi mts. 115). Sama pätee kaksijäsenisiin sukunimiin. (Siksi ei olekaan perusteltua käyttää termiä ”yhdyssanatyyppinen sukunimi”.) Kaksijäseniset sukunimet hyvin harvoin sisältävät leksikon yhdyssanoja. Siksi ne juuri tiedettiinkin nimiksi: Kotisalmi, Pihlajasaari, Myllymäki, Elomaa, Hopeavuori, Sinisalo.
Myös morfologisista piirteistä kuten johtimista nimet tunnistettiin sukunimiksi: Ahola, Mäkinen, Kajanto, Niiniö, Valvanne. Tällaisia appellatiiveja ei kielessä ole, vaikka näiden nimien johtimet sinänsä kuuluvat leksikkoon. Valmiiden nimimallien käytössä nuorten lohkotilojen ja palstojen harkinnaisina syntyneet toivenimet Onnela ja Rauhala (mts. 113) tulevat lähelle harkiten valittuja, mallista otettuja sukunimiä. Niilläkään ei ole varsinaista
Myös morfologisista piirteistä kuten johtimista nimet tunnistettiin sukunimiksi: Ahola, Mäkinen, Kajanto, Niiniö, Valvanne. Tällaisia appellatiiveja ei kielessä ole, vaikka näiden nimien johtimet sinänsä kuuluvat leksikkoon. Valmiiden nimimallien käytössä nuorten lohkotilojen ja palstojen harkinnaisina syntyneet toivenimet Onnela ja Rauhala (mts. 113) tulevat lähelle harkiten valittuja, mallista otettuja sukunimiä. Niilläkään ei ole varsinaista