Ranskalaiset aasirodut

Ranskassa on jalostettu tai kehittynyt kuusi aasirotua. Grand Noir du Ber-ry, eli Berryn suuri musta aasi, provencenaasi, pyreneittenaasi, norman-dianaasi, cotentinaasi ja poitounaasi. (Svendsen 1997, 139–165.)

3.2.7.1 Grand Noir du Berry

Grand Noir du Berry oli alun perin maaseudun vetojuhta Ranskan keski-osassa sijaitsevassa Berryn provinssissa. Grand Noir du Berryn juuret ovat luultavasti 1850-luvun Algeriassa, mutta koska kirjallisia lähteitä ei ole, asiasta ei ole varmuutta. Vuosien kuluessa peltotöihin valikoituivat suu-rimmat ja vahvimmat aasit ja eläinten koko pikkuhiljaa kasvoi. Maatalou-den koneellistumisen myötä berryjä ei enää tarvittu maataloustöissä kuten ennen. Aaseille löytyi 1950-luvulla uutta käyttöä, kun ne korvasivat ihmi-set proomujen vetämisessä Berryn kanavassa. Pian proomujen vetotyökin loppui ja aasien lukumäärä alkoi laskea. Vuonna 1986 paikallinen aktiivi huolestui aasien häviämisestä ja perusti berryille vuosittaisen näyttelyn.

Näyttelyn myötä huomattiin, että suuria mustia aaseja olikin huomattavasti enemmän kuin oli luultu. Näyttelyt ovat olleet koko historiansa ajan hyvin suosittuja. Näyttelyiden innoittamana berryille perustettiin yhdistys ja luo-tiin vanhojen dokumenttien, muistikuvien ja nykyisten aasien perusteella rotumääritelmä ja kantakirja. Rotu hyväksyttiin virallisesti vuonna 1994.

(Svendsen 1997, 139–140.)

Grand Noir Du Berry on nimensä mukaisesti kookas ja tumma aasi. Oriit ovat noin 135–145 cm korkeita ja tammat vähintään 130 cm korkeita. Aasi väritys vaihtelee ruskeasta mustaan. Berryllä ei ole raitoja jaloissaan eikä aasinristiä selässään. Berryn vatsan alunen ja jalkojen sisäpuolet ovat har-maat tai valkoiset. Aikuisilla berryillä kesäkarva on hyvin lyhyt. Aasin turpa on harmaa tai valkoinen ja joskus siinä on punainen reunus. Silmät ovat kirkkaat ja niiden ympärys on harmaa tai valkoinen. Berryn kaula on vahva, selkä suora ja takaosa ei ole luiseva eikä pyöreä. Aasin yleiskuva on sopusuhtainen. (Svendsen 1997, 140–141.)

3.2.7.2 Provencenaasi

Provencenaasia on aikojen saatossa kutsuttu monilla nimillä. 1400-luvulta asti löytyy lähteitä, joissa kerrotaan aasin tärkeydestä lammastaloudessa Kaakkois-Ranskassa. Viidensadan vuoden ajan aasit olivat tärkeässä roo-lissa lammastaloudessa. Aasin tehtävänä lammastaloudessa oli kantaa tar-vikkeita, ruokaa paimenille, suolaa lampaille ja jopa matkalla syntyneitä karitsoita, kun lampaita siirrettiin vuoden aikojen mukaan uusille laitumil-le. Paimenille tärkeää oli, että aasi pystyi kantamaan raskaita taakkoja ja kulkemaan vaikeissa maastoissa. Näin jalostukseen valikoituivat rauhalli-set, varmajalkaiset ja vahvaluiset yksilöt. (Svendsen 1997, 141.)

Provencenaasien kanta alkoi radikaalisti vähentyä rautateiden ja kuorma-autojen yleistyttyä. Aaseja ei enää tarvittu kuljetukseen niin kipeästi kuin ennen. Aasien määrä väheni 1800-luvun lopun 13000:sta vuoteen 1956 mennessä kahteen tuhanteen ja edelleen vuoteen 1993 mennessä 330 yksi-löön. Provencenaasille perustettiin yhdistys vuonna 1992. Virallisesti rotu rekisteröitiin vuonna 1995 ja kantakirja rodulle perustettiin vuotta myö-hemmin. (Svendsen 1997, 141.)

Provencenaasi on varmajalkainen, karaistunut, sitkeä ja sillä on vahvara-kenteinen luusto. Luonteeltaan aasi on rauhallinen ja kärsivällinen ja se on helppo satuloida tai valjastaa. Oriit ovat noin 120–133 cm korkeita ja tammat 117–130 cm korkeita. Provencenaasin väritys voi vaihdella vaale-an harmaasta tummvaale-an harmaaseen. Harmaassa on usein ruskea tai punai-nen sävy. Provencenaasilla on selässään tumma ja hyvin erottuva aasinris-ti. Aasin pää on vahvaluinen ja silmien ympärykset ovat usein vaaleat.

Provencenaasin otsalla, korvissa ja kulmilla on lähes poikkeuksetta ruske-aa tai punaista sävyä. Turpa on valkoinen ja siinä on joskus punainen reu-nus. Provencenaasin jalat ovat vahvat ja usein seepraraitaiset. Kaviot pro-vencenaasilla ovat suuremmat kuin aaseilla yleensä. Provencenaasin selkä on suora, kupeet ovat hyvin kehittyneet ja takaosa on täyteläinen. (Svend-sen 1997, 141–142.)

3.2.7.3 Pyreneittenaasi

Pyreneittenaasi tunnetaan Etelä- ja Lounais-Ranskassa myös nimellä gas-con. Pyreneittenaasi on jalostettu espanjalaisesta katalonianaasista. Py-reneittenaasista löytyy kirjallisista lähteistä merkintöjä poitouaasin kanssa 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Sekä pyreneittenaasia että poitouaasia käytettiin pääasiassa muulien tuotannossa. Pyreneittenaasilla on lyhyt tumma karva ja se on rakenteeltaan sirompi kuin poitounaasi. Pyreneit-tenaasitammoja käytettiin aasin maidon tuotantoon ja oriita muulien tuo-tantoon tai vetojuhtina. 1800-luvun lähteissä pyreneittenaaseja ylistetään niiden kyvystä ravata yhtä lujaa kuin hevonen kärryn edessä ja työskennel-lä kuten raskas työhevonen. Lisäksi työskennel-lähteissä ylistetään aasin taloudelli-suutta, koska aasin ruokkiminen on huomattavasti halvempaa kuin hevo-sen. (Svendsen 1997, 142–143.) Pyreneittenaaseja ei ole enää 1900-luvun puolen välin jälkeen käytetty työntekoon, paitsi satunnaisesti matkailussa.

1990-luvun lopulla Ranskan puolella Pyreneitten vuoristoa oli noin 1500–

2000 aasia. Siitä, kuinka suuri osa näistä oli pyreneittenaaseja, ei ole tie-toa. (Svendsen 1997, 143.)

Pyreneittenaasin väri vaihtelee kiiltävän mustasta tumman ruskean kautta ruskeaan. Aasin vatsan alunen, jalkojen sisäpuolet ja turpa ovat lähes val-koiset. Aikuisen pyreneittenaasin turkki on lyhyt. Pyreneittenaasi on yli 120 cm korkea. Suuretkin pyreneittenaasit ovat viehättäviä rakenteensa si-rouden vuoksi. Rodulle perustettiin yhdistys vuonna 1994 ja kantakirja kaksi vuotta myöhemmin. (Svendsen 1997, 144.)

3.2.7.4 Normandianaasi

Normandianaaseja käytettiin aikoinaan maatiloilla mm. maidon kuljetuk-seen ja maissin jauhamikuljetuk-seen. Normandianaasioriit ja -tammat ovat noin 110–125 cm korkeita. Väriltään aasit ovat harmaita ja niillä on selvästi erottuva risti, mutta ei seepraraitoja jaloissaan. Normandianaasin vatsan alunen ja turpa ovat harmaat tai valkoiset. Normandianaasi hyväksyttiin omaksi rodukseen vuonna 1996. (Svendsen 1997, 144–145.)

3.2.7.5 Cotentinaasi

Contentinaasia käytettiin aikoinaan maatiloilla heinän ja lannan kuljetuk-seen. Aasit kuljettivat myös omenia siiderin valmistukkuljetuk-seen. Conten-tinaasioriit ovat noin 120–135 cm korkeita ja tammat noin 115–130 cm korkeita. Väriltään aasit ovat harmaita, niillä on selvä aasinristi ja joillakin on seepraraitoja jaloissaan. Rodulle on perustettu yhdistys ja cotentinaasi hyväksyttiin omaksi rodukseen vuonna 1997. (Svendsen 1997, 145.) 3.2.7.6 Poitounaasi

Poitou on erään Ranskan provinssin vanha nimi. Poitou sijaitsi kolmisen-sataa kilometriä Pariisista lounaaseen. Pohjoisessa Poitoun alue rajoittui Loiren laaksoon ja etelässä Bordeaux’on viininviljelyalueeseen. Alue on rehevää viljelysmaata, täysin toisenlaista kuin minkään muun aasirodun kotiseutu, mutta poitoukin on aivan erityislaatuinen aasirotu. Satoja vuosia poitounaaseja käytettiin lähes ainoastaan muulintuotantoon. Aikuinen ori, josta käytetään myös ranskankielistä nimitystä baudet, on noin 142–153 cm korkea. Tammat ovat noin 130 cm korkeita. Ensimmäisenä poitoussa pistävät silmään sen suuri koko ja pitkä, paksu karva. Karva on takkuinen, sekainen ja väriltään punaruskea. Poitounaasin vatsan alunen ja jalkojen sisäpuolet ovat vaalean harmaat. Poitoulla on pitkä painava pää, todella pitkät ja karvaiset korvat, paksu vahva kaula, pitkä suora selkä, hieman ul-koneva lanne, lyhyt lautanen, pitkä lihaksikas reisi ja suora lapa. Poitoun kaviot ovat leveät ja muista aaseista poiketen poitoulla käytetään kenkiä.

Tammat eroavat uroksista jonkin verran. Tammojen karva ei ole yhtä pak-su kuin oriitten. Lisäksi tammojen lantio ja lautanen ovat leveämmät kuin

Monet poitousta kertovat lähteet ovat tuhoutuneet, mutta jäljellä olevien perusteella voidaan päätellä, että rodun ulkomuoto on pysynyt muuttumat-tomana viimeisen neljänsadan vuoden ajan. Poitounaaseista risteytetyt muulit olivat niin hienoja, että mitään poitoussa ei kannattanut muuttaa.

Poitouristeytysmuulit olivat 1700-luvulla niin suosittuja ja haluttuja, että alueella huolestuttiin hevoskantojen säilymisestä, koska hevostammoja as-tutettiin lähes ainoastaan poitounaaseilla. Poitounaaseja vietiin myös pal-jon ulkomaille muulien tuotantoa varten. Maanviljelyn koneellistuessa 1950-luvulla muulien kysyntä romahti ja monet poitounaasien kasvattajat hävittivät laumansa. Poitounaasit hävisivät lähes tyystin kenenkään huo-maamatta. Aasien häviämisestä huolestuttiin vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin ja poitoukantaa alettiin järjestelmällisesti elvyttää 1970-luvulla. Kannan elvytys oli vastaiskuista huolimatta tehokasta ja 1990-luvun lopulla voitiin jo sanoa, että rotu oli saatu pelastettua. (Svendsen 1997, 156–165.)