Aasin ruoansulatus on kehittynyt valikoivan laidunnustyylin mukana ja siinä on jonkin verran eroja hevosen aineenvaihduntaan ja ruoansulatuk-seen. Nämä erot heijastuvat aasin ravitsemuksellisiin vaatimuksiin. Aasin alkuperä on kuivilla alueilla, missä ravinto on kuivaa ja sitä on harvassa.
Valikoiva laidunnus tarkoittaakin, että aasi syö luonnossa korren sieltä, oksan täältä ja liikkuu koko ajan ruokaa etsiessään. Tavallisestikin laidun-tava eläin liikkuu koko ajan ravintoa etsiessään, mutta syö ruohoa järjes-telmällisemmin ja yhtäjaksoisemmin. Aasi on siis tottunut korkeaan kuitu-pitoisuuteen ravinnossa ja kulkemaan pitkiä matkoja ruokaa etsiessään.
Villit aasit syövät yli puolet päivästä, ja jos kesylle aasille annetaan vapaa pääsy hyvälle laitumelle, mahdollisesti vielä lisäksi väkirehua ja herkkuja, lihoo aasi varmasti nopeasti. Aasin ruokahalu ei vähene ravinnon energia-pitoisuuden muuttuessa korkeammaksi, vaan eläimen ruokahalu perustuu määrään, eli kylläisyyden tunteeseen vatsassa. Kesyt aasit etsivät luontai-sesti Suomenkin oloissa kuitupitoista kasvillisuutta täydentämään ruoka-valiotaan. (Svendsen 1997, 93.)
7.1.1 Ruoansulatuksen fysiologia
Aasi on yksimahainen kasvissyöjä, joka ei märehdi. Aasit kykenevät kui-tenkin sulattamaan suuria määriä kuitua, enimmäkseen mikrobikäymisen kautta. Mikrobikäyminen tapahtuu laajentuneissa umpi- ja paksusuolessa, kun ravinto on ensin osittain sulanut vatsalaukussa ja ohutsuolessa. Väki-rehut sulavat pääosin ohutsuolessa, mutta suurin osa aasin ravinnosta on kuitua, joka ei sula ennen kuin umpi- ja paksusuolessa. Kuvassa 5 on aasin ruoansulatuselimistö pääpiirteissään. (Svendsen 1997, 93.)
KUVA 5 Aasin ruoansulatuselimistö(Lukkaroinen 2009).
7.1.1.1 Suu ja ruokatorvi
Ruoansulatus alkaa suussa. Voimakkailla ja hyvin herkillä huulillaan aasi etsii sopivaa ravintoa, tarttuu siihen ja ohjaa sen etuhampaiden väliin pur-tavaksi. Suun etuosassa ovat etuhampaat, joiden tulisi kohdata toisensa täsmälleen, jotta esimerkiksi maistuvan oksan irrottaminen puusta onnis-tuisi hyvin. Ylä- tai alapurenta, jossa hampaat eivät kohtaa optimaalisesti, heikentää aasin ravinnonsaantimahdollisuuksia. Suun takaosassa ovat vahvat ja kovat poskihampaat, joissa on terävät reunat ravinnon tehokkaa-seen leikkaamitehokkaa-seen ja tasaiset purupinnat ravinnon hienontamitehokkaa-seen. Poskihampaiden epätasainen kuluminen saattaa johtaa hammaspiikkien ja -koukkujen muodostumiseen. Piikit ja koukut hiertävät ikeniä, aiheuttavat kipua, puremisongelmia ja saattavat aiheuttaa ruoan tiputtelua. (Svendsen 1997, 93–94.) Yleisesti hammasviat huonontavat rehun hyväksikäyttöä ja aiheuttavat ruoansulatushäiriöitä (Saastamoinen & Teräväinen 2003, 5).
Hammaspiikkien ehkäisemiseksi aasin hampaat tulisi tarkistaa ensimmäi-sen kerran viisivuotiaana, kun kaikki hampaat ovat jo vaihtuneet pysyviin ja raspata tarvittaessa (Harmo 2008).
Suussa ravintoa hajotetaan purren. Tämä mekaaninen hajotus on tärkeää myöhemmälle ruoansulatukselle (Svendsen 1997, 94). Pureskelussa ravin-non joukkoon sekoittuu sylkeä, joka kostuttaa rehua ja helpottaa ravinto-massan kulkua ruokatorvessa sekä neutraloi mahalaukun pH:ta (Hyyppä 2005). Mitä enemmän aasi pureskelee, sitä enemmän ravintoon sekoittuu sylkeä (Hyyppä 2005). Riittämättömästi hienonnettu tai kostutettu ravin-tomassa voi jäädä jumiin ruokatorveen, aiheuttaen ruokatorven tukoksen
ja jopa eläimen tukehtumisen (Svendsen 1997, 94). Tämän vuoksi on tär-keää, että vettä on jatkuvasti saatavilla, hevoseläimet myös usein haluavat juoda heti syötyään (Weaver 2008, 111).
Mahan suulla ruokatorven loppupäässä ravinnon liikettä kontrolloi yk-sisuuntaisen venttiilin tavoin toimiva sulkijalihas. Kuten kaikilla he-voseläimillä sulkijalihas on todella vahva, ja päästää erittäin harvoin kaa-sua tai ravintomassaa virtaamaan takaisinpäin. Aasit eivät siis pysty röyh-täilemään eivätkä oksentamaan. (Svendsen 1997, 94.)
7.1.1.2 Mahalaukku
Mahalaukku muodostuu kalvoista ja lihaksista. Tämä lihassäkki venyy tarpeen mukaan sisältämään hyvin erilaisia määriä sulatettavaa ravinto-massaa. Aikuisella aasilla mahalaukun tilavuus on melko pieni noin 8-9 litraa. Mahalaukku on kuitenkin harvoin kokonaan tyhjä. Vastaavasti he-vosella mahalaukun tilavuus on noin 10–20 litraa (Hyyppä 2005). Suurin osa aasin nielemästä ravinnosta kulkee mahalaukun läpi 1-2 tunnissa.
Ruoansulatusjärjestelmä onkin kehittynyt ottamaan vastaan pieniä määriä ravintoa useasti päivässä. Mahalaukun pienuuden ja ruoansulatusjärjes-telmän rakenteen vuoksi aasia tulisi ruokkia vähintään kolme kertaa päi-vässä. (Svendsen 1997, 94.)
Mahalaukussa vatsan seinämien lihakset supistelevat ja myllertävät ravin-tomassaa ja sekoittavat siihen mahanestettä, mikä helpottaa myöhempää kuidun sulatusta. Proteiinien sulatus alkaa jo mahalaukussa, mutta on vail-linaista, koska ravinto kulkee vatsan läpi nopeasti. Syljestä ravintomassaan erittyneiden mahanestettä neutraloivien happojen vaikutus mahdollistaa pienimuotoisen mikrobikäymisen mahalaukussa. Tämän vuoksi maha-laukussa voi tapahtua ylenmääräistä kaasun muodostusta, joka voi aiheut-taa ähkyjä, jos aasia ruokiaiheut-taan nopeasti käyvillä rehuilla, kuten ruohon-leikkuujätteellä tai väkirehuilla. Koska aasi ei voi poistaa ylimääräistä kaasua röyhtäilemällä, johtaa kaasun muodostus nopeasti kaasulaajentu-miseen mahalaukussa ja mahdollisesti kuolettavaan ähkyyn. (Svendsen 1997, 94–95.)
7.1.1.3 Ohutsuoli
Mahalaukusta osittain sulanut ravintomassa vapautuu pohjukaissuoleen mahanportin sääteleminä purskahduksina. Pohjukaissuoleksi kutsutaan ohutsuolen tyven eli mahalaukun puoleista päätä ja se on ohutsuolen tär-kein ruoansulatusosa. Ohutsuolen muut osat ovat tyhjäsuoli ja sykky-räsuoli. Pohjukaissuolessa ravintomassaan sekoittuu ruoansulatusnesteitä, jotka jatkavat ravintomassan hajotusta, kun se tulee mahalaukusta.
(Svendsen 1997, 95.)
kaan, ei ole sappirakkoa sappinesteen varastoimiseen, vaan sappitiehyt laajenee tarvittaessa jonkin verran. Sappinesteessä on sappisuoloja, jotka edesauttavat ruoan rasvojen sulatusta suurentamalla rasvojen pinta-alaa.
Näin rasvaa sulattavilla entsyymeillä on enemmän pinta-alaa, mihin tart-tua. Suolistonestettä muodostavat rauhaset suolen seinämässä. Suolis-toneste sisältää entsyymejä, jotka täydentävät proteiinien ja hiilihydraatti-en sulatusta. (Svhiilihydraatti-endshiilihydraatti-en 1997, 95.)
Ohutsuolessa sulavat ravinnon ne osat, jotka eivät ole kuitua. Ohutsuoles-sa sulaneet ravintoaineet imeytyvät koko suolen matkalta. OhutsuolesOhutsuoles-sa imeytyviä ravintoaineita ovat: proteiineista muodostetut aminohapot, hiili-hydraateista muodostuneet monosakkaridit: glukoosi, galaktoosi ja fruk-toosi, rasvoista muodostuneet rasvahapot ja glyseroli. Myös vesi ja mine-raalit imeytyvät ohutsuolessa. (Svendsen 1997, 95.)
7.1.1.4 Umpi- ja paksusuoli
Koska osa vedestä imeytyy jo ohutsuolessa, ravintomassasta tulee kiin-teämpää, kun se etenee kohti umpisuolta ja paksusuolta. Umpi- ja pak-susuoli ovat suuria käymiskammioita, joissa mikrobit, eli bakteerit ja al-kueläimet, sulattavat kuituista osaa aasin ravinnosta. Mikrobit pystyvät tuottamaan entsyymejä, joiden avulla ne pystyvät sulattamaan kovia kui-tuisia solunseinämiä. Aasin elimistö itsessään ei pysty näitä entsyymejä tuottamaan. Nämä entsyymit vapauttavat kasvisolujen sisällön toisten ent-syymien sulatettavaksi. Kuidun mikrobihajotuksen tuloksena syntyy suuri määrä haihtuvia rasvahappoja, jotka imeytyvät paksusuolessa. Haihtuvat rasvahapot ovat aasille merkittävä energianlähde. (Svendsen 1997, 95–96.) Paksusuolessa imeytyy mikrobihajotuksen ohella suuria määriä vettä ja elektrolyyttejä. Paksusuolen mikrobit tuottavat myös tärkeitä aminohappo-ja vesiliukoisia B-ryhmän vitamiineaminohappo-ja aminohappo-ja K-vitamiinia. Mikrobitoiminta tuottaa myös kaasuja, jotka poistuvat peräsuolesta tai palaavat uudestaan mikrobien käyttöön. Ylenmääräinen kaasuntuotanto tai tukkeumat ruoan-sulatusjärjestelmässä, jotka estävät kaasujen ulospääsyn, voivat johtaa äh-kyyn. (Svendsen 1997, 96.)
Rehujen ravintosisältö ja ruokintaohjelma ovat tärkeitä tekijöitä ylläpitä-mään suoliston mikrobitasapainoa. Äkkinäiset muutokset ruokavaliossa voivat johtaa ja usein johtavat ruoansulatusongelmiin kuten ripuliin, tuk-keumiin ja ähkyihin, tai epäsuorempiin sairauksiin, kuten kaviokuumee-seen. Mikrobien tila pysyy vakaana, jos aasia ruokitaan vähän ja usein ja ruokinnan muutokset tehdään hitaasti. (Svendsen 1997, 96.)