TAULUKKO 2. Kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen vertailua sanadikotomian avulla (Eskola & Suoranta 1998, 11, mukaillen)
Hirsjärven, Remeksen ja Sajavaaran (2009) mukaan laadullinen tutkimus on luonteeltaan kokonaisvaltaista tiedon hankintaa, jossa aineisto kootaan todellisissa ja luonnollisissa tilan-teissa. Heidän mukaansa laadullisessa tutkimuksessa suositaan ihmistä tiedon keruun inst-rumenttina sekä suositaan metodien kuten teemahaastattelun, osallistuvan havainnoinnin, ryhmähaastattelun sekä erilaisten kirjoitettujen tekstien ja dokumenttien käyttämistä. Lisäksi Hirsjärven, Remeksen ja Sajavaaran (2009) mukaan laadullisessa tutkimuksessa kohde-joukko valitaan tarkoituksenmukaisesti sekä käsitellään tapauksia ainutlaatuisina tulkiten ai-neistoa sen mukaisesti. He mainitsevat myös, että laadullinen tutkimus toteutetaan jousta-vasti suunnitelmia muuttaen olosuhteiden mukaisesti.
Laadullinen tutkimus valikoitui luontaisesti tutkimuksemme menetelmäsuuntauseksi, koska haluamme tutkia juuri liikuntaluokkalaisia sekä heidän omakohtaisia kokemuksiaan mah-dollisimman kokonaisvaltaisesti heidän itsensä kirjoittamina. Lisäksi haluamme tutkimuk-sessa löytää ja paljastaa tosiasioita sekä ilmiöitä ja ymmärtää tutkittavien tuottamia merki-tyksiä. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2009, 161–165.)
Kvalitatiivinen Kvantitatiivinen
subjektiivinen objektiivinen
induktiivinen deduktiivinen
osallistuva havainnointi kyselylomaketekniikat
naturalismi anti-naturalismi
taide tiede
hermeneutiikka positivismi
aristotelinen galileinen
teleologinen kausaalinen
finalistinen mekanistinen
ymmärtäminen selittäminen
fenomenologia looginen positivismi
mikro makro
5.2 Fenomenologis–hermeneuttinen tutkimusperinne
Fenomenologisessa sosiaalifilosofian historiassa yksi tärkeimmistä hahmoista on Edmund Husserl (1859–1938), jonka filosofinen suuntaus antoi sysäyksen fenomenologiselle tutki-musperinteelle. Husserl ajatteli todellisen maailman sisällön olevan ymmärrettävissä. Hän ajatteli tämän maailman olevan ymmärrettävissä kokemusten välityksellä. Husserl ajatteli, että objektien olemassaolo ja merkitys ovat riippumattomia tavoista ja subjekteista, joilla objekteja tarkastellaan. Näiden objektien olemassaolo välittyvät kokemusten kautta. Filo-sofian kehittäminen, joka on vapaa kaikista ennakko-oletuksista, oli Husserlin pääasiallisin tavoite. Husserlin epistemologiassa keskeisintä on se, että fenomenologisesti objektit ovat olemassa vasta, kun ne muodostavat osan tietoista tajuntaa. (Grönfors & Vilkka 2011, 9–
10.)
Fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti fenomenologiassa tutkitaan kokemuksia.
Fenomenologiassa näitä kokemuksia tutkitaan siinä maailmassa, jossa ihminen elää, toisin sanoen ihmisen kokemusten suhteena omaan todellisuuteensa. Kokemus syntyykin vuoro-vaikutuksessa todellisuuden kanssa. Ihmisen suhde omaan elämäntodellisuuteensa on siis fenomenologiassa tutkimuksen kohteena. Fenomenologian mukaan ihmisen suhde maail-maan on myös intentionaalinen, tarkoittaen sitä, että kaikki merkitsevät meille jotakin. Ih-misen tehdessä jotain, kykenemme ymmärtämään hänen toimintaansa kysymällä toiminnan pohjalla vaikuttavista merkityksistä. Kokemukset muotoutuvatkin merkitysten mukaan. Fe-nomenologisen merkitysteorian mukaan ihminen on perustaltaan yhteisöllinen. Merkitysten lähde on yhteisö, jossa ihminen kasvaa ja kasvatetaan. Yhteisön jäsenillä on yhteisitä piir-teitä ja yhteisiä merkityksiä. Tutkittavat ihmiset sekä tutkija itse, ovat osa jonkin yhteisön perinnettä ja tämän vuoksi yksilön kokemukset paljastavat myös jotain yleistä. (Laine 2010, 29–30.)
Hermeneutiikka, johon ihmistieteellinen metodologia liitetään, on laaja ja monipuolinen, useita suuntauksia sisältävä kokonaisuus. Schleiermacherin ja Diltheyn tavoitteena oli 1800-luvulla hermeneuttisen tietoteorian luominen. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 30.) Wilhelm Dilt-hey (1833–1911) erottelee luonnontieteet ja sosiaalitieteet perustelemalla, että luonnonilmi-öitä voidaan tutkia vain ulkoapäin, kun ihmisten sosiaalista käyttäytymistä sekä kulttuuria on mahdollista tutkia sisältäpäin (Grönfors & Vilkka 2011, 9). Luonnontieteiden ja sosiaa-litieteiden erottelemiseen käytettiin laajasti 1800-luvulla ymmärtää- ja selittää – käsitteiden
avulla tehtyä kahtiajakoa, mitä myös Dilthey käytti. Hänen esittämänsä tieteiden jako pai-nottui kuitenkin enemmän tiedon sisältöön, kuin tietämisen tapaan. Hermeneuttisen tulkin-nan kohteeksi Dilthey määritteli ihmisen ilmaisut. Nämä ihmisen ilmaisut, joita ovat kielel-liset ilmaisut sekä keholkielel-liset ilmaisut, kantavat merkityksiä. Ihmisten kantamia merkityksiä voidaan lähestyä vain ymmärtämällä ja tulkitsemalla. Hermeneutiikalla tarkoitetaankin teo-riaa ymmärtämisestä ja tulkinnasta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 30; Laine 2010, 31.)
Hermeneuttinen ulottuvuus tuleekin mukaan fenomenologiseen tutkimukseen tulkinnan tar-peen myötä, ajatuksella, että hermeneutiikalla tarkoitetaan ymmärtämisen ja tulkinnan teo-riaa, jossa etsitään tulkinnalle sääntöjä, joita noudattaen voitaisiin puhua vääristä ja oikeam-mista tulkinnoista. Fenomenologis–hermeneuttisessa tutkimusperinteessä ihminen on tutki-muksen kohteena ja tutkijana. Tällöin filosofisia ongelmia ovat fenomenologisen filosofian mukaan ihmiskäsitys ja tiedonkäsitys sekä millaista tuo tieto on luonteeltaan. Fenomenolo-gisessa ja hermeneuttisessa ihmiskäsityksessä tutkimuksen teon kannalta tärkeitä käsitteitä ovatkin kokemus, merkitys ja yhteisöllisyys. Tietokysymyksistä nousevat esille ymmärtä-minen ja tulkinta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 30.)
Fenomenologisella sekä hermeneuttisella tutkimuksella on kaksitasoinen rakenne, joka tar-koittaa sitä, että perustaso muodostuu tutkittavien koetusta elämästä esiymmärryksineen ja toinen taso muodostuu itse tutkimuksesta. Toisella tasolla tehty tutkimus kohdistuu ensim-mäiseen tasoon. Esiymmärryksellä tarkoitetaan tutkimuksen yhteydessä tutkijan tapoja ym-märtää tutkimuskohdetta jo ennen itse tutkimusta. Tutkijan esiymmärrys on siksi tärkeää, että tutkija ei mahdollisesti pystyisi lainkaan ymmärtämään elämänmuotoa, jossa ei olisi lainkaan entuudestaan tuttuja asioita. Yhtenä tutkimuksen tavoitteena voisikin määritellä jo tunnetun tekemistä tiedetyksi. Konkreettisesti esiymmärtäminen näyttäytyy tutkimusproses-sissa siten, että kohderyhmään kuuluva vastaaja kuvailee mahdollisimman luonnollisesti omia kokemuksiaan sekä niihin liittyvää ymmärrystä, jonka jälkeen toisella tasolla tutkija pyrkii reflektoimaan, tematisoimaan sekä käsitteellistämään tutkittavan antamia merkityk-siä. Ymmärtäminen ei koskaan alakaan tyhjästä, vaan ymmärtämisen perustana on, miten kohde ymmärretään entuudestaan. Ymmärtäminen onkin tulkintaa, jonka pohjana on aiem-min tiedetty. Ymmärtäaiem-minen etenee hermeneuttisena kehänä, jolla tarkoitetaan tutkimuksel-lista dialogia tutkimusaineiston kanssa. Tutkimukseltutkimuksel-lista dialogia kuvaillaan kehämaisena liikkeenä aineiston ja tutkijan oman tulkinnan välillä. Hermeneuttisella kehällä tutkijan ym-märryksen tulisi jatkuvasti syventyä ja korjautua. Kehän kulkemisen tarkoituksena on, että
tutkija vapautuisi perspektiivinsä minäkeskeisyydestä. (Laine 2010, 32–33; Tuomi & Sara-järvi 2018, 30–31.)
Tutkimuksemme lähestymistavaksi soveltuu luontaisesti fenomenologis–hermeneuttinen tutkimusperinne, koska tavoitteenamme on ymmärtää kohderyhmäämme kuuluvien henki-löiden luomia merkityksiä heidän omakohtaisten kokemuksien sekä heidän kokemusmaail-mansa kautta. Lisäksi haluamme tulkita heidän tuottamiensa tekstien pohjalta, millaisina merkitykset näyttäytyvät. Olemme myös tunnistaneet oman esiymmärryksemme tutkitta-vasta ilmiöstä sekä tutkittavista, jonka avulla pystymme ymmärtämään tutkimusaineistosta esiin nousevia merkityksiä.
5.3 Tapaustutkimus
Tutkimuksemme on tutkimustavaltaan tapaustutkimus. Lähtökohtaisesti tapaustutkimus si-sältää useita erilaisia tutkimusmenetelmiä, ja siksi on perusteltua sanoa tapaustutkimuksen olevan ennemminkin tutkimustapa tai tutkimusstrategia kuin tutkimusmetodi. Käsitettä ta-paustutkimus on usein käytetty virheellisesti viittaamaan juuri erilaisiin tutkimusmetodeihin johtuen method–käsitteen laajuudesta. Englannin kielessä method–käsitteen ympärille on usein niputettu sekä tutkimus- että aineistonkeruumenetelmät. Suomen kielessä menetelmän nähdään koskevan selvästi rajattuja tutkimusmenetelmiä. (Laine, Bamberg & Jokinen. 2007, 9.)
Historiallisesti tarkasteltuna tapaustutkimuksen taustalla on useita juonteita. Tapaustutki-muksen kehitykseen on vaikuttanut muun muassa niin sanottu Chicagon koulukunta, antro-pologia sekä ranskalainen perhehistoriallinen traditio. Chicagon koulukunnan työn katsotaan alkaneen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa sosiaalityöntekijöiden ja sosiologien yhteisillä tut-kimuksilla, joissa tutkittiin kaupunkeja, joihin ihmiset olivat vasta muuttaneet maaseuduilta tai ulkomailta. Koulukunnan tavoitteena oli tutkia virallisissa dokumenteissa huomiotta jää-neitä asioita, sekä havainnoimalla ja haastattelemalla köyhiä kaupunkiin muuttaneita ja näin ollen tutustumalla muuttoliikkeen aiheuttamaan kurjuuteen. Antropologiassa sen sijaan suo-ritettiin osallistuvaa havainnointia kentällä, jossa tarkasteltiin kulttuuria pienissä homogee-nisissä kylissä, heimoissa tai yhteisöissä. Ranskalaisen perhehistorian perustajan Frédéric Le Playn mukaan yhteiskuntaa ei voitu tarkastella kokonaisuutena, vaan yhteiskunnan tila
paljastuu hyvin valittua mikrososiaalista yksikköä tutkimalla. Tällaisena yhteiskunnan tuo-tanto- ja uusintamisyksikkönä Le Play piti työläisperhettä. (Laine, Bamberg & Jokinen 2007, 12-15.)
Useat eri tutkijat ovat antaneet tapaustutkimukselle omat määritelmänsä. Zonabendin (1992, 52) mukaan tapaustutkimus on seikkaperäinen esitys tutkittavasta tapauksesta, jonka koh-teena voi olla esimerkiksi yksilö, yhteisö, organisaatio, kaupunki, sivilisaatio tai tapahtuma-kulku. Geertz (1973) määrittelee tapaustutkimuksen tarkkapiirteiseksi ja seikkaperäiseksi kuvaukseksi tutkittavasta ilmiöstä. Erikssonin ja Koistisen (2014, 4) määritelmän mukaan tapaustutkimuksen keskeisin tavoite on yhden tai useamman tapauksen määrittely, analy-sointi ja ratkaisu. Samalla Eriksson ja Koistinen (2014, 4) toteavat, että tapaustutkimuksessa ei ole yhdentekevää, miten tutkittavat tapaukset valitaan, rajataan ja perustellaan. Lähtökoh-taisesti kaikissa empiirisissä tutkimuksissa käsitellään tapauksia, mutta kuten Laine, Bam-berg ja Jokinen (2007, 9) toteavat, tapaustutkimuksessa tapaus ymmärretään toisin kuin mää-rällisessä tutkimuksessa, jossa tapaus nähdään tilastollisena yksikkönä. Tapaustutkimuk-sessa sen sijaan kohde on useimmiten jokin ilmiö tai tapahtumakulku.
Tapaustutkimuksemme on lähestymistavaltaan kontekstuaalista. Kontekstuaalisessa tapaus-tutkimuksessa tapaus ymmärretään osana tiettyä ympäristöä (Eriksson & Koistinen 2014).
Pyrimme ymmärtämään tutkimuksessamme yläkoulun liikuntaluokkalaisten kokemuksia ur-heilijaidentiteetin rakentumisesta sekä urheilijaksi kasvamisesta. Tutkimuksessamme ta-pauksen ympäristö (konteksti) muodostuu liikuntaluokasta sekä heille tarjotusta ominaisuus-valmennuksesta. Konteksti muodostuu tutkittavan tapauksen ympäristöstä, jonka voimme määritellä eri tavoin. Konteksti voi muodostua esimerkiksi toimialasta tai kulttuuriympäris-töstä (ks. Pettigrew & Whip 1991; Alajoutsijärvi & Eriksson 1998).