4.1. Tutkimuksen kohde ja toteutusympäristö
Tässä luvussa kuvataan tutkimuksen kohde, Suomen puolustusvoimat, osana ko-konaismaanpuolustusta. Aluksi hahmotetaan kokonaismaanpuolustuksen yleisjärjestelyt ja toimijat (luku 4.1.1.). Tämän jälkeen ilmiö rajataan sotilaalliseen maanpuolustukseen ja lopulta hahmotetaan puolustusvoimien rooli sekä johtosuh-teet osana valtakunnan kokonaismaanpuolustusta (luku 4.1.2.). Kuvaus koskee vuoden 2001 tilannetta.
4.1.1. Kokonaismaanpuolustus
Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja oli määritelty vuonna 2001 seuraavasti (VNS 2/2001, 37; ks. Tietoja maanpuolustuksesta 2002, 334):
Suomen turvallisuuspolitiikan tarkoituksena on Suomen ja sen kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen ja yhteiskunnan perusarvojen suo-jeleminen syvenevän yhteistyön maailmassa.
Ulko- ja turvallisuuspoliittiset toimet tähtäävät Suomen itsenäisyyden säilyttä-miseen ja toimintakyvyn takaasäilyttä-miseen Suomen etujen ajamiseksi kansainvälisten suhteiden muutoksessa.
Puolustuspolitiikka Kokonaismaanpuolustus
Talouspolitiikka
Yhteiskuntapolitiikka Sotilaallinen maanpuolustus Turvallisuuspolitiikka
Ulkopolitiikka
Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen toimintalinjan perustekijät olivat vuonna 2001 seuraavat (VNS 2/2001, 37; ks. Tietoja maanpuolustuksesta 2002, 335):
1. Uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen.
2. Pysyttäytyminen vallitsevissa oloissa sotilaallisesti liittoutumattomana.
3. Osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi YK:ssa, ETYJissä, EU:ssa ja NATOn rauhankumppanuuden puitteissa samalla pohjoismaista yhteistyötä painottaen.
Suomen turvallisuuspolitiikka sisälsi vuonna 2001 kaikki kokonaismaanpuolustuksen alueet (Ahola 2002a, 35; Nykänen 1996, 31; Tietoja maanpuolustuksesta 1996, liite 1).
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan keskinäisessä suhteessa ulkopolitiikan tehtävänä oli sekä estää sellaisten tilanteiden syntyminen, joissa Suomi olisi joutunut painostuksen tai hyökkäyksen kohteeksi että mahdollistaa Suomen tehokas puolustautuminen kehittämällä puolustusedellytyksiä kansainvälisen yhteistyön puitteissa. (Ahola 2002a, 35). Suomen turvallisuuspolitiikka kattoi sen ulkopolitiikan osan, joka liittyi suoranaisesti Suomen turval-lisuuskysymyksiin (Visuri 2002a, 16). Lisäksi turvallisuuspolitiikkaan sisältyi ja sitä tukivat talouspolitiikka ja erilaiset yhteiskuntapoliittiset toimet, kuten esimerkiksi yleisen järjestyk-sen ja turvallisuuden ylläpito (Tietoja maanpuolustuksesta 1996, liite 1; Visuri 2002a, 16).
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan osana puolustuspolitiikka määriteltiin Suomessa vuonna 2001 sotilaallisen maanpuolustuksen tehtäviä ja yleisjärjestelyjä koskevina valmisteluina, päätöksentekona ja poliittisena ohjauksena sekä kansainväliseen turvallisuutta ja vakautta ylläpitävään toimintaan osallistumisena. Puolustuspolitiikka määritteli Suomen sotilaallisen maanpuolustuksen perusteet, joista keskeisimpiä olivat sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävät ja voimavarat, puolustusratkaisun keskeiset periaatteet sekä sotilaallista maan-puolustusta koskeva lainsäädäntö. (Ahola 2002a, 35, Visuri 2002a, 17; vrt. Nykänen 1996, 31; vrt. Tietoja maanpuolustuksesta 1996, liite 1). Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suh-teet on esitetty kuviossa 30 (Visuri 1997, 236, 2002a, 16).
Kuvio 30. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhteet. (Mukaillen Visuri 1997, 236, 2002a, 16.)
Suomessa maanpuolustus ja kokonaismaanpuolustus oli vuonna 2001 määritelty toistensa synonyymeiksi (VNS 2/2001, liite 4; Visuri 2002a, 17, 19). Kokonaismaanpuolustuksel-la (maanpuolustuksella) tarkoitettiin sotilas- ja siviilitoimia, joiden tavoitteena oli turvata Suomen valtiollinen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus sekä turvata kansalaisten elinmahdollisuudet. Kokonaismaanpuolustukseen sisältyivät sotilaallinen maanpuolustus, taloudellinen maanpuolustus, väestönsuojelu, sosiaali- ja terveydenhuolto, yhteiskunnan järjestelmien toimivuus, yleinen järjestys ja turvallisuus sekä maanpuolustustiedotus. Li-säksi kokonaismaanpuolustusta tuki laaja vapaaehtoinen kansalaisjärjestö-, kulttuuri- ja sivistystyö. (VNS 2/2001, 75, liite 4; Visuri 2002a, 19.) Kokonaismaanpuolustuksen kes-keisimpiä toimijoita olivat eduskunta, tasavallan presidentti, valtioneuvosto (erityisesti sen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta, UTVA) sekä ministeriöistä puolustusmi-nisteriö ja ulkoasianmipuolustusmi-nisteriö, turvallisuus- ja puolustusasiain komitea (TPAK) ja puolustusvoimain komentaja (Ahola 2002a, 35–36, 2002b, 82–86; Sotilaallinen maanpuo-lustus 2002, 8–9; Taskutietoa puomaanpuo-lustusvoimista 2001, 7; ks. Taskutietoa puolustusvoimista 2000–2001, 7). Kuviossa 31 on havainnollistettu maanpuolustuksen johtosuhteet vuonna 2001.
Kuvio 31. Maanpuolustuksen johtosuhteet vuonna 2001. (Ahola 2002a, 36; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 14.)
Korkein poliittinen valta oli määritelty vuonna 2001 eduskunnalle, jonka tehtävänä oli päättää kokonaismaanpuolustuksen perusteet käyttämällä lainsäädäntö- ja budjettivaltaa sekä muita valtiosäännön mukaisia ohjaus- ja valvontakeinoja. Kokonaismaanpuolustuk-sen osalta eduskunnan keskeisin tehtävä oli säätää maanpuolustusta koskevat lait ja päättää maanpuolustuksen määrärahat. (Ahola 2002b, 82–83; Sotilaallinen maanpuolus-tus 2002, 8; Taskutietoa puolusmaanpuolus-tusvoimista 2000–2001, 7; Taskutietoa puolusmaanpuolus-tusvoimista 2001, 7.) Lisäksi eduskunnan tehtäväksi oli määritelty muun muassa käsitellä ja hyväksyä valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisälsivät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai olisivat vaatineet Suomen perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksynnän. Puolustusvalmiuden kohottamisen kannalta eduskunnan tehtä-väksi oli määritelty valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottamista koskevan tasavallan presidentin asetuksen voimassaolosta päättäminen. Lisäksi eduskunnan käsiteltäväksi oli määritelty tasavallan presidentin asetusten nojalla asetetut valmiuslakien toimivaltuuksien käyttöä koskevat valtioneuvoston asetukset. (Ahola 2002b, 82–83.)
Eduskunta
Valtioneuvosto
Tasavallan presidentti
Ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta
Puolustus-ministeriö
Keskusvirastot Pääesikunta
Puolustusvoimat Puolustusvoimain
komentaja Muut
ministeriöt
Turvallisuus ja puolustusasiain
komitea
Kokonaismaanpuolustuksen osalta keskeisiä valiokuntia olivat vuonna 2001 eduskunnan puolustusvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, hallintovaliokunta ja valtiovarainvaliokunta.
Puolustusvaliokunnan tehtävänä oli käsitellä puolustusministeriön hallinnonalan lainsää-däntöasiat sekä muut sotilaalliseen maanpuolustukseen ja kansainväliseen sotilaalliseen yhteistoimintaan liittyvät asiat. Ulkoasiainvaliokunnantehtävänä oli käsitellä ulko- ja tur-vallisuuspolitiikkaa koskevat asiat. Hallintovaliokunnan tehtävänä oli käsitellä poliisi- ja pelastustoimen sekä rajavartioinnin asioita. Valtiovarainvaliokunnanturvallisuus- ja puo-lustusjaoston tehtävänä oli käsitellä kokonaismaanpuolustusta koskevat määräraha-asiat.
(Ahola 2002b, 82–83.)
Suomen perustuslakia tarkistettiin vuonna 2000 ja uudistettu laki tuli voimaan 1.3.2000 (Suomen perustuslaki 2000). Tämän perustuslain mukaan tasavallan presidentin tehtä-vänä on Suomen ulkopolitiikan johtaminen yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa (Suomen perustuslaki 2000, 93 §). Presidentin toimivaltaan kuuluu muun muassa päättää valtioneuvostossa kansainvälisten sopimusten allekirjoittamisesta, valtioiden tunnustami-sesta sekä diplomaattisuhteiden solmimitunnustami-sesta ja katkaisemitunnustami-sesta. Lisäksi perustuslaissa on määritelty, että presidentti on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö, joka päättää val-tioneuvoston esityksestä puolustusvoimien liikekannallepanosta sekä eduskunnan suostumuksella sodasta ja rauhasta. (Suomen perustuslaki 2000, 93 §, 128 §, 129 §.) Mikäli vuonna 2001 olisi jouduttu kohottamaan puolustusvalmiutta, olisi presidentin tehtävä ollut antaa kokonaismaanpuolustuksen eri aloja koskevan valmiuslain ja puolustustilalain mukaisten toimivaltuuksien käyttöön ottamista koskeva asetus. Asian valmistelu ja esittely kuului ministeriölle, jonka hallinnonalan tehtävien kannalta valtuuksien käyttöön ottaminen olisi ollut välttämätöntä. Ylipäälliköllä oli myös oikeus antaa sotilaskäskyjä ja päättää soti-laallisista nimitysasioista. Sotilaskäskyasiana tasavallan presidentti pystyi päättämään muun muassa valtakunnan sotilaallisen puolustuksen keskeisistä perusteista, sotilaallisen puolustusvalmiuden merkittävistä muutoksista, sotilaallisen puolustuksen toteuttamisen periaatteista sekä muista puolustusvoimien sotilaallista toimintaa ja sotilaallista järjestystä koskevista laajoista tai merkittävistä sotilaskäskyasioista. Presidentin toimivaltaan kuului lisäksi kaikkien upseerien nimittäminen ja sotilasarvossa ylentämisestä päättäminen. Li-säksi presidentin toimivaltaan kuului puolustusvoimien ylimpien upseerien virkaan nimittäminen ja tehtäviin määrääminen valtioneuvostossa sen ratkaisuehdotuksesta. (Aho-la 2002b, 83–85; Soti(Aho-laallinen maanpuolustus 2002, 8, Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 7, 14; ks. Taskutietoa puolustusvoimista 2000–2001, 2000, 7, 14.)
Presidentin toimivaltaan kuului myös päättää valtioneuvoston esityksestä Suomen osallis-tumisesta tai osallistumisen lopettamisesta rauhanturvaamistoimintaan. Ennen esityksen tekemistä tuli valtioneuvoston kuulla eduskuntaa. Samoin tuli menetellä, mikäli rauhantur-vajoukon tehtäviä operaation kestäessä olisi muutettu. Tämän lisäksi valtioneuvoston tuli antaa eduskunnalle selonteko, mikäli voimankäyttöä koskevia toimivaltuuksia suunniteltiin muutettaviksi perinteistä laajemmiksi. Presidentillä oli mahdollisuus valtioneuvoston esi-tyksestä luovuttaa puolustusvoimien ylipäällikkyys toiselle Suomen kansalaiselle määräajaksi tai muutoinkin toistaiseksi. (Ahola 2002b, 83–85; VNS 2/2001,64.)
Valtioneuvoston tehtäväksi oli vuonna 2001 määritelty käyttää ylintä toimeenpanovaltaa maanpuolustukseen liittyvissä asioissa (Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 8; Taskutietoa puolustusvoimista 2000–2001, 7; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 7). Valtioneuvoston tehtävänä oli myötävaikuttaa presidentin päätöksentekoon sekä tehdä tarvittavat ratkai-suehdotukset presidentille. Lisäksi valtioneuvostolle kuului presidentin tekemien päätösten toimeenpano. Valtioneuvoston toimivaltaan oli määritelty kuuluvaksi antaa perustuslaissa tai muussa laissa annetun asetuksen nojalla asetuksia, joiden toimeenpano kuului eri mi-nisteriöille. Lakien julkaiseminen kuului valtioneuvostolle. Mikäli valmiutta olisi jouduttu kohottamaan, valtioneuvoston tehtävänä olisi ollut antaa asetus valmiuslainsäädäntöön kuuluvien toimivaltuuksien käytöstä, sen jälkeen kun tasavallan presidentti olisi ensin an-tanut kyseisten toimivaltuuksien käyttöön ottamista koskevan asetuksen. Valtioneuvostolle kuuluvat asiat oli määritelty ratkaistavaksi joko valtioneuvoston yleisistunnossa tai asian-omaisessa ministeriössä. Asioiden käsittelyn johtaminen valtioneuvoston yleisistunnossa oli määritelty pääministerin tehtäväksi. (Ahola 2002b, 85.)
Presidentin ja valtioneuvoston tärkeä yhteistoimintaelin oli vuonna 2001 ulko- ja turvalli-suuspoliittinen valiokunta (UTVA) (Ahola 2002b, 83). UTVA:n tehtävänä oli valmistella ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja Suomen suhteita ulkovaltoihin koskevat asiat sekä koko-naismaanpuolustusta koskevat asiat. Lisäksi UTVA:n tehtäviin sisältyivät sen toimintoihin kuuluvien asioiden yhteensovittamista koskevat kysymykset. UTVA:n kokoonpanoon kuu-luivat kaikki hallituspuolueet ja asioiden käsittely tuli toteuttaa yhdessä tasavallan presidentin kanssa. (Ahola 2002b, 86; Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 8.)
Vuonna 2001 eri hallinnonalojen kokonaismaanpuolustuksen yhteensovittamisesta vastasi puolustusministeriö. Eri ministeriöiden, virastojen ja laitosten vastuulla olivat omaan toi-mialaan kuuluvat kokonaismaanpuolustuksen valmistelut ja toteutus (VNS 2/2001, 74–75).
Normaaliolojen häiriöiden ja poikkeusolojen edellyttämän toiminnan valmisteluja varten oli kuhunkin ministeriöön nimetty tätä varten valmiuspäällikkö ja hänen avukseen valmiustoi-mikunta ja valmiussihteeri (Ahola 2002a, 86). Kokonaismaanpuolustuksen valmistelut ja toiminta perustuivat viranomaisten ja yhteiskunnan eri alojen toimintaa säätelevään lain-säädäntöön sekä poikkeusolojen varalta säädettyyn valmiuslainlain-säädäntöön. Kunkin viranomaisen vastuulla oli huolehtia tehtävistään sekä normaaliolojen häiriötilanteissa että mahdollisissa poikkeusoloissa. (Ahola 2002b, 82; Buure-Hägglund 2002, 88–92.)
Puolustusministeriön vastuulla oli vuonna 2001 yleisestä puolustusvalmiudesta huolehti-minen sekä eduskunnan ja valtioneuvoston antamien perusteiden mukaisesti puolustuspolitiikan strateginen ohjaus, sotilaallisten resurssien hankkiminen, henkilöstöpo-litiikka ja lainsäädäntö. Puolustusvoimien osalta puolustusministeriön keskeisin tehtävä oli antaa suuntaviivat puolustusvoimien toiminnalle sekä vastata sotilaallisen maanpuolustuk-sen voimavaroista ja toimintaedellytyksistä. (Ahola 2002a, 35, 86.) Puolustusministeriö ja ulkoasianministeriö vastasivat vuonna 2001 yhteistoiminnassa sotilaallisen kriisinhal-linnan poliittisesta valmistelusta, ohjauksesta ja valvonnasta (VNS 2/2001, 64).
Ulkoasiainministeriön rooli oli keskeinen erityisesti puolustuspolitiikan kansainvälisissä asioissa. Ulkoasiainministeriö vastasi muun muassa siviilikriisinhallintayhteistyön yhteen-sovittamisesta. Ulkoasiainministeriön tehtävänä oli johtaa muun muassa kansainvälistä kriisinhallintaa koskevien valtionjohdon linjausten ja päätösten valmistelu. (Ahola 2002a, 35; VNS 2/2001, 11.)
Turvallisuus- ja puolustusasiain komitean (TPAK) tehtävänä oli vuonna 2001 avustaa puolustusministeriötä ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa (Ahola 2002b, 86; 7; Taskutietoa puolustusvoimista 2000–2001, 7; Taskutietoa puolustusvoimista 2001). TPAK:n kokoonpanoon määriteltiin kuuluvaksi maanpuolustuksen kannalta tär-keimpien ministeriöiden, tasavallan presidentin kanslian, Pääesikunnan ja rajavartiolaitoksen ylimpiä virkamiehiä (Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 9). TPAK:n teh-tävänä oli muun muassa seurata Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen aseman muutoksia sekä arvioida niiden vaikutuksia kokonaismaanpuolustuksen järjestelyihin. Li-säksi TPAK:n tehtävänä oli seurata eri hallinnonalojen toimia kokonaismaanpuolustuksen järjestelyiden ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi sekä sovittaa yhteen kokonaismaanpuolus-tuksen alaan kuuluvien toimenpiteiden valmistelua eri hallinnonaloilla. (Ahola 2002a, 36, 2002b 86; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 7.)
Valtioneuvostollaoli vuonna 2001 keskeinen asema ja rooli kokonaismaanpuolustuksen järjestelyjä ja valmiuden kohottamista koskevassa päätöksenteossa. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen toimintalinjan ja puolustuksen pitkäjänteisessä kehittämisessä oli muun muassa muodostunut käytännöksi, että valtioneuvosto laati määräajoin arvion tur-vallisuuspoliittisesta toimintaympäristöstä ja yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä, jonka perusteella Suomen puolustusvoimia ja puolustusjärjestelmää pyrittiin kehittämään pitkällä aikajänteellä. (Turvallisuus muuttuvassa maailmassa 1995, Euroopan turvallisuus-kehitys ja Suomen puolustus VNS 1/1997; VNS 2/2001.) Vuoden 2001 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu toteutettiin TPAK:n koordinoimana (Ahola 2002a, 36; VNS 2/2001, 6). Puolustusvoimissa korostettiin, että turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot olivat tuoneet puolustuspolitiikan suunnitteluun pitkäjänteisyyttä (Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 9).
Edellä kerrotun kuvauksen perusteella voidaan sanoa, että Suomen kokonaismaanpuolus-tus oli vuonna 2001 jäsentynyt kokonaisvaltaisella systeemisellä tavalla, kattaen laajasti eri hallinnonalat sekä koskien koko suomalaista yhteiskuntaa. Puolustusvoimien systeemi oli yksi osa tätä laajempaa, koko valtakunnan kattavaa kokonaismaanpuolustuksen systee-miä. Puolustusvoimien systeemin tehtävät, resurssit ja toiminnan suuntalinjat määriteltiin osana valtion kokonaistoimintaa. Puolustusvoimien ylin normeja ja toimintaa ohjaava valta ulottui aina valtion ylimpään johtoon saakka, joka oli samalla puolustusvoimien systeemin ylimpiä toimijoita. Puolustusvoimien systeemin visio, missio ja toimintalinjat määriteltiin valtiojohdon toimenpitein ja tavaksi oli muodostunut, että ne julkaistiin noin neljän vuoden välinen Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa.
4.1.2. Sotilaallinen maanpuolustus
Tässä luvussa rajataan ilmiön kuvaaminen sotilaalliseen maanpuolustukseen ja edelleen puolustusvoimiin. Tarkoituksena on muodostaa kokonaiskuva puolustusvoimi-en systeemin roolista sekä spuolustusvoimi-en johtosuhteista (toimijoista) osana valtakunnan kokonaismaanpuolustusta. Kohdeorganisaation, puolustusvoimien, kuvaus on vuoden 2001 tilanteesta.
Puolustusvoimat vastasi vuonna 2001 kokonaismaanpuolustukseen kuuluvasta sotilaalli-sesta maanpuolustuksotilaalli-sesta (Rimpi 1996, 66; Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 9).
Sotilaallinen maanpuolustus tarkoitti Suomen puolustuspolitiikan mukaisesti Suomen itse-näisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja kansalaisten elinmahdollisuuksien turvaamista sotilaallisilla toimenpiteillä. Sotilaallisen maanpuolustuksen valmistelut ja
teh-tävien toteutus toteutettiin ylläpitämällä ja kehittämällä puolustusjärjestelmää. (Hollo 2002, 113.) Suomen puolustusratkaisu oli vuonna 2001 alueellinen puolustus (Puolustusvoimien toiminta 2001, 2002, 3; Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 11; VNS 2/2001, liite 1).
Puolustusvoimain komentajan tehtävänä oli vuonna 2001 johtaa puolustusvoimia (Hollo, 2002, 118; Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 10; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 15). Puolustusvoimain komentaja oli sotilaskäskyasioissa sotilaallisena johtajana suoraan tasavallan presidentin alainen. Puolustusvoimain komentajan tehtävänä oli ratkaista kaikki puolustusvoimia koskevat sotilaskäskyasiat, pois lukien ne asiat, jotka oli säädetty tasaval-lan presidentin päätettäviksi. Komentajan toimivaltaan kuului päättää hallintoasiat, jotka oli säädetty nimenomaisesti hänen päätettäväkseen. (Ahola 2002b, 86–87.)
teistoiminnassa muiden valtion keskusvirastojen ja laitosten kanssa. (Sotilaallinen Pääesikunnan päällikön tehtävänä oli vuonna 2001 johtaa Pääesikuntaa puolustusvoi-main komentajan antamien suuntalinjojen mukaisesti. Pääesikunnan päällikkö oli samalla Pääesikunta muodostui henkilöstö-, operaatio-, huolto- ja maavoimaesikunnista, jotka ja-kaantuivat edelleen osastoihin. Lisäksi Pääesikunnan kokoonpanoon kuului vuonna 2001
ESIKUNTAKOMPPANIA
Kuvio 32. Pääesikunnan kokoonpano vuonna 2001. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, PAK 1:17, liite 1; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 17.)
Puolustusvoimain komentaja johti vuonna 2001 puolustusvoimia johtoesikunnan, Pääesi-kunnan avulla. Pääesikunta oli hallinnollisissa asioissa puolustusministeriön alainen.
Pääesikunta oli puolustushallinnon keskushallintoviranomainen, joka toimi kiinteässä yh-maanpuolustus 2002 10; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 15.)
tiedotusosasto ja tarkastusyksikkö. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, PAK 1:17, 3.) Pääesi-komentajan ensimmäinen sijainen. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, 4.)
kunnan kokoonpano vuonna 2001 on kuviossa 32.
Henkilöstöesikunta johti ja koordinoi vuonna 2001 puolustusvoimien henkilöstöjärjestel-mää sekä henkilöstövoimavarojen johtamista, koulutusjärjestelhenkilöstöjärjestel-mää sekä koulutuksen kokonaissuunnittelua. Lisäksi henkilöstöesikunta johti ja koordinoi asevelvollisuutta sekä asevelvollisten ja palkatun henkilöstön sosiaalisia asioita, vapaaehtoisen maanpuolustuk-sen tukemista sekä maanpuolustustahtoa ja kansalaisten ruumiillista kuntoa kohottavan toiminnan edistämistä, yleishallintoa, lainsäädäntöä sekä hengellistä työtä. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, PAK 1:17, 9–10.)
Operaatioesikuntajohti ja koordinoi vuonna 2001 puolustusvoimien strategista sekä ope-ratiivista toimintaa, tiedustelua, turvallisuutta, kansainvälistä toimintaa ja rauhanturvaamistoimintaa, johtamisjärjestelmää, tietohallintoa, toiminnan ja resurssien suunnittelua ja seurantaa, taloushallintoa sekä näiden kehittämistä ja yhteensovittamista puolustusvoimissa. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, PAK 1:17, 19.)
Huoltoesikunta johti vuonna 2001 huoltojärjestelmän suunnittelua sekä koordinoi puolus-tusvoimien ja muun yhteiskunnan logistiikka- ja materiaaliresurssien jaon maanpuolustustarkoituksiin yhteistoiminnassa muun valtionhallinnon, elinkeinoelämän se-kä puolustustaloudellisen suunnittelukunnan (PTS) ja Huoltovarmuuskeskuksen (HVK) kanssa. Huoltoesikunta ohjasi ja koordinoi puolustusmateriaalin elinjaksosuunnittelua. Li-säksi huoltoesikunta ohjasi ja koordinoi puolustusvoimien huoltokoulutusta, kaupallista alaa, teknistä tutkimus- ja kehittämistoimintaa, sotataloutta, tilahallintaa, huollon kansain-välistä toimintaa, teknillistä tarkastustoimintaa, terveydenhuoltoa, ympäristövalvontaa sekä työsuojeluun liittyviä asioita. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, PAK 1:17, 34–35.)
Maavoimaesikunta johti vuonna 2001 maavoimien sodan ajan joukkojen kehittämistä ja varustamista, maavoimien operaatiotaidon ja taktiikan kehittämistä sekä maavoimakoulu-tuksen ohjeistamista kaikissa puolustushaaroissa. Henkilöstö-, operaatio-, huolto- ja maavoimaesikunnan tehtävänä oli vuonna 2001 antaa edellä mainituissa oman toimialan-sa asioistoimialan-sa yhteiset perusteet Pääesikunnan ja sen alaisten laitosten sekä puolustusvoimien aluehallintotason suunnittelulle. (Pääesikunnan työjärjestys 2001, PAK 1:17, 10, 19, 35, 43.)
Puolustusvoimain komentaja johti Pääesikunnan avulla vuonna 2001 kolmea maavoimien maanpuolustusaluetta sekä ilma- ja merivoimia. (Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 15;
Taskutietoa puolustusvoimista 2000–2001, 15). Kuviossa 33 on esitetty puolustusvoimien rauhan ajan kokoonpano ja johtosuhteet vuonna 2001.
Kuvio 33. Puolustusvoimien rauhan ajan kokoonpano ja johtosuhteet vuonna 2001. (Tas-kutietoa puolustusvoimista 2001, 18–19.)
Puolustusvoimien aluehallintotaso muodostui vuonna 2001 maanpuolustusalueiden esikunnista sekä Merivoimien Esikunnasta ja Ilmavoimien Esikunnasta, joiden komentajien tehtävänä oli johtaa omassa alaisuudessaan olevia tulosyksiköitä. Maanpuolustusalueet vastasivat oman alueensa sotilaallisen maanpuolustuksen suunnittelusta, valmisteluista ja johtamisesta sekä puolustusvalmistelujen yhteensovittamisesta eri puolustushaarojen ja viranomaisten kesken. Maanpuolustusalueet eli Läntinen Maanpuolustusalue, Itäinen Maanpuolustusalue ja Pohjoinen Maanpuolustusalue olivat itsenäisiin sotatoimiin kykene-viä alueellisia johtoportaita, jotka vastasivat kaikissa tilanteissa oman alueensa puolustuksesta. Sotilasläänit olivat maanpuolustusalueen komentajan alaisia alueellisia johtoportaita, joiden tehtävänä oli vastata asevelvollisuuden toteutumisesta, sodan ajan joukkojen perustamisesta, paikallispuolustuksesta ja maanpuolustusalueen komentajan käskemistä operatiivisista tehtävistä sekä säädetyistä viranomaistehtävistä alueellaan.
Merivoimat vastasi merivalvonnasta ja alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta me-rialueella sekä meripuolustuksen suunnittelusta, valmistelusta ja toteutuksesta. Ilmavoimat vastasi ilmatilan valvonnasta ja alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta ilmassa se-toimivat maaherrojensa johdolla valtion yleishallintoviranomaisena yhteistyössä
puolustus-LÄNTINEN – Turun ja Porin sotilaslääni – Keski-Suomen sotilaslääni
laallinen maanpuolustus 2002, 10–12, 38; Taskutietoa puolustusvoimista 2001, 15–16.) voimien alue- ja paikallishallintoviranomaisten kanssa. Aluehallinnossa sotilas- alan sekä korjaamo- ja huoltoalan yritykset. (Ahola 2002b, 87, Hollo 2002, 119–121; Soti-viranomaisten yhteistoimintaosapuolia olivat lisäksi teollisuuden, kaupan ja kuljetus-kä ilmapuolustuksen suunnittelusta, valmistelusta ja toteutuksesta. Lääninhallitukset
Joukko-osastot ja laitokset ja vastaavat yksiköt olivat puolustusvoimien paikallistason tulosyksiköitä. Paikallishallinnossa Suomi jakautui vuonna 2001 kuntiin ja maakuntiin.
Paikallistasolla joukko-osastoilla, laitoksilla ja kunnilla oli yhteistoimintaa. (Ahola 2002b, 87; ks. Sotilaallinen maanpuolustus 2002, 38–39.)
Puolustusvoimien tulosyksiköt sijaitsivat vuonna 2001 laajasti koko valtakunnan alueella.