Marxilaisuus ja puhtaan tieteen ideaali

Seuraavaksi käsitellään Joensuun korkeakoulun opetuksen ja tutkimuksen poliittisesta sisällöstä vuosina 1969–1975 käytyä keskustelua. Korkeakoulun opetuksesta ja tutkimuksesta on kirjoitettu paljon eri näkökulmista kuin tässä tutkimuksessa, ja kirjoittelu on ollut usein myönteistä. Tämän tutkimuksen otoksesta ei voikaan päätellä, millaista lehdistön suhtautuminen Joensuun korkeakou-luun yleisesti oli. Sen sijaan on mahdollista tehdä tulkintoja siitä, miten opetuksesta ja tieteestä käyty keskustelu rakensi kuvaa Joensuun korkeakoulun politisoitumisesta ja mitä tekijöitä oli ku-van muodostumisen taustalla.

Marxilainen tiedekäsitys nousi suomalaiseen tiedekeskusteluun 1950- ja 60-lukujen vaihteessa.

Marxismin kytkentä valtioon ja ideologiaan oli vahva, sillä marxilainen historiakäsitys ja dialek-tiikka perustuvat ajatukseen tietoisuuden takana olevasta aineellisesta maailmasta, jonka rakenteet olivat pääasiassa yhteiskunnallisia ja taloudellisia. Dialektinen selitysmalli (teesi-antiteesi-syn-teesi) tähtää yhteiskunnan rakentamiseen ja muuttamiseen, ja siihen liittyy oletus maailmanhisto-rian tietystä suunnasta. Marxilainen tiedekäsitys sopii hyvin yhteen 1960- ja 70-luvuilla vahvistu-neen tiedeoptimistisen käsityksen kanssa. Siinä uskotaan tieteen voimaan taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Marxilainen tutkimus sai nostetta akateemiseen maa-ilmaan levinneistä kansainvälisistä virtauksista ja toisaalta siitä, että yhteiskuntatieteiden rooli yh-teiskuntapoliittisen suunnittelun välineenä oli yhä keskeisempi. Käytännössä kiinnostus marxismia kohtaan näkyi yliopistojen opintopiireissä sekä nuorten tutkijoiden uusmarxilaisissa tutkimusai-heissa, joissa paneuduttiin sosialististen maiden leniniläisten sovellutusten sijaan suoraan Marxin alkuperäiseen teoriaan. Myös yliopistojen yhteiskuntatieteellisiin tutkimusvaatimuksiin sisällytet-tiin yleisesti marxilaista kirjallisuutta.²⁴¹

Marxilaisen tiedekäsityksen vaikutusta suomalaiseen tutkimuskenttään on tutkittu vähän. Yleinen arvio on, että sen merkitys jäi vähäiseksi ja rakentui yksittäisten tutkijoiden ja tutkimushakkeiden

241 Saarinen 2007, 333–349; Immonen 1995, 85–86; Käkönen 1997, 9–10.

varaan. Sodan jälkeisessä ilmapiirissä marxilaisuuden kuitenkin koettiin uhkaavan tieteen autono-miaa ja objektiivisuutta eli länsimaisen tiedetradition peruspilareita. Suomalaisen marxilaisen tut-kimuksen perinteet olivat nuoret ja heikot ja kytkeytyivät yliopistojen sijaan lähinnä SKP:seen.

Merkittävää marxilaista yhteiskunnallista tutkimusta alkoi syntyä vasta opiskelijaliikkeen piirissä, ja vähitellen tutkimus akatemisoitui. Näin Suomessa alkoi esiintyä itsenäistä marxilaista teorian-kehittelyä. Tieteenaloja vertailtaessa marxismilla on ollut suurin vaikutus sosiologiaan.²⁴²

Marxilaisen tieteen kohdalla on keskusteltu vakavasti siitä, onko kyse tieteestä lainkaan. Karl Marx itse uskoi vahvasti, että dialektiseen päättelyyn perustuva historiallinen materialismi kykeni pitä-västi sekä osoittamaan menneisyyden yhteiskunnallisia kehityskulkuja että ennustamaan tulevia.

Erityisesti positivismin valtakaudella jako tieteelliseen ja ei-tieteelliseen tutkimukseen muodostui kuitenkin vahvaksi. Tässä diskurssissa marxismin tieteellinen status kiellettiin ja sille annettiin ideologisia merkityksiä. Marxilaisuuden tulkinta epätieteeksi liittyi Tantin mukaan tiedeyhteisöjen konservatiivisuuteen mutta myös siihen, että tieteen ja ideologian kytkennöille annettiin liikaa pai-noarvoa.²⁴³

Suomen länsimaiseen tiedeperinteeseen nojannut yliopistolaitos suhtautui marxilaiseen tiedekäsi-tykseen vieroksuen, sillä se pelkäsi joutuvansa Neuvostoliiton ikeen alle samaan tapaan kuin oli käynyt itäblokin maissa rautaesiripun toisella puolella. Kustaa H. J. Vilkunan mukaan Jyväskylän yliopistossa ryhdyttiin vastustamaan marxilaisen tieteen esiinnousua sen omilla aseilla eli yliopis-ton yhteiskunnallistamista koskevilla vaatimuksilla.²⁴⁴ Marxismista vaikutteita saaneet käsitteet yhteiskunta ja demokratia nousivat keskiöön kaikessa suomalaisessa tiedepoliittisessa keskuste-lussa, vaikka ne olivat eniten esillä yhteiskunta- ja ihmistieteiden aloilla.

Opiskelijaliikkeen merkitys marxilaisen tieteen esiinnousussa oli suuri, sillä monet nuoren polven vasemmistolaistutkijat olivat taistolaisen opiskelijaliikkeen kasvatteja. Sosialistinen Opiskelija-liitto (SOL) kampanjoi demokraattisen tieteen puolesta ja pyrki vaikuttamaan korkeakouluissa

242 Michelsen 2002, 201–202; Lind 1998, 31–37, 92.

243 Tant 1999, 104, 112–114.

244 Michelsen 2002, 202; Vilkuna 2009, 188.

pahtuvan opetuksen sisältöön ja tenttikirjallisuuteen. SOL vaati, että tutkintovaatimuksiin oli sisäl-lytettävä enemmän neuvostoliittolaista ja muista sosialistisista maista peräisin ollutta tutkimuskir-jallisuutta ja sen oikeistolaiseksi ja imperialistiseksi katsomaa kirtutkimuskir-jallisuutta oli karsittava. SOL aloitti syksyllä 1973 kampanjan ”korkeakouluopetuksen sisällössä esiintyvän rauhaa ja kansojen välistä ystävyyttä vastaan suuntautuvan aineksen paljastamiseksi ja poistamiseksi”. Tuloksena syntyi Musta kirja – Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkea-kouluopetuksessa, johon koottiin esimerkkejä ja lainauksia eri yliopistoissa (pääasiassa Helsingin, Tampereen ja Turun) käytetyistä antikommunismia ja neuvostovastaisuuksia sisältävistä oppikir-joista. Esimerkkien todistusvoima oli kuitenkin kyseenalainen, eikä niiden sisältämää neuvosto-vastaisuutta mitenkään perusteltu. Antikommunismina julkaisussa nähtiin esimerkiksi puhuminen Neuvostoliitosta vihollisena talvisodan yhteydessä tai eräästä teoksesta poimittu lausahdus: ”mo-nien tutkijoiden mielestä kommunistipuolueen johtomiehet ovat saavuttaneet valta-aseman, joka on ainutlaatuinen maailmanhistoriassa”.²⁴⁵

Jyväskylän muutamilla laitoksilla painostustoimissa edettiin jopa eräiden teosten vaihtamiseen, mutta muuten saavutukset jäivät vähäisiksi. Poistettavien teosten tilalle oli vaikea löytää korvaavia, ja ehdotukset saivat yleensä laitosten henkilökunnalta tyrmäävän vastaanoton, kuten seuraavasta kommentista käy ilmi:

”Pohlebkin oli propagandaministeriön alainen sanomalehtimies, jolla ei ollut Neuvostoliitossa tiedemiesasemaa; Salomaan teos oli puutteellisin alaviittein lähdeviittein varustettu propagan-datyyppinen julkaisu; ja Karapuun kirja oli politiikan tutkimukseen liittyvä, perustuslakeja epä-historiallisesti analysoiva esitelmäkokoelma.”²⁴⁶

Mustan kirjan tyrmää myös itsekin taistolaispiireissä liikkunut Heikki Mäki-Kulmala, joka toteaa kampanjan olleen lähinnä nolo ”kumoushuumassaan tilapäisesti hömpsähtäneitten tyttöjen ja poi-kien tekele”, jossa varsinaiset aiheelliset paljastukset olivat harvinaisia:

245 Sosialistinen Opiskelijaliitto 1974; Vihavainen 1991, 172–180.

246 Vilkuna 2013, 330–331.

”Tekijät ovat metsästäneet kurssikirjoista ennen muuta ´neuvostovastaisuuksia´, jollaisiksi ovat sitten kelvanneet vähäisetkin viittaukset siihen, että Neuvostoliitossa kenties esiintyisi byrokra-tiaa, taloudellista tehottomuutta tai laiskottelua työpaikoilla. Niin ikään samaan mustaan keit-toon sotkettiin maininnat siitä, että Neuvostoliiton ja sen liittolaisten välillä voisi olla jonkin-laisia ristiriitoja tai käsitys, että Baltian maiden liittymisessä ’suureen neuvostokansojen per-heeseen’ oli tietty osuutensa myös Puna-armeijalla.”²⁴⁷

Koomisuudestaan huolimatta Mustaan kirjaan suhtauduttiin valtion johdossa täysin vakavasti.

Timo Vihavainen kiinnittää huomiota siihen, että asiakirjan ottivat vastaan kaikki yhteiskunnan korkeimmat tahot yliopistojen rehtoreista opetusministeriin, ulkoministeriin ja presidenttiin saakka. Siitä keskusteltiin eduskunnassa, ja esimerkiksi opetusministeri Ulf Sundqvist antoi tu-kensa opiskelijoiden tavoitteille. Syy, miksi tähän metodisesti ja perusteluiltaan vajavaiseen doku-menttiin suhtauduttiin vakavasti, oli Vihavaisen mukaan se, että Mustan kirjan tyrmääminen olisi pakottanut asianosaisen rajaamaan oman kantansa siihen, mikä oli neuvostovastaista ja mikä ei.²⁴⁸

Musta kirja ja siihen liittynyt paljastuskampanja haudattiin kevään 1974 jälkeen vähin äänin ja heikoin tuloksin, vaikka se oli ollut hetken valtakunnan silmäätekevien huulilla. Tempaus sai jon-kin verran näkyvyyttä pohjoiskarjalaisessa lehdistössä, mutta suhtautuminen kommunistiopiskeli-joiden tavoitteisiin ei ollut kovin vakavaa eikä esimerkiksi korkeakoulu kommentoinut niitä julki-suudessa. Karjalaisen 17.2.1974 julkaisemassa uutisessa kerrottiin ANK:n kampanjaa varten jul-kaisemista ohjeista. Saman päivän pääkirjoituksessa lehti kytki opiskelijoiden kampanjan niin natsi-Saksasta kuin muistakin totalitäärisistä valtioista tunnetuiksi tulleisiin kirjarovioihin. ”Kysy-myksessä on siis yksinkertaisesti äärivasemmiston sensuroimishimo eikä mikään muu”, lehti totesi ja jatkoi: ”Vallankumousjuhlinnan lomassa opiskelevan nuorisomme olisi syytä kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään, millaisia ovat olleet ja ovat ne yhteiskunnat, joissa kirjoja kannetaan rovi-olle.”²⁴⁹ Paljastuskampanjaan ei suhtauduttu pääkirjoituksessa todellisena uhkana, vaan kirjoittaja

247 Mäki-Kulmala 2004, 132–134.

248 Vihavainen 1991, 181–182.

249 Karjalainen 17.2.1974.

isällisen huolestuneen sävyyn opasti ”vallankumousjuhlintaan” hurahtanutta ”opiskelevaa nuori-soaan” rauhoittumaan ja tutustumaan historian ikäviin esimerkkeihin. Kyse oli kuitenkin niistä har-voista kerroista, joina Joensuun korkeakoululla toiminut JOSO ylitti uutiskynnyksen, vaikka jär-jestön omien toimintakertomusten mukaan etenkin sen harrastama kirjallinen agitaatio saavutti näi-hin aikoinäi-hin laajat mittasuhteet jopa siinä määrin, että monistamista ryhdyttiin korkeakoulun pii-rissä kutsumaan ”josottamiseksi”.²⁵⁰

Opiskelijoiden kampanjoita enemmän lehdistöä huolestuttivat opetuksen ja tutkimuksen kautta le-vinneet marxilaiset vaikutteet. Karjalaisen päätoimittaja Seppo Vento osoitti kiinnostusta tiedepo-litiikkaan myös kokoomusaktiivin ja eduskuntavaaliehdokkaan ominaisuudessa. Karjalaisessa 15.9.1975 lainattiin Seppo Vennon puhetta nimeltä mainitsemattomassa tilaisuudessa:

”Tiede, todellinen puolueeton tiede on ja sen pitääkin olla vapaa, mutta propagandan ei tarvitse eikä se saakaan olla vapaata, kaikkein vähiten silloin, kun sitä harjoitetaan korkeakoulussa muka objektiivisena tieteenä. Joensuun korkeakoulu on tälle maakunnalle siksi arvokas, että niin aineellisesti kuin henkisestikin sellainen kultapala, että sitä on varjeltava tahroilta.”

Kirjoituksen mukaan ”todellinen tiede” oli puolueetonta ja vapaata. Näkemys liittyi läheisesti tie-teen ideaalityypin määritelmiin, joita myös Koski yliopiston sisäisiä symbolisia järjestyksiä tutki-vassa väitöskirjassaan erittelee. Tieteen korkeimpana päämääränä yliopistoissa on totuus ja totuu-den tärkein ominaisuus taas on objektiivisuus. Tiede koetaan puhtaaksi ja muista yliopiston (alem-man tason) toiminnoista, kuten hallinnosta, erilleen otettavaksi.²⁵¹ Kirjoituksessa korkeakouluun kohdistuneet odotukset liittyivät siis humboldtilaisen sivistysyliopiston ihanteeseen. Vento korosti länsimaisen ja marxilaisen tieteen erillisyyttä, eikä jälkimmäisellä sen ideologisten riippuvuuksien vuoksi ollut paikkaa sen yliopistotradition sisällä, johon Joensuun korkeakoulu hänen käsityksis-sään liittyi.

250 JOSO:n toimintasuunnitelma kevät 1974 ID4, JOSO:n arkisto, Kansan arkisto.

251 Koski 1993, 37, 70–71, 148.

Joensuun kaupunginteatterin johtokunnan jäsenet Kirsti Mannelin ja Toivo Varis näkivät yliopis-ton merkityksen seuraavasti: ”Toivoimme saavamme kulttuurin kehdon keskuuteemme. Uskomme uuteen virikkeeseen, henkisen elämän innostavaan nousuun”²⁵². Näiden odotusten keskellä marxi-laisuus oli ”tahra”, ”sairaus” tai ”tauti”, joka likasi sekä korkeakoulun että koko maakunnan mai-neen. Marxilainen tutkimussuuntaus esitettiin korkeakoulua sisältä päin kalvaneeksi ongelmaksi tai loiseksi, joka ei vastannut kirjoittajien käsityksiä yliopiston ja tieteen olemuksesta. Marxilaista tiedettä ei pidetty tieteellisenä suuntauksena muiden joukossa – ei tieteenä lainkaan –, koska se sotii tieteen perimmäistä ideaa vastaan.

Pakinoitsija Seppä (päätoimittaja Seppo Vento) tarkensi näkemystään 11.3.1975 julkaistussa paki-nassa, jolle kipinän oli antanut rehtori Heikki Kirkisen Uudessa Suomessa maaliskuun alussa 1975 julkaistu puheenvuoro. Tässä kirjoituksessa Kirkinen esittää, että tutkimuksen yksipuolista sitou-tumista oli Joensuun korkeakoulun kohdalla paisuteltu ja tähän liittyvät ongelmat – jos niitä oli – korostuivat vanhoja yliopistoja herkemmin pienessä ja keskeneräisessä korkeakoulussa. Se, että yhteiskuntatieteiden opettajien arvot saattavat vaikuttaa opetukseen, pätee hänen mukaansa kaik-kiin korkeakouluihin. Yhdeksi koulutus- ja tutkimuspoliittiseksi yleistavoitteeksi tulisikin hänen mielestään asettaa ”riittävä monipuolisuus, jotta koulutus ja tutkimus eivät huomaamattomasti yk-sipuolistuisi liikaa mihinkään koulukuntaan tai aatesuuntaan päin”²⁵³. Näin ollen saattaa tulkita Kirkisen antavan korkeakouluissa sijaa myös marxismiin pohjaaville koulukunnille. Seppä kir-joitti: ”Länsimainen=suomalainenhan tiede etsii totuutta, kun taas ”marxilaiselle” tieteelle poliit-tinen ideologia on jo etukäteen asettanut tietyt totuudet, joiden mukaisesti sitten eri alojen tutki-muksen on asennoiduttava.”

Kuten Koski väitöskirjassaan osoittaa, näkemys tieteen ylivertaisesta asemasta ja sen puhtauden vaatimuksesta ei ollut uusi. Näkemys oli voimissaan myös myöhemmin, jolloin siihen sovitettiin tulosohjauksen osoittamat vaatimukset.²⁵⁴ Konservatiivis-oikeistolaisen Karjalaisen kirjoittelusta saa kuvan, että länsimaisuus, suomalaisuus ja pohjoiskarjalaisuus tiivistyvät määreiksi, joihin koko

252 Karjalainen 19.9.1972.

253 Uusi Suomi 2.3.1975.

254 Koski 1993, 148–151.

korkeakoulun ideaali perustui. Karjalaisen kirjoittelussa marxilainen tiedekäsitys kytketään ensisi-jaisesti ideologiaan, ideologia (puolue)politiikkaan ja politiikka vasemmistolaisuuteen. Ne rikkoi-vat tieteen puhtauteen ja korkeakouluun ideaan liittyneitä odotuksia.