Lasten oikeudet

Lasten oikeudet ja erityisesti lapsen oikeuksien sopimus ovat merkittäviä tarkasteltaessa lasten ja nuorten koulussa annettavaa ihmisoikeuskasvatusta.

Lasten oikeudet ja lapsen oikeuksien sopimuksen historia on keskeinen kas-vatukseen ja ihmisoikeuksiin liittyvässä tutkimuksessa. Näistä syistä johtuen käsittelen seuraavaksi lasten oikeuksia laajemmin.

Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin 20.11.1989, ja se astui voimaan 2.9.1990, Suomen osalta vuonna 1991 (Tigerstedt-Tähtelä 2002, 675). Kas-vatuksella on tärkeä osuus lapsen oikeuksien, samoin kuin muidenkin ihmis-oikeuksien, tunnetuksi tekemisessä (Valtioneuvoston selonteko Suomen ihmisoikeuspolitiikasta 2009, 8; 27; 90–94). Lasten tulee myös saada riittä-västi tietoa oikeuksistaan. Huomionarvoista on, että lapsen oikeuksien sopi-mukseen sisältyy myös tiedotusvastuu tästä sopimuksesta. (YK 1989, 42.

artikla.) Myös Suomi on sitoutunut lapsen oikeuksien sopimuksesta tiedotta-miseen ratifioidessaan lapsen oikeuksien sopimuksen vuonna 1991 (Selvitys YK:n lapsen oikeuksien yleissopimusta (LOS) koskevasta tiedotuksesta Suomessa 2004).

Kansainväliset ihmisoikeusasiakirjat ovat aina painottaneet kaikille kuu-luvia yhtäläisiä ihmisoikeuksia (Mahkonen 2002, 659–660; Scheinin 2002a, 2). Vaikka ihmisoikeusasiakirjat painottavat kaikille kuuluvia yhtäläisiä ih-misoikeuksia, niissä ei aina ole pystytty ottamaan riittävästi huomioon eri-tyisryhmien tarpeita. Tästä syystä tarvitaan erillisiä ihmisoikeusasiakirjoja, jotta kaikkien ihmisoikeudet toteutuisivat yhtäläisesti. (Mahkonen 2002, 659–660; vammaisten ja vanhusten ihmisoikeusasiakirjoista ks. esim. Park-kari 2002, 505–509.) Lapsiin kohdistuva erityissääntely perustuu muutamiin päälähtökohtiin. Näitä ovat lapsen arvokkuuden korostaminen, kaikkinaisen syrjinnän kielto, perheen merkityksen painottaminen ja lapsen edun ensisijai-suus (Hammarberg 1995, 289–307; Mahkonen 2002, 659–660).

Lasten oikeudet ovat käsitteenä melko laaja ja monitulkintainen. Niistä keskusteltaessa yhtenä ongelmakohtana on ollut määrittely, mistä lapsuus alkaa ja mihin se päättyy. Tähän ongelmakohtaan liittyy keskustelu mahdolli-sista syntymättömien lasten oikeukmahdolli-sista ja niiden suhteesta naisten oikeuk-siin. (Ks. esim. Nieminen 1990, 80–90; Kirchschläger & Kirchschläger 2007, 24–25.) Lapsen oikeus erityissuojeluun tunnustettiin ensimmäisessä, Kan-sainliiton vuonna 1924 hyväksymässä viisiartiklaisessa lapsen oikeuksien julistuksessa (Geneva Declaration). Myös YK:n ihmisoikeuksien yleismaail-mallisessa julistuksessa (1948) käsiteltiin lapsen oikeuksia. Lapsen oikeuksi-en kymmoikeuksi-enartiklainoikeuksi-en yleismaailmallinoikeuksi-en julistus hyväksyttiin vuonna 1959, ja se syrjäytti aikaisemman 1924 hyväksytyn lapsen oikeuksien julistuksen.

(Mahkonen 2002, 659–662; Honkanen & Syrjälä 2000.) YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä, samoin kuin kansalaisoikeuksia ja valtiollisia (poliittisia) oikeuksia koskeneissa sopimuksissa (YK 1966a & b) on joitakin väljähköjä lasta koskeneita periaatteita ja määräyksiä. Nämä sopimukset ovat vaikuttaneet osaltaan malleina lapsen oikeuksien sopimuksen valmistelussa.¹⁸ YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (YK 1989) (Convention on the Rights of the Child) syntyi pitkän historiallisen kehityksen tuloksena vuonna 1989 (ks. esim. Hammarberg 1995, 289–291; Mahkonen 2001, 659–662; Tiger-stedt-Tähtelä 2002, 675).

18 Sopimuksen valmistelu oli hyvin hidas prosessi johtuen poliittisista erimielisyyksistä ja eri maiden aborttiin liittyvistä erilaisista näkemyksistä (Mahkonen 2002, 659–662).

YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (YK 1989) on perimmältään lasten ihmisoikeussopimus, lapsen ihmisoikeuksien erittäin kattava perusnormisto (Mahkonen 2002, 660–661). Lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus on laajasti ratifioitu (Tigerstedt-Tähtelä 2002, 675; Kirchschläger & Kirchschlä-ger 2007, 26). Tästä huolimatta sopimusta ei tunneta erityisen hyvin eikä sitä senkään takia riittävästi noudateta. Hyvinvointimaissakaan lasta ei välttämät-tä nähdä ihmisoikeuksien subjektina, vaan pääasiallisesti koulu-, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmien kohderyhmänä (Tigerstedt-Tähtelä 2002, 675).

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen lähestymistapa on oikeuspoh-jainen (Tigerstedt-Tähtelä 2002, 675; Kirchschläger & Kirchschläger 2007, 25–27).

Lapsen oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa lapsi määritellään alle 18-vuotiaaksi henkilöksi, jollei hän lain perusteella saavuta täysi-ikäisyyttä aikaisemmin (YK 1989, 1. artikla). Sopimus ei yleisestä kattavuudestaan huolimatta koske lapsen syntymää edeltävää aikaa eikä näin ota kantaa esi-merkiksi raskauden keskeytyksiin ja keinoalkuista lisääntymistä koskevien menetelmien sallivuuteen (Mahkonen 2002, 661). Lapsella on kansalais- ja poliittisia oikeuksia (KP-oikeuksia) sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyk-sellisiä oikeuksia (TSS-oikeuksia). Näitä ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen, vaan kaikki oikeudet ovat tasavertaisia (Tigerstedt-Tähtelä 2002, 675–676).

Lapsen ihmisoikeudet ovat samantyyppisiä kuin aikuisen, mutta laajempia, sillä lapsella on suurempi erityissuojelun tarve (Kirchschläger & Kirchschlä-ger 2007, 23–24; TiKirchschlä-gerstedt-Tähtelä 2002, 675–676). Sopimuksen soveltami-sessa tulee noudattaa neljää yleisperiaatetta, joihin sisältyvät lapsen kohtelua, suojelua ja yhteiskuntaan osallistumista koskevat perusarvot. Nämä neljä periaatetta tekevät sopimuksesta holistisen kokonaisuuden. Periaatteet ovat syrjinnän kielto (artikla 2), lapsen edun huomioiminen (artikla 3), oikeus elämään ja edellytykset henkiinjäämiseen ja kehittymiseen (artikla 6) sekä velvollisuus lapsen näkemysten huomioimiseen (artikla 12). (Tigerstedt-Tähtelä, 2002, 675–676.) Lapsen oikeuksien sopimus on oikeudellisesti sito-va asiakirja sen ratifioineissa maissa (Tigerstedt-Tähtelä 2000, 47), ja sopi-mus tulee nähdä YK:n muita ihmisoikeussopimuksia täydentävänä asiakirja-na (Nieminen 2000, 37)¹⁹. Lapsen oikeuksien sopimus tuo velvoitteita myös

19 Lapsen oikeuksia koskevasta yleissopimuksesta ks. tarkemmin esim. Tigerstedt-Tähtelä 2000, 47–57; lapsen oikeuksien problematiikasta ks. tarkemmin Nieminen 1990; Hammar-berg 1995, 289–307. Sopimuksen valvonnasta ja ratifioinnista ks. tarkemmin esim. Launis 2000, 58–69 ja sopimuksen jälkeisestä kehityksestä esim. Mattila 2000, 70–83.

lasten koulutukseen, ja sopimuksessa ihmisoikeuskasvatuksen kannalta kes-keiset tavoitteet ja velvoitteet korostuvat huomionarvoisella tavalla:

”1. Sopimusvaltiot ovat yhtä mieltä siitä, että lapsen koulutuksen tulee pyrkiä:

a) lapsen persoonallisuuden, lahjojen sekä henkisten ja ruumiillisten valmiuksien mahdollisimman täyteen kehittämiseen;

b) ihmisoikeuksien ja perusvapauksien sekä Yhdistyneiden kansakuntien pe-ruskirjan periaatteiden kunnioittamisen kehittämiseen;

c) kunnioituksen edistämiseen lapsen vanhempia, omaa sivistyksellistä iden-titeettiä, kieltä ja arvoja, lapsen asuin- ja synnyinmaan kansallisia arvoja sekä hänen omastaan poikkeavia kulttuureita kohtaan;

d) lapsen valmistamiseen vastuulliseen elämään vapaassa yhteiskunnassa ymmärryksen, rauhan, suvaitsevaisuuden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja kaikkien kansakuntien, etnisten, kansallisten ja uskonnollisten ryhmien sekä alkuperäiskansoihin kuuluvien henkilöiden välisen ystävyyden hen-gessä;

e) kunnioituksen edistämiseen elinympäristöä kohtaan.

2. Minkään tämän artiklan tai 28 artiklan osan ei pidä tulkita rajoittavan yksi-löiden ja yhteisöjen oikeutta perustaa ja johtaa oppilaitoksia edellyttäen kui-tenkin aina, että noudatetaan tämän artiklan 1 kappaleessa esitettyjä periaat-teita ja vaatimusta, että tällaisessa laitoksissa annetun koulutuksen tulee vas-tata valtion asettamaa vähimmäistasoa.” (YK 1989, artikla 29)

Ihmisoikeuskasvatuksen sisällöt tulevat sopimuksessa esiin keskeisinä tavoit-teina (ks. esim. sopimuksen kohtia b ja d). Nämä tavoitteet kattavat ihmisoi-keuskasvatuksen eri sisältöalueet ja yhtyvät nykyiseen laajaan ihmisoikeuksi-en kulttuurin rakihmisoikeuksi-entamisihmisoikeuksi-en tavoitteeseihmisoikeuksi-en. Esimerkiksi kohdassa b puhutaan

”kunnioittamisen kehittämisestä”, ei vain esimerkiksi tiedon antamisesta.

Toisaalta kyseisessä sopimuskohdassa olisi voitu selvemminkin ilmaista ihmisoikeuskasvatukseen liittyvät sisältöalueet sekä tavoite rakentaa ihmisoi-keuksien kulttuuri, ja kytkeä sopimus selkeämmin ihmisoikeuskasvatuksen terminologiaan. Joka tapauksessa lapsen oikeuksien sopimus (YK 1989) on nykyisessä muodossaankin erittäin tärkeä asiakirja ihmisoikeuskasvatuksen näkökulmasta. Tärkeää olisi myös varmistaa, että sopimukseen sisältyvä tiedotusvastuu toteutuisi sopimuksen ratifioineissa maissa. Myös Suomi voisi näyttää tässä esimerkkiä. (Lapsen oikeuksista koulukontekstissa ks. myös esim. Osler & Starkey 2010, 101–111.) Kiinnostava kysymys onkin, tunte-vatko lapset ja nuoret lapsen oikeuksia ja lapsen oikeuksien sopimusta – ja jos he tuntevat, miten hyvin. Suomessakin on tehty muutamia selvityksiä,

joiden perusteella voidaan todeta, että lapsen oikeuksia ei tunneta Suomessa riittävästi (Unicef 2007; Lasten oikeudet raportti 2009). Näitä selvityksiä käsittelen tarkemmin luvussa 3.

Seuraavassa alaluvussa 1.3 käsittelen ihmisoikeuskasvatusta, siihen liitty-viä keskeisiä asiakirjoja ja ihmisoikeuskasvatuksen muotoutumista ja lähikä-sitteitä.