Seurakunnan merkitys

Ahonen kirjoittaa, että Jumalan seurakunta on ollut olemassa jo ennen meitä. Ratkaisevaa seurakunnassa on hänen mukaansa se, että siellä on Pyhän Hengen läsnäolo, sana ja sakramentit, joiden avulla Pyhä Henki luo ja rakentaa seurakuntaa.¹¹⁴

113 Ahonen 1996, 56̶57.

114 Ahonen 1992, 110.

40

Ahonen jatkaa, että länsimainen individualismi on hämärtänyt kristillisen seurakunnan roolia nostamalla yksityisen ihmisen kaiken keskipisteeksi. Tällaista asetelmaa on vahvistanut historiassa valistuksen aate ja pietismi. Ahonen kuitenkin lisää, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen Jumalan silmissä ja hänen puhuttelunsa ja rakkautensa kohde. Raamatussa uskova nähdään kuitenkin aina arvokkaana Jumalan kansan jäsenenä ja tärkeänä osana suuressa kokonaisuudessa. Kristitty ei ole eristäytynyt yksinajattelija eikä omaa tietään kulkeva sankari. Pyhä Henki yhdistää uskovat Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen. ja samalla uskon yhteisöön, jonka juuret ulottuvat Aabrahamille annettuun lupaukseen ja Jumalan kansan vaellukseen läpi historian Ahonen summaa.¹¹⁵

Ahosen ajattelussa siis korostuu yhteisön merkitys samalla tavalla kuin esimerkiksi Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomuksessa, jossa israelilaiset ylittävät Kaislameren paetessaan Egyptin armeijaa. Koko kansa suurimmasta pienimpään pääsee turvaan. Tämä yhteisöllinen ajatus näkyy luterilaisessa traditiossa tänäänkin. Selatessamme esimerkiksi luterilaisien seurakuntien pääsiäisjulkaisuja, huomaamme sukupolvien yli vaikuttavien hengellisten traditioiden merkityksen.

Vastaavasti pyhityskristilliset tahot, esimerkiksi helluntaiseurakunta, korostaa ilmaisjakelujulkaisuissaan henkilökohtaista uskonratkaisua ja vanhan elämän hylkäämistä. Näissä molemmissa teologioissa on kyllä ajatus siitä, että ihminen on rakas ja korvaamaton Jumalalle.

Pyhityskristilliset piirit korostavat kuitenkin yksilön ratkaisua, kun taas luterilaisilla on ajatus turvalliseen perheväkeen kuulumisesta. Toisin sanoen mukana kulkee ajatus-”kannattaa kulkea oikean porukan mukana ja seurata isien uskoa”. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että huolimatta yhteisöllisyyden korostamisesta, luterilaisen kirkon seinät ovat laajat ja yhteisö on kuin sateenvarjo, jonka alle mahtuu monenlaista väkeä. Uskonratkaisua ei kysytä ja erilaisille eettisille ja moraalisille mielipiteille on enemmän tilaa, kuin pyhityskristillisissä piireissä. Näyttää siltä, että

”lahjavanhurskaus” on tärkeämmässä asemassa luterilaisessa seurakunnassa, kuin moraali ja etiikka.

”Lahjavanhurskautta” Ahonenkin pitää tärkeimpänä hänen kirjoittaessaan teologisia ajatuksiaan auki.

Värikkään yhteisön mahtuminen luterilaisen sateenvarjon alle näkyy myös Luterilaisen maailmaliiton pääsihteerin Ishmael Nokon tekstissä. Hänestä luterilainen identiteetti ja yhteisö koostuu nimenomaan yhteisistä kokemuksista, ei niinkään yksilön kääntymiskokemuksista.¹¹⁶

115 Ahonen 1992, 109.

116 Luterilaisen maailmanliiton pääsihteerin tohtori Ishmael Noko kirjoittamassa lähetysasiakirjan (2005) esipuheessa, jossa hän sanoo, että muutosten keskellä jokaisen instituution tulee aika ajoin määritellä itsensä ja ilmaista oman olemassaolon tarkoituksensa niin selvästi kuin mahdollista. Asiakirjan lähtökohta on hänen mukaansa luterilaisen kirkon jäsenten ja työntekijöiden yhteiset kokemukset elämän eri alueilta. Hän lisää, että asiakirjan puheenvuoro ei ole

41

Tietenkin voimme ajatella, että monen yksilön samankaltainen kääntymiskokemus voi tulla yhteisön yhteiseksi kokemukseksi. Luterilainen käsitys kirkosta näyttää kuitenkin olevan yhteisöllinen ei yksilöä korostava. Ahonen on, kuten olen jo edellä selventänyt, pääsihteerin kanssa samoilla linjoilla siinä, että yhteinen kokemuksellisuus sidotaan luterilaisessa kontekstissa kirkkoon eli kastettujen jäsenten yhteyteen. Kristittyjen yhteys on luterilaisen perinteen mukaan kokoontumista yhteen sanan ja sakramenttien äärelle. Tällaista kokemuksellisuutta Ahosen teologia painottaa.

Kokonaisvaltainen lähetysajattelu¹¹⁷, joka ottaa huomioon ihmisyyden eri osa-alueet, näyttää suhtautuvan sallivasti myös karismaattisiin kokemuksiin seurakunnan keskellä. Ainakaan kokemuksia ei eritellä suositeltaviin ja välteltäviin. Luterilaisessa perinteessä näkyvä varautuneisuus siis näyttää vaihtuneen varovaiseen hyväksymiseen ekumeenisen keskustelun lisääntyessä.

Kokonaisvaltaisuus on vallannut alaa opilliselta määrittelyltä ja vastakkainasettelulta.¹¹⁸

Kokonaisvaltaisuuden konsensukseen maailmanlaajuisesta lähetysnäystä Ahonenkin on pyrkinyt puhuessaan dialogista¹¹⁹ eri kirkkokuntien kanssa ja olleessaan mukana ekumeenisissa

tyhjentävä, vaan lukijoita kutsutaan jatkamaan keskustelua omassa kontekstissaan. Lopuksi hän suosittelee asiakirjan lukemista kaikille kastetuille kirkossa ja yhteiskunnassa. Lähetys kontekstissa 2005,5.

117 Lähetyksen kokonaisuus edellyttää kristologian kaikkien olennaisten puolien huomioon ottamista. Jumalan varaukseton rakkaus tuli esiin Jeesuksen elämässä, työssä. kärsimisessä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Jeesuksen elämä, opetukset ja palveluvirka on esimerkki siitä, miten lähetyksen tulisi toteutua. Jeesuksen ohjelmanjulistukseen kuului opetuslasten lähettäminen, opetukset ja vertaukset, sairaiden parantaminen ja nälkäisten ruokkiminen. Jeesus piti arvossa myös naisia ja kutsui heitä omaan palvelusvirkaansa. Jeesuksen tie oli inkarnaation, ristin ja ylösnousemuksen tie. Jeesuksen inkarnaation tie antaa mallin kokonaisvaltaiselle lähetykselle, sillä Jumala astuu ihmisenä olemisen kokonaisuuteen inkarnaation kautta. Jeesuksen syntymisessä on tapahtunut Jumalan keskeisimmän lupauksen toteutuminen. Poika on lähetetty maailmaan pelastamaan sitä. Jumalan tuli ihmiseksi tietyssä paikassa, ajassa ja kulttuurissa. Jumala alisti itsensä ihmiselämän olosuhteille. Hän samaisti itsensä ihmisiin ja asettui solidaariseen yhteyteen tarvitsevien kanssa. Jeesuksessa Jumala paljasti tosi ihmisyyden ja luomisen alkuperäisen tarkoituksen. Lähetys kontekstissa 2005, 27̶28.

118 Kokonaisvaltaisessa lähetysajattelussa Jumalan lähetys koostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä ulottuvuudesta, palvelusta, julistuksesta ja vuoropuhelusta. Luterilaisten jäsenkirkkojen tulisi siis syventää kokonaisvaltaista lähetysajattelua ja -toimintaa eli lähetystä muutoksena, sovintona ja voimaannuttamisena. Kirkon lähetystehtävä on viitata ja osallistua Jumalan valtakunnan eskatologiseen todellisuuteen, joka murtautuu esiin Jeesuksen Kristuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Muutos, sovinto ja voimaantuminen on perustaltaan Jumalan valtakunnan lopullisen täyttymyksen ennakointia. Kirkon siis tulisi olla valmis muutoksiin ja diakoniseen palveluun, jotta se voisi tukea yksilöiden ja yhteisöjen muutosta. Lähetys kontekstissa 2005,8̶9.

119 Ahosen ajattelua heijastaa myös aivan tuore dokumentti. Kotimaa lehden haastattelussa Helsingin yliopiston systemaattisen teologian professori Risto Saarinen sanoo, että viime vuosikymmenien aikana Pyhän Hengen teologiasta on tullut tärkeämpää kuin aikaisemmin, sekä oppikeskusteluissa, että akateemisessa teologiassa. Saarisen mukaan reformaation kirkoissa Pyhän Hengen teologia on laiminlyöty. Vasta helluntailaisuus on murtanut perinteisten protestanttisten kirkkojen julistusta, rationaalisuutta ja oppineisuutta. Kokemus, rituaalisuus ja yhteisöllisyys on tuotu helluntailaisuudessa esiin uudella tavalla. Mukana on ollut protestia vanhojen protestanttisten kirkkojen rationalismia kohtaan. Saarinen jatkaa, että koulutetut ja kirkolliset helluntaialiset ovat kuitenkin huomanneet, että vanhoissa kirkoissa on paljon rituaaleja, riittejä ja karismaattisia eleitä. Saarisen mukaan helluntailaiset ovat tuoneet nuo asiat lähemmäs protestantteja. Vanhastaan luterilaisuudessa on ajateltu, että Pyhä Henki on siellä, missä sana ja sakramentit oikein julistetaan ja toimitetaan. Myös helluntai yhdistetään luterilaisuudessa seurakunnan syntymäpäivään, jolloin Pyhä Henki vuodatettiin, ei niinkään villiin ja vapaaseen menoon. Kotimaa. N:o 20/21.toukokuuta.

42

neuvotteluissa. Hän on ollut muun muassa Leuenbergin kirkkoyhteisön¹²⁰ evankelioimiskomitean jäsenenä vuosina 2003-2006 ja toiminut Kirkkojen maailmanneuvoston asiantuntija tehtävissä.

Vuosina 1982-1984 ja vuosina 1986-1989 hän toimi Suomen evankelisluterilaisen kirkon, Suomen Vapaakirkon ja Helluntaiherätyksen neuvottelujen sihteerinä. ¹²¹

Seurakunnasta kirjoittaessaan huomaa, että Ahonen pitää sunnuntai messua tärkeänä. Hän kirjoittaa, että Pyhä Henki kokoaa Jumalan kansan yhteen yhä uudelleen jumalanpalvelukseen viikon ensimmäisenä päivänä kuuntelemaan, mitä Jumala puhuu. Jumalanpalveluksessa Jumalan lunastustyö Kristuksessa tuodaan seurakunnan eteen kokonaisvaltaisemmin kuin missään muualla seurakunnan toiminnassa. Jumalanpalveluksessa Jumala on sekä subjekti, että objekti. Jumala puhuttelee seurakuntaa ja seurakunta vastaa rukoilemalla, kunnioittamalla ja ylistämällä.

Jumalanpalveluksessa Kristus ja koko Kolmiyhteinen Jumala on läsnä.¹²² Ahonen jatkaa, että armovälineissä tapahtuva Pyhän Hengen työ osoittaa seurakunnan varsinaisen jumalallisen perustan.¹²³

Ahosen mielestä myös rakkaudenpalvelun, diakonian on sanottu lähtevän alttarilta ja nimenomaan ehtoollispöydästä. Ehtoollinen on näin hänen mukaansa kaiken palvelun lähtökohta. Myös evankeliumin julistamisen hän sanoo alkavan siitä, että Jeesus kohdataan ehtoollispöydässä.

Sanotaanhan ehtoollisen saatesanoissa: ”Menkää ja julistakaa Herran kuolemaa siihen asti, kunnes hän tulee.”¹²⁴

Ahosen teologiassa siis messu eli ehtoollisjumalanpalvelus on keskiössä. Hänen mukaansa Pyhän Hengen työ vaikuttaa juuri messussa seurakunnan keskellä sanan ja sakramenttien kautta. Myös evankeliumin julistus ja rakkauden palvelus saavat voimansa Ahosen mukaan juuri seurakunnan yhteisestä tapaamisesta, jossa Kolmiyhteinen Jumala on läsnä. Ahonen ei vakuutu nykyään vallitsevasta yksilökeskeisestä kulttuurista, vaan pitää tärkeänä julistusta ja diakoniaa, joiden lähde on seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa. Molemmat, sekä diakonia että julistus, ovat ihmisten kohtaamista ja ikään kuin oman piirin ulkopuolelle menemistä. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää se, miksi Ahonen suhtautuu varovaisesti yksittäisten ihmisten kokemuksiin Pyhästä Hengestä. Ahosen mukaan näyt, ilmestykset ja profetiat ovat aina henkilön subjektiivisia

120 Leuenbergin konkordia on vuonna 1973 laadittu luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen välinen kirkon oppia koskeva sopimus.

121 Risto A. Ahonen -Wikipedia

122 Ahonen 1992, 110.

123 Ahonen 1992, 111.

124 Ahonen 1992, 111.

43

kokemuksia. Ahonen näkee Pyhän Hengen toimivan nimenomaan Jumalan seurakunnan keskellä rakentaen ja vahvistaen sitä. Näyttää siis siltä, Ahosen teologiassa Pyhä Henki vie meidät myös lähimmäisiemme luo. Ahonen ajattelee, että ensin Pyhä Henki vahvistaa yhteisöä sanan ja sakramenttien kautta ja lähettää sitten kristityt maailmaan julistamaan hyvää sanomaa.

Ahonen pitää ratkaisevana seurakunnan uudistumista. Hän kirjoittaa, että uskossa elävän seurakunnan piirteitä on kuitenkin vaikea kuvata, sillä Pyhän Hengen toiminta on usein kätkettyä. Hengen toiminta ei ole sillä tavalla tulosvastuullista, että siitä voitaisiin osoittaa voitot ja tappiot. Yhtenä uudistumisen merkkinä Ahonen kuitenkin pitää seurakunnan herännyttä kaipuuta sanan ääreen. Sana vetää puoleensa ja ruokkii ihmisiä. Elävä seurakunta on hänen mukaansa kilvoitteleva, parannusta tekevä ja Jumalaa kaipaava, jolle rukous on tullut uudelleen elinvoimaksi. Elävä seurakunta myös ylistää, kiittää, palvoo ja saa tämän voimansa anteeksiantamuksesta. Ahonen lisää vielä, että Pyhän Hengen täysivaltainen toiminta armovälineiden kautta antaa näkökulman seurakunnan uudistumiseen.

Tärkeintä on, että seurakunnan ydin on terve ja että Kristuksen parantava läsnäolo voidaan tavalla tai toisella kokea seurakunnan keskellä. Tämä ei hänen mukaansa kuitenkaan tarkoita välttämättä suuria väkijoukkoja eikä uskon arvon mukaista ole houkutella ihmisiä kirkkoon väkinäisesti.¹²⁵

Nyt huomaamme selvästi, että Ahosen mielestä ylistys kuuluu uudistuneen seurakunnan elämään.

Ahonen nostaa myös Pyhän Hengen työn esiin puhuessaan seurakunnan uudistumisesta. Tämä uudistuminen näyttää olevankin hänen yksi pääaiheistaan, sillä kirjassaan Evankeliointi kirkon perustehtävä hän kirjoittaa paljon siitä, miten seurakunnan tulisi uudistua, jotta evankeliumi tavoittaisi mahdollisimman monia. Tässä kohtaa hän nostaa esiin myös palvonnan ja ylistyksen.

Näyttääkin siltä, että Ahosen mielestä ylistys ja palvonta joutuu siinä vaiheessa sivuraiteelle, kun palvonnan kohde onkin itse palvonta ilmiöineen, eikä enää Jeesus Kristus ja hänen sovintotyönsä.

Ahoselle näyttää olevan mysteeri seurakunnan eripuraisuus. Hän mainitsee siitä useassa kirjassaan.

Kirjassaan Lähetetty kirkko Ahonen ottaa tarkemmin esille seurakunnasta puhuessaan epäluottamuksen ja kaunan, jotka usein vaikuttavat voimakkaammin kuin yhdistävät voimat.

Kristittyjen yhteys jää hänen mukaansa usein vain puheen tasolle. Ahonen muistuttaa kuitenkin ristin teologiasta ja sanoo Jumalan pehmentävän rakkaudessaan ihmisten luontaista kovuutta ja särmiä.

Ahonen yhtyy Lutherin kuvaukseen seurakunnasta suurena sairaalana. Luther kehottaakin Ahosen lainaamassa tekstissä pappeja ja piispoja kohtaamaan sairaita. Heidän ei tule edes kuvitella muuta hiippakunnastaan ja seurakunnastaan, kuin että se on parantumattomien ihmisten sairaala.¹²⁶

125 Ahonen 1992,157.

126 Ahonen 1996, 111̶112.

44

Ahonen siis näkee seurakunnan vajavaisten ja raadollisten ihmisten yhteisönä. Hän kirjoittaa, että seurakuntaa ei voi irrottaa ympärillään olevasta todellisuudesta. Seurakunnan voimanlähde on Jumalan näkymättömässä maailmassa ihmisten ulkopuolella. Ahonen ottaakin esille Paavalin sanat:

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (Kor. 4:7)

Jumala ei Ahosen mukaan anna kunniaansa kenellekään, ei edes seurakunnassa. Siksi Jumala Ahosen mukaan sallii sen, että seurakunnalla on inhimilliset kasvot niin, että heikkoudet ja vajavuudet näkyvät. Ahonen kuitenkin lisää, että syntiä ei tule hyväksyä seurakunnan keskellä, vaan seurakuntaa kutsutaan parannukseen samoin kuin jokaista kristittyä. Ahosen kirjoittaa, että historiasta löytyy esimerkkejä siitä, miten Jumala voi hylätä itseriittoisuuteensa umpioituneen seurakunnan ja kirkon ja kutsua jonkun muun julistamaan totuutta ja rakkautta. Seurakuntaa kutsutaan siis Ahosen mukaan parannukseen ja uudistumiseen Jumalan edessä, jotta evankeliointi olisi mahdollista.¹²⁷

Ahosen teologian ehdoton ajatus on se, että kunnia kuuluu Kristukselle. Hän varoittaa seurakuntaa yhteisönä ylpistymästä ja toivoo seurakuntien uudistumista. Ahonen tietää myös karismaattisuuden vaarat, joissa kunnian ja palvonnan saa karismaattinen kristitty lahjoineen Jumalan pojan sijasta.

Tällaiset ilmiöt vaarantavat hänen mukaansa evankelioinnin.

Puhuessaan seurakunnan voimanlähteestä Jumalan näkymättömässä maailmassa, Ahonen käyttää selittävää kiertoilmaisua, jonka voi ymmärtää tarkoittavan Pyhää Henkeä. Ahonen näyttää kuitenkin ihmettelevän itsekin sitä, että näkymätön voima vaikuttaa raadollisten ihmisten kautta seurakunnassa.

Hän ei kuitenkaan ajattele kristittyjen kasteessa saatua ansaitsematonta armoa sellaiseksi, joka antaa luvan tehdä mitä hyvänsä. Ahosen luterilainen teologia seurakunnasta ja kristillisestä elämästä ei näytä olevan pelkkää hyväksymistä ja rakkautta. Hän varoittaa siitä, että seurakunnassa ei leikittäisi ilmaisella armolla. Puhuessaan Jumalan hylkäämistä seurakunnista huomamme ehkä Ahosen luterilaisessa ajattelussa pienen palan pyhitysopille ominaisia piirteitä. Vai onko niin, että Ahonen käyttää vain tutkijalle tyypillistä historiallista perspektiiviä? Antti Raunio sanoi kesäkuussa 2020 Itä-Suomen yliopistolla pitämällään luennolla teologian kriisistä, että yksi teologia ei tavoita koko todellisuutta. Ahosenkin luterilaisesta kontekstista näyttää löytyvän myös pyhityskristillistä pyrkimystä. Parannusta tekevä seurakunta kykenee julistamaan Jumalasta uskottavammin. Tuleeko tässä esiin Ahosen halusta seurata Lutherin alkuperäistä ajatusta, jossa Kristuksen tekoa ja läsnäoloa uskovassa ei eroteta. Ahonen hylkäisi Forenssisen pelastusopin, jossa koko pelastus tulee Kristuksen kuuliaisuudesta. Voi kuitenkin olla, että tutkiessani Ahosen tekstejä edellytysten analyysin

127 Ahonen 1992, 112̶113.

45

mittareilla, ylitulkitsen hänen ajatuksiaan. Tästä Jari Jolkkosen systemaattista analyysia käsittelevä opas¹²⁸ tutkijaa varoittaa.

Mielenkiintoista on myös se, että Ahonen ottaa esille Lutherin neuvon papeille suhtautua seurakuntaan kuin sairaalaan. Lutherin neuvo herättää kuitenkin kysymyksen siitä, miten uskovien tulisi suhtautua siihen, jos seurakunnan pastori itse on vallanhaluinen ja haalii Jumalalle kuuluvan kunnian itselleen? Ahonen näyttää arvostavan seurakuntaa, jossa on vahva johtaja. Hän kirjoittaa, että ainakin Suomen helluntailaisuus säilyi pirstoutumiselta sinä aikana, kun vahva auktoriteetti Eino Manninen toimi johtajana.¹²⁹ Myös teologian opintoja Ahonen pitää tärkeänä. Hän kokee kristikunnan pirstoutumisen johtuvan osittain maallikkojen taitamattomuudesta toimia seurakunnan johtajina. Hän ottaa varoittavan esimerkin pirstoutumisesta liittyen vapaaseen Hengen johdatukseen, jossa kuka tahansa saa profetoida, puhua kielillä tai johtaa rukousta seurakunnassa. Tällainen tilanne on hänen mukaansa ollut vuosisadan alussa Los Angelesissa Azura Streetin pyhäkössä. Hengen johdatus oli ainoa hyväksytty metodi. Seurakunta hylkäsi kaikki auktoriteetit ja lopulta myös omat johtajansa. Tällainenkin seurakunta osoitti kuitenkin Ahosesta kunnioitettavaa ennakkoluulottomuutta avatessaan ovet eri roduille ja yhteiskuntaluokille.¹³⁰

Ahonen siis varoittaa siitä, että spontaanit herätykset voivat ajautua kaaokseen, jos ainoaksi auktoriteetiksi hyväksytään Hengen johdatus. Hengen johdatuksen kokemus on kuitenkin subjektiivinen ja vaikeasti mitattavissa. Toisaalta Ahonen myöntää, että juuri tällaisissa spontaaneissa herätyksissä on kaadettu raja-aitoja, jotka muuten olisivat jääneet ennalleen. Hän siis myöntää, että herätysten keskellä asiat ajautuvat usein omille poluilleen ja herätykset eivät seuraa mitään tiettyä järjestäytynyttä kaavaa, jossa koulutetut papit johtavat rauhallisia ihmisjoukkoja kasvussa Jumalan valtakunnan kansalaisina. Palvonnan kohteesta Ahonen on kuitenkin ehdoton. Kunnia ja seurakunnan ylistys kuuluu ainoastaan ja vain Kolmiyhteiselle Jumalalle.