Lähiökeitaat

Tässä luvussa käsitellään Joel Kotkinin (2006, 92–93) näkemystä kaupunkikehityksen tu-levaisuudesta ja nk. nerdistanien kehittymishypoteesia.¹⁵⁴ Kotkinin ajatuksia näistä tee-moista sekä paikan merkityksestä kosketeltiin aiemmin lyhyesti myös luvuissa 4.6.2 ja 4.6.3. Kotkin nostaa esiin lähiön merkityksen uudella tavalla. Energian hinnan nousu ja uudenlainen tietoisuus energia- ja luonnonvarojen hyödyntämisestä sekä jälkiteollisen yh-teiskunnan tietotekninen kehitys, verkostoituminen ja telekommunikaatio korvaavat fyysis-tä liikkuvuutta. Nämä teknis-taloudelliset edellytykset ja uudelleentulkinnat ovat

154 Tämä luku 6.7 koostuu Launiksen kommentoinnista. Ks. alkusanat.

listaneet myös muutoksia ihmisten yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa toiminnassa. Lähiö ei ole enää välttämättä pelkästään ”normaaliperheen” lepopaikka, vaan myös monipuolisen uuden teknologian mahdollistaman elinkeinotoiminnan ja työnteon suorituspaikka. Subur-baani lähiö muodostaa lisäksi uudella tavalla pohjan julkisille ja kaupallisille palveluille sekä muille normaalin urbaanin yhteiskunnan perustoiminnoille. Merkittävin ero entiseen on se, että pakollinen liikkumistarve vähenee ja sen mukaisesti myös autokaupungin tuo-mat haitat.

Kotkinin ”suburbaani keidas” (2006) saanee jatkuvasti uusia muotojaan ja myös luontevas-ti kehittyneenä. Lähiökansa äänestää tässä tapauksessa ”kukkarollaan”. Turha liikkuminen, varsinkin pakollinen työmatkaliikenne metropoleihin vähenee ja kaikinpuolinen omavarai-suus vanhoissa lähiöissä kasvaa. Kotkin korostaa myös, että muuttoliikettä takaisin metro-polien keskustoihin tuskin tapahtuu tulevaisuudessa jo nyt asukkaiden saavuttamattomiin kohonneiden asumis- ja elämiskustannusten takia. Taiteilijoiden valtaamat vanhat loft-asunnot tai pienteollisuustilat¹⁵⁵ ovat siirtyneet muodikkaiden varakkaiden ”city-juppien”

haltuun. Jos vielä liikenne metropoleihin on järjestetty nopean ja tehokkaan julkisen liiken-teen varaan, mahdollistuu liikkuminen korkeatasoisempien palvelujen tai aktiviteettien piiriin tarvittaessa. Näin tulkitaan ja muunnellaan modernistisen kaupunkirakenteen käyt-töä täysin uudella tavalla. Tässä mielessä Kotkinin kuvaama kehitys tukee edellisten artik-kelien ”uusien kylien” muodostumista, sijoittuneena täysin suburbaaniin (myös samalla urbaaniin) ympäristöön.

Sodanjälkeinen jälleen- ja uudisrakentaminen toteutettiin teollisen rakentamisen avulla useimmiten suurina yksikköinä. 1960–70-luvuilla syntyivät suburbaanit alueet kaupunkien ympärille. Ne rakennettiin kaikkialla teollisessa maailmassa kaupunkien urbaanin tiheän kaupunkirakenteen ulkopuolelle ja sen tuntumaan eri kokoisina ”nukkumalähiöinä”, yksi-puolisesti asumistoimintoja varten luotuina ”saarekkeina” ja satelliittikaupunkeina. Tätä kehitystä tuki myös modernistinen käsitys kaupungin toimintojen hajauttamisesta omiksi vyöhykkeikseen, mistä käsityksestä muodostui myös arkkitehtien yhdyskuntasuunnittelun paradigma¹⁵⁶ pitkälle kuusikymmentäluvulle asti, ja käytännön toteutuksissa aina 70-luvulle asti teollistuneessa maailmassa. Lähiöt perustuivat myös liikenteen tehokkaaseen järjestelyyn, ja erityisesti Yhdysvalloissa auton käyttöön.

70-luvun ensimmäinen öljykriisi ja energiataloudellisen sekä ekologisen ajattelun voimis-tuminen asetti lähiöajattelun kriittiseen valoon, minkä tuloksena pyrittiin 80-luvulla ympä-ristön virheitä korjaamaan pienimuotoisen ihmisen mittakaavaisen suunnittelun avulla.

Urbaanin ympäristön ja rakentamisen huolellisen suunnittelun ja autoistumisen hallinnalla

155 Vrt. Tribeca Manhattanilla.

156 Ks. CIAM (Congres Internationaux d’Architecture Moderne) -kongressin julistukset 1930-40-50-luvuilla. CIAM oli modernin arkkitehtuurin kehittämiseksi perustettu kansainvälinen tapaamisfoorumi.

yritettiin uudelleen organisoida yhdyskuntarakennetta (vapaamuotoisempi rakennussuun-nittelu, hidaskadut, julkisen liikenteen uudet kevyemmät järjestelyt yms.). Muutokset yh-dyskuntasuunnittelussa eivät ole enää tyylilliseen muotokieleen tai utopioihin perustuvia.

Uuden teknologian, tieto- ja viestintäteknologian kehittyminen, teollisen yhteiskunnan tuo-tantorakenteen muutos, ovat poistaneet tarpeen jäykästi alueellisesti segregoituneelle yh-dyskuntarakenteelle, esimerkiksi jakoon asuntoalueisiin, teollisuusalueisiin, liiketoiminto-jen ja vapaa-ajan alueisiin. Myös liikenteen vaatimat suhteettoman suuret aluevaraukset voidaan suunnitella ja käyttää uudenlaisen yhteiskunnallisen tarpeen mukaisesti.

Suomessa ovat toteutuneet kaikki länsimaisen yhdyskuntarakentamisen sekä hyvät että huonot puolet, mittakaavaltaan tosin pienempänä kuin maailman metropoleissa ja urbaa-neilla teollisuuden ydinalueilla. Helsingin seutu on ollut kouluesimerkki kansainvälisestä modernin kaupunkiympäristön kehittymisestä 1960-70 -lukujen vaihteessa. Kaupunki-suunnittelijat seurasivat huolestuneena ydin-Helsingin konttoristumista ja työpaikkaomava-raisuuden vähenemistä.¹⁵⁷ Samaan aikaan kehittyi Helsingin seudulle uusia asuntoalueita suunnitelmattomasti ja hajautuneesti varsinkin Espoon suuntaan. Metro oli vasta suunnit-teilla, mutta sen rakennuttua toteutui suunnitelmallisesti itäsuunnan yhdyskuntarakenne raskaan raideliikenteen varaan, ja kehittyi edelleen hyvin ohjatun kaupunki- ja yhdyskunta-suunnittelun avulla. Vantaasta rakentui kehämäinen, erillisten työpaikka- ja asuntoaluekes-kittymien vyö Helsingin välittömään vaikutuspiiriin. Radan suunnasta tuli ketjumainen asumiskeskittymien vyöhyke, jossa asukkaat olivat tottuneet pitkiin työmatkoihin Helsin-kiin, Järvenpäästä ja jopa Hämeenlinnastakin asti.

Kotkinin (2006, 92-93) esittämän ajattelumallin mukaisesti voitaisiin näitä yhdyskuntara-kenteen vinoutumien, saarekemaisten nukkumalähiöiden luonnetta muuttaa tukemalla nii-den kaikinpuolista omavaraisuutta, lisäämällä niinii-den attraktiivisuutta ja toimivuutta, myös julkisen vallan toimenpiteiden avulla. Samalla voitaisiin elvyttää myös alueellisten ja val-takunnallisten keskusten, erityisesti Helsingin työpaikkaomavaraisuutta, vanhojen työpaik-ka-alueiden asumiskäytön lisäämistä tavoitteellisen yhdyskuntasuunnittelun avulla. Tämä ei merkitse sitä että Helsingin viimeisetkin puisto- ja vapaa-alueet sekä arvokkaat rannat rakennetaan, vaan sitä, että vanha kaupunkirakenne ja rakennuskanta elvytetään myös asumiskäyttöön.

Alueellisen identiteetin ja paikkakuntaylpeyden vahvistumista tulisi myös tukea. Mäntsälä, Korso tai Hakunila eivät kuulosta kovinkaan attraktiivisilta nimen välittämän mielikuvan mukaisesti. Nykyajan median vaikutusmahdollisuuksia hyväksikäyttäen voisi entisten

”kauhulähiöiden” mainetta parantaa huomattavasti, esimerkiksi populaarien mediatuotos-ten kumediatuotos-ten, ”Kotikatujen” ja ”Salattujen elämien” avulla. Jakomäki, Kontula tai Myllypuro eivät olisi enää yleisessä kielenkäytössä vähätteleviä, ja muiden entisaikojen maineeltaan kyseenalaisten lähiöiden profiili voisi nousta vähitellen, myös jo pelkästään siitä syystä,

157 Ks. vuosien 1970-72 yleiskaavatyö.

että siellä asuu jo monen sukupolven ajan juurtuneita alkuperäisasukkaita. Lähiöt ovat ”ku-luneet” sopivasti myös imagon uudelleentulkintaa varten. Lähiömalli on toteutunut jokai-sessa merkittävässä suomalaijokai-sessa taajama- ja kaupunkiympäristössä jossakin laajuudessa.

Kunnat eivät ole kehittäneet ja kaavoittaneet kirkonkyläkeskustojaan asuntokäyttöön, vaan ovat hankkineet halpaa maata varsinkin valtion rahoittamaa asuntotuotantoa varten usein pitkänkin etäisyyden päähän kuntakeskuksista. Metsän keskelle rakennettiin sitten tyypilli-sesti kolmikerroksisia hissittömiä betonielementtitaloja. Kirkonkyläkeskustojen vanha ym-päristö ja rakennuskanta usein rappeutuivat ja tilalle tulivat keskusliikkeiden supermarketit ja peltihallit.¹⁵⁸ Näiden perinteisen maaseutuympäristön keskuksien yhdyskuntarakenne tulisi tervehdyttää ja arvioida uudelleen. Maaseudun ”pienlähiöiden” uudelleenelvyttämistä tulisi arvioida positiivisesti uudenlaisen ”kylä-ajattelun” avulla.

Tässä yhteydessä voisi lopuksi todeta, että Kotkinin poleeminen lähiöiden ”ylösnosto” on tarpeellinen jo siitäkin syystä, että yhteiskunnalla ei ole varaa tai edes tarvetta hyljätä van-haa rakennuskantaa, installaatioita ja yhdyskuntarakennetta. Ratkaisu ei ole räjäyttää il-maan ns. ”kauhulähiöitä”, vaan elvyttää ne uudelleen huolellisen suunnittelun avulla, ja korjaamalla usein alunperin lähiöiden tuhoon johtaneet yhteiskuntapoliittiset ja sosiaaliset yms. syyt. Ekologisista syistä alueiden purkaminen olisi jopa vastuutonta tuhlausta ja re-surssien väärinkäyttöä. Yhtenä konkreettisena tutkimisen kohteena tässä mielessä voisi olla lähiöiden rappeutuvien ostoskeskusten muuntaminen uudella tavalla taloudellisia, sosiaali-sia ja kulttuurillisosiaali-sia intressejä yhteen nivovaksi asukasyhteisökeskuksiksi - lähiöiden renes-sanssin foorumeiksi. Tämä toteutettaisiin uuden teknologian ja digimaailman tarjoamia mahdollisuuksia hyödyntäen yksilöiden yhteisöllisyyttä lähiöissä vahvistaen.¹⁵⁹

Kaupungit ekokeitaina

New Scientist -lehden Ecopolis -teemanumerossa on pääkirjoituksessa (17 June 2006, 5) poleemisesti todettu: “Cities are the future, returning to our rural roots won’t save the planet” Tämä on osaltaan oikeaan osunut vaikkakin liioitteleva otsikko. Varsinkin varhai-sen ekologivarhai-sen suuntautumivarhai-sen ja ”liikkeen” ajattelussa 60-70-luvulla luotiin visioita eko-logisista malliyhdyskunnista ja ekologisen ajattelun mukaisesta elämäntavasta puhtaassa luonnossa ja agraariympäristössä.¹⁶⁰ Nämä visiot ovat olleet sinänsä hyviä keskustelun käynnistäjiä ja ovat käynnistäneet lukuisia kokeiluja ”puhtaalta pöydältä” ja ideaaliolosuh-teista lähteville toteutuksille, mutta ovat herättäneet ristiriitaisia kannanottoja valtaväestön piirissä ja varsinkin perinteisessä agraarissa ympäristössä. Suomen oloja ajatellen, juuri perinteisen maaseutumaisen agraariympäristön uudelleenaktivoiminen haasteellisellakin

158 Esimerkiksi Ilomantsin kirkonkylä ja lukemattomat muut maatalousvaltaisen Suomen taajamakeskukset.

159 Rappeutuvien lähiöiden ostoskeskusten kehittämismahdollisuuksista uusina konsepteina ks. Heinonen and Daldoss 2007.

160 Ekokylät eivät kuitenkaan aina ole ekologisia etenkään niiden generoiman liikenteen suhteen. Ks. Har-maajärvi ja Lyytikkä 1999; ja yhdyskuntarakenteen kasvihuonekaasupäästöistä HarHar-maajärvi et al. 2004.

tavalla olisi tärkeää. Uusien näkemysten tuominen, ”paluumuuttajienkin” muodossa, toisi uusia mahdollisuuksia ja näköaloja kriisissä ja muutospaineissa olevalle maaseudulle.

Suomessa voitaisiin täydellä syyllä ”palata maalle”.¹⁶¹

Ekokylien ”puhtaissa” ratkaisumalleissa ja toteutetuissa esimerkeissä on ollut poikkeuksel-lisia toteuttamistapoja ja lähtökohtia, joten on vaikea irrottaa niistä yhdyskuntarakentami-selle suoranaisia yleisiä toteutusmalleja. Niistä voitaneen soveltaa tavanomaiseen asu-misympäristön kehittämistyöhön kulloinkin sopivat elementit tai kokonaisuudet. Esimer-kiksi Tukholmassa järjestettiin 70-luvulla Ararat-näyttely, eräänlaiset aikaansa edellä ole-vat pohjoisen alueen ekorakentamisen ”asuntomessut”. Siellä esitetyt tekniset ja yhteisölli-set mallit ovat monilta ratkaisuiltaan edelleen toteuttamiskelpoisia: passiiviyhteisölli-set ja halvat energiataloudelliset rakenneratkaisut, savirakentaminen ja kaislarakenteet. Kyseiset toteu-tusmallit saivat virikkeitä myös amerikkalaisista ”Drop Cityistä”, joita syntyi Yhdysvaltain ja Kanadan rajan tuntumaan Vietnamin sodan aikana aseistakieltäytyjien pakopaikaksi.

Kuuluisa 60-luvun vaihtoehtoisen asumisen muoto oli myös kelluva venekylä San Francis-con läheisyydessä.

Kuva 38. Kaupungitkin voivat toimia ekokeitaina. Kuvissa Lontoo, Toronto ja Honolulu, joissa kaikissa yhdistyy ekoesteettisinä keidaselementteinä vettä ja vehreyttä.

161 Tämä edellyttää tosin työnteon ja toimeentulon onnistumista siellä. Ks. uusista maaseudun mahdollisuuksista kertovaa raportti Heinonen 2001.

© Sirkka Heinonen

Nämä ja muut usein aikanaan utopistisilta tuntuvat ratkaisut ovat siirtyneet kansalaisten käyttöön vähitellen, leikkisästi sanoen usein vasta sitten kun ne ovat siirtyneet insinöörien käsiin, teknisiksi kehittämis- ja tutkimusprojekteiksi ja viime kädessä kaupallisiksi tuot-teiksi. Erityisen nopeaa on ollut esimerkiksi energiataloudellisten näkökohtien huomioon-ottaminen ja uusien sekä passiivisten että aktiivisten ratkaisujen kehittäminen (aurinko-paneelit, lämpöpumput yms. rakennuksen responsiiviset järjestelmät). Peter Lundin (2007) mukaan tarvitaan kuitenkin muutosta energiapolitiikan ohjauskeinojen valinnassa, jos Suomesta halutaan tehdä johtava maa sekä hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä että kes-tävissä energiaratkaisuissa. Modernissa ajattelussa ei tueta tuotetta vaan luodaan prosesse-ja, jotka vetävät uudet energiatuotteet ja -palvelut markkinoille. Uudet ohjauskeinot hyö-dyntävät siten markkinavoimia ja -mekanismeja tehokkaasti.¹⁶²

Nämä huipputeknologian usein uraauurtavatkin ihanneratkaisut eivät ole kuitenkaan ratkai-su maailman urbaanin väestön ongelmiin. Kehitysmaissa ”lähiöt” ovat yksinkertaisesti slummeja ja peltikyliä, joiden ongelmat ovat laajuudeltaan toista luokkaa kuin teollisen maailman lähiörakenteen ”hienosäätö”. Yli puolet maailman väestöstä asuu kaupungeissa, joten kaupungistumisen globaaleja perusongelmia ei voi eikä tule ohittaa, eikä niitä voida enää tällä hetkellä ratkaista maaseutumaisen asumisen tavoilla. Läntiset teollisuusmaat dominoivat maailmaa poliittisesti ja taloudellisesti, ja globaalisti toimivien esimerkkien etsiminen olisi tärkeää yhdyskuntarakentamisessakin ekologisesti terveen elinympäristön kehittämiseksi. Pienimuotoinen halpa teknologia ja muut aivan konkreettiset esimerkiksi vesihuoltoon liittyvät asiat ovat usein parasta apua globaaleihin asumisen ja kaupunki-suunnittelun ongelmiin. Yhteiskunnalliset ja ekologiset näkökohdat toteutuvat parhaiten silloin kun otetaan huomioon paikallisten olojen erityisluonne ja tarpeet ja usein vajavaiset käytössä olevat resurssit.

Aika kypsä uusien utopioiden rakentamiseen

Pearcen (2006) tämän raportin luvussa 2.7 esittämät poleemiset kommentit suuntaavat huomion urbaanin ympäristön maailmanlaajuisiin ongelmiin, jotka tulee ratkaista jollakin tavoin. Jos ratkaisut ovat onnistuneita, niin kaupungeissa on Pearcen mukaan todella pelas-tus maailmanlaajuisen asuttamisen ongelmiin, onhan urbaani asupelas-tus ylittämässä jo agraari-asutukseen piirissä olevan väestön määrän. Silti, ei tulisi mennä äärimmäisyydestä toiseen poleemisissakaan julistuksissa. Edellä käsitellyissä tulevaisuuskuvissa useaan otteeseen esiintynyt ”uusi kylä” voisi olla joustava konsepti, kaikki asuttamisen tyypit kattava jous-tava käsite. Asuttamisen kulloisiakin paikallisia erityistarpeita tyydyttämään voisi luoda sopivan pienimmän mahdollisen sosiaalisesti, toiminnallisesti ja yhdyskuntarakenteellisesti toimivan toteuttamistavan, omaehtoisen yhteisöllisen asumisen yksikön.

162 Kilpailuttamalla hankkeita valtio saa käyttöön uutta, puhtaampaa teknologiaa. Ruotsi on jo kunnostautu-nut tällä sektorilla. Maassa järjestettiin 1990-luvulla lämpöpumppujen teknologiakilpailu ja markkinoil-le saatiin 30 prosenttia halvempi ja 30 prosenttia tehokkaampi lämpöpumppu. Tällä hetkellä Ruotsissa onkin jo yli puoli miljoonaa lämpöpumppua, Suomessa vain kymmenesosa siitä (Lund 2007).

Yksikön syntyminen voitaisiin mahdollistaa siten, että se kooltaan ja toiminnaltaan opti-moituisi luontevasti ja pakottomasti asukkaiden perustarpeiden mukaisesti. Yksityisyys ja yhteisöllisyys mahdollistuisivat tasapainoisella tavalla, ja kehitystä tuettaisi myös hallin-nollisin ja taloudellisin toimenpitein sekä laajemman yhteiskunnallisen organisaation etu-jen ja demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteiden mukaisesti. Jo 1700- luvun lopussa teollisen vallankumouksen alkuvaiheessa ja feodaalisen koherenssin lopullisesti kadotessa, esiintyi yhteiskunnallisia utopioita mahdollisimman pienten yhteiskunnallisten yksikköjen muodostamisesta yhteiskunnallisen toiminnan ja hallinnon perusyksiköiksi. Nämä poliitti-sen anarkismin mallit, ”valta neuvostoille”, sekä muut yhteiskunnalliseen kokeiluun liitty-vät utopiat ovat kukin vuorollaan kriisiytyneet tai muuten osoittautuneet mahdottomiksi.

Nyt on kuitenkin mahdollisuus tarvepohjaisella ei-ideologisella tasolla luoda hyvinvoinnin ja elämisen uudenlaisia luontevasti muotoutuneita perusyksikköjä, jotka nykyisen jälkiteol-lisen verkottuneen tietoyhteiskunnan aikana ovat mahdollisia ja jossain jo spontaanisti to-teutuneita.

Uusien kylien rajoja, muotoja, kokoa tai toimintaa eikä muitakaan ominaisuuksia tarvitse eikä pidäkään tarkoin määritellä, varsinkin kun niillä ei ole poliittista, taloudellista eikä hallinnollista valtaa. Tämänlainen sosiaalinen yksikkö, heimo ei perustu sukulaisuussuh-teeseen eikä välttämättä mihinkään aikaisempiin yhteiskunnallisiin määrittelyihin. Erittäin tärkeää on se, että ”uudet kylät”, ”ekopolikset”, voivat toimia täysin urbaaneissa Shanghain kerrostalokaupungeissa, ne voivat toimia omalla tavallaan esikaupunkialueilla ja uudelleen elvytetyissä nukkumalähiöissä samoin kuin maaseudun haja-asutusalueilla. Suomen asu-tusolosuhteissa joustava yhdyskuntien muodostuminen olisi tärkeää. Pitkien etäisyyksien harvaanasutussa maassamme voitaisiin luoda ”uusien kylien” muoto konseptina, joka toi-misi erilaisissa ympäristöissä: vanhoissa toiminnoiltaan yksipuolistuneissa keskuksissa, lähiöissä ja haja-asutusalueilla, tukeutuen vielä sodan jälkeen toimivan maaseutuyhteis-kunnan yhdyskuntarakenteeseen, tiestöön ja jäljellä olevaan rakennuskantaan (lopetetut pientilat, koulut ja taantuneet kirkonkyläkeskukset) sekä infrastruktuuriin (käyttämättä jääneeseen kylätieverkostoon ja teknisiin installaatioihin). Tämä tulkinta ”uudesta kylästä”

kattaisi kaikki pohjoisen alueen yhdyskuntien perustyypit. Uuden kylän ja erityisesti eko-logista näkökulmaa korostavan ”ekopoliksen” väestöpohja määräytyisi aina kulloisenkin luontevan jaon ja toiminnan mukaan. 10 000 asukkaan lähiö Etelä-Suomessa muodostaa samanlaiseen ”suurkylän” kuin 1000 asukkaan taajamakeskus vanhassa maaseutumaisessa ympäristössä. 100 asukkaan yksikkö on hyvinkin toimintakykyinen suomalaisella haja-asutusalueella.

Tässä luvussa 6 käsiteltyjen tulevaisuuskuvat ovat poleemisuudessaankin hyviä, koska ne fokusoivat asumisympäristön ongelmia uudella tavalla alueille, joiden käytön luonne on mielikuviltaan liiaksi muotoutunut vanhan tuotannollisen ja yhteiskunnallisen tilanteen mukaisesti. Uusi kylä, nimenomaan muodossa ”ekopolis”, on väljänä konseptina ratkaisu kattavasti erilaisiin ympäristön ongelmiin, ihmisen elinympäristön ja luonnonympäristön kestävän kehityksen mahdollistamiseen ja vaurioiden korjaamiseen.

6.8 Euroopan seudulliset virtaukset ja uusheimoistuminen