Luterilainen pyhyyskäsitys - Ahonen puolustaa luterilaisuutta

4. Ahonen puolustaa luterilaisuutta

4.3 Luterilainen pyhyyskäsitys

Käsiteltyään amerikkalaisen pyhitysliikkeen vaiheita Ahonen siirtyy kirjassaan Lähetetty kirkko siihen, miten luterilaisten käsitys pyhityksestä ja vanhurskauttamisesta eroaa edellä esitellyistä Wesleyn oppeihin perustuvista ajatuksista. Ahonen selventää tätä asiaa kertomalla, että taustalla on kaksi erilaista kristillistä tulkintatraditiota. Amerikkalainen pyhityskristillisyys keskittyy subjektiiviseen uskonkokemukseen. Sille on siis tärkeää uskon ilmenemisen muoto eli latinaksi fides qua creditur, kun taas luterilaisuudelle on pääasiana uskon sisältö, eli fides quae creditur.⁸¹

Tulkintatraditioiden eroon vaikuttaa Ahosen mukaan pyhityskristillisyyden puritaaninen perintö, jossa maallinenkin elämä on rakennettava Jumalan kunniaksi ja Jumalan vallan tulee näkyä myös yhteiskunnassa. Ahonen jatkaa, että tämä kehitys on lyönyt leimansa amerikkalaiseen pyhityskristillisyyteen, jossa esiintyy kirkkojen välistä kilpailua ja ”näyttämisen pakkoa”. Oman leimansa tähän rakennelmaan luo hänen mukaansa myös se, että pyhitysliikkeet ovat maallikkokeskeisiä. Näiden liikkeiden johtajat, eivät ole tottuneet teologien tavoin harjoittamaan itsekritiikkiä.⁸² Maallikkokeskeisyyteen liittyvistä kommenteista voimme huomata, että Ahonen arvostaa teologiaisa opintoja. Hänen mukaansa pirstaloitumisen uhkaa kristityssä maailmassa aiheuttaa se, että kristinusko on levinnyt Aasiassa ja Afrikassa kansanherätysten kautta. Hengellinen opetus on puuttunut ja kirkkojen johtoon ovat joutuneet kokemattomat ja vastakääntyneet⁸³

Ahosen vertailussa on erityisen mielenkiintoista se, että hän haluaa omassa kirjassaan huomioida norjalaisen Bloch-Hoelin väitteen. Bloch-Hoel väitää, että mikään protestanttisista kirkoissa ei ole niin kaukana helluntailaisuudesta, kuin luterilainen kirkko. Bloch-Hoel myös kehottaa luterilaisia paneutumaan vakavasti helluntailiikkeen esittämiin ongelmiin.⁸⁴

Mielenkiintoista on, että myöhemmin tässä työssä systemaatisen teologian professori Risto Saarinen tulee esittelemään saman ajatuksen helluntailisuuden ja luterilaisuuden välillä olevasta pitkästä

80 Ahonen 1996, 54.

81 Ahonen 1996,54.

82 Ahonen 1996, 54̶55.

83 Ahonen, Yhdessä kohti elämää 2014, 27.

84 Ahonen 1996,239.

välimatkasta verrattuna muihin protestanttisiin kirkkoihin. Edellisestä Bloch-Hoelin väitteestä huomaamme, että nimenomaan luterilaisuuden opin pohja, traditio ja uskon ilmenemismuodot ovat erilaisia, kuin helluntailaisuudessa. Helluntailaisuuden Ahonen on määritellyt yhdeksi pyhityskristillisyyden haaroista. Näiden kahden kristillisen kirkon erilaisuudesta huolimatta Ahonen näyttää ottavan tosissaan dialogin tarpeen. Kirjassaan Lähetetty kirkko hän kertoo, että vaikka pohjoismaissa luterilaisuus on ollut helluntailaisuuden kritiikin pääkohde, se on ollut helluntailaisuudelle myös tärkein keskustelukumppani. Luterilaisuus on vaikuttanut helluntailaisuuteen ja helluntaialiset julistajat ovat joutuneet kirjoissaan ja kokouksissan käymään läpi sitä, miksi he ajattelevat eri tavoin, kuin luterilaiset. Molemmat ovat siis Ahosen mukaan vaikuttaneet toisiinsa⁸⁵.

Keskeinen ero Ahosen mukaan pyhityskristillisyydestä nousevan pyhitysopin ja luterilaisen vanhurskauttamisopin välillä on käsitteissä muuttuminen ja pysyminen. Ahosen mukaan tarkastellessamme uutta elämää, painopiste luterilaisessa kirkossa ei ole ihmisen muuttumisessa, vaan Kristuksessa pysymisessä. Hän tarkentaa että, uusi elämä on Kristuksessa olemista ja elämistä hänen yhteydessään. Kristus on voittanut lain ja pyhyyden vaatimukset.⁸⁶

Huomamme teologisessa ajattelussa selkeän eron, jos vertaamme Ahosen luterilaista painotusta pyhityskristilliseen oppiin hengellisestä muutoksesta ja pyrkimyksestä sopusointuun Jumalan tahdon kanssa siten, että vanha elämä hylätään.

Ahosen tekstiä amerikkalaisista herätyksistä lukiessa vaikuttaa siis siltä, että Pyhän Hengen toiminnassa joskus esiintyvät näkyvät merkit ja karismaattiset lahjat voivat kääntää painopisteen seurakunnassa Kolmiyhteisestä Jumalasta ihmisen kokemuksiin ja tekoihin. Ahonen haluaa pitää kiinni suurimmasta armolahjasta, joka on Kristuksen sovintotyö nostamalla Pojan merkitystä Jumalan kolminaisuudesta puhuttaessa. Luterilaisen opin mukaan pelastus on ilmainen lahja. Luterilaisen opin perusta Augsburgin tunnustus sanoo asian seuraavasti:

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin tai teoin, vaan heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Jeesuksen Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi.⁸⁷

85 Ahonen 1996,234.

86 Ahonen 1996,57.

87 Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat 1990, 53.

Tämän lahjan saa ottaa vastaan, myös uskonkilvoittelussaan epäonnistunut ja kompuroiva. Ahonen ei yhdy siihen käsitykseen, että Pyhän Hengen saaminen vaatisi jonkun koettavissa olevan näkyvän merkin kuten esimerkiksi hurmoskokemuksen, ihmeparantumisen tai kielilläpuhumisenlahjan.

Ahonen näkee asian siten, että kristillisen kirkon sirpaloitumiseen vaikuttaa henkikasteen tulkinta ja kielilläpuhuminen. Näistä asioista tulee hänen mukaansa kaikkialla maailmassa ongelmia. Siellä missä henkikaste on tulkittu pyhemmän elämän merkkinä, tulkinta on jakanut ihmiset kahden tason kristittyihin, pyhitettyihin ja tavallisiin uskoviin. Ahosen mukaan tällaisessa tulkinnassa on hyvin vaikea löytää yhteyttä kristittyjen välille.⁸⁸

Ahonen on aikaisemminkin puuttunut siihen, että kristinuskossa pääpaino ei saa olla ihmisen subjektiivisella kokemuksella. Lisäksi hän nostaa Pojan ja hänen lunastustyönsä tärkeimmäksi asiaksi. Ahonen ei halua, että Kristuksen asema hämärtyy. Hyvä esimerkki Ahosen kritiikistä löytyy hänen kirjastaan Evankelioiminen kirkon perustehtävä, jossa hän kritisoi 1980- luvulla julkaistua Kirkkojen Maailmanneuvoston evankelioimiskomission asiakirjaa Mission and Evangelim: An Ecumenical Affirmation. Tässä asiakirjassa on ollut tarkoitus esittää silloinen yhteisymmärrys ekumeenisesta lähetysajattelusta. Lähetyskirjan mukaan maailmanlähetykseen osallistuminen lähellä ja kaukana on paikallisseurakuntien elinehto. Lähetys alkaa asiakirjan mukaan kotiovelta ja laajenee maailmanlaajuiseen vastuuseen. Asiakirjassa tulee esille myös käsite uudelleenevankelioiminen, joka tarkoittaa julistusta, joka tähtää lännen vanhojen kirkkojen uudistumiseen.⁸⁹

Ahonen on tässä asiakirjassa jo 1980 luvulla kiinnittänyt huomionsa siihen, että luominen ja lunastus sekoitetaan siten, että vaikka lähetysasiakirja perustelee lähetyksen Jumalan kolminaisuudella, se alkaa painottaa Pojan asemaa (väärällä lailla) ja unohtaa luomisen ja lain. Ahonen selventää, että kun evankeliumia tarjotaan vastaukseksi yhteiskunnan ongelmiin, evankeliumista tuleekin lakia. Vaikka ristin sovitus mainitaan, pelastuksen lahjaluonne himmenee, kun Jeesus nostetaan esikuvaksi.

Kärsivän Kristuksen samaistuminen köyhiin ja alaspainettuihin tulee pääasiaksi. Lisäksi asiakirja pitää kääntymistä persoonallisena ratkaisuna ja kaste mainitaan vain ohimennen. Näin Ahosen mukaan asiakirjan pääpaino jää ihmisen subjektiiviselle kokemukselle.⁹⁰

Ahonen lisää vielä Kirkkojen maailmanneuvoston evankelioimiskomission asiakirjan kritiikkiin luomisen ja lunastuksen sekoittamisesta, että asiakirjassa on vaativa sävy. Siinä lähetyksen katsotaan merkitsevän osallistumista ihmisten kärsimykseen ja taisteluun oikeudenmukaisemman yhteiskunnan

88 Ahonen 1996,237.

89 Ahonen 1992, 45. Lisää aiheesta löytyy asiakirjasta Mission and Evangelism. an ecumenical affirmation (1983).

90 Ahonen 1992, 45̶46.

puolesta. Kristuksen korostaminen opettajana ja esimerkkinä vie huomioita Kristuksesta pelastajana.⁹¹ Huomionarvoista on, ettei ainoastaan Ahonen ole tarkka tässä asiassa, vaan ekumeniikan dosentti Risto Jukko puuttuu samaan asiaan kommentoidessaan uudempaa 2014 suomeksi julkaistua Kirkkojen Maailmanneuvosto ekumeenista lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää. Hän ihmettelee sitä, miten Jeesuksen sovitus jää taka-alalle.⁹² Myös dogmatiikan dosentti Repo on Jukon kanssa samoilla linjoilla tätä uudempaa asiakirjaa kommentoidessaan.⁹³ Vaikuttaa siis siltä, että Ahonen ei ole ainoa, joka on ”allerginen” lakihenkiselle ja vaativalle uskontulkinnalle.

Ahonen suhtautuu varautuneesti kaikkeen sellaiseen hengelliseen ajatteluun, jossa lakihenkisyys nostaa päätään. Edellä olemme huomanneet, että hän on kritisoinut kristityn omaa osuutta pelastuksessa. Hänen mukaansa mikään uskonelämän kilvoittelu ei voi pelastaa ihmistä tuomiolta.

Hän ei myöskään yhdy ajatukseen henkikasteesta, joka nostaa ihmisen hengellisesti korkeammalle tasolle. Lisäksi hän varoittaa siitä, että Jeesuksen korostaminen esimerkkinä pelastajana olemisen sijasta, voi johtaa lakihenkisyyteen. Ahonen näkee ajattelevan kaiken kristologisesti, eli ikään kuin Jeesuksen sovintokuoleman läpi. Hän itse kehottaa kirjassaan Evankelioiminen kirkon perustehtävä ajattelemaan Kristuksen esimerkkiä siten, että sillä on (vaatimuksen sijaan) kannustava merkitys.

Kristityn elämää tulisi arvioida kokonaisuutena ja katsoa Jumalan lahjasta käsin.⁹⁴

Ahonen yhtyy pelastusnäkemyksessään Lutheriin. Luther sanoo pelastuksen olleen autuas vaihtokauppa, jossa Kristus ottaa kannettavakseen ihmisen synnin ja antaa tälle oman pyhyytensä.

Ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, eikä omista ansioistaan tai teoistaan. Jumala tulee ihmistä lähelle, puhuttelee häntä ja antaa uskomisen kyvyn. Toisaalta Ahonen sanoo, että lahjan vastaanottaminen ja armahdetuksi suostuminen on tavallaan ihmisen ”teko”. Ahosen mukaan ihminen ei kuitenkaan Jumalaa etsiessään lähde mistään nollapisteestä, neutraalista valintatilanteesta, sillä uskossa kaikki perustuu Jumalan aloitteeseen. Pelastus annetaan lahjana, muttei vastoin ihmisen tahtoa.⁹⁵

91 Ahonen 1992, 47.

92 Jukon mielestä asiakirjan teologia on ohutta. Jeesuksesta kyllä puhutaan, mutta usein merkityksessä Jeesus exemplum, jolloin Jeesus nostetaan kristityn eettiseksi malliksi. Jeesus donum eli Jeesus, joka on lahja ihmiskunnalle, sovittaja ja lunastaja jää taka-alalle. Jukko, Yhdessä kohti elämää 2014,37̶38. Asiakirjassa on kommentointiosa, jossa Jukko kritiikkinsä esittää.

93 Repo sano, että asiakirja näyttää irrottavan Hengen kristologista. Lisäksi lähetystehtävän toteutuksessa nousee kirkkojen välille jännite, sillä erityisesti etiikan alalla Pyhän Hengen työ tulkitaan eri tavoin eri toimintaympyröissä. Repo, Yhdessä kohti elämää 2014, 44̶45.

94 Ahonen 1992, 103.

95 Ahonen 1992,100.

33 4.4 Ristin teologia ja Sanan merkitys

Ahonen näkee pyhityskristillisyyden ja luterilaisuuden eron myös siinä, että luterilaisuuden teologiaa kutsutaan ristin teologiaksi. Tällä hän kirjoittaa, että Kolmiyhteinen Jumala jää itsensä ilmoittavana Jumalanakin kristityltä suurelta osalta salatuksi. Syntinen ihminen joutuu olemaan hiljaa Pyhän Jumalan edessä ja ainoa toivo on Jeesuksen risti ja ylösnousemus. Jumalan valtakunta voittaa Ahosen mukaan tässä maailmassa vain ristin kautta. Jumalan voitto on alennuksen tie, jolla on heikkoutta ja rujoutta. Tämä kaikki muuttuu voimaksi. Ristin teologia puhuu uskon voimasta varovaisesti, koska tämä voima tulee usein esiin toisin, kuin ihmiset odottaisivat. Tällaiset luterilaisuuden tyypilliset korostukset ovat Ahosen mukaan siis toisenlaisia, kuin ne, joita pyhityskristillisyydessä usein suositaan.⁹⁶

Antti Raunio selventää samaa luterilaisen ristin teologian ydintä siten, että se on Jumaluuden kätkeytymistä vasta kohtaansa, inhimilliseen heikkouteen ja köyhyyteen. Itsensä tyhjentävä Jumalan Poika ei lakkaa olemasta Jumala, mutta luopuu jumalallisten ominaisuuksien käyttämisestä ja pukeutuu ja kätkeytyy kärsivään ihmisyyteen.⁹⁷

Ahosen on ristinteologiastaan huolimatta sitä mieltä, että kukaan ei voi laittaa rajoja Pyhän Hengen toiminnalle. Jumala on kuitenkin nähnyt hyväksi sen, että ihmisen pelastamisessa Pyhä Henki toimii sanan ja sakramenttien kautta. Sana on Pyhän Hengen työväline ja kirkkoa on kutsuttu sanan kirkoksi ja pappeja sananpalvelijoiksi. Tässäkin kohtaa Ahosen mukaan pyhityskristillinen käsitys eroaa luterilaisesta käsityksestä. Pyhityskristillisyydessä sana liittyy Jumalan ja kristityn väliseen suoraan suhteeseen, jossa etsitään merkkejä Jumalan läsnäolosta ja jossa Jumalan ääneksi herkästi tulkitaan ihmisen omat tuntemukset. Ahonen lisää, että Lutherin taistelu uskon perustan löytämiseksi on opettanut luterilaiset suhtautumaan kriittisesti ihmissielun sisäisiin tuntemuksiin. Subjektiiviset tuntemukset voivat viedä ihmisen harhaan. Ihminen ei voi millään tavalla tehdä pelastusta riippuvaiseksi itsestään vaan pelastus tulee täysin ihmisen ulkopuolelta. Ahonen vetoaa tässä uskonpuhdistajiin, jotka puhuvatkin ”ulkoisesta sanasta”, koska ihmisen toivo on hänen ulkopuolellaan. Tämä sana avaa yhteyden sekä Jumalan, että ihmisten välille ja liittää kristityn seurakuntaan. Sana ja sen lupaukset on liitetty kasteveteen ja ehtoolliseen Ahonen summaa.⁹⁸

96 Ahonen 1996, 55. Lisää Ristin teologiasta löytyy Tuomo Mannermaan kirjasta Kaksi rakkautta 2002.

97 Raunio 2020, 95.

98 Ahonen 1996, 56.

Ahonen yhtyy Lutherin ja Mannermaan ajatukseen siitä, että ihminen ei voi aisteillaan kokea Pyhää Henkeä. Myös pelastusnäkemyksessä Ahonen vaikuttaa olevan enemmän Lutherin ja Mannermaan kannalla kuin puoltaa forenssista pelastusnäkemystä. Mannermaa tukeutuu enemmän Lutherin alkuperäiseen ajatukseen, jossa uskossa läsnäoleva Kristus, hänen työnsä ja persoonansa ovat erottamattomat. Kristus on läsnä uskovassa ja tämä tarkoittaa samaa kuin uskonvanhurskaus.

Mannermaa mukaan Lutherin jälkeen kehitetty forenssinen vanhurskauttamisoppi irrottaa toisistaan vanhurskauttamisen ja Jumalan reaalisen uskossa läsnäolemisen. Forenssisessa näkemyksessä Kristuksen kuuliaisuuden ansiosta ihminen voi vastaan ottaa anteeksiantamuksen. Jumalan sisäinen asuminen kristityssä on seuraus uskonvanhurskaudesta. Luther ei tällaista erottelua tee, vaan hänen teologiassaan Kristuksen läsnäolo uskovassa on keskeisemmällä sijalla.⁹⁹

Lutherin pelastusnäkemyksen pohjalta voimme helpommin löytää yhteyttä ekumeeniseen pyhityskristillisyyteen tai vaikkapa ortodoksisen kirkon teologiaan jumalallistumisesta. Kristuksen läsnäolo uskovassa voidaan ajatella myös pyhyyden lisääntymisenä Kristuksen ollessa sisäisesti kristityssä. Teot eivät näin olisi uskovan tekoja, vaan Kristuksen tekoja uskovassa. Painopiste pysyy kuitenkin Jumalan teossa,

Ahonen vaikuttaa ”alatien kulkijalta”. Jos kuvaisimme hänen teologiaansa vuodenaikoina, hän olisi talvi, joka odottaa kevättä. Luterilaisessa teologiassa tämän ajateltaisiin olevan rauhallista luottamusta siihen, että Jumala on, vaikka emme näe tai koe häntä. Kuitenkaan emme voi kritisoida tällaista ristin alennustien korostamista, sillä Ahonen perustelee Jumalan salatun voiman hyvin Jeesuksen ristinkuolemaan tukeutuen. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Samalla huomaamme, että Ahonen ei tarjoile omia ajatuksiaan, vaan tukeutuu klassiseen luterilaiseen oppiin. Ahosen ajatukset luovat johdonmukaisen kokonaisuuden omassa luterilaisessa kontekstissaan.

Pyhityskristillinen ajatus voiman kokemuksesta Pyhän Hengen koskettaessa tai kaikkien sairauksien paranemisesta Hengen voimalla on kaukana Ahosen teologiasta.

Armollinen on myös Ahosen luterilainen ajatus ulkoisesta sanasta. Tässäkään opetuksessa ei nosteta ketään jalustalle. Jumalanpalveluksessa sanan saarna ja Kristuksen läsnäolo ehtoollisessa jaetaan kaikille kastetuille osallistujille ilman valikointia. Toisaalta Ahosen varovainen suhtautuminen Pyhän Hengen työhön jättää hämmennykseen ne, jotka kokevat Jumalan puhuvan myös Jumalanpalveluksen ulkopuolella esimerkiksi rukouksessa. Kokonaisvaltaisesti uskoaan elävä ihminen voi kokea Ahosen tekstin tylsää ja tasaista uskonnollisuutta edustavaksi. Ahosen luterilainen oppi on selkeää ja

”armorikasta”, mutta toimiiko se silloin, kun kristitty etsii kokemusta läsnä olevasta Jumalasta

99 Mannermaa 1979,13.

jaksaakseen arjen keskellä. Entä miten on selitettävissä parantumiset ja ihmeet, joita jotkut väittävät nähneensä ja kokeneensa? Miten ristin teologia on yhdistettävissä näihin mystisiin, joskus riemullisiinkin ilmiöihin? Pitääkö kielilläpuhuvien, profetoivien ja näkijöiden peittää lahjansa siinä pelossa, että he luovat ympärilleen hajaannusta? Pitäisikö meidän vain todeta Ahosen tavoin, että kukaan ei voi laittaa rajoja Pyhän Hengen toiminnalle. Silloin vältymme asettamasta oppia ja kristittyjen kokemusta vastakkain.

Ahonen itse ei kirjoita paljon karismaattisista armolahjoista. Hän jättää kysymyksen auki. Ilpo Surokivi toteaakin Itä Suomen yliopistossa tehdyssä pro gradussaan 2000-luvun lähetystyö- Risto Ahosen lähetyskäsityksen keskeiset piirteet, että Ahonen enemmänkin esittelee listaa erilaisista Pyhän Hengen osallisuuteen liittyvistä näkemyksistä, kuin hänen omaa mielipidettään tai näkemystään.¹⁰⁰ Ahonen yhdistää ristinteologian ja evankelioinnin. Hänen mukaansa Jumala vetää ihmistä puoleensa koettelemusten kautta. Kirjassaan Evankelioiminen kirkon perustehtävä, hän mukailee Tuomo Mannermaan ja Lutherin ajatuksia Jumalan ” vasemman käden työstä”.

Jumala murtaa ihmisen ylpeyden kahdella tavalla, toisaalta Jumala puhuttelee ihmistä kärsimyksen ja ruumiillisen kurituksen kautta, toisaalta vetää sanansa kautta häntä puoleensa. Näistä edellinen tarkoitta ns. Jumalan vierasta työtä (opus alienum Dei), joka paljastaa ihmisen syntisyyden ja avuttomuuden Jumalan edessä. Rakkaudessaan Jumala sallii ihmisen kokea vastoinkäymisiä, epätoivoa, kipua ja muuta kärsimystä irrottaakseen hänet ihmisvoimasta ja viisaudesta tehdäkseen tilaa Jumalan varsinaiselle työlle (opus proprium Dei), jossa Jumala lohduttaa ja rohkaisee häntä sanassaan. Toiset Jumalan työ paaduttaa, toiset puolestaan avautuvat umpikujaan joutuneina Kristuksen rakkaudelle.¹⁰¹

Tästäkin Ahosen kirjan lainauksesta huomaamme, että luterilaisuuteen on kuulunut tietynlainen kristityn ristin kantaminen, jossa kuitenkin salatusti tulee esiin Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen työ uskovassa. On ymmärrettävää, että tällaiseen Jumalan outoon tapaan tehdä työtä, on vaikea sovittaa pyhityskristillisten piirien suosimaa äänekästä ylistystä ja siihen liittyvää voiman kokemusta.

Pyhyyden kokemus voi luterilaisuudessa olla myös pään alas painamista ja siinä hiljaa olemista ja odottamista. Toisaalta onko luterilainen traditio myös opettanut vääränlaista kohtaloon alistumista.

Voiko ristintienkulkija pyytää Herraltaan suuria rukousvastauksia? Voiko aiheellisen ja omista virheistä johtuvan kritiikin alle jäänyt kristitty mennä sen taakse, että elämään kuuluu taistelu ja hyökkäykset? Ruokkiiko ajatus ristintiestä jatkuvaa oppositiossa olemista, erakoitumista ja ongelmien näkemistä maailman hyökkäyksinä. Voiko tuloksena ristintien ihannoimisesta ollakin ajatus Kristuksen teon täydentämisestä omalla kilvoittelulla? Kasvattaako opillinen luterilaisuus

100 Surokivi 2020,53.

101 Ahonen 1992,101. Mannermaa 1995,47.

paikalleen jähmettynyttä marttyyriasennetta vai lahjavanhurskaudesta iloitsevia uskovia ja liikkeelle lähteviä kristittyjä? Ahonen on joutunut miettimään näitä kysymyksiä ainakin silloin, kun hän kirjoittaa karismaattisen kristinuskon leviämisestä ympäri maailmaa¹⁰², sekä silloin, kun ihmisen osuutta hengellisessä heräämisessä mietitään.

Ahosella on eräänlainen vastaisku tarjolla opillisen luterilaisuuden jähmettyneisyyteen. Hän kirjoittaa, että Jumalan salattu työ on tärkeässä osassa evankelioimisessa. Julistaja ei tiedä, miten Jumala on kuulijaa aikaisemmin puhutellut. Evankeliumin julistaja voi Ahosen mukaan rohkeasti julistaa lakia ja evankeliumia, mutta samalla hänen tulee kunnioittaa Jumalan työtä ihmisessä ja muistaa, että julistajalla on mahdollisuus rakentaa vain jo ennen lasketulle perustalle.¹⁰³

Jumalan salatun tai oudon työn kohdalla palaamme siis Ahosen ajatukseen, jota pohdin jo kandityöni aikana. Kuka on hän, joka on tehnyt Ahosen mielestä jo alustavaa työtä ja laskenut perustuksen sille, että evankeliumi Jeesuksen sovintotyöstä, otetaan sydämissä vastaan. Ahonen itse puhuu tässä Jumalan salatusta työstä, mutta helposti voimme ajatella hänen tarkoittavan Pyhää Henkeä, jonka tehtävä on avata sekä kirjoitettua, että julistettua sanaa ja synnyttää usko Kristukseen.

Ahonen seuraa ristinteologiaa myös suhteessa yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Hänen mukaansa Kristuksen herruus on toistaiseksi tässä maailmassa salattua ja toteutuu sanan kautta, vaikkakin Jumalan valtakunta on Kristuksessa jo murtautunut tähän maailmaan. Kristuksen valta on kätketty ristin muotoon. Siksi Kristuksen herruudesta ei voi tehdä yhteiskunnallisen uudistusohjelman perustetta.¹⁰⁴

Ahonen ei innostu sosiaalisen evankeliumin liikkeestä¹⁰⁵, jossa ajatellaan maailman muuttuvan inhimillisen kehityksen välityksellä Jeesuksen ohjeita noudattaen. Ahonen kirjoittaa, että tällaisen ajattelun vaarana on luoda teokraattista¹⁰⁶ ohjelmaa, jossa Jumalan arvovalta vedetään

102 Ahonen 1996, 216.

103 Ahonen 1992,102.

104 Ahonen 1993, 103.

105 Ekumeeninen lähetysteoligia joutui Ahosen mukaan 1960-luvulla syvään kriisiin, jonka seurauksena syntyi repivä kahtiajako kirkon yhteiskunnallisista ja sosiaaliseettistä vastuuta korostavien ja toisaalta perinteistä avankelioimista painottavien välille. Epäluottamys näiden kahden näkemyksen välillä johti Lausanneen-Liikkeen syntymiseen 1960-luvun loppupuolella.

Hyvä esimerkki sosiaalieettisestä lähetysajatuksesta on Bangkokin lähetyskonferenssin (1972-73) avauspuhe, jossa mainittiin, että Kirkon lähetys ilmenee osallistumisessa ” inhimillisen vapautuksen liikkeisiin”. Tämä ilmenee taisteluna taloudellisen oikeudenmukaisuuden, poliittisen vapauden ja kulttuurisen uudistumisen puolesta maailman totaalisen vapautumisen elementteinä Jumalan lähetyksen kautta. (Bangkokin raporttikirja Pelastus tänään. Helsinki 1973)

106 Teokratia on valtio, jossa ylin päätösvalta on uskonnollisilla johtajilla.

ihmissuunnitelmien takuuksi. Hän varoittaa taas tässä kohdassa evankeliumin ja lain sekoittamisesta.

Jeesuksesta tulee tällaisessa ajattelussa ilosanoman julistajasta moraalinen tarkkailija ja tuomari.¹⁰⁷ Huomaamme, että, vaikka Ahonen on diakoniatyön puolestapuhuja, hän ei ajattele ihmisen voivan Jumalan tahtoa seuraamalla rakentaa paratiisin maan päälle. Tässä työssä aikaisemmin sanotun perusteella ymmärrämme, että tällainen ajattelu kuuluu hänen mielestään pyhityskristillisyyteen ja menestysteologiaan. Ahoselle Jumalan voima tulee esiin rujossa ristinmiehessä, ei niinkään onnistuneessa yhteiskunnassa. Kuitenkin hän näkee asian siten, että usko synnyttää kristityssä rakkauden palvella lähimmäisiään ja seurata Jumalan tahtoa, vaikkakin keskellä jatkuvaa ”lihan ja hengen taistelua”. Ymmärrämme tästä, että muutosta tulee tapahtumaan myös yhteiskunnassa, kun yksilöt muuttuvat. Kristus kulkee ristintietään¹⁰⁸ täällä keskellämme ja vaikuttaa kulloisiinkin oloihin.

4.5 Kasteen merkitys

Kysymys kasteesta nousee myös valokeilaan, kun pureudutaan lisää luterilaiseen pyhyyskäsitykseen.

Missiologian dosenttina Ahonen käsittelee kastetta nimenomaan suhteessa lähetykseen ja julistukseen. Ahonen kirjoittaa, että kaste on Uuden testamentin mukaan mullistava tapahtuma ja siksi sitä kutsutaan uudestisyntymiseksi. Kaste on Jumalan teko, jossa ihminen liitetään Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, sekä seurakunnan yhteyteen. Ahonen sanoo, että apostolit kastoivat kaikkialla ne, jotka ottivat vastaan hyvän sanoman. Kaste, syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen saaminen kuuluvat siis yhteen.¹⁰⁹ Ahonen perustelee tätä ajatusta Pietarin helluntaisaarnalla:

Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi.

Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. (Apt.t. 2:38)

Ahonen kirjoittaa, että luterilaisessa evankelioimisessa kaste on lähtökohta ja tavoite. Tällä hän tarkoittaa sitä, että kun ihminen kuulee evankeliumin ja uskoo sen, hänet kastetaan. Se, joka on jo kastettu palaa kasteen armoon ja kastamaton kastetaan. Kaste on armoväline, jonka kautta Jumala

107 Ahonen 1992,92.

108 Jeesuksen ristin tietä kuvataan siten, että sen tien välityksellä Jumala on sanonut voimallisesti ei synnille ja epäoikeudenmukaisuudelle ja puolustaa rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, vainosta ja ristiinnaulitsemisesta huolimatta.

Kun Jeesus osallistui ihmisten kärsimykseen ja kantoi heidän syntinsä ristillä, hän tunkeutui ihmisenä olemisen syvimpään olemukseen ja voitti kuoleman vallan. Kristuksen ristinkuolema saa aikaan pelastuksen, joka koskee koko maailmaa. Korinttilaiskirjeen viidennen luvun jakeessa 19, sanotaan: ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa.” Lähetys kontekstissa 2005, 28.

109 Ahonen 1992, 114.

antaa lahjansa. Kaste Jumalan tekona ja usko ” ihmisen puolelta” kuuluvat yhteen. Vaikka usko ei olekaan ihmisen aikaansaannos, vaan Pyhän Hengen herättämä. Erona amerikkalaiseen pyhityskristillisyyteen on Ahosen mukaan se, että siinä hengellisen elämän katsotaan alkavan uskoon tulemisesta ei niinkään kasteesta. Kaste torjutaan pelastavana tekona. Tämä nostaa hänen mukaansa esiin kysymyksiä evankelioinnista ja Pyhän Hengen työstä. Pyhityskristillisessä evankelioimisessa kaste on sivuutettu Ahosen mielestä kokonaan. Jumala sanotaan toimivan suoraan ilman sakramentteja ja kirkkoa.¹¹⁰

Vertaillessaan luterilaisuutta ja amerikkalaista pyhityskristillisyyttä Ahonen lainaa kirjassaan Eric W Gritschin ajatusta, että luterilaisessa kirkossa kaste luo ja ohjaa kristityn koko elämää. Kaste on lupaus ansaitsemattomasta armosta ja syntienanteeksiantamuksesta Kristuksessa. Kasteen ja ehtoollisen kautta lupaukset tulevat kristitylle omakohtaiseksi yhä uudelleen.¹¹¹

Ahonen vetoaa kastekäsityksessään myös Lutheriin, joka vertaa isossa katekismuksessa kastetta laivaan, joka vie kristityt läpi elämän taivaaseen asti. Kaste kutsuu kristittyjä parannukseen joka päivä. Kaste merkitsee Lutherin mukaan vanhan ihmisen kuolemaa ja uuden ihmisen ylösnousemista.

Näin voidaan Ahosen mukaan sanoa, että uusi elämä on luterilaisuudessa elämää pyhässä kasteessa ja sen vaikutuspiirissä.¹¹²

Onko sitten niin, että Ahonen väittää pelkän kasteen pelastavan ilman kristityn omaa kilvoittelua?

Tästä asiasta pyhityskristillisyys usein luterilaisuutta kritisoi. Ahonen kuitenkin pitäytyy luterilaisessa opissa siinä, että ihminen on samalla kertaa sekä vanhurskas, että syntinen. Hänen mukaansa kilvoitteleva elämäntapa liittyy kristityn elämään. Kristitty tulee olemaan loppuun asti

In document Pysyvät Hengen hedelmät - Risto Ahosen käsitys Pyhän Hengen roolista (sivua 34-0)