V:n 1817 almanakkaan toimitettiin kirjoitus pellavan viljele-misestä. Papeilta kysyttiin tietoja tämän viljelyn kannasta ja heitä pyydettiin edistämään sitä. Ja he antoivatkin tehokasta apua. Useimmissa seuduissa oli papin rouva ensimäinen, joka rupesi pellavaa viljelemään.
V. 1818 saatiin toimeen Kaskisten läheisyyteen, Benvikin kartanoon, jonkunlainen opisto pellavan viljelyä ja valmista-mista varten. Opiston johtaja oli J. W. Bladh. Kaksi perhettä oli saatu Ruotsista muuttamaan sinne, niin että opistossa oli silloin 6 opettajaa. Oppilaita oli ensi vuonna 10 tyttöä Hä-meen, 4 Turun, 5 Vaasan ja 2 Heinolan läänistä. Paitse pel-lavan viljelyä ja valmistamista opetettiin vielä kirjoitusta ja laskentoa. Tämä opisto kävi kumminkin ajan pitkään kalliiksi, jonka vuoksi se lakkautettiin jo v. 1825. Siihen saakka se oli
maksanut noin 18,000 Riksiä P. ja kasvattanut ainoastaan 38 oppilasta. Opistossa oli tultu huomaamaan, että taito tällä alalla Suomessa ei ollutkaan niin huonolla kannalla, kuin yleensä oli luultu, mutta kumminkin sanotaan, että opistosta on ollut suuri etu maallemme.
Tällä välin oli jo uusi valiokunta (Käsityövaliokunta = ”Slöj-de- och Manufakturutskottet”) perustettu v. 1821. Arvatta-vasti tämän toimesta avattiin v. 1822 kolme uutta koulua, nimittäin Turkuun, Porneesiin ja Keuruulle. Ja vähitellen saatiin useampia tämmöisiä vähemmillä varoilla eläviä kä-sityökouluja, joissa etupäässä opetettiin palttinan y. m. sen-kaltaisten kankaitten kutomista. Semmoisia mainitaan v.
1826 Sauvossa ja 1830-luvulla Kangasniemellä, Tenholassa ja Hiitolassa. Viimemainitusta ei kumminkaan tullut mitään, sillä rahvaan ennakkoluulot eivät sallineet kenenkään tulla opetusta nauttimaan.
Hannes Gebhald, Valvoja-lehti 1.8.1892
Suutari, räätäli, pikipöksy pietari, kengän kaputtaja, naskalin naputtaja, ulos tästä portista.
Sirkka Janhunen
Minkä minä muistan pienestä pojasta, suutar oli meillä aenakii kerran vuoteen. Sovan jälkeen ei saanu jalakineita ei mistään.
Kotona teurastivat elukoita. Sitä en muista, missä ne ruukkas ne nahat, mutta nahkoja ol meilläkii orrella aitassa. Isän kanssa kävin Mustassalahessa suutarin luona. Se otti jalkamittoo, ja sitten käytiin jonnii kerran sovittamassa niitä kenkiä siellä, ja voeku ne sitten sae jalakaa. Sitä mäntii sitte kouluun, ja ne kahto kaekki, että nyt sitä on uuvet kengät.
Teuvo Liukkonen
Isä oli jostain huutokaupasta ostanut kengän. Se ol semmone hiihtokenkä, jossa oli nokka, ja sillä saatto suksillakkii hiihtee.
Mutta kun ei ollu ku yks kenkä. Suutari Ville Tyrväinen teki toesen kengän, mutta se ol uuvesta nahasta, ja se toenen ol vanhan näköne. Sitä yritettii mustata sitä uutta kenkee, jotta olis vanhan näköne. En tiiä, mihkä se ol joutuna se toene, ku yhen kengän huutokaupasta sae...
Sirkka Janhunen
Lapsenaha ei kesäaekaa ollu kenkiä. Sitten kun tul kevväällä kurakeli, sitte sitä paljasjaloe juostii. Saappaat tul, mutta ne ol variksensaappaat, kun oekee jalat kuivi. Minä muistan, ku minun täti ja mummo semmosta loitsua luki, että, mitenkäs se männeekää...
[Sirkka auttaa]: ”Vaak vaak vaak, tule tänne tuvan taa, saat saat saappaat, punaset nyörit kannan taa, itkupillit piällepäe, vaak vaak vaak.”
Teuvo Liukkonen ja Sirkka Janhunen
Joskus kävi niin, ol se sitte vaate taekka kenkä, että se ei ollu käypäne. Niinpä joku ol alkanu moettimaa, että mitenkä sinä tämmöse teit, ku tämä ei käy hänelle ollekaa. Oli selvä vastaus:
en minä tehessä tehny mittää vikkoo, minä tein semmose, ku minä otin mitat.
Teuvo Liukkonen
Minua on viime aikoina harmittanut, kun meillä oli aikanaan iso säkki puolillaan kengän lestejä. Vuonna 1974 meillä oli talossa täysremontti ja lestisäkki oli tuvan vintissä. Meillä oli remonttia tekemässä mies, joka viskasi säkin vintistä alas ja otti sen mukaansa sanoen: ”Nyt minä lähden lestinheittoon.”
jälkeen en ole lestisäkkiä löytänyt.
Teuvo Liukkonen
Minunkin isällä oli semmoset jatsarit. Ne olivat poksinahkaa.
Kun ei vielä oikein saanu semmosia nahkoja, tiskin alta saatiin mustaa nahkaa. Jyväskylästä äet vai isäkö lie sitä tuonut. Ma-linen teki sitte meille naisille mustat naistensaappaat. Mutta ku sitä nahkoo oli niin vähän, niin ei saanu tehtyä kuin yhet saappaat. Suutari sanoi minulle: ”Nouse sinä aamulla aeka-semmin yllää, että suat nämä ensimmäisenä jalakaa, ku ei riittäny kaikille.”
Sanni Liukkonen
Siitä nahkapulasta minä muistan oekee hyvästi sen, kun nylettii sikkoo. Ku ei nahkoja saanu muuta, ni meillä pantiin navetan vinttiin. Se ol kova työ se sian nylykemine, mutta kyllä ne nylyki sen sian. Siinä ol vua yks semmone hankaluus: se tul nii harva se siannahka. Ku ne nylyki sen, nii siinä ol niitä harjaksia, ja siihe tuli reikiä, se ei ollu vettäpitävä.
Teuvo Liukkonen
Satulaseppä teki hevostenvaljaita ja suutarin töitä ja myös suutarin pikilangat itse. Mitä tarkoitetaan, kun sotaväessä sanotaan, että ammuksesta tulee suutari? Ehkä suutarit ovat niin rauhallisia, etteivät helposti räjähdä… Kun kengät na-risevat, sanotaan, että kengät on ostettu velaksi. Ja kun pojat ajettiin kesäksi kulipääksi ja kysyttiin, mistä nyt tukistatte, niin sanottiin, että onhan meillä pikilappuja.
Keijo Hokkanen
Lapsia ol paljo meilläkii, ja ku se meteli ylty kovin kovaksi, niin kuuli sanottavan: ”Jos ette oo hiljoo, niin laitetaan pikilappu suuhun.” Sillä kun ne uhkas, ni sillo hiljeni.
Teuvo Liukkonen
Kyllähän suutareista monenlaisia juttuja oli. Kun suutarit ai-koinaan kulkivat ympäri kylää, niin he hoitelivat emännätkin siinä samalla. Yhdelle suutarille, olkoon nyt nimeltä mainit-sematta, kävi vahinko kylällä, ja oli jälkeläinen tulossa. Kun tyttö syntyi, oli nainen alkanut puhua, että hän alkaa saada suutarilta lapseneläkkeitä ja ostaa näillä rahoilla polkupyörän.
Kylän emännät eivät malttaneet pitää tätä omana tietonaan vaan kertoivat asiaa eteenpäin. Kun suutarin emäntä sai
täs-varma, niin meidän rahoilla se akka ei ainakaa pakaroitaan pukille nosta!”
Mikko Partti
Kotonani tehtiin pikilankaa. Lapset vetivät lankaa tuvan nur-kasta nurkkaan. Äiti kehräsi pellavaa, ja pellavalanka vedettiin useaan kertaan. Langan molemmissa päissä oli lapset, jotka kiersivät lankaa eri suuntiin, toinen toiseen suuntaan ja toi-nen toiseen, ettei lanka purkaantunut. Kun harjasta laitettiin, langan kierretyt säikeet laitettiin harittamaan ja ympärille laitettiin taas pikeä. Isällä oli pikeä nahkalapuissa, joilla vedet-tiin pitkin lankaa edestakaisin, jotta lanka pikeentyisi. Meillä isä korjasi itse kengät, joten pikilankakin tehtiin kotona itse, sitä ei ostettu mistään valmiina. Myöhemmin, kun ei saanut kenkiä tai nahkatarpeita, tehtiin tallukoita, esimerkiksi takin selästä tai miesten housuista. Myös tässä työssä meni paljon pikilankaa.
Maria Kemppi
Meillä suutari teki pikilangan, ei tehty itse. Se oli mielenkiin-toista työtä seurata. Istuin monta kertaa tuvan pöydällä työtä seuraamassa. Ja se kävi sitten näpsäkästi.
Sanni Liukkonen
Isä ite pohjas kenkiä, teki puunauloja justiisa ja pikilankaa. Ja äet oli hyvä kehreemään, sai pikilangasta kunnollista. Pieksuun laitettiin puolipohjat puunauloilla: tehtiin puralla reikä ja sii-hen naputettiin naula. Lapikkaisiin kiinnitettiin pohjat rantiin neulomalla. Tehtiin naskalilla reikä ja pikilangalla tikattiin.
Sirkka Janhunen
Kun tehtii pikilankaa, ni se olkii aekamoene homma, mitenkä suahaa se harjas siihe tarttumaan. Minunkii piti pitkän ae-kaa opetella se, kyllä jos nyt joutusin tekemää sitä, ni en tiiä onnistusko ennää, saesinko harjaksen tarttumaa siihe kärkee.
Se työnnetää ensin nahasta läpi.
Tauno Nenonen
Suutarin käyttämä pikilanka tehtiin parhaasta pellavalan-gasta. Lanka oli niin sanottua aivinalankoo. Lanka kehrättiin
kuidut. Kaikki epäpuhtaudet ja sotkut oli harjattu tappurana pois. Lanka oli yleensä melko ohutta, ja sen piti olla ehdot-tomasti tasapaksua.
Pikilangan teko aloitettiin kiinnittämällä langanpää peu-kaloon. Kyynärpää koukistettiin niin, että lanka pysyi sen takana, ja sitä alettiin kiertää niin monen sormen välistä, kunnes saatiin lanka sopivan pituiseksi (peukalonhangasta kyynärpäähän on 30 - 35 cm, joten langan pituudeksi tulee 60 - 70 cm). Liian pitkä lanka oli ommellessa hankala, koska se tahtoi sotkeutua. Sopiva pituus oli ehkä kahden sormen väliin kierretty. Paksuus määräytyi siitä, kuinka monta lan-kaa eli säiettä sormien välistä kyynärpään ympäri kierrettiin.
Yleisin vahvuus lienee ollut neljä lankaa.
Seuraavaksi lanka kierrettiin yhteen käsin. Toinen pää lai-tettiin kiinteästi kiinni, ja toista päätä pyörittämällä säkeistä muodostui kerrottu lanka. Lanka ei saanut kiertyä liikaa, kos-ka silloin sillä oli vaikea ommella. Tässä vaiheessa suurin osa lankaa piettiin nahkalapussa säilytetyllä piellä siten, että lanka pidettiin tiukalla ja sitä hangattiin pikilappuun. Hangatessa piki lapussa lämpeni ja tarttui lankaan, ja kierre pysyi siinä kiinni. Päät jätettiin vielä pikeämättä. Niistä otettiin säie ker-rallaan ja kierrettä löystytettiin niin, että sitä voitiin ohentaa nykäisemällä löystyneestä langanpäästä. Teurastuksen aikana
oli otettu sian niskaharjaksia talteen. Nyt tällainen harjas, joka oli kiinnityspäästään luontaisesti hiukan haarakas, halkaistiin noin puoliväliin ja kiinnitettiin ohennetun ”sujaspään” sisään kiertämällä ja loppu langasta piettiin.
Piki oli mäntypuusta saatu tislaustuote, jota joskus ammoin suutarit itsekin valmistivat tervasta. Ompelu pikilangalla tapahtui siten, että naskalilla pistettiin esimerkiksi nahkaan reikä, ja lanka pujotettiin reiästä puoliväliin. Ompelua jat-kettiin siten, että pikilanka pujotettiin seuraavista rei’istä vastakkain, siis molempiin suuntiin, ja kiristettiin. Tämän takia lanka tehtiin melko pitkäksi. Kaikki pikilankaa tarvit-sevat eivät osanneet tehdä sitä itse. Jotkut taas tekivät sitä tarvitsijoille. Joskus tekijä teki kiusaa tilaajalle ja teki langasta ylipitkän. Sillä oli vaikea ommella, koska kädet eivät riittäneet kiristämiseen. Langat eivät tietenkään olleet tarpeeseen näh-den sopivan pituisia, joten tähteeksi jääneet pätkät jouduttiin solmimaan tai sitten ommeltiin yhdellä langalla.
Tenho Kallio
Suutari hakkasi naputtamalla, pienellä liikkeellä ja nopealla tahdilla nauloja. Kun talossa emäntä naputti isännälle jostain asiasta, sanoi isäntä: Sinähän naputat kuin suutari!
Onko kukaan ollut tekemässä puunauloja kenkien pohjia varten? Parhaat naulat tehtiin pihlajasta. Niitä ei teroitettu naula kerrallaan, vaan monta yhdellä kertaa. Puusta otettiin tietynlainen liuska, josta naulat tehtiin kerralla.
Teuvo Liukkonen
Meillä kotona tehtiin kenkiä ja myös lestit tehtiin itse. So-ta-aikana, kun pohjanahkaa ei saanut, leikattiin vanhoista saappaanvarsista paksu nivaska, jonka avulla pohjaan saatiin vahvuutta. Pohja naulattiin puunauloilla. Puunauloilla nau-lattua nahkapinkkaa sanottiin meillä tikkupuntiksi. Useasta ohuesta nahasta saatiin riittävä vahvuus pohjaan.
Ahti Kovanen
Suutarin tarvikkeita säilytettiin suutarinlaatikossa, jossa oli kaikki suutarin tarvikkeet. Kenkien lisäksi talossa tarvittiin välineitä esim. hevosten valjasten tekoon. Nykyään miehillä on pakki, mutta silloin oli suutarinlaatikko, josta löytyivät tarvittavat naskalit, pikilanka ja piki.
Tenho Kallio
1900-luvun alkupuolella kyläsuutareille ilmestyi nokkakonei-ta. Nokkakoneen nimi tuli siitä, että koneessa oli sorvimainen nokka, jonka sisällä oli alalanka pitkulaisessa sukkulassa.
Koneen neula pisti ihan nokan kärkeen, ja niin sillä pystyi ompelemaan kengän rantiosan. Muita nimityksiä nokkako-neelle olivat tolppakone, suutarinkone ja kärsäkone. Kyseessä oli pelkästään nahan ompeluun tarkoitettu laite. Sillä pystyi tikkaamaan kengän varren sisäpuolelta.
Ahti Kovanen
Isä aenaki puhu sitä, että jotkut isännät laitatti saappaisiisa semmoset parut. Ne ol semmosia nahkalätkä, jotka vonkas ku astu. Iha tarkotuksella laetettii narisemmaa ne kengät.
Sirkka Janhunen
Mihkähä aikaa tuli sitte haitarvarskengät? Sen minä muis-tan, ku tuli ne kurttuvartiset ja pussihousut, jatsarit. Ne oli kyllä polleeta ne ensimmäiset miehet, joilla oli kurttuvartiset ja pussihousut…
Teuvo Liukkonen
Sodan jäläkeen tuli ne rönkkövarret, jotka ol sellaset pitkät ja sai kiäntää kaksinkerroin. Meillä ol suutar Malinen tekemässä minun vanhimmalle veljelle sellaset. Se ol puhuna sitte jossae naapurissa, että Liukkose Olaville ku tekkee kenkiä, ni sitä rakentaa ku kirkon tornia, kun oli pitkä mies.
Sanni Liukkonen
Jatsarit ovat pitkävartiset miesten nahkasaappaat, joita pidet-tiin niin sanottuina pyhä- ja juhlakenkinä. Nahka oli laadukas-ta pinlaadukas-tanahkaa, joka oli valmistusvaiheessa poimutettu nilkan yläpuolelta noin 10 sentin matkalta. Poimutus teki saappaan varresta joustavan ja näyttävän näköisen. Jatsareita kutsuttiin juhlakäytön vuoksi myös limunaatisaappaiksi.
Keijo Hokkanen
Kengän varsi ja terä tikattiin pikilangalla ja eteen tehtiin nau-hat, jotka sidottiin. Nauhat tehtiin pellavalangasta. Niillä käytiin koulua talvella. Kun keväällä oli aamulla pakkasta, lähdettiin tallukoissa kouluun. Kun iltapäivällä tuli vesikeli, tihkui vesi tallukoiden kärjistä, kun kotiin tultiin.
Maria Kemppi
Suutari neuloi kumisaappaaseen nahkavarret vanhoista saap-paista tai lapikkaista, jotta kengän terä ei kastunut, kun kä-veli kosteassa maassa. Kenkä oli tällöin myös lämpöisempi jalassa, sillä siinä ei vetänyt jalkaa samalla tavalla kuin ku-misaappaassa.
Keijo Hokkanen
Minäkii [Sirkka] aekonaa sota-ajan jäläkeen kävin sen tal-lukkakurssin. Se oli sotilasmantteli, mistä sitä leikattiin niitä kappaleita. Pohjakin tikattiin kankaasta tiukkaan ja väliin laitettiin pikeä, jotta pohjasta saatiin kestävä.
Sirkka Janhunen ja Maria Kemppi
Ruokomäen koulullakin järjestettiin tallukkakurssi. Mutta onkos kukaan pitänyt puukenkiä talvella? Koululla kysyttiin, kenellä on kaikista huonoimmat kengät. Kunta antoi yhdet hiihtokengät, monot, koululle. Minäkin sain sitten puukengät, kengät, joissa oli puupohjat. Kun tuli keväällä lämpimämmät kelit, ei iltapäivällä meinannut päästä koulusta kotiin, kun kengänpohjiin tarttui tilsat eli paksut lumikimpaleet.
Tenho Kallio
Puukenkien päällinen oli kudottua paperikangasta, jota oli siihen aikaan. Kengät oli maalattu mustaksi. Pohjat olivat paksut, jotta vesi ei noussut jalkaan asti ihan joka rapakosta.
Kun huopatöppöset käytettiin loppuun, teki suutari niistä töppöspieksuja. Töppöspieksuilla piti kävellä siistejä paikko-ja, etteivät ne likaantuisi. Suojakelillä töppöset imivät vettä.
Muistan yhden tapauksen, jossa eräälle vanhalle piippumie-helle tehtiin kiusaa. Mies oli perso tupakalle, joten kiusan-tekijät alkoivat täyttää piippua paikassa, jossa oli koiranläjä.
Mies siinä tallusteli ja astui läjään. Ukko arveli, että tämä taisi olla tarkoituskin.
Ahti Kovanen
Meilläkii kiers ennen töppösentekijä. En tiiä, kävikö se Teuvon kotona, semmone vanha mies. Se villasta vanutti, huovutti villat ja teki niitä töppösentapasia. Kyllä meilläkii veljeni piti niitä metässä, mutta ne tais melekee jäähä sinne puunoksiin. Liekö sillä ollu paljoo mittää jalassa, ku se sieltä mehtätöistä tuli kottii. Niistä tul nii pehmosia, ku se ol vanha mies, nii ehä se jaksanu huovuttoo sitä levyä. Mukava olis ollu nähä sitä, mutta saunassa se teki sitä, ja jäe kahtomatta, mite se oikee tapahtu.
Sanni Liukkonen
Ne vanhat töppöset käytettii tarkkaa. Niistä tehtii sitte niitä pieksuja. Minäkii oon pitänyt monet semmoset pieksut. Niistä ku suutar teki, nii niillä ol hyvä hiihteekkii, ku niissä oli noukka.
Ne ol pakkasella erittäin hyvät.
Teuvo Liukkonen
Pieksuiksi sanottiin lapikkaita. Supikkaat olivat puolestaan varrettomat. Niitäkin oli kahdenlaisia: sellaisia, joissa oli pyö-reä nokka tai tasainen nokka. Pitkävarsilapikkaissa oli vart-ta puoleen reiteen saakka, ja niistä pystyi käärimään varret kaksin kerroin. Käännettäviä varsia sanottiin rönttövarsiksi.
Lapikkaiden varsia sanottiin myös roimavarsiksi. Huopatöp-pöset olivat nimeltään vinkkelit, ja Keski-Suomessa tunnet-tiin kaksivartinen lapikas. Nirunarukengät narahteli Savolan Sannin tanssiessa.
Tenho Kallio, Sanni Liukkonen, Ahti Kovanen ja Eino Väisänen
Millaiset ovat ruojut kengät? Ne ovat puolivarsikengät, joissa on vartta puoleen sääreen saakka ja nyörit. Ne olivat aika si-vakat kengät. Nirunarukengät taas olivat korkeavartisemmat.
Niissä vartta oli polveen saakka.
Minulla on juttu suutari Jalmarista. Sehä ol semmone hyvin hauska mies. Sillä oli oppipoekana semmone Jussi. Jalmar kerto, että Jussi tul yhtenä maanantaiaamuna, se ol vissii ollu tyttö-kylissä pyhäaekaan, ja sano: ”Mitenkäs se on, kun sitä tytön kanssa on ja sitä synnytettää viermakkuutakkii, ni sitte ku pittää erotakkiin, ni se o nii vaikeeta, ett itkua meinaa tulla, mitä arvelet, onko se rakkautta?” Jalmar ol sanona: ”Mitäs muuta, sitä juutastaha se on.”
Jalmarilla oli tapana kerätä Savon Sanomat -lehdestä nurk-kavitsit, ne vitsit, joissa on piirros ja teksti. Hänellä oli niitä paljon. Valkovuokot-tangoa Hjalmar jaksoi ihailla, miten joku on osannutkin tehdä niin kauniin kappaleen.
Sanni Liukkonen
Laitialassa oli useita naisia, jotka ompelivat. Taloon mentiin kangaspakan kanssa. Käyntejä ompelijan luo tuli kolme: ensin vietiin kangas, sitten käytiin sovittamassa ja viimeiseksi ha-kemassa valmis vaate. Kaupassa ei ollut entisaikaan valmiita vaatteita paljoa tarjolla, joten ompelijan palvelua käytettiin paljon. Hinta kaupan vaatteen ja ompelijan ompeleman vaat-teen välillä oli tuolloin melkein sama. Vaatvaat-teen laatu on tänä päivänä hyvin erilainen, jos vertaa kaupasta ostettua.
Mummoni ompeli myös jonkin verran kyläläisille, muutaman
toppatäkinkin 1950-luvulla. Iso kangas levitettiin lattialle, ja tärkeää oli levittää täkkiin tuleva vanu tarkasti kankaan päälle.
Mummo ompeli myös esiliinoja, mekkoja, riihipaitoja ynnä muita. Riihipaidat ommeltiin pääsääntöisesti flanellikankaasta.
Erja Keituri
Ennen pienenä poekana housutha ol semmoset niin sanotut luukkuhousut. Niistä ku alta puolta puotti luukun, niin ol hyvä tehä tarpeet. Ensimmäese kerran ku tul kouluun semmone poe-ka, jolla ol oikeet housut, niin se näytti: ”Kahtokees ku minun housuissan taskussa oli pohja.”
Teuvo Liukkonen
Minun pappa aina sano ennen, että ne suutarit ja riätälit ovat suven sukua: ne syövät lihat ja reppii nahat ja lähtiissää vievät vielä rahat.
Mikko Partti
Vielä 1940-luvulla oli tinureita, jotka tinasivat kahvipannuja.
Kun kahvipannusta lähti tinaus pois, kävi tinuri laittamassa pannuun uuden pinnoitteen. Kylillä kierteli myös miehiä,
nippuina talteen ja säilytettiin. Mitä näistä jouhista sitten tehtiin… tämä on jäänyt epäselväksi.
Erja Keituri
Entisaikaan talosta taloon kiersi myös lumpunkerääjiä. He keräsivät vanhoja villapaitoja ja villasukkia. Nykyään tällaiset riekaleet laitetaan yleensä suoraan roskiin.
Raili Jalava
Yksi kadonnut ammatti on haudankaivaja. Kangasniemellä asui aikoinaan Kalle, joka haudankaivutyön lisäksi hakkasi hautakiviin tekstit käsin vasaralla taltan tapaista työkalua tamppia apuna käyttäen. Hän teki myös kehystystöitä.
Veikko Lahikainen
Laitialassa asui mies, joka teki kanteleita. Hän teki kanteleen myös isälleni. Isä soitti kanteletta korvakuulolta ja osasi soit-taa bassot ja muut. Kantele oli käsittelemättömästä vaaleasta puusta tehty, reilun puolen metrin mittainen ja kapea. Kan-tele on edelleen tallessa, mutta ei sillä enää soiteta. Minäkin korvakuulolla yhdellä kielellä kokeilin soittaa.
Erja Keituri
Ennen ku ei ollu palloja, nii niitä tehtii lehmän karvoista saip-puan kanssa, huovuttamalla. Minunkii piti vielä lapsenlapsille näyttee, mitenkä se tehhää.
Sirkka Janhunen
Kauppilassa oli Otto, joka valmisti köysiä. Hän oli persoona, oli aina mälli suussa, ja kun tuli ruoka-aika, piti tuvassa olla ämpäri, johon hän heitti mällin. Syönnin jälkeen tehtiin aina uusi mälli. Hän nimitti vaimoaan aina hävittäjäksi, joka ei ol-lut negatiivinen ilmaisu vaan ihan positiivinen kutsumanimi.
Kerran Otto sanoi: ”En ole kuparia kuumentanut sitten, kun hävittäjä hävisi”. Hän tarkoitti tällä sitä, että kun vaimo kuoli, niin ei ollut sen jälkeen kahvia keittänyt.
Sanni Liukkonen
Kun sitä hamppua tai liinaa, niinku sitä hamppua kutsuttii, nyhettii, oli käytössä semmone korkee pönttö, jonka suu ol tehty semmosille loville. Siihe otettii se sormaus ja veettii ne sylkyt sinne pönttöö, ja sitte se sormaus ol puhas taas jatkokäsittelyyn.
Sanni Liukkonen
Kyllähä minunki kotona pellavaa ja liinaa (hamppua) viljeltii, eikä siinä tietty, että siinä mittää olis ollu. Olen ittekii niitä ollu siivoomassa. Ja ne liinansiemenet oli hirvee hyviä tiiaisille.
Sirkka Janhunen
Isä sanoi aikoinaan, että liinaköysi on pitävämpi, koska se on pidempisyistä kuin pellava. Kun olin isompi, meillä oli iso piha ja pihan yläpäässä kelo, jossa tehtiin köyttä. Olin yksi niistä, jotka olivat juoksettamassa siimaa edestakaisin.
Leena Halttunen
Laitialassa asui teurastaja Eetu. Muistan lapsuudestani vasikan, joka piti teurastaa. Kun lihoja tarjottiin Ikosen kauppaan, oli vastaus seuraavanlainen: ”Jos ne lihat ovat maanantaiaamuna kello kahdeksan Ikosen lihaosastolla, niin sitten otetaan”. Isä ei suostunut teurastamaan itse, koska oli sodan käynyt ja siellä asetta joutunut kantamaan. Isä meni tiedustelemaan Eetulta, voisiko tämä teurastaa vasikan sunnuntaina, vaikka oli pyhä-päivä. Eetu mietti hetken ja sanoi: ”Mitä ristillinen rakkaus ja välttämätön tarve vaatii, niin sen minä teen.” Ja niin Eetu tuli pyhänä ja teurasti vasikan, ja maanantaiaamuna isä lähti puoli seitsemän aikaan tuomaan lihoja Ikosen kauppaan.
Erja Keituri