Kansainvälisessä luonnonsuojelupolitiikassa ekosysteemien ennallistaminen on noussut tärkeäksi keinoksi hillitä luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ja turvata ekosysteemipalvelujen säilymistä (Euroopan komissio 2011; Nagoyan pöytäkirja 2010). Suomi on mukana tukemassa näitä tavoitteita ja keinoja, mistä kertoo Valtioneuvoston (2012) hyväksymä periaatepäätös Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategiaksi vuosiksi 2012-2020. Siinä edellytetään muun muassa heikentyneiden elinympäristöjen ennallistamista kustannustehokkailla keinoilla tai antamalla niiden palautua luontaisesti.
Suomen metsätalousmaasta kolmannes, eli 8,7 miljoonaa hehtaaria, luokitellaan suoksi (Metsätilastollinen vuosikirja 2014). Tästä määrästä puuntuotantokyvyn parantamiseksi on ojitettu hieman yli puolet (METLA 2014). Melkein viidennes ojitetuista soista tuottaa kuitenkin heikosti puuta lähinnä kasvupaikan vähäravinteisuuden takia. Tällaisia soita, jotka ovat luontoarvoiltaan tai riistanhoidollisesti merkittäviä, voidaan ennallistaa takaisin luonnontilaiseksi. (METLA 2016). Nämä ovat houkuttelevia kohteita täyttämään myös Euroopan Unionin tavoitteen ennallistaa 15 % heikentyneistä ekosysteemeistä vuoteen 2020 mennessä (Koskinen 2017). Haapalehto ym. (2015) toteavatkin soiden ennallistamisen yhteiskunnallisten kustannusten olevan alhaiset ja kustannusvaikuttavuuden korkea, koska merkittävä osa ennallistettavista soista on jäämässä muutenkin taloudellisen käytön ulkopuolelle. Ennallistaminen on tehty helpommaksi uudessa metsälaissa (1996/1093), jonka 5a §:n toisen momentin mukaan turvemailla, joiden vuotuinen kasvu on alle kuutiometrin hehtaaria kohden, ei ole uudistamisvelvoitetta. Myös Suomen metsäkeskuksen alueyksikön tai viranomaisen hyväksymän, alun perin avoimen tai harvapuustoisen suon taikka perinneympäristön ennallistamissuunnitelman perusteella voidaan uudistamisvelvoite jättää täyttämättä.
Soiden ojitus ja muut talouskäyttöön liittyvät toimenpiteet ovat heikentäneet Suomen soiden monimuotoisuutta. Samalla ovat heikentyneet myös useat suoekosysteemien ihmisille tuottamat ekosysteemipalvelut. (Aapala ym. 2013b). Ojituksen vaikutuksesta veden pääsy suolle estyy tai sen poistuminen suolta lisääntyy, jolloin suon vesitalous heikkenee. Vaikutukset voivat kohdistua suoraan ojitetulle alueelle, mutta ne voivat ulottua myös ojitetun alueen ulkopuolelle. (Tahvanainen 2011).
Siitä huolimatta, että suojelualueiden ja metsätaloudellisesti kannattamattomien ojitusalueiden ojia ei enää kunnostettaisikaan, poikkeaa näiden soiden vesitalous luonnontilaisesta.
Huonokuntoisetkin ojat voivat johtaa vettä monesti niin, että suolta puuttuu veden luonnollinen, laaja-alainen virtaus huokoisessa pintaturpeessa. Tämä voi estää varsinkin suokokonaisuuden märimpien ja rehevimpien kohtien luonnontilaan palautumisen. (Aapala ym. 2013b). Myös veteen liuenneen typen ja fosforin päästöjen on havaittu voivan olla yli 60-vuotiailla ojituksilla yli kaksinkertaiset tuoreempiin ojituksiin verrattuna (Nieminen ym. 2017). Haapalehdon ym.
(2010) mukaan soiden ja suoyhdistymien luontaisen vesitalouden palauttamiseksi tarvitaankin yleensä aktiivisia toimia. Toisaalta on myös pohdittu, olisiko ojitettujen soiden hitaan, ilman ihmisen avustusta luonnontilaan palautumisen lopputulos luonnonmukaisempi (Päivänen 2007, 317).
1.1.1 Ennallistamisen tavoitteet
Ennallistamisen eri tavoitteiden saavuttaminen voi kestää tavoitteesta riippuen muutamista vuosista vuosisatoihin (Aapala ym. 2008). Lähtökohtana ennallistamiselle voidaan pitää suon vesitalouden palauttamista luonnontilaisen kaltaiseksi, koska se määrittää suon rakenteen ja lajiyhteisöjen muodostumisen suurimmilta osin. Useimmilla soilla on myös tärkeää saada rahkasammalet ja muut turpeen muodostajat palautettua, sillä ne mahdollistavat sukkession takaisin luontaisen kaltaiseksi suoekosysteemiksi. Ekologisten tavoitteiden lisäksi soiden ennallistamisella voidaan katsoa olevan myös muita tavoitteita, joita voivat olla esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitseminen, suon vedenpidätys- ja suodatusominaisuuksien palauttaminen, maisemamosaiikin ja samalla luonnon virkistyskäytön edellytysten parantaminen sekä riistanhoito (Aapala ym. 2013b). Ilmasto- ja vedensäätelypalvelut saattavat nousta hyvinkin merkittäviksi tavoitteiksi myös taloudellisesti, kunhan niihin suunnitellut rahoitusmekanismit saadaan käyttöön myös Suomessa. Tällaisia rahoitusmekanismeja olisivat esimerkiksi ekosysteemipalvelumaksut ja hiilikauppa. (Vatn 2010).
Monimuotoisuuden turvaaminen on ensisijainen tavoite suojelualueiden soiden ennallistamisessa (Aapala ym 2013b). Näillä alueilla ennallistaminen on monesti mahdollista toteuttaa valuma-aluelähtöisesti (Aapala ym. 2013b), jolloin pystytään palauttamaan luonnontilaan ehyempiä hydrologisia kokonaisuuksia (Rehell ym. 2013). Tämä ei välttämättä onnistu, jos suojelualueiden suot sijaitsevat saarekkeina ojitusten keskellä. Täten myös sillä on merkitystä, mitä suojelualueita ympäröivillä alueilla tehdään. (Aapala ym. 2013b). Mikäli suojelualue ei sisällä kokonaista suoaluetta ja ulkopuolella sijaitsevat osat ovat ojitettuja, voi suojelualueidenkin soiden tila heikentyä ja ekologisesti tarkoituksenmukaiset ennallistamistoimet estyä. Suojelualueen suon yläpuolinen, vesien virtauksen katkaiseva ja näin
suojeltua suota kuivattava ja karuunnuttava ojitus on erityisen haitallista. (Rehell ym. 2013).
Ympäröivän ojituksen kuivattamille soille voidaan ohjata vesiä takaisin kunnostusojituksen yhteydessä kaivettavilla johdeojilla (Kaukonen ym. 2018, 43).
Laissa Metsähallituksesta (234/2016) määritellään, että Metsähallituksen on otettava toiminnassaan huomioon yhteiskunnallisia velvoitteita, joista yksi on biologisen monimuotoisuuden riittävä suojelu ja tarkoituksenmukainen lisääminen muiden metsille, merelle ja muiden luonnonvarojen hoidolle, käytölle ja suojelulle asetettujen tavoitteiden kanssa. Putaalan (2013) mukaan valtion hallinnoimilla metsätalousmailla tällaisia toimenpiteitä voivat olla juuri vähäpuustoisten soiden ennallistamiset. Toiminta aloitettiin laajamittaisemmin vuonna 2007 Riistan elinympäristöjen aktiivisen hoidon hankkeessa. Hankkeessa ennallistettiin soita erityisesti riekkoa (Lagopus lagopus) ajatellen, mutta myös hanhet ja metsäkanalintujen poikue-elinympäristöt otettiin huomioon. Varsinaisen hankkeen jälkeen soiden ennallistaminen on jatkunut valtion metsätalousalueilla osana Metsähallituksen normaalia toimintaa.
1.1.2 Ennallistamisen suunnittelu
Rehelin ym. (2013) mukaan ennallistamisen tulisi perustua aina suunnitelmaan, jossa määritellään toimenpiteiden tarve ja tavoitteet, toteutettavuus, keinot toteuttamiseksi sekä seuranta. Prosessi alkaa taustatietojen keräämisellä, joihin voivat kuulua esimerkiksi alueella tehtyjen selvitysten ja inventointien tulokset sekä alueen maankäyttö- ja suojeluhistoria. Myös ennallistettavan alueen puusto- ja kasvillisuustiedot tulisi kerätä aikaisessa vaiheessa, mikäli niitä ei ennestään ole olemassa.
Tärkein tarkasteluyksikkö soilla on valuma-alue. Valuma-alue määrittyy pintavedenjakajien eli korkeiden maastonkohtien mukaan, joiden mukaisesti vedet valuvat eri suuntiin. Suolla vedenjakaja sijaitsee tyypillisimmin sen karuimmalla osalla. Suon vesien liikkeisiin vaikuttavat myös valuma-alueen vesistöt ja ojitukset sekä vesien luontaiset virtausreitit. Alkuperäiset virtaussuunnat voidaan parhaiten nähdä peruskartan korkeuskäyristä ja ojitusta ennen otetuista ilmakuvista. Uusia ja vanhoja ilmakuvia vertaamalla saadaan kuva suon hydrologian ja kasvillisuuden muutoksista. Maastotarkastusta vaativat kohdat selviävät ilmakuva- ja karttatarkastelun avulla, erityistapauksissa voi olla tarpeen tuottaa myös veden virtauksia mallintava virtausviiva-analyysi. Maastossa tarkastettavia asioita voivat olla esimerkiksi ojien virtaussuunnat ja pohjaveden purkautumiskohdat. (Rehell ym. 2013).
Ennallistamissuunnitelmassa on lisäksi kuvattava muita tekijöitä niiltä osin kuin ne vaikuttavat ennallistamisen toteutukseen. Ennallistettavan alueen ja sen vaikutusalueen luontotyyppi-, kasvillisuus- ja puustotiedot tuodaan esille, erityisesti Natura 2000-alueilla toimenpiteen
vaikutus on arvioitava. Alueen uhanalaisten lajien havainnot katsotaan Hertta Eliölajit – tietojärjestelmästä ja mahdollisista muista lähteistä. Hertta-järjestelmä ei yleensä ole täysin kattava, esimerkiksi lintu- ja nisäkästiedot ovat monesti puutteellisia. Uhanalaisten lintujen havaintoja voidaan selvittää Birdlife:n Tiira-tietopalvelusta. Laajat ja luotettavat lajistokartoitukset ovat kalliita ja suuritöisiä, joten niitä tehdään yleensä vain erityiskohteilla.
Ympäröivä alue on myös syytä huomioida. (Rehell ym. 2013). Erityisesti suojelualueet tulisi nähdä yhtenäisenä, toisiinsa kytkeytyneenä verkostona, jossa ympäristö suurempana kokonaisuutena ylläpitää alueen eliölajistoa (Moilanen & Kotiaho 2013). Erityisarvot alueelta kuvataan suunnitelmassa riippumatta siitä, vaikuttavatko ne toimenpiteisiin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kulttuuriperintö, perinnemaisema- ja muut maisema-arvot sekä sijainti pohjavesialueella. Retkeily, teiden käyttöoikeudet ja kaavoitus voivat myös olla selvitystä vaativia asioita. (Rehell ym. 2013).
Rehell ym. (2013) toteavat että ennallistamista suunniteltaessa on varauduttava niin mahdollisiin positiivisiin kuin negatiivisiinkin vaikutuksiin. Tämä yleensä takaa, ettei odottamatonta uhkaa tai haittaa pääse muodostumaan. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi kohteen ei-haluttu vesakoituminen puuston hakkuun jälkeen, erilaiset toteutusongelmat, alapuolisten vesistöjen kiintoaine- ja ravinnekuormitus tai ennallistettavan alueen ulkopuolelle aiheutuvat vettymishaitat.
Jo suunnitteluvaiheessa määritellään kohdat, joihin tulevassa hoitoseurannassa tulee erityisesti huomiota kiinnittää (Rehell ym. 2013). Soiden ennallistamisen hoitoseurantaa suoritetaan kaikilla Metsähallituksen luontopalvelujen ennallistamilla kohteilla. Seurannan tarkoitus on selvittää, onko toimenpide onnistunut teknisesti ja onko ennallistuminen lähtenyt käyntiin halutulla tavalla. (Hyvärinen & Aapala 2009). Metsähallituksen luontopalveluiden suorittamien ennallistamiskohteiden kasvillisuus- ja hydrologiaseurantoja ohjataan valtakunnallisesti, uhanalaisten ja muuten erityishuomioitavien lajien esiintymiä seurataan kohdekohtaisesti (Rehell ym. 2013).
1.1.3 Ennallistamisen työn kulku
Ennallistettavan alueen ojalinjat on syytä raivata, jos ojat täytetään kokonaan ja niiden varsille kasvanut puusto juurineen hankaloittaa kaivinkonetyötä liiaksi. Pienikokoinen, alle 5 metriä korkea puusto ei yleensä työtä haittaa, kuten ei myöskään harvassa kasvavat kookkaat puut.
(Rehell ym. 2013). On huolehdittava, ettei ojiin jää kaadettuja puita tai hakkuutähdettä, jotka voisivat muodostaa täytetyn ojan sisälle salaojan. Jos suo on tarkoitus ennallistaa ojat määrävälein patoamalla, voi pelkästään patojen kohtien ja kaivinkoneen tarvitsemien reittien
raivaus riittää. (Vesterinen ym. 2013). Raivatun ojan täytön työnjälki on siistimpää kuin raivaamattoman, millä voi olla merkitystä retkeilyn kannalta. (Rehell ym. 2013)
Ainespuu korjataan alueelta yleensä koneellisesti. Se tehdään tavallisesti ennen ojien tukkimista, jolloin suo vielä kantaa paremmin. Monesti korjuu edellyttää olosuhteisiin sopivia, kevyitä ja kantavia koneita. (Vesterinen ym. 2013). Alueella kasvavan ainespuun poistaminen on ekologisessa mielessä syytä suorittaa, mikäli sen määrä on ojituksen seurauksena merkittävästi lisääntynyt. Korjuuta ei ole tarve tehdä luontaisesti runsaspuustoisissa kuusi- ja lehtipuuvaltaisissa korvissa, tai jos puuston määrä on niin vähäinen, ettei sen jättämisellä ole negatiivisia ekologisia vaikutuksia. Veden pinnan noustessa suolla puuston kasvu tavallisesti taantuu, jolloin puustoa kuolee muutenkin. Energiapuu ja hakkuutähde voi olla syytä korjata kohteelta ekologisista tai maisemallisista syistä. Vaaditaan melko suuria määriä ja hehtaarikohtaisia hakkuukertymiä, jotta niistä saatavat tulot kattaisivat korjuukustannukset.
(Rehell ym. 2013). Energiapuun korjuu tuleekin harkita aina tapauskohtaisesti ja markkinatilanteen mukaan. Joskus kannattavinta voi olla korjata koko puusto energiapuuna.
Talvitien teko kohteelle voi olla kannattavaa, mikäli korjattavan puuston määrä on suuri ja metsäkuljetusmatka on pitkä (Vesterinen ym. 2013).
Ojien täyttäminen ja patoaminen kaivinkoneella on todettu parhaaksi tavaksi palauttaa suon vesitalous luontaisen kaltaiseksi. Patoja täytyy tehdä niin tiheään ja padoista on tultava niin kookkaita, että tavallisesti se ei käsityönä ole mahdollista, eikä ainakaan kustannustehokasta.
Ennallistamisen tarvitsemien rakenteiden suunnittelussa voi olla tarpeen käyttää avuksi vaainta ja vinovalovarjostuskuvia. Jos täytettävän ojan penkalla on maata hyvin niukasti, ojat ovat syöpyneitä, suuria tai ajan myötä osittain umpeen kasvaneita, voidaan tyytyä ojien patoamiseen täyden täytön sijasta. (Rehell ym. 2013). Turve on tavallisesti painunut alemmaksi ojien viereltä kuin sarkapinnalta, jolloin patojen jatkeeksi tarvitaan pintavalleja ohjaamaan vettä pois ojalinjalta. Mitä kaltevampi ja vetisempi suo on, sitä tiheämpään patoja ja pintavalleja tarvitaan.
Turvetta ei tule ottaa saralta pitkiltä yhtenäisiltä matkoilta täytettävien ojien suuntaisesti, sillä vaarana on, että tähän kohtaan muodostuu uusi oja. Turpeen ottaminen saroilta laikuittain ehkäisee myös epätoivottavan taimettumisen tapahtumista. Padot ja pintavallit voidaan naamioida rahkasammaleella, mikä nopeuttaa myös kasvillisuuden leviämistä. Kohteet eivät ole ikinä samanlaisia, joten tarvittavat menetelmät on harkittava aina olosuhteiden mukaisesti.
(Vesterinen ym. 2013).
Lahopuuta voi olla tarpeen tuottaa lisää ainoastaan alun perin puustoisilla suotyypeillä, kuten korvissa. Näillä kohteilla puita kuolee vettymisen seurauksena tavallisesti itsekseenkin, mutta kuolemista voidaan lisätä kaatamalla puita kaivinkoneella. Muilla kohteilla lahopuuta ei ole
yleensä tarkoituksenmukaista lisätä, koska rahkasammal peittää ne tavallisesti hyvin nopeasti alleen. (Rehell ym. 2013). Jos näin halutaan kuitenkin tehdä, kaulaaminen on puiden kaatamista parempi vaihtoehto (Vesterinen ym. 2013).