Moniammatillisuudella tarkoitetaan eri alojen ammattilaisten joustavaa yhteistyötä, jos-sa jokaisen alan asiantuntijuutta yhdistetään asiakkaan parhaaksi. Moniammatillinen yhteistyö on tärkeää silloin, kun asiakas tarvitsee useita erilaisia tukimuotoja. Moniam-matillisuus on jonkin ihmisen tai ihmisryhmän kokonaisvaltaista auttamista ja sen avul-la pyritään välttämään palveluketjun katkeaminen moninaisessa palvelujärjestelmässä.
Moniammatillisessa työssä on haasteena eri ammattilaisten tietoisuus toisistaan ja kai-kista niistä palveluista sekä kolmannen sektorin tarjoamista toimista, joista asiakas voisi hyötyä. (Kolkka ym. 2009, 107–108, 112.)
Pönkön & Tervonen-Rossin (2009, 146) mukaan moniammatillisen yhteistyön tulee olla eri toimijoiden välistä avointa keskustelua asiakkaan asioista, jossa tietoja tulee vaihtaa keskenään. Tämän vuoksi moniammatillisessa työssä salassapitovelvollisuussäännökset on huomioitava ja yhteistyön on lähdettävä asiakkaan ja huoltajan antamalla suostu-muksella tietojen siirtoon. Heinonen (2006, 155) tuo esiin, että hyvin toimivassa verkos-totyössä työskentelyyn osallistuvat ammattilaisten lisäksi nuori ja hänen vanhempansa.
Kun kaikki saman asian äärellä työskentelevät tietävät koko ajan, mistä asioista puhu-taan ja millaisia tietoja vaihdepuhu-taan, ei vaitiolovelvollisuus ammattilaisten välillä ole este yhteistyölle.
Työntekijällä on vastuu ohjatessaan asiakasta tarkoituksenmukaisten palveluiden piiriin.
Se miten ja millä tavalla työntekijä hahmottaa asiakkaan tilanteen, vaikuttaa siihen mil-laisia eri toimijoita asiakkaan kanssa työskentelee. Asiakkaan kokonaisvaltaisen koh-taamisen kautta työntekijä voi löytää asiakkaalle sellaisia tuen- ja avuntarpeita, jotka viittaavat ennemmin esimerkiksi koulutus- ja kulttuuripalveluihin kuin sosiaalipalvelui-hin. Esimerkiksi nuori ihminen voi hyötyä lastensuojelupalveluiden lisäksi nuorisotyön tarjoamista palveluista tai sivistystoimen järjestämistä ryhmämuotoisista tapaamisista.
(Kolkka ym. 2009, 107–108, 112.)
Moniammatillista yhteistyötä tehdessä työn tulee tähdätä tavoitteiltaan nuoren parhaaksi ja jokaisella toimijalla on oltava tiedossaan yhteiset toimintaperiaatteet ja työskentelyn päämäärät. Nuoren kanssa työskentelevät yhteistyöverkostot tulee koostua niistä ihmi-sistä, joiden välisillä suhteilla on merkitystä nuorelle. (Pönkkö & Tervonen- Rossi 2009, 146.) Kolkka ym. (2009, 109–111) tuovat esiin, että moniammatillisen työn avulla voi-daan tuottaa tuloksellista ja asiakasta kunnioittavaa palvelua. Moniammatillisuuden riskinä on se, että eri asiantuntijoiden toimiessa yhdessä asiakkaan asian äärellä, tulee työskentelystä asiakkaan oman näkemyksen ohittavaa asiantuntijatyötä. Luodessa asi-akkaalle moniammatillista palveluverkostoa on tärkeää huomioida, että jokaisen asiak-kaan omat verkostot ovat kantokyvyltään hyvin erilaisia. Saman asiakasryhmän kaikki asiakkaat eivät suinkaan hyödy aina samanlaisista palveluista. Moniulotteisessa palve-luverkostossa, jossa yhä enenevässä määrin yksityisten ja erilaisten hankkeiden rooli kasvaa, on suuri tarve palveluohjaukselle.
Jokainen nuoren kanssa toimija tuo nuoren tilanteeseen oman näkökulmansa. Yhteisen tavoitteen asettaminen vaatii niin nuoren, perheen kuin kaikkien toimijoiden näkökul-mien tunnistamista sekä yhteisen näkökulman löytämistä. Moniammatillisten verkosto-jen näkökulmissa voi olla eroja, mutta näistä pitää kyetä muodostamaan yhteinen toi-mintaperiaate. Nuoren ja perheen omien valmiuksien pohjalta lähtevä työskentely mah-dollistaa jokaisen toimijan vastuullisen ja vastavuoroisen auttamisen nuoren hyväksi.
Erityisesti nuoren mielipiteen kuuleminen ja sen kunnioittaminen on tärkeää, koska vain nuori pystyy itse kertomaan oman tilanteensa omasta näkökulmastaan. Nuoren sivuut-taminen moniammatillisessa työssä loukkaa nuoren ihmisarvoa ja itsetuntoa, sekä saat-taa aiheutsaat-taa vastareaktioita. (Pönkkö & Tervonen- Rossi 2009 147–148.)
4 Nuorten ongelmiin ja palvelujärjestelmään liittyviä tutkimuksia
Anna-Liisa Lämsä on tehnyt vuonna 2009 valmistuneen tutkimuksen, joka kuvaa ja selvittää lasten ja nuorten syrjäytymisongelmia sosiaalihuollon asiakirjojen kautta 90-luvun laman jälkeisinä vuosina. Tutkimusaineistonaan Lämsä on käyttänyt 990:nnen alle 25-vuotiaan sosiaalihuollon lastensuojelun ja toimeentulotuen asiakkaan asiakirjoja vuosilta 1992–1997. Tutkimuksen erityisinä huomion kohteina olivat lasten ja nuorten erilaiset hyvinvoinnin ongelmat sosiaalihuollon asiakkuuden perusteina ja lasten ja nuorten syrjäytymisen kuvaajina. (Lämsä 2009b.)
Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että sosiaalihuollon asiakkuus liittyi erityisesti kasau-tuneisiin ongelmiin. Lastensuojelun asiakkuutta perusteltiin usein äidin päihde- ja mie-lenterveysongelmilla ja lapsen hoidon laiminlyönnillä tai nuoren koulu- ja päihdeon-gelmilla. Lastensuojelun asiakkaina olevien lasten vanhemmat olivat myös usein työ-elämän ulkopuolella ja perheissä oli taloudellisia vaikeuksia. Toimeentulotukea saavien nuorten tuen tarpeen syynä oli useimmiten työelämän ulkopuolelle jääminen ja siitä johtuvat taloudelliset vaikeudet. Tutkimuksessaan Lämsä jakoi asiakkaat yhdeksään eri asiakkuustyyppiin, joiden ääripäät olivat elämänhallinta ja syrjäytyminen. Tutkimukses-ta ilmenee, että merkittävimmät syrjäytymiseen ja elämänhallinTutkimukses-taan vaikutTutkimukses-tavat tekijät lasten ja nuorten elämässä liittyvät epävakaaseen työmarkkina-asemaan, perhesuhteisiin ja sosiaalisiin verkostoihin sekä asiakkaan vaikutusmahdollisuuksiin omassa elämäs-sään. (Lämsä 2009b.)
Tarja Paakkonen on tehnyt vasta valmistuneen väitöskirjan aiheesta lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujärjestelmä vaikeahoitoisuuden näkökulmasta. Paakkosen tuoreen väitöskirjan mukaan alaikäisten lasten ja nuorten psykiatrinen laitoshoito lisääntyi sitä mukaa, kun avohoidon palveluita supistettiin 90-luvun laman aikana. Rajuimmin laman aikaan kouluterveydenhuollosta sekä kasvatus- ja perheneuvolasta säästäneet kunnat käyttivät 2000-luvun alussa enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja laitoshoitoja kuin vastaavan kokoiset muut kunnat. (Paakkonen 2012, 80.)
Paakkonen tarkastelee väitöskirjassaan lasten ja nuorten mielenterveyspalveluja vuosilta 1994–2008, joiden aikana tutkimuksessa mukana olleissa kunnissa käytettiin psykiatri-seen erikoissairaanhoitoon enemmän rahaa kuin peruspalveluihin eli kouluterveyden-hoitoon ja kasvatus- ja perheneuvoloihin. Tutkimusaineistona Paakkonen on käyttänyt Niuvanniemen nuorisopsykiatrian potilaista kerättyjä aineistoja. Tutkimuksen mukaan Niuvanniemessä oli vaikeahoitoisina potilaina poikia enemmän kuin tyttöjä vuosina 2004–2007. Väitöstutkimuksessa selvitettiin yleisimpiä taustatekijöitä lasten ja nuorten vaikeahoitoisuuden kehittymisessä. Tutkimuksessa mukana olleista 92 % oli kokenut yhden tai useamman traumaattisen tapahtuman elämässään. Yleisin traumaattinen ta-pahtuma oli koulukiusatuksi joutuminen (50 %). (Paakkonen 2012, 42, 60–65.)
Lapsen tai nuoren varhaisempia vaiheita leimasi usein perusturvallisuuden puute ja kiin-tymyssuhteenhäiriö. Ikätasoinen eteneminen koulussa ei ollut toteutunut ja koulunkäyn-tiin liittyi oppimisvaikeuksia, käytösongelmia koulussa ja erityisopetuksen tarvetta.
Yleisimpiä oireita olivat mielialaoireet, itsetuhoisuus ja psykoottiset oireet. Oireet ilme-nivät ympäristössä karkailuna, varasteluna, päihteiden käyttönä, uhmakkuutena sekä sanallisena ja fyysisenä väkivaltana. Käyttäytyminen aiheutti riskin omalle ja muiden terveydelle, turvallisuudelle ja omaisuudelle. Väitöstutkimuksen mukaan psykiatrisen hoidon palvelujärjestelmä ei ole pystynyt vastaamaan näiden lasten ja nuorten tarpeisiin ja lastensuojelun tukitoimet ovat olleet riittämättömiä. Lasten ja nuorten hoitointerven-tio on ollut lähinnä hoidosta toiseen siirtymistä, koska eri tahojen resurssit eivät ole riit-täneet vastaamaan vaikeaan psyykkiseen oireiluun. (Paakkonen 2012, 51–60.)
Paakkosen mukaan vaikeahoitoisuus voisi olla ennaltaehkäistävissä, koska vaikeahoi-toisuuden piirteitä ilmenee lapsen ja nuoren kasvuympäristössä varhain. Varhaisen
tun-nistamisen ja hoidon peruspalveluita tulisi lisätä ja kuntien tulisi lisätä edullisia lasten- ja nuorten peruspalveluita, että ongelmien kasaantumiselta vältyttäisiin. Paakkonen tuo esiin, että ilman vanhempien riittävää tukea jäävät vaikeuksia kokeneet lapset ovat vaa-rassa syrjäytyä palvelujärjestelmässä, joka painottuu erikoissairaanhoitoon. Lähiomais-ten voimavaroilla todettiin olevan suuri merkitys lapsen tai nuoren hoidon tarpeen tun-nistamisen, hoitoon pääsyn ja siihen sitoutumisen kannalta. Vaikeahoitoiseksi päätynei-den lasten ja nuorten vanhemmilla suurimmalla osalla oli itsellään vaikeuksia, mitkä todennäköisesti vähentävät voimavaroja suoriutua vanhemmuudesta. Paakkosen mu-kaan valtionosuuksia tulisi kohdentaa ehkäisevään mielenterveystyöhön ja peruspalve-luihin sekä karsia varoja korjaavasta mielenterveyden työstä. (Paakkonen 2012, 70–85.) Mielestämme tämä väitöstutkimus sopii hyvin aihepiiriimme. Se on tuore tutkimus siitä, kuinka varhaisen puuttumisen palveluita tarvitaan vastaamaan nuorten moninaisiin on-gelmiin ja kasvavaan pahoinvointiin.