Kun seutusuunnittelun amerikkalaisiin ja brittiläisiin esikuviin poh-jautuva suomalainen ihanne alkoi muotoutua 1940-luvulla, kaupunki-seutujen tuli muodostaa elimellisiä kokonaisuuksia. Seutusuunnittelu vaikutti myös siihen, miten lähiöperiaatteesta tuli 1950-luvulla Helsin-gin seudun kehittämisen lähtökohta. Rakennuslakiin seutukaavoitusta koskevat säännökset sisällytettiin vuonna 1959. (Hurme, 1991, 85–89.)
Smart growthin kannalta on kiinnostavaa, että varhaisimmassa suoma-laisessa seutusuunnittelussa taloudellinen ulottuvuus käsitettiin voi-makkaasti tuotantorakenteen yhteensovittamiseksi, johon kuului myös kysymys maatalousmaan säilyttämisestä. Kansalaisuutta koskevat kysymykset sen sijaan paikannettiin erityisesti asutustaajamiin. Hie-man vastaava jako toisaalta maatalousmaan ja luonnonvaraisten aluei-den säästämiseen ja toisaalta kaupunkikeskittymien yhteisöllisyyteen sisältyy myös smart growthiin. Tässä mielessä smart growth on aina-kin osittaista palaamista varhaisempiin seudullisiin ihanteisiin, joissa yhteisölliset korostukset ilmenivät voimakkaina.
Lähiörakenteen hajautumiseen pääkaupunkiseudulla kiinnitet-tiin huomiota jo 1970-luvulla; suunnitteluihanteiden kannalta sitä kritisoi esimerkiksi Kirmo Mikkola lisensiaattityössään (1972). Ylimi-toitettu esikaupunkirakenne toteutui vain osittain ja asumalähiöstä
tuli irrallisia saarekkeita, vaikka (erityisesti vuoden 1965 jälkeen) nii-den sisäinen rakenne pyrittiin suunnittelemaan suhteellisen tiiviiksi.
Eheyttävän rakentamisen käsite syntyi ehdotuksena tilanteen korjaa-miseksi. Risto Sammalkorven määritelmän mukaan: ”Kun rakenta-minen sijoitetaan, mitoitetaan ja hahmotellaan siten, että se käyttää hyväksi ja tukee olevaa yhdyskuntarakennetta sekä poistaa siinä havait-tuja toiminnallisia, maisemallisia tai kaupunkikuvallisia puutteita tai epäkohtia, on se eheyttävää rakentamista.” (Sammalkorpi, 1976.)
Eheyttävän rakentamisen käsitettä on käytetty myös viimeai-kaisessa tutkimuksessa, ja samalla sen merkitysalue on laajentunut.
Ympäristön laatuun on yhä selvemmin liitetty ekotehokkuutta ja ilmas-topolitiikkaa koskevia tavoitteita (Sairinen & Maijala, 2009, 7–9). Mukaan ovat tulleet myös sosiaalinen ja kulttuurinen eheyttäminen. Sosiaali-nen eheys liittyy hyvinvoinnin tasa-arvoiseen toteutumiseen, kun taas kulttuuriseen eheyteen on liitetty yhteisöllisyys, paikallisuus, osallis-tuminen ja identiteetti. (Mäkäräinen, 2005; Sairinen & Savisalo, 2008.) Eheyt-tävän rakentamisen käsitteellinen laajentaminen mahdollistaa myös segregaation ja maahanmuuton kysymysten tarkastelun. Hyvin katta-vaa määrittelyä on kuitenkin myös kritisoitu yrityksestä nivoa yhteen mahdollisesti toisilleen vieraita käsitteitä (Laine, 2008, 10–11).
Eheyttävän rakentamisen käsitteellä on siis varsin paljon yhteistä smart growthin kanssa: yhdyskuntarakenteen hajautumisen estäminen, olemassa olevan ympäristön kehittäminen tiiviimmäksi, jonkintasoi-nen ekologijonkintasoi-nen ulottuvuus ja toisaalta myös sosiaalisesti hyvän ympä-ristön tavoite. Kuitenkin smart growth (ja sen kanssa liittoutunut new urbanism) esittävät ohjelmallisemman toimintamallin kuin eheyttävä rakentaminen ja pyrkivät selvemmin perinteiseen kaupunkimuotoon, jolle new urbanism on antanut tunnistettavan hahmon.
Smart growth on lähtökohdiltaan strategista ja myös pragmaat-tista. Campbell on huomauttanut kestävyyden käsitteestä, että se voi toimia ”ukkosenjohdattimena”, välineenä jolla käsitellä toisaalta kon-flikteja talouden, ympäristön ja sosiaalisten intressien välillä, mutta toisaalta myös toisiaan täydentäviä intressejä. Koska ei ole vain yhtä ympäristökonfliktia vaan lukuisia erilaisia, pyrkimys liialliseen koko-naisvaltaisuuteen johtaa helposti skeptisyyteen. Paikallinen kehittä-minen on mahdollista vaikka kestävän kehityksen koko merkitys olisi vielä epäselvä. (Campbell, 1996, 297–299, 304.) Vastaavalla tavalla smart growthin viitekehys voisi toimia runkona, jonka kautta yksityiskoh-taisempi intressien tarkastelu ja suunnittelu voi edetä. Juuri tällainen
käytännönläheisyys ja selkeä eteneminen ovat kiinnostavia Helsin-gin seudun kannalta, eivät niinkään smart growthin amerikkalaiset toteutukset itsessään, koska menetelmä voidaan sopeuttaa paikallisiin olosuhteisiin.
Maankäytön periaatteiden kehittäminen ja yhdyskuntarakenteen vyöhykejako
Tuoreessa maankäyttö- ja rakennuslain arvioinnissa todetaan, että alu-eidenkäytössä on tarpeen ottaa huomioon alueiden ja maan osien eri-laisuus. Toisaalta siinä pohditaan yleiskaavan asemaa, etenkin koska kuntarakenne on muuttumassa. Erityisesti Helsingin seudulla aluei-den käyttö olisi uudistettava kokonaan. Yhtenä vaihtoehtona esitetään yleispiirteisen strategisen tason kaavan kehittämistä. Lisäksi todetaan:
”Asemakaavoitettujen taajamien ulkopuolisten alueiden alueidenkäy-tön ohjauksessa on syytä erottaa kaupunkiseutujen taajamien kehys-alueet ja kaupunkien läheinen maaseutu ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun ohjauksesta. Kehysalueilla ja kaupunkien läheisellä maaseudulla tarvitaan tiukempaa rakentamisen ohjaamista kuin muilla alueilla.” (Arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta 2013, 2014, 50.)
Käsitteillä kehysalue, kaupunkien läheinen maaseutu, ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu viitataan tällöin Suomen ympäristökeskuksen ja Oulun yliopiston laatimaan kaupunki–maaseutu-luokitukseen, jossa esitetään kuntarajoista riippumaton yhdyskuntarakenteen typologia
Kuva 35. Osa Suomen ympäristökeskuksen ja Oulun yliopiston kaupunki–maaseutu-luokituksen karttakuvasta, josta ilmenevät luokat ja pääkaupunkiseudun yleispiirteinen vyöhykejakauma. (Kuva yhdistetty lähteestä:
http://www.ymparisto.fi/kaupunkimaaseutuluokitus.)
(kuva 35). Perusteena uudelle paikkatietoaineistoihin perustuvalle typologialle on se, että kuntakoon kasvaessa saman kunnan alueella voi olla monenlaisia ympäristöjä. Tavoitteena on ollut myös luokitus, joka ei riippuisi poliittisen päätöksenteon rajoista. (Suomen ympäristökes-kus, kaupunki–maaseutu-luokitus.) Luokituksessa pääkaupunkiseutu koostuu olennaisesti sisemmän ja ulomman kaupunkialueen muodos-tamasta ytimestä, kehysalueesta ja etäämpänä kaupungin läheisestä maaseudusta. Kun pääkaupunkiseutua katsotaan tällaisena kokonai-suutena, esimerkiksi Helsingin ja sen ympäristökuntien väliset kunta-rajat menettävät merkitystään (vrt. Norvasuo, 2013, 14–17).
Tällainen ympäristötypologia tukee tietyllä tavalla smart growthin ajatusperustaa. Se mahdollistaa aiempaa selkeämmän kasvukohtien, eritasoisten keskusten, säilytettävien viheralueiden ja potentiaalisten liikennekäytävien identifioinnin. Ympäristötypologian kautta keskus-hierarkian kysymykset näyttäytyvät mahdollisesti aiempaa selkeäm-pinä. Vertailun vuoksi voi muistuttaa smart growth -keskustypologiasta (metropolitan center – urban center – town center – community cen-ter – transit corridor – special use cencen-ter – rural community). Smart growth voidaan ymmärtää myös verkostokaupungin muotoiluksi erita-soisine keskuksineen, vaikka se sitoutuukin metropolikeskeiseen käsi-tykseen alueesta. Tätä kautta voi siis verrata keskenään pääkaupunki-seudun kokonaisuudessaan Helsinki-keskeistä rakennetta (joka toimii Helsingin yleiskaavan perustana) ja Espoon monikeskuksista sisäistä rakennetta. Olennaista on smart growth -ajattelun ohjelmallinen ja strategista potentiaalia sisältävä ulottuvuus, ei smart growth -ajattelun siirtäminen sellaisenaan toisistaan poikkeavien kaupunkiympäristöjen välillä.
Smart growthin pyrkimys maatalousmaan säilyttämiseen on mer-kityksellinen myös pääkaupunkiseudulla. Maankäyttö- ja rakennuslain arvioinnissa huomautetaan, että taajamien lähellä on houkuttelevaa ottaa maatalousmaata rakentamiseen ja pirstoa viherrakenteita, mikä hankaloittaa kävelyyn ja pyöräilyyn tukeutuvan yhdyskuntarakenteen kehittämistä ja vaikeuttaa kaupungin läheisen maaseudun elinkei-noja (Arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta 2013, 2014, 54). Smart growthia edeltäneitä mutta edelleen käytössä olevia menetelmiä maan säästämiseen ovat olleet muun muassa urban growth boundary (UGB) ja green belt. Edellisessä on pyritty määrittelemään kasvuvyöhykkeiden rajat, kun taas jälkimmäisessä on käänteisesti määritelty säilytettävät vihervyöhykkeet. (Aarnikko & Rautiainen, 2012, 7–10.)
Vielä yksi yhteys smart growthin periaatteisiin muodostuu siitä, että kaavoituksella pyritään hillitsemään ilmastonmuutosta. Tämä tavoite tulisi sovittaa muihin tavoitteisiin: ”Päästöjen vähentämistä koske-vat merkittävimmät ratkaisut liittyvät kaavoituksessa yhdyskuntara-kenteeseen, kaupunginosien sisäiseen rakenteeseen ja toimivuuteen, maankäytön ja liikenteen yhteensovittamiseen, edellytysten luomiseen uusiutuvan energian tuotantoon sekä kaavan laadullisiin kysymyksiin ja vähäpäästöisen elämäntavan mahdollistamiseen. Nämä tarkoittavat muun muassa lähipalveluita jalankulkuetäisyydellä, hyviä joukkolii-kennepalveluita, elävää ja toimivaa keskustaa, edellytyksiä elinkeino-elämälle, kevyen liikenteen verkostoa sekä laadukasta ja viimeisteltyä ympäristöä, jossa virkistys- ja viheralueet ovat helposti saavutetta-vissa.” (Arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta 2013, 2014, 124–125.)
Luettelo on kunnianhimoinen ja muistuttaa smart growthin pyrkimystä sovittaa ympäristön, talouden ja sosiaaliset tavoitteet keskenään. Smart growth ei ainoastaan pyri rakenteellisen seudullisen kehikon tuottami-seen, vaan siihen sisältyy lisäksi ajatus vuorovaikutuksesta ja elinkeino-elämän kasvuintressien huomioimisesta ja laajemmin omaksuttavasta, paikallisiin olosuhteisiin sovitettavasta toimintamallista. Siten ratkai-sut voivat olla toisenlaisia pääkaupunkiseudulla kuin sen ulkopuolella.
Smart growthin malli ylittää käytössä olevien kaavatasojen rajat.