haavoihin, niin silimissäkin kasvaa karva!”
L. Porthan, Suomen urheilulehti 1.2.1907
1900-luvun alussa tehtiin kantakirjat ja suomenhevosia alettiin rekisteröidä. Väännettiin kättä siitä, mikä on suomenhevonen, koska niihin oli sekoittunut venäläistä ja ruotsalaista hevosta.
Kuuluisaa ravikuningasta Eri-Aaronia jotkut ravimiehet vi-hasivat, koska se oli tumma rautias: piirto oli leveä, ja jaloissa oli melkein polvia myöten valkoiset sukat. Täällä oli silloin konsulentti, joka ei hyväksynyt Eri-Aaronia lainkaan. Hänen mielestään oli suuri virhe, että hevonen työllistettiin ja se jätti paljon jälkeläisiä, sekoitti koko suomenhevossuvun. Siihen asti oli jalostettu suomenhevosta kirppulaisesta suvusta. Vieläkin on Rovaniemellä juhannusyön ajoissa Kirppu-lähtö, jossa on palkintona 10 000 euroa suomenhevosille.
Eri-Aaronin isä oli Murto, joka oli kyllä suomalaisen hevosen näköinen. Emä oli punarautias.
Hankasalmella oli Hatakan veljekset, jotka olivat kovia he-vosmiehiä. Taksimies Matti osti Pohjanmaalta murtolaisen varsan ja vei sen näyttelyyn, jossa konsulentti sattui olemaan.
Tämä sanoi, että siinä sitä taas on Eri-Aaronin sukua. Hän olisi katkaissut kyseiseltä hevoselta kaulan.
Veli Erkki sanoi, että sen parempaa hevossukua Suomessa ei olekaan kuin murtolaiset. Sitten meni Salmikin hiljaiseksi.
Olavi Liukkonen
50-luvulla ja 60-luvun alkupuolella kävi sääliksi, miten hevosia kohdeltiin. Hevoset olivat syksystä asti ajamassa puutavaraa.
Hevonen ajettiin ihan hikimäräksi, eikä sillä ollut muuta suo-jaa kuin ohut loimi. Hevoset laihtuivat kovasti talven aikana.
Puutavaran ajossa metsistä varastopaikoille kova, karkea hanki sai hevosten jalat verille, ja raskaitten kuormien vetäminen aiheutti valjaitten hankaamista ihoa vasten. Hevosten olat saattoivat olla vereslihalla. Kun katseli joitain hevosia, tuli mieleen, ettei niiden enää edes pitäisi tehdä töitä. Ihmiset kuitenkin tarvitsivat hevosiaan työntekoon; jostainhan rahaa oli saatava.
Emil Pauninsalo
Toisilla hevosilla oli karvan rakenne takajalan jänteen päällä sellainen, että se aukesi niin kuin ihmisellä jakaus keskelle päätä. Se meni hangessa aina rikki, ja jo risukossa ajo sai jalat verille.
Mutta sellainen karvan rakenne, joka nousi pystyyn, kesti ajaa kovassakin hangessa.
Olavi Liukkonen
Hevosia oli paljon 60-luvun alkuun saakka ja vielä puoleen väliin 70-lukua, mutta sitten ne alkoivat vähetä. Kangasnie-mellä oli sellainen tilanne, että täällä ei ollut kovin monia varsinaisia ruukin ajajia. Talvella talolliset ja pientilalliset olivat metsäajossa, mutta kesällä se ei onnistunut, koska ei ollut keksitty sellaisia välineitä, jolla puunajo olisi onnistunut.
Ensimmäinen väline, jolla kesäajo onnistui, oli kumipyöräi-nen kärri.
Yleisnimityksiä hevoselle olivat karvaooppeli, läsipää, koni, kaakki, liinakko, ruunikko ja rautias.
Emil Pauninsalo
Hevoskärryissä oli yleisesti käytössä rautapyörät. Kärryt tä-ristivät aika voimakkaasti, joten kyyti ei ollut kovin häävi. Jos hevosta ei meinannut saada pysähtymään, niin se piti ajaa navetan vintin sillalle tai puimaladon seinää vasten: kyllä se sitten pysähtyi.
Kaisa Pietarinen
Oli ajuri nimeltään Albin. Hän oli ensin taksimies mutta ryhtyi sitten hevosmieheksi. Hän ajoi maata Puulahovin paikkeilta, ja hienommilla vehkeillä hän kyyditsi eläinlääkäriä. Albin otti
oppia eläinlääkäristä ja teki itsekin pieniä lääkintähommia eläimille.
Olavi Liukkonen
Hevosella oli erikseen työreki, parireki ja kirkkoreki. Työreessä oli paskakeula ja loiva keula, joka oli hyvä käytännön töissä.
Sitten oli kuutiolaatikko, jolla Hokan miehet ajoivat hiekkaa tielle Multmäestä jäätä pitkin. Albinin hevonen oli torkkunut hiekkamontulla, ja Albin oli mennyt puhuttelemaan hevos-taan: ” Nukutkos sie?” Hevonen oli säikähtänyt ja pudonnut polvilleen. Toiset olivat suutahtaneet, että hevonen olisi voi-nut saada sydänhalvauksen ja kuolla, kun sitä noin säikytteli.
Keijo Hokkanen
Kangasniemen kirkonkylällä oli muistaakseni kolme hevos-miestä. Yksi heistä elätti itsensä kyntäen perunamaita ja aja-malla talvella polttopuita. Eräs mies puolestaan asui Reinik-kalassa ja tyhjenteli huusseja. Hän sai omalle pellolleen lantaa.
Homma oli aika yksitoikkoista, joten hänellä oli joskus pullo matkassa ja hän juopui. Kerran poliisit huomauttivat hänelle pullosta. Silloin mies tyrkkäsi pullon sontakuormaan. Poliisit eivät kehdanneet ruveta pulloa sonnasta kaivelemaan.
Kotoani oli 1,3 kilometriä nykyiselle nelostielle. Olin kuu-sivuotias, ja minulla oli neljä vuotta vanhempi sisko. Yöllä oli satanut niin paljon lunta, ettei siskoa voinut laittaa käve-lemään linja-autolle. Oli mentävä hevosella. Sisko ajoi tielle päin ja käänsi hevosen tienhaarassa kotiin päin. Minä ajoin hevosen kotiin, vaikka omia aikojaanhan se sieltä kotiin tuli.
Näin kovasti hevoseen luotettiin.
Teuvo Masalin
Traktorilla haettiin puutavaraa metsästä: ”Kyl tää männöö mielellää mehtääkii päe, eikä tarvii yöseutuna syyväksee.” Tä-hän hevosmies vastasi: ”Tämä ei syö ajettaessa.”
Mökin ukko ajeli hakkuutyömaalle havuja hakemaan. Puu-tavaran ajaja hevosineen saapui paikalle ja ihmetteli:” Onpas hevoses piässyt laehtumaan.” Ukko vastasi: ”Kovempi osa siinä jälellä on.”
Emil Pauninsalo
Lähdin armeijaan syksyllä -57. Vähän ennen sinne lähtöä kynnin peltoa Hilun muisto -nimisellä tammalla. Ajattelin katsoa, kuinka paljon saa päivän aikaan kynnettyä. Samana päivänä tuli naapuri, joka oli ostanut Fergun. Hän tuli
nur-mea välttäämään. Minä kynsin samaan aikaan sileää peltoa.
Homma meni kilpakynnöksi. Minä lähdin päiväkahville, ja hevonen jäi vaolle. Kun tulin kahvilta, hevonen oli hävinnyt pellolta. Lopulta hevonen löytyi koivikosta, johon aura oli tarttunut kiinni. Sinä päivänä minä ajoin peltoa puoli heh-taaria. Naapuri ei saanut ajettua niin paljon traktorilla, joten hän suuttui ja lähti pois.
Teuvo Liukkonen
Hevoset olivat ennen metsässä, metsäpellolla. Myös minut laitettiin hakemaan jo alle kymmenvuotiaana hevosia pois pellolta, vaikka yksi hevonen oli ollut meillä vasta muuta-man päivän. Pienenä jouduin hyppäämään hevosen selkään kaksihaaraisesta kuusesta. Monta kertaa tuli tilanne, jossa hevonen otti askeleen sivuun ja minä putosinkin kuusen-kannolta maahan. Lopulta kuitenkin sain hevosen kotiin asti.
Yksi hevonen minulta sinne metsään jäi. Minulle oli annettu ohjeet, ettei viimeistä leipäpalaa saisi antaa hevoselle, ennen kuin suitset olivat paikoillaan. Mutta hevonen ei suostunut tulemaan metsästä, ja viimeinenkin leipäpala oli syöty. Oli tultava metsästä kotiin ilman hevosta, ja se vähän otti kunnian päälle, kun oli epäonnistunut.
Teuvo Masalin
Minun isoisäni isä kävi Hankasalmella Suoliveden myllyllä.
Hän palasi reissulta jäitä pitkin ja siinä matkalla kuoli kuor-man päälle. Hevonen toi yksinään kotiin niin myllykuorkuor-man kuin kuolleen miehenkin.
Sirkka Janhunen
Ollessani koulussa Santahaminassa huomasin, ettei kovin moni tiennyt hevosista paljon mitään. Koulutukseen kui-tenkin kuului hevosella ajoa. Minä olin ollut paljonkin teke-misissä hevosten kanssa. Löin vetoa, että pystyn nostamaan hevosen ilmaan. Puhuin rauhallisesti ja taputtelin hevosta.
Nostin sen takajalkoja ilmaan. Lopulta oli takin selkämys näkemisen arvoinen.
Teuvo Masalin
Oli vikuri hevonen, joka ei lähtenyt millään liikkeelle, vaik-ka isäntä kuinvaik-ka komensi ja ajoi sitä liikkeelle risun vaik-kanssa.
Naapuri sattui tulemaan siihen paikalle ja sanoi, että kyllä se siitä lähtee, kun tekee tulet alle.
Marttisen hevonen puolestaan oli puomissa kiinni, ja meillä pojilla oli starttipistooli. Ammuimme sillä, ja hevonen pu-tosi polvilleen. Eihän hevoselle mitenkään käynyt, mutta me saimme hirmuiset torumiset.
Pauli Pajunen
Veljeni myy tuotteita hevosmiehille. Eräässä tapauksessa vel-jeni oli laittanut asiakkaalle laskun myymistään tuotteista.
Asiakas oli sanonut, että ei tässä laskussa ole mitään muuta vikaa, mutta pitäisi lopettaa se alv:n syöttäminen. Se tulee turhan kalliiksi.
Teuvo Liukkonen
Eräs varsa oli kovin kiintynyt minuun. Se myytiin ja sitä oli ilmeisesti kohdeltu kaltoin. Menin katsomaan hevosta, ja minua varoitettiin, että se puree. Menin hevosen luo ja heti puhuin sille. Hevonen, Rajutar, alkoi heti höristä ja nuolla minua kasvoista. Siinä sitä sitten molemmat itkettiin. Jos hevosta kohdellaan hyvin, niin se varmasti muistaa sen.
Terttu Albrecht
Hevosmies valitti Kutemajärvellä: ”Olen yrittänyt saaha tam-maani tiineeksi, mutten ole saanut.” Tähän toinen hevosmies antoi ohjeen: ”Vie orriin luo.”
Emil Pauninsalo
13-vuotiaana kynnin kaksi hehtaaria sorkkahuatralla. Kerran jouduin menemään risukarhin päälle seisomaan, kun hevo-nen meni niin lujaa. Karhi tökkäsi kiveen ja aisat katkesivat, ja minä lensin hevosen jalkojen väliin.
Pentti Reinikainen
Olin yhdeksän tai kymmenen vanha, kun ratsastin Perho-hevosella toisen talon hevoshaan läpi. Isäni kulki hevosen perässä. Toisen talon hevonen laukkasi hevostamme kohti, jolloin Perho ampaisi kiitolaukkaan yrittäen karkuun, mutta toinen hevonen tavoitti meidät. Toinen hevonen juoksi vierelle yrittäen tönäistä kyljellään ja potkia Perhoa. Isäni neuvoi pi-tämään ohjat tiukalla. Neuvojen tottelemista en muista mutta sen muistan, kuinka yritin potkia vieressä olevaa hevosta.
Edessä oli noin puolentoista metrin sulkupuut. Minua pelotti, hyppääkö hevonen niistä yli ja miten siinä käy. Ei hypännyt hevonen, vaan minä hyppäsin, kun Perho pysähtyi sulkupui-den eteen. Selvisin kolhuitta, ja kantavana ollut Perhokin
sel-visi rytäkästä vahingoittumattomana, kun isäni ehti ajamaan hätistelijän pois.
Perhosta syntyi kaksi varsaa, joista Jussi osoitti juoksijan lah-joja: oli nelivuotiaana talvella toiseksi nopein Suomessa. Jussi oppi raveissa marssimaan ja marssi kotonakin kuullessaan marssimusiikkia. Se saattoi myös hypätä iltakaudet pituutta sahajauhokasaan. Lieneekö yrittänyt olla parempi kuin minä?
Pauli Pajunen
Ensimmäistä hevosta, joka meillä oli, pidettiin metsässä niin kuin lehmiäkin. Se ei millään pysynyt aitojen sisäpuolella, vaan se hyppäsi aitojen yli. Hevosen kaulaan laitettiin koukku, mutta sekään ei auttanut karkailuun. Kun hevonen oli ollut varsa, sen oli pellolta hakenut nuori poika, joka oli ottanut vain ylimmäiset riu´ut veräjästä pois. Siitä hevonen oppi hyppäämisen. Hevonen oli pidettävä kesällä ketjussa.
Pentti Reinikainen
Muutaman hevoskaupan olen tehnyt: kolme hevosta olen os-tanut ja kolme myynyt. Kerran 60-luvulla ostin oikein hyvän työhevosen. Se oli todella riski ruuna. Minä ajoin halkoja, ja
kiinni, kun se veti kuormaa. Syksyllä hevonen oli laitumella ja riihessä kuivattiin viljoja. Minä ihmettelin, että mikä ihme aina yöllä aukaisee riihen oven. Yhtenä aamuna lähdin met-sälle ja huomasin, että hevonen oli syömässä riihessä kauroja.
Minä pinosin propseja riihen oven eteen ja kävin sanomassa nuoremmille sisaruksille, että kun he nousevat ylös ja riiheltä kuuluu propsien pinoamista, niin silloin ruuna on mennyt riiheen syömään. Se oli todella itsepäinen mutta hyvä hevo-nen. Hevonen osasi todellakin halutessaan purkaa puupinon hampaillaan sekä avata veräjän, vaikka se oli naruilla suljettu.
Teuvo ja Toini Liukkonen
Isäni myi viimeisen hevosen pois vuonna 1964. Tarvittaessa lainasimme naapurista hevosta. Toisella kymmenellä ikävuo-della ollessani lainasimme naapurin Uljasta, joka oli ehtinyt kunnioitettavaan 26 vuoden ikään. Talvi oli ollut ankara niin pakkasten kuin lumienkin suhteen. Uuttera Uljas-vanhus porskutti hangessa kohti kontinnurkkaa, metsäkappaleelle, josta meidän piti isäni kanssa hakea polttopuita. Kolmisensa-taa metriä ennen polttopuumetsikköä Uljas pysähtyi huilaa-maan. Sen huilattua matka jatkui viitisenkymmentä metriä, jolloin Uljas kellahti maahan viimeiseen lepoon.
Isäni koetti Uljaan sykettä ja totesi hevosen kuolleen. Isäni
otti kirveen, löi kaulan poikki ja kehotti minua lähtemään Romoon sanomaan, miten oli käynyt. Tuskin laitoin koskaan hanttiin, mitä pyydettiin tekemään, mutta silloin sanoin: ” Kyllä nyt saat mennä itse. ”Isäni lähti, ja minä jäin sormilla-ni pitämään auki verta vuotavaa kurkkua. Uljaan viimeinen matka päättyi seuraavana sunnuntaina korpisen kontinnur-kan kuusikkoon, johon hakkasimme haudan 70 senttimetriä routaiseen maahan.
Pauli Pajunen
Muistan, että oli eräs pieni, musta hevonen, joka oli vaikea kengitettävä. Niinpä kerran hevonen oli köytetty selälleen jalat kohti taivasta, ja sillä oli hienosti kengät jalassa.
Teuvo Liukkonen
Naapurin isäntä kävi ostamassa hevosen Jyväskylästä mark-kinoilta. Hän oli ostavinaan ruunan ja pois tullessaan hän huomasi, että sehän kusi persiistään. Olikin tullut ostetuksi tamma.
Teuvo Liukkonen
Täytyypä kertoa hevosen kilpailuvietistä: äiti vei isää Han-kasalmentien risteykseen Lilja-nimisellä tammalla, jolla oli ajettu joskus kilpaa. Vastaan tuli liinakko kilpakärryjen kans-sa. Kun Lilja näki kilpakärrit, niin silloin tuli Liljaan vauhtia.
Äiti ei mahtanut mitään. Kerran äiti oli pudonnut hevosen kyydistä. Hevonen oli mennyt vähän matkaa, ja kun kyydissä ei ollutkaan ketään, niin se oli jäänyt odottamaan.
Teuvo Liukkonen
Muistan, kun hevosella ennen käytiin kirkolla. Reessä oli re-kitäkki, jossa oli tupsut. Hevonen laitettiin puomiin, ja siinä lähellä oli kilejä, jotka söivät kaikki rekitäkin tupsut.
Pentti Reinikainen
Hevosille järjestettiin keväisin jäärata-ajot. Yleensä osanotto kilpailuun oli runsas katsojajoukkoineen. Kilpahevosen va-rustus oli monella heikko, mistä kilpailun valvoja konsulentti Holmberg leikkisästi huomautti: ”Ruvetkaapas kerimään noi-ta nuotnoi-taköysiä lyhemmälleen, olette seuraavassa lähdössä.”
Tähän ajaja vastasi: ”Eikös aika oteta hevosen tulosta maaliin eikä ohjasten peristä?”
Emil Pauninsalo
Kipsijaakoppi on pullossa oleva hevosen lääke. Eräs mies sa-noi, että kun kipsijaakoppia laittaa hevosen haavoihin, niin silmissäkin kasvaa karva.
Olavi Liukkonen