Puuston suuri kasvu ja puun myyntituloista saatava taloudellinen tulos ovat olleet metsien hoidon päätavoitteena pitkään. Muita tavoitteita on saatettu toteuttaa sillä edellytyksellä, etteivät ne ole ollenkaan tai merkittävästi heikentäneet puuntuotantoa. (Saksa 2015; Valkonen 2015). Muiden tavoitteiden merkittävyys on kasvanut 1990-luvulta lähtien, minkä voi havaita esimerkiksi kahden viimeisimmän metsälakiuudistuksen säädöksissä (Valkonen 2015).
Ekosysteeminä metsä on puut ja muun kasvillisuuden, eliöstön, metsämaan ja muut ympäristötekijät käsittävä elollinen kokonaisuus. Sen ihmisille tarjoamista aineellisista ja aineettomista hyödykkeistä on alettu Suomessakin viime vuosikymmenien aikana puhua ekosysteemipalveluina. (Saastamoinen 2015). Käsite pitää sisällään monikäyttöä laajemman merkityksen metsistä (Salo 2015). Metsien monikäyttöön kuuluvaksi voidaan lukea esimerkiksi puiden kasvatus ja korjuu, keruutuotteiden poiminta, virkistyskäyttö, maisemanhoito sekä luonnonsuojelu (Kangas & Naskali 2001; Salo 2015), silloin kun näistä useampaa kuin yhtä toteutetaan samalla alueella samanaikaisesti. Nämä kuuluvat ekosysteemipalveluiden kategoriassa tuotanto- ja kulttuuripalveluihin. Ekosysteemipalveluiksi voidaan tuotanto- ja kulttuuripalveluiden lisäksi lukea säätelypalvelut, jotka pitävät sisällään ilmastonmuutoksen vaikutukset metsien kasvuun ja kehitykseen, metsäpalot ja niiden torjunnan, myrsky- ja lumituhot, hirven metsätalouden säätelijänä ja luonnonkasvien pölytyspalvelut.
Ekosysteemipalveluihin kuuluvat myös ylläpito- ja tukipalvelut, jotka käsittävät metsien hiilivirrat ja -varastot. (Salo 2015).
Se, kuinka metsää käytetään, vaikuttaa metsän ominaisuuksiin. Metsän ominaisuudet puolestaan vaikuttavat siihen, kuinka se soveltuu eri käyttötarkoituksiin. (Kangas & Naskali 2001). Metsien suositeltava hoito ja käyttö riippuvat siitä, mitä metsiltä kulloinkin halutaan (Kangas 2001). Metsien ekosysteemipalveluiden tuottaminen onnistuu tavallisesti yhtä aikaa samoilla alueilla, vaikkakin tietyn palvelun maksimointi vaatii erilaista metsien käsittelyä kuin toisen (Pukkala 2016). Eri käyttömuodot voivat olla keskenään poissulkevia, riippumattomia, kilpailevia tai toisiaan täydentäviä (Kangas 2001).
Soiden ennallistaminen on osaltaan metsien monikäyttöä. Toiminnalla voidaan nähdä useita eri tavoitteita, jotka tarjoavat ihmisille monia ekosysteemipalveluita (Aapala ym. 2013b). Alla
käydään aakkosjärjestyksessä tarkemmin läpi joitakin tavoitteita, joihin niin metsien monikäytöllä kuin soiden ennallistamisellakin voidaan pyrkiä.
1.2.1 Hiilivarasto
Boreaalisen vyöhykkeen turvemaat ovat maailman mittakaavassa yksi merkittävimmistä pitkän aikavälin maaperän hiilivarastoista (Strack ym. 2008). Soiden kuivatus eri tarkoituksiin nopeuttaa orgaanisen aineen hajoamista ja vähentää soihin sitoutuneen hiilen määrää (Wilson ym. 2016). Kuivatetut orgaaniset maaperät ovatkin merkittävä ilmakehän kasvihuonekaasujen lähde (Smith ym. 2014). Veden pinnan lasku suolla aiheuttaa hiilidioksidi- ja dityppioksidipäästöjen kasvamista, kun taas metaanipäästöt voivat vastaavasti alentua (Wilson ym. 2016). Ojitetulla suolla kaivetut ojat voivat kuitenkin itsessään toimia merkittävinä metaanin pistekuormituksen lähteinä (Roulet & Moore 1995; Minkkinen ym. 1997; Minkkinen
& Laine 2006).
Kuivatetun suon kasvihuonekaasutase riippuu kohteen ravinteikkuudesta. Useiden tutkimusten mukaan karikkeen lisääntynyt määrä ja/tai muuttunut laatu voi vähempiravinteisilla soilla korvata kasvaneesta maaperän hajotustoiminnasta mahdollisesti aiheutuvat päästöt, kun taas ravinteikkaammilla soilla maaperän hajotustoiminnan voimakkaampi kasvaminen voi vähentää maaperän hiilen määrää merkittävästi. (Koskinen 2016). Hajotustoiminnan suurempi kasvu ravinteikkaammilla paikoilla vähempiravinteisiin verrattuna voi johtua monen asian yhteisvaikutuksesta. Ravinteikkaiden kohteiden parempi ravinteiden saatavuus voi tarkoittaa turpeen nopeampaa maatumista, ja turvekerroksen tiiviimpi rakenne taas sitä, että turvetta on myös enemmän saatavilla hajotettavaksi kuin vedenpinnan tasoltaan vastaavalla vähempiravinteisella ojituskohteella. (Ojanen ym. 2012). Myös ekologiset muutokset ovat nopeampia ja voimakkaampia ravinnerikkailla paikoilla (Laine ym. 1995; Minkkinen ym.
1999), mikä voi tarkoittaa, että turpeen maatuminen ja hiilen kertyminen saattavat jatkua vähempiravinteisilla kohteilla ojituksen jälkeenkin (Ojanen ym. 2012). Kuivatusta seuranneen puuston kasvun vaikutus pitkän aikavälin kasvihuonekaasutaseeseen riippuu siitä, jätetäänkö puusto paikalleen kasvamaan vai käytetäänkö se teollisuudessa lyhyt- tai pitkäikäisten tuotteiden valmistamiseen (Minkkinen ym. 2002).
Soiden ennallistaminen voi kokonaisuudessaan vähentää kasvihuonekaasupäästöjä, ja palauttaa soiden roolin ilmaston säätelyssä (Wilson ym. 2016). Ennallistaminen helpottaa turpeen luonnollisen kertymisen käynnistymistä soilla (Ronkanen ym. 2015). Haapalehdon ym. (2015) mukaan puuntuotannollisesti kannattamattomien ojitettujen soiden voidaan maaperää ja ekosysteemiä kokonaisuutena tarkastellen ajatella olevan hiilen lähteitä, joita ennallistettaessa
puuston poiston vaikutus hiilivarastoon on vähäinen toimenpiteen aikaan saamaan turpeen kertymiseen verrattuna.
1.2.2 Kanalintupoikueet (muut kuin riekon)
Metsäkanalinnut tarvitsevat metsikkötasolla tietyn tyyppisten rakenteiden, esimerkiksi sekametsäisyyden ja alikasvoksen, säilyvyyttä, mikä tekee ne herkäksi elinympäristönsä muutoksille. Metsäkanalintujen kannat laskivat riekkoa lukuun ottamatta 1960-luvulta 1980-luvulle asti. 1980-luvun loppuun verrattuna tilanne on säilynyt entisellään teeren (Lyrurus tetrix) ja pyyn (Tetrastes bonasia) osalta, kun taas metsojen (Tetrao urogallus) määrä on entisestään hienoisesti vähentynyt. 2000-luvulla kasvua on ollut havaittavissa kaikkien kolmen osalta. (MMM 2014).
Metsäkanalintukantojen vähentymisen pääsyynä pidetään metsätalouden suoria ja välillisiä vaikutuksia. Vaikutukset ovat kuitenkin erilaisia eri lajien näkökulmasta, jotkin toimenpiteistä voivat olla haitallisia yksille ja hyödyllisiä toisille lajeille. Haitallisia toimenpiteitä voivat olla esimerkiksi avohakkuu sitä yleensä seuraavine maanmuokkauksineen, metsikön viljely yhdelle puulajille, puiden tasaikäisyys, varttuneiden metsien pirstoutuneisuus sekä nuorten metsien osuuden runsastuminen. (MMM 2014). Soiden ojituksen haitallisuus metsäkanalinnuille voi johtua pintakasvillisuuden muutoksesta ja näin heikentyneestä poikasympäristöstä, sekä ojien kasvattamasta pirstoutumisesta, joka voi hyödyttää pienpetoja (Ludwig ym. 2008).
1980-luvulta alkanutta myönteistä kehitystä voi osaltaan selittää suojelualueiden lisääntyminen sekä muutokset talousmetsien käsittelytavoissa. Esimerkiksi uudisojitukset ovat loppuneet ja sekametsät yleistyneet. Myös liian perusteellinen raivaus ennen koneellista puunkorjuuta koetaan nykyään ongelmalliseksi. (MMM 2014). Alikasvos voi parantaa metsäkanalintujen menestymistä tarjoamalla enemmän suojaa niin poikasille kuin aikuisillekin linnuille (Miettinen 2009). Metsälain (1996/1093) vuoden 2014 alusta voimaan tulleet muutokset mahdollistavat paremmin kanalintujen elinympäristövaatimusten huomioon ottamisen metsien käsittelyssä.
Kanalintulajien populaatiokokoon vaikuttaa pesyekokoa ja kuoriutuneiden poikasten määrää enemmän aikuisten lintujen ja lentokykyisten poikasten kuolleisuus (Wegge & Rolstad 2011).
Ravinnolla on yhdessä sään ja saalistuksen kanssa vaikutusta siihen, kuinka paljon lentokykyisiä poikasia kehittyy (Tornberg ym. 2012). Kanalintujen poikaset käyttävät ravintonaan ensimmäisten elinviikkojensa aikana lähinnä hyönteisiä (Wegge & Kastdalen 2008). Spidsøn ym. (1984) mukaan hyönteisravinnon määrä on runsain kosteissa metsissä (Taskinen 1986).
Erityisesti metsopoikueiden on todettu suosivan korpimaista ympäristöä (Miettinen 2009).
Pyypoikueetkin käyttävät hyvin varhaisessa vaiheessa kosteita maastoja, kuten korpia ja niiden reunametsiä, ja rehevien kankaiden lisäksi korpiin tiensä löytävät teeretkin poikasineen (Taskinen ym. 1986). Piiparisen (2016) mukaan korpi vaikuttaa olevan jollain tapaa olennainen elinympäristön rakennepiirre niin pyylle, teerelle kuin metsollekin. Tällaisten metsien säilyttäminen voisikin toimia kanalintukantojen turvaajana (Storaas ym. 1999).
1.2.3 Maisema
Soiden aineettomaksi kulttuuripalveluksi voidaan lukea suomaiseman esteettinen arvo (Aapala 2013). Sen mittaaminen ei suoraan luonnollisin mittarein onnistu. Metsätalouden vaikutusta maisemaan ja virkistyskäyttöön on pohdittu useissa tutkimuksissa (esim. Karjalainen ym. 2010;
Silvennoinen 2013; Tyrväinen ym. 2017). Vaikutusta on pyritty myös mallintamaan ja sovittamaan suoraan metsäsuunnittelussa huomioitavaksi (esim. Nousiainen & Pukkala 1992;
Pukkala ym. 1995; Silvennoinen ym. 2001). Nämä tutkimukset ovat kuitenkin liittyneet metsän puuston käsittelyyn, eikä esimerkiksi ojituksen maisemallisia vaikutuksia ole niissä tarkasteltu.
Soidenkin kohdalla maisemaa on mietitty, mutta ei suoraan soiden ennallistamisen näkökulmasta. Kivelän (2006) tarkastelemissa suotarinoissa suon visuaalista maisemaa tarkkailevan näköaistin rooli korostui, kuten luonnontilaisen luonnon kokemisen halukin.
Ojalan ym. (2013) haastatteluista Pohjois-Pohjanmaalla selvisi, että suon virkistyskäytön kannalta oleellisimpia piirteitä ovat rauhallisuus, luonnontilaisuus ja hyvä saavutettavuus.
Monille luonnon rauha tarkoitti myös visuaalista maisemaa, jonka ihmisen muokkaamat jäljet saattoivat pilata.
1.2.4 Marjasadot
Metsien käsittely vaikuttaa sieltä saataviin marjasatoihin (Miina ym. 2015). Marjasatoja on ennustettu niin kasvupaikkaa ja puustoa kuvaavilla tunnuksilla (Ihalainen & Pukkala 2001, Ihalainen ym. 2003) kuin asiantuntijamalleillakin (Ihalainen ym. 2000). Puuntuotantoa ja marjasatoja on pyritty sovittamaan yhteen metsien käsittelyn optimointiin keskittyvissä tutkimuksissa mustikan (Vaccinium myrtillus) (Miina ym. 2010; 2016) ja puolukan (Vaccinium vitis-idaea) osalta (Miina ym. 2016). Marjasatomallit voidaankin liittää käytössä oleviin metsäsuunnitteluohjelmistoihin, mikä mahdollistaa eri tavoitteiden samanaikaisen tarkastelun (Miina ym. 2015).
Aapala (2013) mainitsee soiden ojituksen puuntuotannon lisäämiseksi muuttaneen ja heikentäneen soiden tarjoamia muita ekosysteemipalveluja, joihin voidaan lukea myös hillasadot. Kardell ym. (1986) päättelivät tutkimuksensa aineiston perusteella soiden ojitusten
vähentävän hillan (Rubus chamaemorus) ja karpaloiden (Vaccinium oxycoccos) satoja tulevaisuudessa. Syyksi tähän he arvelivat pohjavedenpinnan tason alenemisen ja puuston kasvun lisääntymisen paikalla, mikä heikentäisi marjojen elinolosuhteita. Ojitus voi alkuun parantaakin hillan ja karpalon menestymistä, mutta vaikutus jää muutaman vuoden mittaiseksi.
1.2.5 Monimuotoisuus
Lajiston monimuotoisuutta pidetään usein käytännön kannalta merkittävimpänä monimuotoisuuden tasoista, sillä se on niistä helpoiten mitattavissa (Gaston & Spicer 2004, 12-13). Monimuotoisuuden säilyttämisessä on kuitenkin ensisijaisesti kyse erilaisten elinympäristöjen ja niille ominaisen lajiston säilyttämisestä, eikä lajimäärän itsetarkoituksellisesta maksimoinnista (Mönkkönen 2004). Tämä pätee myös suoelinympäristöihin, jotka usein ovat luonnostaan vähälajisia, mutta joilla esiintyviä lajeja ja lajiyhteisöjä ei välttämättä esiinny muissa elinympäristöissä (Aapala ym. 2013a).
Viisi prosenttia Suomen uhanalaisten lajien kokonaismäärästä elää ensisijaisesti soilla, ja puolet niistä on lettojen lajeja. Uhanalaisista suolajeista pääosa on hyönteisiä, putkilokasveja ja sammalia. (Lehtonen ym. 2011). Soiden ojitukset vaikuttavat niillä esiintyvään lajistoon.
Ojituksen myötä laskeva vedenpinta kuivattaa elinympäristöä ja puuston kasvu lisää varjostusta, jolloin alkuperäiset lajit usein korvautuvat paremmin muuttuneisiin olosuhteisiin sopivilla lajeilla. (Haapalehto ym. 2015). Tämä tarkoittaa suolla elävien lajien häviämistä ja taantumista metsien lajien hyväksi (Haapalehto 2014). Kärsijöitä ovat erityisesti ns. spesialisti-suolajit (Noreika ym. 2015), joiden elinympäristövaatimukset ovat yleislajeja tiukemmat.
Ei ole itsestäänselvyys, että fyysisen elinympäristön ennallistaminen riittäisi palauttamaan ekosysteemin toiminnan entiselleen (Sudduth ym. 2011). Eri lajit reagoivat eri tavalla ennallistamiseen. Selkärangattomien lajien yhteisöihin ja tiettyihin spesialistilajeihin ennallistamisella on myönteinen vaikutus, joka voi näkyä nopeastikin ennallistamisen jälkeen.
(Noreika ym. 2015). Suon kasvillisuudella on merkittävä vaikutus muun lajiston, mutta myös ekosysteemi- ja maisematason monimuotoisuuteen (Aapala ym. 2013a). Ennallistamisen on todettu lisäävän rahkasammalten peittävyyttä, joista kertyvä turve mahdollistaa toimivan suoekosysteemin palautumisen (Haapalehto ym. 2006). Kymmenen vuotta voi riittää siihen, että ennallistetun rämeen kasviyhteisö ei enää tilastollisesti merkitsevästi eroa vastaavan luonnontilaisen suon yhteisöstä, mutta suon vesitalouden korjaaminen ei kuitenkaan välttämättä johda kaikkien alkuperäisten lajien palautumiseen ainakaan yhtä lyhyellä aikavälillä.
Luontaista kasviyhteisörakennetta tavoiteltaessa ennallistaminen kannattaa ensisijaisesti kohdentaa vähiten muuttuneille soille. (Haapalehto ym. 2013).
Ennallistettavan alueen sijainnilla on vaikutusta siihen, kuinka lajien leviäminen sinne onnistuu. Simulaatiomalleilla on voitu osoittaa, että lajien leviäminen on sitä nopeampaa, mitä lähempänä ennallistettavaa aluetta lajeja sisältävät lähdepopulaatiot sijaitsevat.
Ennallistaminen voi lajien leviämismahdollisuuksien kannalta olla monin verroin tehokkaampaa, kun kohteiden spatiaalinen sijoittuminen otetaan huomioon kohteiden valinnassa. (Huxel & Hastings 1999). Lajien levittäytymistä ennallistetulle suolle nopeuttanevat myös mahdolliset reliktipopulaatiot, joita on voinut säästyä esimerkiksi suon ojittamattomilla osilla. Kaiken kaikkiaan ojituksen aikaansaamien muutosten kumoaminen vaatii runsaasti aikaa. (Haapalehto ym. 2006).
1.2.6 Porotalous
Noin kolmannes Suomen pinta-alasta on poronhoitoaluetta. Alueiden eri osat eroavat toisistaan, mikä näkyy myös poronhoitotavoissa ja –kulttuurissa. (Poro ja poronhoito… 2008).
Porotalouden kustannukset muodostuvat talviaikaisesta ruokinnasta, rehun ostosta, kalustokuluista sekä poronhoitotoimiin käytetystä työstä ja investoinneista. Taloudellisesti kannattava poronhoito perustuukin porojen (Rangifer tarandus tarandus) itsenäiseen kykyyn hankkia ravintonsa luonnosta. (Rytkönen ym. 2013).
Porotaloutta ja metsätaloutta harjoitetaan monesti yhtä aikaa samoilla alueilla. Poikkeuksen tästä tekevät erilaiset suojelualueet, joilla metsätaloutta on rajoitettu tai sen harjoittaminen on kokonaan kielletty. Näiden kahden käyttömuodon alueisiin kohdistuvat vaatimukset poikkeavat toisistaan osittain. (Poro ja poronhoito… 2008). Metsätalouden toimenpiteet vaikuttavat esimerkiksi laidunmetsien ikärakenteeseen sekä laidunten yhtenäisyyteen ja käyttökelpoisuuteen (Rytkönen ym. 2013). Porotalous ja sen huomioiminen heikentävät vastaavasti metsätalouden kannattavuutta (Hallikainen ym. 2008).
Nyströmin (2012) tutkimuksen haastatteluista kävi ilmi, että useat poronhoitajat kokevat soiden ojittamisen olleen porotalouden kannalta huono asia. Ojat myös tuntuivat vaikeuttavan porotokkien kuljettamista kesämerkitysaitoihin, ja eräs poronhoitaja kertoi porojen ruokamaiden vähentyneen ojitusten takia. Haapalehto ym. (2015) toteavat tietynlaisten soiden ennallistamisesta voivan olla alueellista hyötyä porotalouden kannalta.
1.2.7 Riekko
Riekon pesimäkanta taantui Suomessa yli kolmanneksen 1980-luvulta vuoteen 2010.
Pesimätiheys on nykyisin suurin Pohjois-Lapissa, ja se laskee etelää kohti mentäessä. Etelä-Suomessa riekkoa ei ole juuri tavattukaan noin sataan vuoteen. Kannan taantumisen syitä ja tulevaisuuden uhkia ovat soiden kuivatus, metsästys ja ilmastonmuutos. (Valkama ym. 2011).
Suot ovat tärkeitä riekon esiintymiselle etenkin Keski- ja Etelä-Suomessa (Taskinen ym. 1986).
Avosoiden ojitus vähentää riekolle sopivan elinympäristön määrää sekä laatua, erityisesti poikueet voivat välttää ojitettuja avosoita ja suosia alueita, joiden kasvillisuus on vähemmän muuttunutta. Kantoja selvimmin rajoittava tekijä lieneekin kelvollinen poikaselinympäristö.
(Paasivaara & Helle, julkaisematon). Sopivia soita ennallistamalla riekoille pystytään tuottamaan lisää elintilaa (Osmala 2012).
Avosoiden ja niiden kosteiden reunametsien määrä ja rakenne ovat erittäin merkityksellisiä nykyisille riekkokannoille. Avosuon osuus vaikuttaa olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka selittää riekon esiintymistä ja runsautta alueella. (Paasivaara & Helle, julkaisematon). Koiraat käyttävät avosoiden reunarämeitä reviirissään (Väyrynen & Helle (2004) Osmalan (2012) mukaan), sillä naaraat tahtovat pesiä lähellä tulevaa poikasympäristöä (Paasivaara & Helle, julkaisematon). Paasivaaran & Helteen (julkaisematon) radiolähetinseuranta-tutkimuksen mukaan pesäpaikka sijaitsee yleensä alle kahdensadan metrin päässä avosuon reunasta, jonne naaraat vievät poikasensa ruokailemaan. Alle kaksi viikkoa vanhojen poikueiden havainnoista suurin osa (n. 90 %) sijaitsi alle 200 metrin päässä avosuon reunasta. Tätä vanhempienkin poikueiden ja aikuisten riekkojen tilankäytölle avosuon reunametsät olivat tärkeitä.
Samankaltaisia havaintoja aikuisten riekkojen osalta on tehty myös aikaisemmissa Suomalaisissa tutkimuksissa (Kangas ja Karsikko 1993; Lindén 1996).
Avosuon määrä lakkaa todennäköisesti olemasta rajoittava tekijä riekkojen esiintymiselle, jos maiseman tasolla avosuota on noin 10 - 20 %. Paikallinen riekkokanta voi tulla toimeen pienelläkin alalla luonnontilaista avosuota, mikäli maisematasolla esiintyy riittävästi kohtuullisen puustoista ja kosteaa rämettä sekä tuoreita varpukankaita. Avosoiden lisäksi riekko tarvitsee siis eri tyyppisiä metsiä, joiden on sijaittava avosoiden läheisyydessä. (Paasivaara &
Helle, julkaisematon). Riekon elinympäristövaatimukset vaihtelevat myös vuodenaikojen mukaan (Taskinen ym. 1986). Avointen ja sulkeutuneiden laikkujen mosaiikki, jollaista boreaalisissa havumetsissä tarjoaa soista, reunarämeistä ja kankaista koostuva vaihteleva maisema, on riekolle mieleen (Taskinen ym. 1986; Paasivaara & Helle, julkaisematon).
1.2.8 Puuntuotannon taloudellinen tulos
Kitu- ja joutomaan soiden ennallistaminen on usein puuntuotantomielessä taloudellisesti kannattamatonta toimintaa, mutta puuston korjaaminen voi alentaa ennallistamisen nettokustannuksia (Herranen 2015). Kustannuksia aiheuttavat suunnittelu, työmaan valmistelu sekä käytännön toimenpiteet ja työnohjaus. Kustannukset ovat riippuvaisia alueen koosta, mutta myös suon laadusta. Suon laatu vaikuttaa suoraan ojien täytön kustannukseen ja siihen, kuinka mittavia toimenpiteitä tulee tehdä. Laajojen alueiden suunnittelu tulee suhteessa
halvemmaksi kuin pienten kohteiden. Hakattavasta puusta saatavaan hintaan ja sen korjuukustannuksiin vaikuttavat samat tekijät kuin tavanomaisissakin talousmetsien hakkuissa.
(Rehell ym. 2013). Näitä ovat erityisesti hakattavan puun määrä ja laatu, hakkuutapa, rungon keskikoko ja lähikuljetusmatkan pituus (Rehell ym. 2013; Herranen 2015).
Tolvasen ym. (2013) mukaan ennallistamisen kustannustehokkuus tarkoittaa sitä, kuinka pienellä taloudellisella satsauksella ennallistamiselle asetetut tavoitteet pystytään saavuttamaan. Sitä voidaan tarkastella kahdesta eri lähtökohdasta, joista molemmat tulee huomioida käytännön toiminnassa. Kustannustehokkuuden parantaminen tarkoittaa, että tavoitteet pyritään saavuttamaan mahdollisimman alhaisilla rahallisilla resursseilla. Pelkästään tähän keskittymällä pyrittäisiin käyttämään mahdollisimman vähäiset kustannukset aiheuttavia menetelmiä. Kustannusvaikuttavuudella taas tavoitellaan käytettävissä olevalla rahamäärällä mahdollisimman laadukasta lopputulosta, ja pelkästään siihen perustuvassa ennallistamisessa keskityttäisiin kohteisiin, joista saatavat hyödyt olisivat suurimmat.
1.2.9 Vesistö
Soiden ennallistamisesta aiheutuu vesistön ravinnekuormituksen lisääntymistä lyhyellä aikavälillä (Ronkainen ym 2015). Myös orgaanisen hiilen kuormituksen kasvu on mahdollista.
Kokonaiskuormituksen määrä ja laatu riippuvat ennen kaikkea ennallistettavan suon turpeen ominaisuuksista. Kuormitus voi olla merkittävää etenkin ravinnerikkailta, kuusivaltaisilta kohteilta. (Koskinen 2016). Vesistöt ovat jo aiemmin kuormittuneet soiden ojituksen yhteydessä, joten lisäkuormitusta olisi syytä välttää (Koskinen ym. 2011). Pidempikestoisia seurantoja tulisi suorittaa, jotta soiden ennallistamisen pidemmän aikavälin vaikutukset vesistön ravinnehuuhtoumiin selviäisivät (Ronkainen ym. 2015).
Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna ennallistettavat suot voivat toimia pintavalutuskenttien tapaan ja suodattaa yläpuoliselta ojitusalueelta valuvia vesiä ennen niiden päätymistä vesistöön.
Parhaimmillaan pintavalutuskentät sitovat valtaosan vesien mukana kulkeutuvista ravinteista ja kiintoaineesta (Hynninen ym. 2010). Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on oleellisessa roolissa typen ja fosforin pidättämisessä suon vedestä. Ravinteita kertyy kasviin, ja ne sitoutuvat suolle kasvin kuolleen biomassan muodossa. (Silvan ym. 2004).
Joissain tutkimuksissa ravinteiden pidättymistä pintavalutuskentiltä ei ole kuitenkaan tapahtunut, ja ne ovat jopa voineet toimia ravinteiden lähteinä. Pidätystehokkuuden vaihtelua selittänevät erot pintavalutuskenttien koon, muodon, valuma-alueen käsittelyn ja kentälle saapuvan veden sekä ravinne- ja kiintoainekuormituksen määrän suhteen. Mahdollisimman tasaisen ja valuma-alueeseen nähden riittävän suuren alueen varaaminen pintavalutuskentäksi
pitävät huolen siitä, että rakennelma toimii tehokkaasti. Nämä ominaisuudet varmistavat sen, että vesi viipyy alueella tarpeeksi pitkään, ja ravinteilla on aikaa pidättäytyä maaperään ja kasvillisuuteen. (Hynninen ym. 2010). Kun kenttä vastaa kooltaan yhtä prosenttia yläpuolisen valuma-alueen pinta-alasta, voidaan sen olettaa toimivan halutusti (Nieminen ym. 2005).
Suuremman valunnan takia alueen koon tulee todennäköisesti olla suurempi pohjoisessa Suomessa. Pintavalutuskentän alkuvaiheen kuormitusta voitaisiin mahdollisesti vähentää tekemällä työ vaiheittain niin, että alapuoliset osat ennallistettaisiin ensin, jolloin myöhemmin ennallistettavan yläpuolen ravinteet voisivat pidättyä sille. (Hynninen ym. 2010). Sama menetelmä toimisi myös soiden ennallistamisen yhteydessä (Koskinen ym. 2011).