Katutila koulutilassa

Ope, Esa on pussannu pojan kaa. (12.4.2010)

Koulussa kaikki nuoret ovat määritelmän mukaan oppilaita, ja osa heistä sen lisäksi opiskelijoita, kuten edellä kuvasin. Kaikki eivät ole opiskelijoita, ainakaan virallisen koulun oppimäärien. Seuraavaksi esittelen millaisia ovat ne oppilaat, jotka asettuvat sosiaalisessa tilassa kauimmaksi opiskelijoista ja joiden positio kiertyy aikuisuuden toisen käytävän opintojen pariin. Ja tämän jälkeen esitän, millaisia oppisisältöjä koulussa virallisen opetussuunnitelman lisäksi on. Opiskelijoilla ja koviksilla tai pahiksilla on sama lukujärjestys, he opiskelevat ja ovat samoissa tiloissa. Mutta he tulkitsevat ympärillään olevaa sosiaalista maisemaa eri tavoin. He jakavat itsestään eri asioita muiden kanssa ja erilaisin tavoin erilaisia määriä.

McLaren (1993, 85–94) erottelee neljä erilaista koululaisten henkistä tilaa, joista tässä käsittelen tarkemmin kahta. McLaren kuvaa tiloja käyttäy-tymisen klustereiksi, tavoiksi olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja ympäristön kanssa. Kysymys ei ole transsista tai psyykkisestä tilasta. Jätän tässä huomiotta kodin tilan (home state) ja katolisen koulun rituaaleihin liittyvän pyhyyden tilan (sanctity state). McLaren erottelee niiden lisäksi katutilan (street corner state) ja oppilastilan (student state). Katutilaa hän kuvaa niin, että se on ennakoimaton, siihen liittyy suuri määrä fyysistä kontaktia, se käyttää äärimmäisyyksiä; nimityksiä, arkkityyppisiä symboleita ja katego-rioita. Katutila on intensiteetiltään korkea ja oppilastila matala. Katutilassa status on epävirallinen ja vertaisryhmän määrittämä, kun se oppilastilassa on instituution, siis tässä tapauksessa koulun määrittämä. Katutila on välit-tömämpi ja antaa mahdollisuuden suoraan vuorovaikutukseen ja tunteiden ilmaisuun. Katutila perustuu orgaaniseen tietoon ja viisauteen. Katutilan nimi viittaa rajattuun kaupunkitilan osaan, mutta se on yleinen nimitys lähes kaikelle vanhempien, opettajien tai pappien valvonnan ulkopuolelle jäävälle tilalle, myös koulun pihalle. Katutilassa aika ja tekeminen rakentuvat nuorten omien ehtojen mukaan. Ennakoimattomuus, katsoo McLaren, ei vähennä katutilan rituaalisuutta. Uskonnollisilla rituaaleilla on iso rooli McLarenin tutkimuksessa, opettajat ovat Mooseksen lakitaulut yhdessä ja kertotaulut toisessa kädessä (mt., 190).

Oppilastila liittyy siihen, että nuoret alistavat katutilan olemisensa koulun ja opettajien käskyvaltaan. Raa’asta tulee keitetty tila, jossa ollaan hiljaisia, kuuliaisia ja käyttäydytään asianmukaisesti. Fyysisyys on säänneltyä ja alis-tettua, koulun ohjaama opiskeleva mieli hallitsee kroppaa. Myös tieto on tehty hallittavaksi ottamalla siitä pois nyanssit ja hälinä. Oppilastila on sitä, mitä yleensä perinteisesti ymmärrämme koulunkäynnillä ja lasten ja nuorten rooliksi siinä. ”Se, mitä kouluissa todella tapahtuu” mielletään kokonaan toi-seksi asiaksi, jonka voi paljastaa reportaasilla, tosi-TV-ohjelmalla tai opettajille suunnatulla kyselyllä. Oppilastila on paljolti kesytettyä katutilaa ja katutilassa vallitsevien hierarkioiden ja suhteiden ohittamista ja vaientamista. (McLaren 1993) Koulupäivän aikana siirrytään useita kertoja katutilasta oppilastilaan McLarenin tarkoittamassa mielessä, koska tuntien välisillä tauoilla ei voida samalla tavalla puhua oppilastilasta kuin tuntien aikana (mt.). Asetelmaan sopii myös kuvaukseni välitunnista vaikeimpana tuntina yläasteen alussa.

Opettajien harjoittama kontrolli on paljolti oppilastilaan tähtäävää katutilan tasoittamista, normittamista ja rauhoittamista opiskelun mahdollistavaksi.

McLaren kuvaa oppilastilan hyvin passiiviseksi, ajatellen nykymuotoista ihannetta jatkuvasta kommunikaation hyväksi ja eheäksi tekevästä ideaalista.

McLarenin kuvaamassa maailmassa, vahvasti katolisessa koulussa, Jumala on vielä sosiaalisen harmonian ankkurina.

k

McLarenin katutila vastaa hyvin sitä osaa koulutoiminnasta, johon meidänkin huomiomme ensiksi kiinnittyi; fyysisyyttä, ennakoimattomuutta, puhetta arkkityyppien ja äärimmäisyyksien sanastoilla. Tässä tapauksessa katu on syytä päivittää tosin kattamaan myös netin ja virtuaalimaailmat, joilla ei McLare-nin tutkimuksen aineistonkeruun aikana ollut merkitystä. Katutilaa vastaa oma tiedon laji. Se on tietoa Bergerin ja Luckmannin (1994) tarkoittamassa mielessä, koska se käy tiedosta. Minulle tehtiin luonnollisesti selväksi, miten vähän tiedän ylipäänsä mistään tämän päivän nuorten arjen reseptitiedosta (Berger & Luckmann 1994). En osannut käyttää bluetoothia aloittaessani koulun, eikä minulla ollut aavistustakaan luokkakavereiden suosikkiohjelmista, ei edes kanavista, joilla ne pyörivät. Tunnustin, etten koskaan ole katsonut Big Brotheria, enkä ole aikeissa aloittaa. Kysymys tiedosta ei ole vain suku-polvikysymys. Katutieto ja sen tuomat merkitykset laajasti ymmärrettynä

jakaantuvat epätasaisesti nuorten välillä: joidenkin puhelimissa on alkoholin saamiseen tarvittavat numerot, joidenkin puhelimissa ei. Virallisen koulun sisällä puhutaan vaihtoehtoisesta koulutuksesta, kuten tässä:

Kim: Oon, sillai sillai tapellu. Minä ja Kosta meinattin vetää Yousafia turpaan viime vuonna. Mä olin ihan lyömässä lyömässä sitä ihan kunnolla, että oppis jotain. Se oli just, ku kasi oli loppumassa.

Jälkikäteen tajusin, että haastatellessamme poikia käytimme itsekin muutaman kerran termiä ”koulutusosasto” kuvaamaan luokan poikien välistä fyysistä mit-telöä (ks. myös Gilbert & Gilbert 1998). Omat puheemme koulutusosastosta olivat lipsaus, joka on ilmeisimmin yhteydessä haastattelijan sukupuoleen.

Kun pienemmän kaverin kuristamisesta puhutaan koulutustoimintana, kyse on hänen paikkansa osoittamisesta. Tämä oli vain yksi tapa, jolla katutila tuli sisään kouluun.

Kun hieman yli kuuden keskiarvon oppilas sanoo hieman yli kahdeksan keskiarvon oppilasta hieman ”hitaalla käyväksi”, on aihetta epäillä, että mittatikkuna on jokin muu kuin koulumenestys, niin kuin olikin. Tämä on epävirallista arviointia Koskenniemen (1982, 35) tarkoittamassa mielessä. Ja arviointi tällä epävirallisella asteikolla laajenee myös opettajiin, joista sanotaan jyrkimmillään:

Kim: Mut se on sillai tyhmä.

Tommi: Millai viisii?

Kim: Jos sille vittuilee, niin se ei ymmärrä. Vaikka sä aukoisit sille päätäs tässä näin.

Ei ole suoranainen ihme, että viisitoistavuotiaat nuoret arvioivat toisiaan muutenkin kuin koulumenestyksellä, ja osoittavat myös toisilleen paikkoja muilla kriteereillä. Nämä järjestelmät olivat luokallamme osa koulua, myös oppitunteja. McLaren puhuu tilasta yksittäisen oppilaan käyttäytymisessä, tosin hänen antamansa esimerkit viittaavat ryhmätoimintoihin. McLarenin antamat katutilan tunnusmerkit sopivat hyvin kuvaamaan luokkamme käyt-täytymistä ja kielenkäyttöä ryhmänä. Erityisesti jako on elävä ajatellen luokan tilan muuttumista tunnista, päivästä ja hetkestä toiseen. Nuorissa on jotain, mitä koulu ehkä tahdostaan huolimatta ei saa jätettyä koulun kynnykselle (ks.

McLaren 1993, 90). Ryhmän tila on vaikea ennustettava, kuten on katutila.

Mutta toisaalta ryhmä tai sen jäsenet eivät sellaisenaan toista kadun elämää.

Heillä on jaettu kokemus jo menneistä tunneista, käsitys aloitteentekijöistä, ymmärrys opettajista, joita ei kannata päästää suuttumaan. Oppilaiden kou-luun kulkeutunut katutila on koulun arkkitehtuuriin, pakkopaitaan (Laine 1997,105, Alasuutari 2007, 170), sovitettua. Kännykän soiminen kadulla ei ole kovin huomiota herättävää, mutta oppitunnilla se saa merkityksen ja se kertoo jotain enemmän.

Katutilasta puhuminen on vivahteikkaampaa kuin puhua koulunvastai-suudesta. Katutilalla on ainakin jokin positiivinen sisältö. Koulu on massa-teollisuutta, ja nykymuodossaan se säätelee kouluun tulevien nuorten käyttäy-tymistä. Katu tulee kouluun paitsi tilana, myös viisautena, joka eroaa koulun tietopuolisesta opetuksesta. Virallisen koulun pro työrauha -yhteisön lisäksi koulussa on toinen yhteisön laji, jota vastaa toinen orgaaninen viisauden laji.

McLarenin erittelemät tilat ovat havainnollisia ja ne ovat tunnistettavia.

Epävirallisen normiston sympatisointi on eri asia kuin sen toteaminen (diggaamisesta esim. Lähteenmaa 1996; Hey 1997). Jotkut koulunkäyntiin liittymättömät asiat ja sanomiset olivat hauskoja, toiset eivät. Panteran to-teamus ”Ope, Esa on pussannu pojan kaa” yhdisti taitavasti alakoululaisen kanteluperinteen, heteronormatiivisuuden ja taiteili hienovaraisesti virallisen koulun ja yksityiselämän rajojen kanssa. Ongelma näissä pienissä heitoissa on, ettei niiden edellyttämä luova panos näy arvosanoissa, todennäköisesti ainakaan ylöspäin. Tällaisiin yksittäisiin heittoihin liittyvä komiikka on tosin vaikea välittää, enkä edes tiedä kuinka paljon kysymyksessä oli vitsi. Tällainen tulkintamahdollisuuksien moninaisuus on tuottaa koulutiedolle vaihtoehtoisia tiedon lajin ominaisuuksia.

Levottomimmat tunnit olivat kiusallisia ja pitkiä. Toiset koulun virallista normistoa rikkovat, katutilaiset jutut olivat sympaattisia, toiset eivät (ks.

Gordon ym. 2007). Huomio ei toisaalta kiinnittynyt vain epäviralliseen normistoon yhtenäisenä kokonaisuutena, vaan myös kunkin yksilön asemaan siinä, ja tekoihin, joilla asemia saadaan ja pidetään yllä. Päiväkirjaan tallentui herkemmin huomioita kouluympäristössä merkillisestä käyttäytymisestä, kuin vastauksia opettajan kysymyksiin. Hetkeä myöhemmin toisessa tilassa, esimerkiksi kadunkulmassa, olisin tuskin kiinnittänyt samoihin asioihin huomiota.