Medikalisoinnin, lääketieteen ratkaisujen avulla, voidaan problematisoida mikä tahansa psyykkinen tai fyysinen ihmiskehon ilmiö391. Lääketieteellä on pitkät perinteet käyttää ylivaltaa ihmistä selittävänä instituutiona392. Kansalaiset halu-taan jakaa sairaisiin ja terveisiin erilaisilla luokittelujärjestelmillä. Käyttäytymi-sen ongelmien medikalisoinnilla on vahvat perinteet. Yksilön erilaisuus halutaan määritellä lääketieteellisin termein ja käyttäytymisen mallit alistetaan lääketie-teen kontrolliin. Lääketielääketie-teen tutkimuksen kasvu ja sen myötä tehostuneet hoi-tomuodot ovat johtaneet uudenlaisten asioiden393, kuten tietynlaisten persoonal-lisuuden piirteiden hoitoon. Diagnoosi voi johtaa negatiivisten piirteiden esiin-tuomiseen ympäristön kohdellessa esimerkiksi lasta tietyn diagnoosityypin edus-taja, ei ensisijaisesti lapsena.394. Konstruktinen tulkintamalli on eräänä selitykse-nä länsimaisen yhteiskunnan persoonallisuuden piirteiden, kuten ujouden ja im-pulsiivisuuden, patologisoinnille395.
Yhteiskunnan palvelujärjestelmät perustuvat edelleen monin osin medikali-saatioon, ongelman selittämiseen yksilön patologisuudella, sairaalloisuudella.
Vammaisuutta pidetään edelleen yksilön ongelmana396. Prosessissa ihmisen ja yhteiskunnan välistä toimintaa selitetään yhä enemmän lääketieteen avulla397, vaikka medikalisaatio toimiikin lähinnä moraalisin perustein398. Foucault399 tote-aakin poikkeavuuden määrittelyn tehtävän olevan valtiovallan miellyttäminen.
Lääketieteeseen vaikuttaa aina senhetkiset moraaliset ja kulttuuriset käsityk-set normaalisuudesta. Nyky-yhteiskunnan määritelmä poikkeavuudelle on yhä tiukempi. Sairaat hoidetaan, ’parannetaan’ lääketieteellisesti400 ja näin ongelma poistuu. Kaikkea vammaisuutta ei pystytä parantamaan, ja siksi nämä yksilöt koetaan ongelmallisiksi. Aina on myös diagnostisten kriteereiden väliin tai rajal-le jääviä tapauksia, liminaalisessa tilassa orajal-levien yksilöiden ongelmaa ei voida ratkaista medikalistisia rajoja tiukentamalla vaan ollaan rajanylitysvyöhykkeellä epävarmuuden tilassa.401
390 Sipari 2008, 15.
391 Parens 2013.
392 Vehmas 2014.
393 vrt. Vuorenkoski & Saarni 2006, 35.
394 Hautamäki & Savolainen 2015, 145.
395 Parens 2013; Vehkakoski 2006b, 255.
396 esim. Kupari 2010, 36.
397 esim. Vehmas 2014.
398 vrt. Harjula 1996, 105; Vehmas 2005, 58–59.
399 Foucault 1975.
400 vrt. Harjula 1996, 100–107.
401 Määttä & Rantala 2010, 50.
Vehkakoski on tutkinut ammatti-ihmisten käyttämiä vammaisen lapsen iden-titeettejä todeten, että heidän kielenkäyttönsä pohjaa medikalistiseen malliin, mikä leimaa lapsen. Lapsen kuntoutus perustuu diagnoosiin, mikä vahvistaa normaaliuden ihannetta myös siitä poikkeavalle lapselle. Shakespeare402 toteaa tämän kuntoutukseen pääsyn olevan paljolti lääketieteellisen diagnoosin varaan rakentunutta pohjoismaista relaationaalista mallia. Kallio403 on tutkinut neuvolan diskursseja terveysneuvontalomakkeista mm. ylivilkkaista lapsista, ja toteaa jo lastenneuvolan henkilökunnan määrittelevän poikkeavuuden ja normaaliuden diskursseja, jotka vaikuttavat lasta koskeviin ratkaisuihin jatkossa. Lapset voi-daan tulkita tavallisiksi persoonallisiksi lapsiksi, sekä asiantuntijalausunnoissa poikkeaviksi ADHD-lapsiksi. Lapsen vanhemmat sijoittuvat myös ammatti-ihmisten kielenkäytössä tuettavien ongelma- ja tragediadiskurssin luokkaan404. Medikalisaatio voi näyttäytyä koulussa määrittämään normaaliutta ja poik-keavuutta405.
Jo kehittyvää sikiöitä tutkitaan yhä enemmän geneettisillä testeillä ja tutki-muksilla, koska lääketieteen tavoitteena on normaalikansalainen. Lääkäreiden geneettisellä vallankäytöllä (vrt. eugeniikka) saadaan eliminoitua yhteiskunnan raameihin sopimattomat ihmiset, tulevat riskikansalaiset406, jotka aiheuttavat enemmän taloudellisia kuluja kuin tuovat varoja yhteiskunnalle. Sikiöseulonnat mahdollisine raskaudenkeskeytyksineen nähdään valtiota taloudellisesti hyödyt-tävinä toimenpiteinä, ja samalla selektiiviset abortit lataavat vähemmän arvosta-van asenteen vammaisia yksilöitä kohtaan407.
Vehkakoski408 esittää korrespondenssiteoriaan nojautuvan vallitsevan para-digman, ns. kehäpäättelyn, missä medikalistisen diagnoosin seurauksena tarjo-taan lääkitys, jonka hyvä vaste vahvistaa taas diagnoosia, ja edelleen neurologi-sia tai psykiatrineurologi-sia kliinisiä käytäntöjä. Esimerkkinä korrespondenssiteoriasta409 ADHD:hen liittyen on metyylifenidaatti, kauppanimeltään esimerkiksi Ritalin-lääke. Jo 1950-luvulla henkilön hyperkineettiseen oirehdintaan tiedettiin toimiva medikalistinen ratkaisu, lääke, joka sai toivottavan vasteen, eli se vähensi häiriö-käytöstä hoidettavilta410. Näin lääketieteen keinoin saatiin todisteltua ja stigmati-soitua ADHD-diagnoosia edeltävä ’Minimal Brain Dysfunction’, MBD-diagnoosin, olemassaolo.411 Kehäpäättely vahvistaa lääketieteen ylivaltaa.
402 Shakespeare 2006, 26.
403 Kallio 2006, 115.
404 Vehkakoski 2006a, 57–58.
405 Mietola 2014, 110.
406 Harjula 1996, 162–163; Tuomainen ym. 1999, 49–50.
407 Vehmas 2005, 191; Vehmas 2010, 10.
408 Vehkakoski 2006b, 244.
409 myös Tait 2005, 8-9.
410 Lange ym. 2010, 249.
411 Tuomainen ym. 1999, 46.
Medikalisaation lisääntymisen myötä ns. väärät positiiviset lisääntyivät. Lää-kärit voivat olla eri mieltä henkilön diagnoosista412 ja henkilöä voidaan tutkia samasta asiasta yhä uudestaan ja uudestaan saaden erilaisia medikalistisia määri-telmiä. Ihmisiä diagnosoidaan väärin perustein, lähetetään edelleen tarpeettomiin jatkotutkimuksiin ja aloitetaan turhia hoitoja413,joista ei tule toivottavaa vastetta henkilölle. Aikuisten ADHD:ta on hoidettu esimerkiksi aiemmat vuosikymme-net yleisesti masennuksena, kun lääketieteen edustajilla ei ole ollut riittävästi tietoa ADHD:sta. Masennukseen määrättävä lääkehoito ei auta tarkkaamatto-muuden, keskittymisen ja impulsiivisuuden oireisiin ja se aiheuttaa yhteiskun-nalle merkittäviä taloudellisia kustannuksia, kun henkilö ei saa tarvitsemaansa hoitoa. Tämä aiheuttaa lisääntyviä välillisiä kustannuksia esimerkiksi työkyvyn heikennyksen muodossa. ADHD:n medikalisoituminen on johtanut termin käsit-teellistämiseen yksilön häiriötilana, jota tarvitsee hoitaa ja vahvistaa lääkehoi-dolla ja lääkinnällisellä kuntoutuksella yhteiskunnassa selvitäkseen414. Aktiivi-suuden ja tarkkaavuuden häiriön kanssa voi esiintyä psykiatrisia ja neurologisia oireita ja häiriöitä415. Geneettiset, kasvatukselliset ja ympäristötekijöihin liittyvät syyt voivat johtaa usean sairauden samanaikaiseen puhkeamiseen tai kaksi eri häiriötä voi korreloida kolmannen kanssa luoden henkilölle merkittäviä lisäoirei-ta416. Komorbiditeetti on pulmallista: miten erotetaan aktiivisuuden ja tarkkaa-vuuden häiriö muista kasvuun ja kehittymiseen liittyvistä häiriöistä417.
Auktorisoidun ADHD-diagnoosin omaavien on todettu omaavan riskin mui-hin psykiatrisiin oireyhtymiin418 ja ADHD-oireiden pysyvyys on yhdistetty psy-kiatrisiin liitännäisoireisiin419. Szatmarin, Offordin ja Boylen420 laajassa tutki-muksessa 44 % ADHD-lapsista oli ainakin yksi liitännäissairaus, 32 % lapsista kaksi liitännäissairautta ja 11% lapsista vähintään kolme liitännäissairautta. Wi-lens et al.421 puolestaan ovat tutkineet ADHD-diagnosoituja esikoululaisia ja koululaisia, ja totesivat 75 % esikoululaisista ja 80 % koululaisista omaavan vähintään yhden oireyhtymän ADHD:n lisäksi. Connor ja Doerfler 422 totesivat ADHD:n yhteyden kahdella kolmesta henkilöstä muihin ongelmiin, joista suu-rimpina ryhminä olivat oppimisen vaikeudet (46 %) sekä käytöshäiriöt (27 %).
ADHD-lapsilla esiintyy verrokkeihin nähden huomattavasti enemmän häiriö-käyttäytymistä ja ahdistuneisuutta423, masennusta, heikentynyttä itsetuntoa sekä
412 ks. Havukainen 2003, 48, 52.
413 Tuomainen ym. 1999, 51.
414 Karlsson & Wahlbeck 2012.
415 esim. Penttilä ym. 2011; Rintahaka 2007; Voutilainen ym. 2004.
416 Barkley 2006, 184.
417 Suominen 2003.
418 Barkley 2006, 184; Rintahaka 2007.
419 Koski & Leppämäki 2013; Korhonen 2006, 253.
420 Szatmar, Offord & Boyle 1989.
421 Wilens, Biederman, Brown, Tanguay, Monuteaux & Blake 2002.
422 Connor & Doerfler 2008.
423 Myös Sandberg 2002, 390, 398.
luki-problematiikkaa424. Sekundaarisiksi psyykkisiksi häiriöiksi todetaan pakko-tekoajatukset, psykosomaattiset oireet, unihäiriöt425, käytöshäiriöt426 rikolli-suus427 sekä päihdehäiriö428. Liitännäissairauksia esiintyy jopa 70–90 % ADHD diagnosoiduista429. Pohjoissuomalaisessa syntymäkohorttitutkimuksessa komor-biditeettiä esiintyi 84 prosentilla henkilöistä jatkuen nuoruuteen 47 prosentilla aineistosta430.
ADHD, Aspergerin syndrooma sekä Touretten oireyhtymien431ovat usein päällekkäin ja ilmentyvät samoissa suvuissa (ks. kuvio 2). Neuropsykiatrinen oireyhtymä voi näyttäytyä leikki-iässä erilaisina puheen ja kielen kehityksen erityisvaikeuksina sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tunne-elämän häiriöinä jo ennen muita henkilön tarkkaamattomuuden oireita432. Fonagy et al.433 lisäävät komorbiditeettiin lievän CP-vamman, lievän kehitysvamman, fetaalialkoholi-syndrooman FASD (Fetal Alcohol Spectrum Disorders), autisminkirjon (erityi-sesti Aspergerin syndrooma), lukihäiriön, oppimisvaikeudet sekä kielellisen erityisvaikeuden SLI (Spesific Language Impairment).
Yli puolella ADHD-lapsista on samanaikaisesti moneen diagnoosiin sopivia oireita, ja voi olla vaikeata tunnistaa mikä oireista on primääri, jonka mukaan erotusdiagnosointi tulisi tehdä. Erotusdiagnostiikkaa ei tämän takia tule tehdä ennen lapsen kuudetta ikävuotta.434Aikuisilla erotusdiagnostiikka keskittyy mie-lialahäiriöiden, päihdehäiriön, ahdistushäiriöiden, psykoottisten häiriöiden, kehi-tyksellisten häiriöiden sekä epävakaan persoonallisuuden selvittelyyn435.
424 Barkley 2006, 185; Penttilä ym. 2011; Voutilainen ym. 2004.
425 myös Koski & Leppämäki 2013; Rintahaka 2007.
426 esim. Ebeling, Hokkanen, Tuominen, Kataja, Henttonen & Marttunen 2004.
427 myös Sourander, Jensen, Rönning, Elonheimo, Niemelä, Helenius, Kumpulainen, Piha, Tamminen, Moilanen & Almqvist 2007.
428 myös Koski & Leppämäki 2013; Sihvola, Rose, Dick, Korhonen, Pulkkinen, Raevuori, Marttunen & Kaprio 2011; Penttilä ym. 2011.
429 esim. Adler & Florence 2009, 46; Barkley 2008, 132–133; Penttilä ym. 2011.
430 Smalley ym. 2007.
431 myös Voutilainen ym. 2004.
432 Michelsson ym. 2004, 49–56.
433 Fonagy, Kurtz, Leach & Allison 2002.
434 Michelsson ym. 2004, 20, 26; Rintahaka 2007.
435 Koski & Leppämäki 2013.
Tautiluokitusten uusien laitosten julkaisut lisääntyvine diagnoosimääreineen ja aladiagnooseineen ovat lisänneet häiriöiden esiintyvyyttä436 ja monien pääl-lekkäisten häiriöiden kombinaatio tarjoaa mahdollisuuksia muodostaa ns. toivot-tuja diagnooseja ADHD:n ’menestystarinaan taloudellisesti merkittävillä häiri-öiden markkinoilla’437.
ADHD:n määrittelyä erilaisissa luokitusjärjestelmissä ADHD:ta on määritelty parinkymmenen vuoden ajan erilaisissa lääketieteellisis-sä ja kuntoutuksen luokittelujärjestelmislääketieteellisis-sä. Seuraavassa esittelen ADHD-oireisen henkilön kannalta tärkeimmät luokittelut DSM, ICD ja ICF ja lopuksi yhteenvedon näistä luokituksista.