S OSIAALIPALVELUA JA HYVINVOINTIA

Lastentarha-aatteen isänä pidetään saksalaista Friedrich Fröbeliä. Suomeen lastentarhat vakiin-tuivat 1800–luvun loppupuolella Uno Cygnaeus: n ja Hanna Rothmanin toimesta. Tuossa vai-heessa Cygnaeus näki lastentarhan tehtäväksi kasvattaa oppilaita mallikoulua varten ja antaa opetusta niillekin lapsille, jotka eivät saaneet kotonaan minkäänlaista opetusta. Tehtävän luonne ei vielä tuolloin ollut päivähoidollinen, joskin kansanlastentarhan toimintaan sisältyi sosiaalinen luonne. (Salminen & Salminen 1986, 90 - 104.)

Suomessa päivähoito on perinteisesti ollut sosiaalipalvelua perheille, ja se on kytketty sosiaalipo-litiikkaan. Suomen teollistuessa päivähoidon avulla pyrittiin ratkaisemaan naisten työssäkäynnin aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia, jotka ilmenivät hoidotta jääneinä lapsijoukkoina. Päivä-hoito nähtiin sosiaalisena auttamisena, joka kohdistui ensisijaisesti vähäosaisiin ja yhteiskunnas-sa heikommasyhteiskunnas-sa asemasyhteiskunnas-sa oleviin perheisiin. Erityisesti teollistuvisyhteiskunnas-sa kaupungeisyhteiskunnas-sa molempien vanhempien oli käytävä töissä, mistä johtuen päivähoito miellettiin sosiaalihuolloksi, ei niinkään kaikkia yhteiskuntaryhmiä koskevaksi sosiaalipalveluksi, joksi päivähoito muotoutui vasta 1960-luvulla. Vaikka päivähoidon kehittymisen alkujuuret liittyivät tiukasti teollistumiseen ja sen myötä työvoimapolitiikkaan, päivähoidolla oli jo alkuvaiheessa myös pedagoginen näkökulma.

Hanna Rothmanin 1888 - 1890 perustamissa kansanlastentarhoissa korostettiin huollotta jäänei-den lasten mahdollisuutta kasvatukselliseen toimintaan. Päivähoitotoiminnalla pyrittiin lapsen sosiaalistamiseen kasvattamalla lapsesta yhteiskuntakelpoinen. Lapsella tuli olla mahdollisuus monipuoliseen kehittymiseen omien taipumustensa mukaisesti. (Auvinen 1980, 48 – 52.)

Vuosisadan alussa toiminnasta käytettiin nimitystä lastentarha tai pienten lasten koulu. Toimin-nan valvonta kuului kouluhallituksen alaisuuteen. Vuonna 1923 valvontavastuu siirtyi sosiaali-ministeriöön. (Lindgren 1995, 11.) Vuonna 1937 säädetyssä laissa kunnat velvoitettiin perusta-maan seimiä, lastentarhoja ja päiväkoteja lastensuojelullisista syistä. (Auvinen 1980, 48 – 52;

Muuri 2008, 52.) Myöhemmin lastentarha–nimike poistui, ja ruvettiin puhumaan päiväkodeista.

Pihlajan (2004) mukaan hallinnon osalta keskeinen vuosikymmen oli 1960-luku, jolloin lasten hoidon monimuotoisuudesta pyrittiin yhteneväisemmän päivähoitojärjestelmän rakentamiseen.

Valtionhallinnon taholta kuntien päivähoidon kehittämistä ohjattiin valtionosuuksilla, joihin si-dottiin normi- ja resurssiohjaus. Laki lasten päivähoidosta (36/1973) astui voimaan huhtikuussa 1973. ”Tavoitteena oli luoda lasten päivähoidosta lakiin perustuva, tasaveroisia, vaihtoehtoisia hoitomuotoja tarjoava sosiaalipalvelujärjestelmä, jota kaikki lapsiperheet voisivat käyttää hyväk-seen tarvitsemallaan tavalla” (Hänninen & Valli 1986, 193). Vuonna 1982 päivähoito liitettiin osaksi sosiaalihuoltoa. Uudesta sosiaalihuoltolaista (710/1982) tuli päivähoidon puitelaki. (Pihla-ja 2004, 16 – 18; Sosiaali- (Pihla-ja terveysministeriö 2007:72, 46.)

Päivähoidon toimintamuodot laajenivat vasta päivähoitolain myötä ja 1980-luvuilla. 1970-luvulla asiakkuus perustui kuntien hyväksymään vanhempien todelliseen tarpeeseen saada lap-selleen joko työstä tai opiskeluista johtuva päivähoitopaikka. Asiakkuuteen vaikutti myös talou-dellinen tarveharkinta, mikä osittain saattoi leimata perheen huono-osaiseksi. Päivähoidon rooli perussosiaalipalveluna perheille säilyi kuntien ohjatessa riittämättömät päivähoitopaikat vähäva-raisimmille perheille. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2007:72, 34.) Päivähoidon tarkastelu lasten ja perheiden sosiaalisten painopisteiden kautta hidasti päivähoidon kokonaisvaltaista kehittämis-tä. Vasta 1980-luvun loppupuolella ruvettiin kiinnittämään enemmän huomiota lapsen oikeuteen osallistua suunnitelmalliseen ja ohjattuun päivähoitopalveluun.

Lapsen subjektiivinen oikeus kunnan järjestämään päivähoitoon astui voimaan vuonna 1990, jolloin laki (36/1973 11a§) kohdistui alle 3-vuotiaisiin lapsiin. Kaikki alle 6-vuotiaat lapset sai-vat subjektiivisen oikeuden päivähoitoon vuonna 1996 ja 1.8.2001 alkaen kaikilla 6-vuotiailla lapsilla oli subjektiivinen oikeus maksuttomaan esiopetukseen. Esiopetuksen järjestäminen kuu-lui alusta alkaen perusopetuslain piiriin, ei sosiaalihuoltolakien, kuten lapsen päivähoidollinen osuus. Lain mukaan kunnalla on oikeus järjestää esiopetuspalvelut itse tai yhdessä muiden kunti-en kanssa, tai hankkia ne 7 tai 8 §:ssä tarkoitetulta perusopetukskunti-en järjestäjältä. Lain mukaan kunta voi hankkia esiopetuspalvelut myös muulta julkiselta tai yksityiseltä palvelujen tuottajalta.

Kunnalla on kuitenkin vastuu siitä, että esiopetus toteutuu lain vaatimissa puitteissa. (Perusope-tuslaki 21.8.1998/628; Petäjäniemi & Pokki 2010, 7-8.)

1990-luvun loppupuolella työelämä vilkastui ja monimuotoistui. Päivähoidon määrään ja laatuun kohdistui uudenlaisia tarpeita, jolloin vaatimukset vanhempien taholta päivähoidon profiloitumi-seen erilaisten tarpeiden ja toiveiden mukaisesti lisääntyi. Kuntien oli järjestettävä lasten päivä-hoitoa siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnissa esiintyvä tarve edellyttää.

Mahdollisuuksien mukaan vanhempien toiveet oli otettava huomioon. Päivähoitopalvelut oli

järjestettävä niin, että lasten hoidon ja kasvatuksen tarve eri ikäryhmissä tulee tasapuolisesti ja paikalliset olosuhteet huomioon ottaen turvatuksi. (Kauppi 2001, 16.)

Subjektiivinen oikeus muutti päivähoitofunktion ydinajatuksen. Samalla myös asiakkuuden mo-niulotteisuus päivähoitosektorilla kasvoi. Päivähoitoa ei järjestetty enää ainoastaan vanhempien tarpeista käsin, vaan lähtökohtana oli lapsen hyvinvointi. Sosiaalipolitiikan näkökulmasta sub-jektiivisuus asiakkaan asemassa tarkoittaa tilanteita, joissa ihmisenä olemiseen kuuluu tietoisuus todellisuudesta ja kyky tehdä valintoja. Subjektiivisuus merkitsee elämän hallintaa, sekä osalli-suutta johonkin itseä laajempaan yhteisöön. (Aho, Aaltonen & Ruuskanen 1994, 133.) Varhais-kasvatuksen ydintehtävä on taata jokaiselle lapselle oikeus hyvään ja turvalliseen perushoitoon sekä pedagogiseen kasvatuksen ja opetukseen. Subjektiivisen päivähoitolain ja maksuttoman esiopetuksen vaikutukset päivähoidon roolin muuttumiseen näkyvät tämän päivän varhaiskasva-tuksen funktiossa. Sosiaalipalveluista on siirrytty perusturvapalveluiden kautta hyvinvointipalve-luihin.

Jännite sosiaalisen ja pedagogisen tehtävän välillä on edelleen näkyvissä varhaiskasvatuksen toiminnan suunnittelussa ja koordinoinnissa. Varhaiskasvatuksen puitteet ovat edelleen suoma-laisessa yhteiskunnassa sosiaalipolitiikkaa, mutta pedagogiikka kasvatustiedettä. Nykyistä suo-malaista varhaiskasvatusta kuvataan EDUCARE -mallilla (kuvio 1), jossa hoito, kasvatus ja ope-tus yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi.

EDUCARE – MALLI

Kuvio 1. Educare -malli (Mukaeltu Hujala et al. 1999, 6; Hujala et al. 2007, 12) Sosiaalipalvelua perheille (vanhempi- / huoltajalähtöinen näkökulma)

CAREgiving Varhaislapsuuden pedagogiikka

ja esiopetus (lapsilähtöinen näkökulma) EDUcation

Educare -mallissa sosiaalipalvelullinen ja kasvatuksellinen funktio integroituvat saman palvelu-prosessin alle, jossa yhdistyy lapsen hoidolliset, kasvatukselliset ja opetukselliset tarpeet van-hempien tarpeeseen saada lapselleen hoitopaikka. Suomalaista Educare -mallia pidetään ainut-laatuisena pienen lapsen elämänpiiriin liittyvänä kokonaisuutena maailmassa. (Early Childhood Education and Care Policy in Finland 2001, 6, 28-29; Kauppi 2001, 17; Hujala et al. 2007, 12.)

Educare -mallin kehittymisen myötä myös päivähoitosektorin termien ja erilaisten käsitteiden käyttäminen eri konteksteissa on ollut kirjavaa. Käsitteiden niveltäminen asiayhteyksiin on saa-nut merkityksensä sen mukaan, onko kyseessä ollut sosiaalipalvelullinen vai pedagoginen lähtö-kohta. Hujala, Heikka ja Fonsen (2012, 336) erottavat päivähoito ja varhaiskasvatustermit toisis-taan niiden sisällöllisen merkityksen perusteella. He puhuvat päivähoidosta ko. palvelun käsit-teenä, kun taas varhaiskasvatus termillä he tarkoittavat toiminnan sisältöä, substanssia. Mahko-nen (2012, 25-26), perinteisistä varhaiskasvatuksen määritelmistä poiketen, tarkastelee juridises-ta näkökulmasjuridises-ta varhaiskasvatusjuridises-ta toiminjuridises-tana, jonka juridises-tavoitteena on tukea alle 10-vuotiaan lapsen kasvua, kehitystä ja oppimista. Mahkosen mukaan varhaiskasvatusta on ennen kaikkea toiminta lapsen kotona sekä julkisen palvelujärjestelmän piirissä harjoitettu ammatillinen toiminta. Var-haiskasvatus on hoidon kasvatuksen ja opetuksen muodostama kokonaisuus, jolloin päivähoito ja varhaiskasvatus eivät ole toistensa synonyymejä. Mahkosen näkemys varhaiskasvatustermin laaja-alaisuudesta, sisältäen alle 10-vuotiaiden lasten koko elämänpiirin, lähentyy muiden mai-den käytäntöjä, joissa varhaiskasvatuksen piiriin luetaan kuuluvaksi myös jo koulunsa aloittaneet lapset. Muun muassa Iso-Britanniassa varhaiskasvatuksen piiriin lasketaan kuuluvaksi kaikki alle 8-vuotiaat lapset. Iso - Britannialaisen koulujärjestelmän mukaan 4 -vuotta täyttäneet lapset käy-vät niin sanottua pikkulasten koulua. (vrt. Pugh 2003, 184 - 185.)