Ennen 1860-lukua säätyjako oli syventynyt; maata hallitsi virkamieskunta eli aatelisto ja papisto. Yläluokka oli ruotsinkielistä. ”Kansallinen ajattelu ja politiikka rajoittui
virkakoneiston ja yliopiston piiriin ja säilyi suppean säätyläiskerroksen asiana.” (Liikanen 1995, 78.) Erillisen hallintoyksikön eli autonomisen Suomen luominen oli lujittanut aatelis-byrokratian itsenäistä vaikutusvaltaa. Se oli lisääntynyt 1860-luvulle saakka. (Mts.121.)
”Suomalaisuus” määriteltiin pienessä sivistyneistön fennomaanien piirissä.
”Suomalainen puolue” oli 1860-luvulla väljä pääkaupungin sivistyneistön mielipideryhmä, joka toimi lehdistössä ja yliopistomaailmassa (Liikanen 1995, 20). Sen tavoitteena oli saada suomi virkakieleksi (mts. 147), ja tuona aikana suomen kielen asema vahvistuikin
sivistyneistön keskuudessa (mts.112).
Snellmanin ja Yrjö Koskisen toiminnan lähtökohtana oli hegeliläisyyden mukainen käsitys kansakunnasta. Kansaa piti valistaa ja sivistää ensin, ja vasta sitten voitiin antaa kansalle valtaa. ”Kansan tahto” oli sivistyneistön käsissä. Snellmanin mukaan valtion tulevaisuus rakentui ”kansalliselle sivistykselle”. Sivistyneistö oli kansallistettava eli suomalaistettava ja kansa sivistettävä. Snellman ei tarkoittanut koulutuksellista ja
yhteiskunnallista tasa-arvoa vaan konservatiivisen ajattelutavan mukaan sitä, että sivistys oli yhteiskunnallisen ja poliittisen toimintaoikeuden edellytys. (Liikanen 1995, 127.)
Kansallinen sivistys nähtiin kansallisen olemassaolon perustaksi. Vuonna 1831 perustetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnan tavoitteena oli suomenkielinen ja -mielinen yläluokka. Snellman pyrki parantamaan suomen kielen asemaa valtiollisen järjestelmän puitteissa yhteistyössä venäläisen hallitusvallan kanssa. (Mts. 132.) Snellmanin saavutus oli kieliasetus 1863 (mts. 130). Venäjän hallitusvallan suomen kielen aseman hyväksi tekemät
myönnytykset voi nähdä pyrkimyksenä heikentää ruotsinkielisen kulttuurin asemaa ja skandinavististen hankkeiden kannatusta (mts. 154).
Kansallinen valistustyö pelkistyi kieli- ja koulupoliittiseksi kannanotoksi, että oppi on saatava omalla kielellä (Liikanen 1995, 240). Iskulause ”Valoa kansalle” tarkoitti, että sivistyneistö ylhäältä päin jakoi alemmalle kansalle sivistystä (mts. 239). Valistuksen piti vahvistaa siveellisyyttä ja kristillistä henkeä. Huolen aiheena oli tapojen turmelus ja järkkynyt moraali. Moraalin vartioinnin kohteena olivat palkolliset. Pyrittiin vahvistamaan väestön velvollisuudentunnetta autonomista valtioyksikköä kohtaan. (Mts. 242.) Keisarille piti osoittaa poliittista luotettavuutta virallisen poliittisen järjestelmän sisällä, valtiopäivillä ja vakaiden talonpokien valtaamissa kunnallisissa elimissä. Ei haluttu skandinavismin tai ruotsinmielisyyden osoituksia eikä protestiliikkeitä. (Mts. 324.) Tärkeää oli viestittää keisarille, että fennomaanit edustivat Suomen kansaa olematta kumouksellisia (mts. 293).
1860-luvulla fennomaanien kanssa eivät ensi sijassa kilpailleet svekomaanit vaan liberaalit, jotka näkivät vaaran Venäjässä ja turvan länsimaisessa kulttuuriperinnössä ja perustuslaissa. 1870-luvulla puolueryhmittymät alkoivat eriytyä. Valtiopäivillä pappis- ja talonpoikaissäädyt olivat fennomaaneja, aatelis- ja porvarissäädyt olivat liberaalis-ruotsinmielisiä. (Liikanen 1995, 123.) Vuoden 1877–78 valtiopäivillä fennomaanit saivat poliittisen johtoaseman, Yrjö Koskinen pappissäädyssä ja Agathon Meurman
talonpoikaissäädyssä (mts. 284, 285).
Matti Klinge on esittänyt, kuinka eri suuntaukset jakautuivat 1860-luvulla maakunnittain yliopisto-opiskelijain osakunnissa. Yliopistomaailmassa 1900-luvun taitteen vanha- ja nuorsuomalaisen puolueen äänestysraja hahmottui jo 1860-luvun alkupuolella.
1860- ja 1870-luvulla poliittinen raja kulki pohjoisten ja eteläisten osakuntien tai toisin sanoen rannikon ja sisämaan välillä. Fennomaaneja olivat savo-karjalaiset, hämäläiset ja pohjalaiset sekä osa länsisuomalaisia ja viipurilaisia. Uusmaalainen osakunta edusti kiivasta svekomaniaa. (Klinge 1967, 207, 208.) Voisi olettaa, että opiskeluaikana
ylioppilaspolitiikassa omaksutut aatteet ja kannanotot olisivat vaikuttaneet myöhemminkin.
Jos suomenkielisten sukunimien antamisen voi katsoa osoittavan suomenmielisyyttä, niin vuoden 1986 sukunimikyselyn vastausten perusteella ainakin yliopistosta valmistuneita teologeja toimi suomalaismielisinä kirkkoherroina tasaisesti koko Länsi- ja Etelä-Suomessa, niin Varsinais-Suomessa, Satakunnassa kuin myös Uudellamaalla. Toisaalta toisin kuin muiden virkamiesten pappien oli osattava suomea, jos pyrkivät virkaan suomenkieliseen seurakuntaan, mikä antoi pohjaa suomalaisuusaatteen kannatukselle.
Fennomaanien 1874 perustaman Kansanvalistusseuran asiamiesverkoston avulla saatiin yhteys kansaan eli talonpoikaistoon ja voitiin perustella fennomaanisen sivistyneistön oikeus esiintyä ”kansan tahdon” nimissä (Liikanen 1995, 173, 322). KVS käynnisti
maaseudulla 1870-luvulla paikoin vilkastakin yhdistys- ja seuratoimintaa, mutta siihen osallistuivat vauraat talonpojat ja säätyläiset. Torpparit ja maattomat, kuten palkolliset jätettiin täysin toiminnan ulkopuolelle. (Mts. 179, 211.) Kansan syvien rivien aktivoituminen tapahtui vasta 1900-luvun taitteessa (mts. 185). Kaikessa seura- ja yhdistystoiminnassa näkyivät luokkaerot selvästi (mts. 197).
Kansalle (eli talonpojille) selvennettiin isänmaan käsitettä ja Suomi-kuvaa lähinnä Topeliuksen Maamme kirjan lojaalisessa ja patriarkaalisessa hengessä. Fennomaanien iskulause oli ”Suomen mieli, Suomen kieli. Niiss’ on suoja Suomenmaan.” (Liikanen 1995, 223, 224.) Pohjanmaalla herännäisyyden vaikutusalueella herännäispapit eivät tukeneet fennomaniaa, koska siihen kuului maallinen kansanvalistus. Pohjanmaalla talonpojatkin olivat kylmiä aatteille, koska taistelu toimeentulosta oli ensisijassa. (Mts. 268, 269.) 1870-luvulla Kansanvalistusseuran jäsenistä oli talonpoikia vähemmän kuin 25 %. Sen sijaan Jyväskylässä, joka oli suomalaisuuden keskuspaikkoja, kuului seuraan runsaasti jäseniä, ja siellä ylempien kansankerrosten osuus toiminnassa oli keskeinen. Kaiken kaikkiaan seurojen toimintaa hallitsi vanha sivistyneistö. (Mts. 273, 274.)
Vanhasuomalaisuus eli suomettarelaisuus, tunnettu myöntyväisyyspolitiikasta, syntyi 1880-luvulla, kun fennomaanien oli pyrittävä osoittamaan hallituskelpoisuutensa.
Suomalainen puolue tahtoi yksin esiintyä ”kansan tahdon” nimissä. (Liikanen 1995, 297.) Uudenlaista politiikkakäsitystä sen sijaan edustivat ”KPT:n radikaalifennot”. Tämän linjan omaksuivat nuorsuomalaiset. Kirjainyhdistelmän KPT tulkinnat kertovat vanhojen
fennomaanien periaatteita radikaalimmasta ajattelusta: ”kansan pyhä tahto”, ”koko programmi toimeen” ja ”kaikki punaiset toverit”. (Mts. 315.) Nuorsuomalaisille oli tärkeää julkisuus, ja 1880-luvulla syntyikin nuorsuomalainen lehdistö. Vanhojen fennomaanien johtoasema alkoi murtua, ja se romahti lopullisesti suurlakkoon mennessä (mts. 328).
Suomalaisuus ja suomenkielisyys yhteiskunnallisena ja kansansivistyksen tavoitteina jäivät vielä 1800-luvun puolella yhteiskunnan hyväosaisten asiaksi.
Lukumäärältään laajan mutta asemaltaan heikon väestöryhmän, maaseudun tilattomien kanssa kosketuksissa olivat papit ja kansakoulunopettajat. Heillä oli tilaisuus osoittaa
”suomalaisuuttaan” uusien suomenkielisten sukunimien jakamisella, mutta toimien takana olleet aatteet jäivät köyhälle kansalle vieraiksi. Tämän todistaa vuoden 1986 sukunimikyselyn vastausaineisto selvästi.
2.4 Kielipolitiikkaa
Autonomian aikana, kun välittömät yhteydet entiseen emämaahan katkesivat, ruotsin kielen asema muuttui ja tilanne suorastaan vaati suomen kielen aseman muuttamista. Koska suomea käytti pääasiassa vain maaseuturahvas, kansankielen aseman parantamiseen tähtäävään kielipolitiikkaan liittyi myös kysymys kansalaisoikeuksista. (Karkama 2007, 429.)
Suomen kielen nostaminen hallinnon, opetuksen ja korkeimman sivistyksen kieleksi liittyi luokkataisteluun, kulttuuritaisteluun sekä kahden kansallisuuden taisteluun.
Snellman korosti Hegelin filosofian pohjalta, että kieli konstituoi kansakunnan eli Suomen kansa oli mahdollinen kokonaisuutena vain suomen kielen varassa. Fennomaanien mielestä Suomessa asui yksi kansakunta, joka puhui kahta kieltä. Sivistyneen säädyn velvollisuus oli toimia koko kansan älymystönä ja palvella näin koko kansaa. Säätyläisten mielestä kieli oli vain sivistyksen väline, ei päämäärä sinänsä. 1860-luvulla liberaalit pelkäsivät, että julkinen elämä suomalaistui liian nopeasti, mistä seuraisi maan yleisen sivistystason lasku ja valtiollinen heikentyminen Venäjää vastaan. (Mikko Juva 1962, 364–366.)
Herderin kielifilosofia tähdensi aivan samoin alkuperäiskielten oikeutta kehittyä sivistyskieliksi, ja näin herderiläisyys tuki pienten perifeeristen maiden, myös Suomen, kansallismielisen sivistyneistön tavoitteita. Herderin kieliteoria oli tunnettu jo Porthanin aikana Turussa, ja sen vaikutus on tunnistettavissa myöhemmin mm. Lönnrotin ja Snellmanin ajatuksissa ja toiminnassa (Karkama 2007, 431, 433.)
Aleksanteri II oli antanut hallitsijanvakuutuksen 1855. Mm. sensuuria
lievennettiin, että skandinavisteilla ei olisi ollut pohjaa vaatimuksilleen. Keisarin piti voittaa säätyläisväestö puolelleen. ”Suomen kielen osaksi tullutta sortoa lievennettiin.”
Ruotsinkielisen virallisen lehden rinnalle perustettiin suomenkielinen Suomen Julkisia Sanomia ”hyödyllisten tietojen levittämistä varten”. Lääninhallituksiin asetettiin suomen kielen kääntäjiä. (Mikko Juva 1966, 285.)
Ruotsinkielisen säätyläisväestön enemmistö suhtautui periaatteessa suopeasti suomen kielen aseman parantamiseen, kunhan se vain ei tuonut tullessaan liian suuria mullistuksia, mutta piti joka tapauksessa liberaalisia uudistuksia tärkeämpinä kuin kielikysymyksen ratkaisua. Säätyläisväestöstä vain vähemmistö painotti kielikysymystä, mutta ajan myötä se keräsi taakseen yhä kasvavat rivit suomalaista talonpoikaista kansaa.
(Mikko Juva 1966, 297.)
Jo 1850-luvulla suomenkielinen lehdistö, jonka vaikutusvaltaisin edustaja oli pääkaupungissa vuosina 1847–1866 ilmestynyt Suometar, alkoi levitä monin tuhansin
kappalein kaikkialle maahan. Papisto muodosti merkittävän osan sen lukijakuntaa.
Voimakkaasti se julisti välttämättömyyttä kohottaa suomen kielen asemaa ja lisätä sen oikeuksia, mikä oli niin itsestään selvä vaatimus, että kukaan ei ruvennut sitä vastustamaan.
(Mikko Juva 1966, 348.)
Vuonna 1858 suomi määrättiin pitäjänkokousten pöytäkirjakieleksi niissä
seurakunnissa, joissa suomen kieltä julkisissa jumalanpalveluksissa ”parhastansa käytetään”.
(Tämä säännös velvoitti pappeja lisäämään suomen kielen käyttöä seurakunnissaan, mikä tietenkin tuki myös suomenkielisten sukunimien antamista.) Jyväskylän uusi oppikoulu sai suomenkielisen osaston, ja koulusta tuli pian pelkästään suomenkielinen. Yliopistossa suomenkielisten väitöskirjojen julkaiseminen tuli luvalliseksi. Säätyläisten vastarinta heräsi, kun alettiin puhua siitä, että sivistyneistön pitäisi vaihtaa kielensä suomeksi.
Johdonmukaisella suomenmielisyydellä oli säätyläisväestön keskuudessa verraten vähän kannatusta. Sen sijaan talonpoikaisväestö oli herännyt ja alkoi vaatia 1850-luvun lopussa ruotsin kielen ylivallan poistoa. (Mikko Juva 1966, 350, 351.) Talonpoikaislähetystöt kävivät 1861 ja 1863 keisari-suuriruhtinaan luona anomassa, että suomen kieli saisi virallisen kielen aseman (Mikko Juva 1962, 368). Suomenkieliselle rahvaalle ruotsin kielen ylivalta oli suurin käytännöllinen epäkohta, ei Venäjän uhka, johon vanhat fennomaanit vetosivat (Mikko Juva 1966, 365).
Krimin sodan jälkeen sensuuri lieventyi ja yhteiskunnallinen elämä koki uudistuksia. Vuonna 1863 Snellman esitteli keisarille kielimanifestin. Aleksanteri II antoi samana vuonna sen mukaisen kielireskriptin: ruotsi säilyi virallisena kielenä, mutta jos asia koski nimenomaan suomenkielistä väestöä, virastojen ja tuomioistuinten oli otettava vastaan myös suomenkielisiä asiakirjoja. Siirtymäajaksi määrättiin 20 vuotta. Ne virkamiehet, joilla oli jo suomen kielen taito, voivat käyttää suomea heti. Kieliasetuksessa 1865 myönnytykset oli viety vähimpään mahdolliseen, esimerkiksi vanhoilta virkamiehiltä ei voinut vaatia suomen kielen taitoa. Fennomaanit olivat pettyneitä. (Mikko Juva 1962, 368.; 1966, 357.) – Kielellinen tasa-arvo oli edelleen kaukana.
Suometar lakkasi ilmestymästä 1867, jolloin päättyi maltillisen fennomanian vaikutusvalta. Kun lehti jälleen vuonna 1869 alkoi Uusi Suometar -nimisenä ilmestyä, se oli nuorfennomaanien puoluelehti. Yrjö Koskinen julisti, että suomalaiskansallisen liikkeen päämäärä oli sivistyneen luokan täydellinen suomalaistaminen. Siihen asti kielikiista oli ollut aatepoliittista taistelua ja rajoittunut säätyläisväestön piiriin. Nyt taistelu muuttui
suomenkielisten talonpoikien ja kaupunkien alemman keskiluokan luokkataisteluksi ruotsinkielisiä säätyläisiä vastaan. (Mikko Juva 1962, 369; 1966, 365.)
Fennomaaneilla oli vastassaan ruotsinkielinen väestö, joka jakautui neljään ryhmään: Osa vanhojen sivistyssukujen edustajista omaksui suomen uudeksi äidinkielekseen.
Poikia pantiin suomenkielisiin kouluihin, joten syntyi uutta suomenkielistä sivistyneistöä. Osa uudesta sivistyneistöstä oli lähtöisin talonpoikaiskodeista. Toinen ryhmä muodostui
uusmaalaisten ylioppilaiden piirissä A. O. Freudenthalin ympärille, joka aloitti 1858 ruotsalaiskansallisen herätystyön. Siitä kehittyi muutamassa vuodessa suuntaus, jolla on nimitys svekomaanit, jos aatetta tarkastellaan pääasiassa kielikysymyksen kannalta, ja nimitys skandinavismi, jos pääpaino annetaan kansallisuusteorialle, jonka mukaan Suomi on
historiallisena kokonaisuutena ruotsalaisen hengen tuote. Maan tulevaisuus riippui ruotsalaisen väestön johtoaseman säilymisestä. Tämä aate jäi vain suppeaan akateemiseen piiriin. Kolmatta ryhmää Juva on luonnehtinut sanoilla ”konservatiivit byrokraatit”. Heidän tavoitteenaan oli säilyttää vanha sääty-yhteiskunta ja varata korkeampi koulutus vain ruotsinkielisen yläluokan pojille. Neljäs ryhmä oli suurin. Se suhtautui periaatteessa myönteisesti suomen kieleen mutta nuorfennomaanien jyrkkiä vaatimuksia pidettiin liian vaarallisina ja suomen kieltä ja suomalaista sivistystä kypsymättömänä vastaamaan länsimaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja sivistyksestä. (Mikko Juva 1962, 370–373.)
Ruotsinkieliseltä säätyläistöltä oli jäänyt huomaamatta, että suomea oli käytetty ja kehitetty poliittisena kielenä valtiopäivillä sekä tieteen ja kaunokirjallisuuden kielenä 1880-luvulle tultaessa. Myös kielipoliittisesti edistyttiin. Vuonna 1883 suomi hyväksyttiin toiseksi viralliseksi kieleksi. Silloin oli kulunut 20 vuoden siirtymäaika kieliasetuksesta. Senaatti määräsi alioikeudet käyttämään paikallisia kunnalliskieliä – siis useimmissa kunnissa suomea.
(Mikko Juva 1966, 422.) Suomen kielen aseman kohentumisesta osoituksia olivat myös valtion suomenkielisten koulujen lisääntyminen ja suomenkielisen lehdistön huomattava laajeneminen 1880-luvulla. Kun ruotsinkieliset kokivat taistelevansa suurta suomalaista ylivoimaa vastaan, syntyi ruotsalainen puolue, jonka päätehtäväksi tuli ruotsin kielen aseman puolustaminen.
Hallinnollista tietä 1886 annettu kielireskripti ilmaisi periaatteessa ruotsin ja suomen kielen tasa-arvon, joskin käytännössä se jäi vielä kauas, koska korkeimmat virastot saivat määrätä virkakielensä, joten ruotsin kielen johtoasema säilyi edelleen. (Mikko Juva 1962, 373–375; 1966, 426.)
1880-luvulla suomalainen puolue hajosi: nuorsuomalaisille kielikehitys liittyi yhteiskunnallisiin ongelmiin kuten työväenkysymykseen, vanhasuomalaisille kieli oli edelleen ideologinen periaatekysymys. He katsoivat kielen liittyvän kansallishenkeen, jonka olennaisin ilmennys oli suomen kieli. (Mikko Juva 1962, 377.) Valtiopäivillä suomenmielisiä
kannattivat talonpojat ja pappissääty, joiden lisäksi toimi porvarissäädyssäkin jo merkittävä suomenmielinen vähemmistö (Mikko Juva 1966, 415).
1870-luvulle asti ruotsalainen puolue oli ollut pelkästään yläluokan puolue. Vasta vuodesta 1896 alkaen myös rannikkojen ruotsinkielistä maalaisväestö tuli mukaan
kielikeskusteluun. Valtiopäivillä 1897 ruotsalainen puolue vaati, että koko maa jäisi pysyvästi kaksikieliseksi, mikä tarkoitti jo kielten tasa-arvoa. Sen jälkeen olikin kyse siitä, saattoiko ruotsi säilyttää tasa-arvoisen asemansa suomen kielen kanssa. (Mikko Juva 1962, 378, 379.) Vasta 1902 annettu kieliasetus määräsi suomen kielelle virallisen kielen aseman, mutta sitäkin heikensi vuoden 1900 kielimanifesti, jossa muun muassa senaatin kieleksi muutettiin venäjä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kielipolitiikka).
Kielitaistelua käytiin valtiopäivillä ja sanomalehtien palstoilla. Siitä ei tavallinen kansa paljoakaan tiennyt. Papit ja opettajat lukivat ainakin fennomaanien lehtiä, joten he pystyivät seuraamaan asioita. Kun tavallinen kansa alkoi tilata ja lukea edes jossain määrin lehtiä (esimerkiksi Työmiestä, joka alkoi ilmestyä 1895) mitä lähemmäs 1900-luvun taitetta päästiin, olivat kansan intressit sosiaalisissa ja poliittisissa oikeuksissa.
Toinen puoli kielipolitiikkaa muodostui taistelusta venäläistämistä vastaan. 1890-luvulla Venäjän paine lisääntyi, kun panslavistit alkoivat osoittaa tyytymättömyyttä Suomen oikeuksia kohtaan, eikä keisari enää hyväksynyt Suomen erioikeuksia (Mikko Juva 1966, 529, 538). Kenraalikuvernööri esitti jo 1890-luvulla, että autonomian hallintoon pitää ottaa venäjä pääkieleksi suomen ohelle. Olisi pitänyt perustaa venäjänkielisiä kouluja ja korkeisiin virkoihin ottaa vain venäjäntaitoisia virkamiehiä. (Einar W. Juva 1967, 15.) Vuoden 1890 postimanifestiin sisältyi vaatimus, että Suomen postivirkailijoille venäjän kielen taito tulisi pakolliseksi (Mikko Juva 1966, 538). Vuoden 1900 kielimanifesti määräsi, että kaikkien ylemmän tason viranomaisten oli hallittava venäjän kieli vuoteen 1905 mennessä. Siitä seurasi, että valtion kouluihin, opettajaseminaareihin sekä teknillisiin ja kaupallisiin kouluihin määrättiin venäjä pakolliseksi oppiaineeksi. (Einar W. Juva 1967, 33.) Tultuaan
kenraalikuvernööriksi 1898 Nikolai Bobrikov alkoi toimia tämän ohjelman mukaan (mts. 15).
– Länsisuomalaisten sukunimistöön näillä määräyksillä ei ollut muuta vaikutusta, kuin että monet niistä, joilla oli venäläinen sukunimi, suomalaistivat sen, kuten sukunimikyselyn vastauksista käy ilmi.
3. Sukunimenotto aikansa yhteiskunnassa