Jokinen (1996, 121) kysyy: miten ylipäätään kukaan voi kuvitella, että pe-ruskoululainen voi käynnistää itsestään jonkin tietyn, matematiikan, ruotsin, biologian tai muun oppimisprosessin aina 45 minuutiksi kerrallaan ja kytkeä pään ulkoisen osan ruumiistaan täksi ajaksi pois päältä? Tässä annettava vas-taus Jokisen kysymykseen on, että niin voi kuvitella, koska niin on kuviteltu ennenkin, ja tämän kuvitelman kuvitteleminen sopii hyvin epävirallisen kou-lun järjestykseen. Kenenkään ei tarvitse oikeasti kyetä Jokisen mainitsemaan mielen ja ruumiin erottamiseen, riittää, että joku saa aiheen ja mielikuvituksen välineet epäillä jonkun toisen yrittävän sellaista. Tästä kuvitelmasta aukeaa se, mitä kutsuttiin hikkeydeksi. Tosin 45 minuuttia oli tässä Härkälän tapauk-sessa 75 minuuttia. Se on vielä vaikeampi haaste toteuttaa, mutta se ei ole olennaista. Olennaisempaa on, kenen kuvitellaan pystyvän siihen tai edes yrittävän sellaista, että kohtaa koulun, ja koulu hänet, vain kaulan ja päälaen välisellä alueella. Yhdellä sanalla Jokiselle voi vastata: helposti. Kysymys on todellakin kuvittelemisesta.
Kuva 1 on otettu 19.11. entisen poikakoulun salissa. Koulussa vietettiin kansainvälisyysteemapäivää ja meillä oli ohjattua tanssia. Joku salissa ehdotti ryhmäkuvan ottamista. Otin kolme kuvaa. Ne, jotka kuvaan tulivat, tulivat siihen muutamassa sekunnissa. Loput jäivät salin reunalle istumaan. Kolme oppilasta oli poissa koulusta. Näytimme kuvan haastattelujen yhteydessä.
Samalla saimme tilaisuuden keskustella siitä, miksi osa joukosta on kuvassa ja osa ei. Luokan sisäisten ryhmien kuvaus on hyvä aloittaa tästä. Nelli, joka itse oli poissa koulusta tuona hetkenä, sanoi kuvan nähdessään, että siinä on iloa ja yhteishenkeä. Kuva on spontaani, kukin reagoi nopeasti tulemalla kuvaan tai jäämällä pois. On selvää, että luokka oli jakaantunut, ja tämä jako kertoo koulusta ja sen yhteisöllisyyksistä. Kuva osoittaa selkeästi luokan sosiaalisen tilan yhden keskeisen rajan ja siinä vaikuttavat etäisyydet.
Kuvassa tiivistyi kahden ja puolen vuoden yhteinen taival. Se ”tuli syvältä”, kuten Petteri asian ilmaisi haastattelussa.
Petri: Tää tapahtu kaikki silleen hyvin nopeesti, että kun joku sano...
Petteri: Mä muistan, mä en edes ite kerinny tonne mitenkää, ku mä oon tuola takana melkeen.
a 1.
Petri: Nii. Aivan. Ja kun joku sano, että otetaan ryhmäkuva, niin siitä ehkä kolme sekuntia meni siihen, kun mä jo otin niit kuvia. Että siin ei oo kauaa ollu kellään miettiä, että kuulunko mä tohon porukkaan, vai ei.
Petteri: Ei oikeen.
Petri: Se tulee jostain aika niinku...
Petteri: Se tulee syvältä. (PP ja P alkavat nauraa)
Petri: Mutta nopeesti. Se tieto siitä, että onks mun paikkani tuolla vai ei. No anna, anna joku nimi tälle porukalle, joka, joka tota tuntee, että he kuuluu...
Petteri: Ysisee (9C)
Virallisen koulun määrittämän 9C-luokan sisällä oli epävirallisia luokkia.
Merkittävin jakolinja, josta oli yksimielisyys, menee kuvaan tulleiden ja pois jääneiden välillä. Ilman epäilystä voidaan myös sanoa, että poissaolleet kolme oppilasta olisivat kuvassa, jos olisivat olleet paikalla. Petteri osasi mielestään laittaa heidät paikoilleenkin. Panteran kanssa keskustelimme kuvasta, tilanne alkaa, kun näytän kuvan:
Pantera: (Naurahtaa) Tää on helmi.
Petri: Mitäs siitä tulee mieleen?
Pantera: Meijän luokka.
Petri: Tos ei oo ihan kaikkia Pantera: Ei niin mut...
Petri: Jotkut ei halunnu tulla kuvaan.
Pantera: Nii.
Petri: Muistat sä ketkä?
Pantera: No, noi ihme hiket.
Panteran tai muidenkaan ei ollut tarpeen miettiä kauan ketä kuvasta puuttuu, ja kuten Pantera, moni nimesi kuvan ryhmän meidän luokaksi tai 9C:ksi. Tässä kohdin kulki selkein ja merkittävin raja. Luokka oli tuttu kaikkine huonoine puolineenkin. Ja ne, jotka olivat kyllästyneet levottomuuteen ja riehumiseen laittoivat asian ainakin yhtä paljon koulun kuin levottomien luokkakavereiden tiliin. Useimmat luokkakavereista eivät kiroilleet ja huutaneet juuri koskaan, muutama ei kiroillut ja huutanut koskaan. Kun Konsta totesi luokalla melkein kaikkien polttavan, hän varmasti tiesi, ettei se pidä paikkaansa. Mutta lähes kaikki polttivat niistä, joiden saattoi edes kuvitella polttavan. Ryhmäkuvasta poisjääneitä oli viisi, tämä viiden joukko jakaantui vielä niin, että Virve ja
Mia olivat selvä pari; hiljaiset (hiljaista on, pantomiimi, mykät köyhän mie-hen sosiometriassa). Laura, Sissi ja Anne olivat ryhmä (hiket, hikarit, ahkerat kirjoittajat, hyvät oppilaat), mutta sosiometriassa Anne oli toinen niistä, jotka jätettiin myös ryhmien ulkopuolelle. Hän ajoi hiljaisesta ryhmästä vielä hiljaiselta puolelta ohi.
h
iljaisettytötHiljaisen ja kiltin tytön paikka on koululuokassa kulttuurisena ilmiönä olemassa ennen kuin luokka on edes aloittanut. Koululle alistuminen on kesyä, jos oppilas on vain oppilas, se miksi koulu hänet määrittää. Hän on tällöin useimmiten epävirallisen koulun statukseltaan sillä hetkellä alempiarvoinen. Koulussa kai-killa on jokin maine (Wexler 1992; Tolonen 1999; Tolonen 2001), jos oppilas ei aktiivisesti vaikuta siihen epävirallisen koulun lähtökohdista, se koulitaan jäännöskategoriasta, joka voi käytännössä olla niuho (Willis 1984) tai hikke.
Tämä ryhmä ei äänekkäästi kyseenalaistanut virallisen koulun opetusta, mutta epävirallinen ryhmä eristi heidät hikkekategoriaan, ja edelleen tämä määritti heille paitsi sosiaalisessa tilassa position, myös fyysisessä koulussa paikan. Silloin, kun meillä oli tunti lisärakennuksen toisessa kerroksessa, mainitut viisi tyttöä odottivat sen alkua panssariovien takana rappusten ta-santeella. Jos tunti oli poikakoulun ylimmässä kerroksessa, he joko seisoivat rappusten yläpäässä tai istuivat käytävän penkeillä, järjestelmällisesti kuiten-kin erossa muusta joukosta. Tälle ryhmälle kysymys näytti todellakuiten-kin olevan tunnin odottamisesta, se oli heidän sosiaalinen käytävänsä. Tämän ryhmän jäseniä ei koskaan tavannut luokalle tyypillisistä kasoista, joissa koulun väljiin käytäviin luotiin konkreettisesti tiivis tunnelma asettumalla suurella joukolla pieneen tilaan14. Kun kirjoitin päiväkirjaan istumajärjestyksiä, kuittasin nämä parit etunimien alkukirjaimilla. En siksi, että olisin pitänyt heitä jotenkin vähemmän joukkoon kuuluvina, vaan siksi, että nämä parit olivat niin taval-lisia, tietty kirjainpari saattoi merkitä vain tiettyjä ihmisiä. Eetu kuvasi tätä joukkoa hieman järkevämmäksi kuin muita, hän käytti toisessa yhteydessä myös hikari-termiä.
14 Laine (2000) käyttää tavanomaista termistöä puhuessaan koulusta; kouluun tungetaan lapsia päiviksi. Näin voi olla, mutta koulun fyysiset puitteet olivat meidän ta-pauksessamme väljät. Oppilaista osa nimenomaan itse tahtoi tunkeutua lähelle toisiaan.
Jakolinja kouluun myönteisesti suhtautuvien ja muiden välillä sai ilmauk-sensa myös fyysisen koulun puolella. Jos opettaja tahtoi edistää työrauhaa määräämällä oppilaille paikat, nämä tytöt olivat ongelmapesäkkeiden välistä eristeainesta. Virallisen koulun tavat kontrolloida epävirallisen koulun mukaan järjestäytynyttä sosiaalista ovat monimuotoiset. Laittamalla opiskelijoita eris-teeksi ongelmapesäkkeiden väliin, opettaja tuli istuttaneeksi virallisen koulun normistoa sille huonommin sopeutuvien kaistaleiden väliin. Tämä on yläkou-lulle tyypillinen ilmiö, vielä alakoulussa saatetaan uskoa, että hyvät oppilaat opettavat heikompia, jos heidät laitetaan vierekkäin (Kosonen 1998).
Hikari tai hikke on kategoria, joka pitää sisällään paljon muutakin kuin koulumenestyksen. Kun viittaan viiden tytön hiljaisten ryhmään, käytän myös Rikulta lainaamaani termiä opiskelijat. Se on kuvaava erityisnimi ryhmälle paikassa, jonka virallinen tarkoitus on opetus ja koulutus. Joonas käytti termiä ahkerat kirjoittajat, jossa yhdistyy olennainen, koulutyönteko ja hiljaisuus (kiltti tyttö). Kategoriana hikke on ollut tietenkin olemassa ennen kuin luokkamme.
Se on lainattu termi, joka on saanut yhden erityisistä merkityksistään juuri luokallamme. Anniina sanoo tämän selkeästi:
No, jokaisella luokalla pitää olla sitten näitä hiljasia hissukoitakin, niin ne kuuluu siihen kategoriaan.
Hikke niin kuin kovis, pissis tai pahis ovat lainattuja termejä. Niiden tarkka merkitys objektivoituu tiettyyn tapaan ja kiinnittyy tiettyihin henkilöihin kulloisessakin luokassa (Wexler 1992). Ne ovat institutionaalisia rooliesityk-siä, jotka pulpetteihin perustuva tila tuo yhteen (Laine 2000, 126). Caritan kuvauksessa ovat läsnä tiukka rajanveto ja sukupolvien ketju. Rajan hän vetää edellä kuvattuun väliin:
Carita: TYTTÖ ja TYTTÖ on ihan mukavia, mutta siis silleen ei oo mitään mun...
Emmä edes huomaa niitä silleen.
Petri: Nii sitä oisin ehkä kysynytkin, että oot sä niinku jotenkin aktiivisesti niit-ten kanssa huonoissa väleissä vaan onks se niinku enempikin sitä, että te vaan niinku...
Carita: Ne on vähän niinku, ne vaan on kyllä meijän luokassa, mutta ei niitä silleen noteeraa.
Petri: Mut siis niinku siitä, kun sanoit, ni TYTTÖ täällä on ensimmäinen jonka kanssa tervehditte, harrastus yhdistää teitä. Te ootte nykyään, tänään viimeks ollu samassa ryhmässä, kun on tehty ryhmätöitä ja tällästä että. Ja TYTÖN kanssa oot
mitä sanoit ollut (Carita: Mut se on silloin joskus) käynyt joskus huvipuistossa ja ulkoiluttanut koiria. Nää on niinku vähän mennyttä sit?
Carita: Joo. Ne on vähän niinku sillon joskus.
Petri: Oot sä itte aktiivisesti, siis nyt jos aattelet ittees hikeksi. Niin tota, onks se kauhukuva?
Carita: No äiti aina sanoo sitä, että pitää valita niinku jompi kumpi puoli. Pitää olla jompi kumpi niinku.
Petri: Mitkä ne puolet on?
Carita: No niinku, että se on itte joskus, itte ollu joskus niinku sanotaanko niitä pahiksia ja sit on ollu nää hiket ja sit se on valinnut itte puolensa ja auttanut niitä. Puolustanut niitä vammasia ja hikkejä niinku, että pitää valita niinku oma puolensa.
Petri: Vammasia ja hikkejä?
Carita: Nii. Siis niinku silläkin oli semmonen erikoinen kaveri ja sitä aina kiusat-tiin ni. Ennen seki oli kiusaamassa sitä, mut sitte se valitsi toisen puolen ja sit se rupes puolustaan sitä.
Petri: Onks sun mielestä tossa luokassa nyt jotkut puolet mistä sun pitää valita?
Carita: On siinä vähän.
Petri: Okei. No sit sä voit varmaan näyttää näistä ryhmistä jos ne, et miten ne...
Carita: Siinähän se jo on.
Petri: Ai tässä menee se raja?
Carita: Joo.
e
lämähikkenäNe, jotka näkevät vaivaa sen eteen, etteivät ole hikkejä, asettuvat positioon, josta käsin voi väittää hiken elämän olevan jotenkin puutteellista, äärimmil-lään niin, että siitä voi saman tien vaikka luopua. Samalla, kun he kuvaavat hikareiden positiota, he käyttävät sitä asettaakseen itsensä toiseen paikkaan sosiaalisessa tilassa. Caritan puheenvuoroissa hierarkiat rakentuvat selkeästi:
olla ei-hikke merkitsee sitä, että kulkee edellä ja on elossa.
Carita: Ja TYTTÖ ja TYTTÖ on vähän sellasta, niinku vähän niinku kulkee siellä perässä vaan.
Petri: Ai perässä?
Carita: No niin siis niinku, nyt niinku vasta POIKAkin on muuttunut ihan hir-veesti, et nyt senkin kanssa on vast jutellu ja se on niinku ruvennu niinku elään silleen niinku samanlaista elämää, kun mekin.
Rajan esittäminen ei vain kuvaa, vaan myös luo rajaa. Se, mitä luokassa näki, kuuli ja havaitsi tapahtuvan, ei ole linjassa sen kanssa, miten tarmokkaasti tietyt teot ja ominaisuudet haluttiin liittää tiettyihin ihmisiin. Hikkeys oli joillekin ominaisuus, pysyvä positio. Toisille se saattoi olla leikillinen leima, jonka saattoi pukea ja riisua kuin takin, mikä viittaa toisenlaiseen positioon sosiaalisessa tilassa. Kimmo Jokisen esittämä kysymys siitä, miten joku voi edes kuvitella saa vastauksensa näin. Kysymys on nimenomaan kollektiivisesta kuvittelemisesta ja se on helpompaa ryhmäilmiönä kuin kukin tahollaan induktiivisesti yksityiskohtia kokonaisuuksiksi yhdistellen. Tällaisena ilmiö on sosiaalinen tosiasia.
Kim kuvaa entistä luokkaansa sanomalla, että siellä oli aivan hulluja hik-kejä. Kim aloitti saksan lukemisen viidennellä luokalla, mutta asiat menivät pikkuhiljaa niin, että hän yläkoulussa vaihtoi luokkaa. Hän löysi käytävänsä ja käytävä hänet: ”Oltiin Jaken kanssa ihan, että ampukaa ittenne”. Kimin sanavalinta viittaa siihen, että jos ei ole oikein elossa, voi saman tien lopettaa pyristelynkin. Willisin klassikon (1984; 2003, toinen loppuviite) niuho-kategoria (ear’ole) operoi samalla tavalla pelkistäen kouluun mukautuvaiset korvaksi, passiiviseksi vastaanottajaksi. Kuvaukset kertovat tämän kulttuurisen leiman sisällöistä enemmän kuin ihmisten todellisesta elämästä. Nuori samas-tuu opiskelevaksi oppilaaksi, jos hän ei jätä pienintäkään merkkiä virallisen koulun aika–tila-raamiin ja liittyy virallisen koulun työrauhayhteisöön. Ja oppilaitahan ovat kaikki, nuori koulussa on määritelmän mukaan oppilas.
Epävirallinen koulu pyörii sen ympärillä, mitä kukin on sen lisäksi, tai sitten on ”vain” opiskeleva oppilas.
Esitän tässä ”opiskelijat” negaationa, ihmisinä, jotka eivät ole kuvassa.
Tälle on käytännön syy; he eivät tahtoneet olla kuvissa. Ja toisaalta se, että edellä kuvattu spontaani tilanne, jossa luokan sosiaalinen jako sai fyysisen selkeän vastineen, oli ainutkertainen ja toimi näin. Kysymys on enemmästä kuin näkymättömyydestä ja kuulumattomuudesta haastatteluiden puheissa.
Hikkekategoriaa ylläpitävien näkökulmasta opiskelijat ovat koulussa kuin henkiolentoina, heidän ruumiillisuutensa katoaa kuvasta. He istuvat tuolilla, seisovat lattialla, laittavat takin naulakkoon ja kynän penaaliin. He sopivat koulun funktionaaliseen arkkitehtuuriin ja juuri tämä kadottaa heidät joukossa, jossa käytävällä voidaan maata yhtä hyvin kuin seistä.