Konstruktiokieliopissa ajatellaan, että valtaosa semantiikan ja pragmatiikan ilmiöistä on koo-dattu syntaksiin. Ajattelutavan mukaan on olemassa vain vähän sellaisia rakenteita, joilla ei ole jotain tiettyä semanttista ja pragmaattista funktiota. Konstruktiokieliopin tavoitteena on tutkia kielen kaikkia rakenteita ja kuvata kielen kielioppia mahdollisimman tyhjentävästi.
Tarkastelun kohteena ovat tyypillisimpien rakenteiden ohella myös lauserajan ylittävät ki-teymät, idiomit ja fraasit. Esimerkiksi mitä–sitä-rakenne kuuluu konstruktiokielioppiin, koska sillä on oma eriytynyt merkityksensä. Kielen kaikkien rakenteiden sisällyttämistä tutkimuk-seen on perusteltu muun muassa sillä, että tavallisissa keskusteluissa käytetään suurimmaksi osaksi tällaisia kielen rakenteiden rajailmiöitä. (Kieli ja sen kieliopit 1994: 56.)
Konstruktiokieliopin tavoitteena on kielen rakenteen ja käytön yhdistäminen. Konstruk-tiokieliopin lähestymistapa on pragmaattinen: kielen konstruktiot eivät ole vain rakenteita vaan sanomisen tapoja, jotka kuuluvat tiettyyn tekstilajiin tai tilanteeseen. Kielen rakenteille on yleensä ominaista se, ettei niiden merkitys ole yksittäisten sanojen merkitysten summa.
(Alho & Kauppinen 2008: 22.) Konstruktioajattelun mukaisesti tässä pro gradussa tarkastel-laan kielteistä suhtautumista osoittavia kysymyslauseita rakenteen ja käytön näkökulmasta.
17
Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä tietynlaisilla kysymysrakenteilla on mahdollis-ta välittää.
Alho ja Kauppinen (2008: 26) määrittelevät konstruktion seuraavasti:
Konstruktio eli kielen kuvio on eräänlainen hahmo, skeema, johon kuuluu käyttötilanteen mukai-nen funktio ja/tai sävy.
Kotilainen (2007b) esittelee väitöstutkimuksessaan kaksi määritelmää konstruktiolle. Ensin-näkin konstruktion merkitystä tai muotoa ei voi kokonaan päätellä kokonaisuuden muodosta-vien osien tai muiden konstruktioiden perusteella. Toiseksi konstruktiot ovat muodon ja mer-kityksen vakiintuneita yhdistelmiä. (Mts. 16.) Määritelmät suhtautuvat konstruktion toistei-suuteen eri tavoin. Ensimmäinen ei salli toisteisuutta, sillä konstruktion muoto ja merkitys ei voi olla pääteltävissä muiden konstruktioiden perusteella. Jälkimmäinen ei puolestaan ota lainkaan kantaa toisteisuuteen vaan korostaa konstruktion vakiintuneisuutta. (Mts. 17–18.)
Konstruktion laajuus voi vaihdella. Se voi muodostua yksittäisestä sanasta, lausekkees-ta, lauseeslausekkees-ta, puhejaksosta tai jopa tekstikokonaisuudesta. Iso suomen kielioppi käyttää kon-struktio-käsitteen synonyyminä termiä muotti. Muotti muodostuu kiinteistä ja vaihtuvista osista, esim. olla odotettavissa/käytettävissä. (Alho & Kauppinen 2008: 23.) Kauppinen (1998: 15) puolestaan käyttää väitöstutkimuksessaan käsitettä puhekuvio arkipuheessa tois-tuvista puhejaksoista, kuten kohteliaisuusfraaseista (esim. Mitä kuuluu? Saako olla lisää?), idiomeista (esim. käydä marjassa) tai määrätilanteisiin liittyvistä vuoroista (esim. Ota kiin-ni!). Vaikka käsitteet konstruktio ja rakenne eivät konstruktiokieliopissa ole toistensa syno-nyymeja, käytän niitä työssäni synonyymisesti toiston välttämiseksi, kun viittaan kielteistä affektia ilmaiseviin kysymyslauseisiin (vrt. Lauranto 2012: 183, alaviite).
Kotilainen (2007b: 19–20) tiivistää konstruktioajattelun perusteet kolmeen kohtaan. En-sinnäkin kielioppi koostuu konstruktioista. Se tarkoittaa sitä, että kielenkäyttöä eivät ohjaa kieliopilliset säännöt vaan tieto konstruktioista. Toiseksi konstruktioissa yhdistyy tieto muo-dosta ja merkityksestä. Konstruktioihin kuuluvat myös niiden pragmaattiset tehtävät, ja kielel-lisiä rakenteita tutkittaessa on yleensä huomioitava myös konteksti. Kolmanneksi kielioppi eli konstruktioiden kokoelma on järjestäytynyt monin tavoin: kielen rakenteet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa, ja joitakin konstruktioita voidaan pitää toisten konstruktioiden laajentumi-na. (Mts. 19–20.)
Konstruktioon liittyy yleensä tietty pragmaattinen tehtävä, ja sen vuoksi se soveltuu hy-vin tiettyyn tilanteeseen tai tekstilajiin. Kieltä käyttäessään ihmiset tallentavat rakenteet mie-leensä tietynsävyisinä. Esimerkiksi konstruktio ei X:n X:ää on sävyltään yllättynyt ja ihmette-levä, vaikka X:n paikalle vaihdettaisiin sanoja: ei marjan marjaa | ei tahran tahraa.
Vastaa-18
vasti rakenteella olisit / et olisi + verbi + -nUt on paheksuva sävy: Olisit sanonut. | Et olisi sammuttanut valoja. (Alho & Kauppinen 2008: 23). Tässä pro gradu -tutkielmassa kartoite-taan sellaisia interrogatiivikonstruktioita, jotka ovat vakiintuneet kielteisen suhtautumisen välittämiseen. Aineiston kysymyslauseet eroavat toisistaan siinä, miten selvästi niiden voi-daan tulkita kiteytyneen paheksunnan ilmaisemiseen: osa kysymysrakenteista on tunnistetta-vissa paheksuviksi ilman kontekstiakin mutta osan kielteinen sävy on vahvasti tilannesidon-naista.
Lausumat saavat kielellisessä vuorovaikutuksessa erilaisia puhefunktioita, joita yhdellä lausumalla voi samassa vuorovaikutustilanteessa olla useitakin. Muodon ja funktion suhde ei ole modaalisten lausetyyppien kohdalla yksiselitteinen. Väitelauseella voidaan tehdä paljon muutakin kuin ”väittää”. Käskyjä on mahdollista antaa muutenkin kuin käskylausetta käyttä-mällä. Kysymyslauseella voi olla sen prototyyppisen funktion eli kysymyksen esittämisen lisäksi muitakin tehtäviä. (Alho & Kauppinen 2008: 166, 168.) Tämä konstruktioajattelun näkökulma on tutkielmani kannalta olennainen, sillä kaikille aineiston kysymysrakenteille on yhteistä se, että kysyvyyden lisäksi niiden funktiona on kielteisen asennoitumisen ilmaisemi-nen. Puhujan suhtautumisen välittäminen voidaan nähdä joidenkin kysymysten ainoana tehtä-vänä, sillä läheskään kaikki aineiston interrogatiivi-ilmaisut eivät ilmaise tiedonhalua. Tällai-sia ovat esimerkiksi monet vastauksen paikalla esiintyvät kysymyslauseet. Kysymisen ja pa-heksumisen ohella kielteistä affektia ilmaisevilla kysymyskonstruktioilla voi olla vielä muita-kin puhefunktioita, kuten ihmetteleminen tai kehottaminen.
Aineistoa analysoidessani olen kiinnittänyt huomiota kysymyskonstruktioiden raken-teellisiin piirteisiin ja etsinyt niistä toistuvia muodon ja merkityksen vastaavuuksia. Keskityn esittelemään kiteytyneimpiä konstruktioita, mutta tarkastelen myös tilapäisiä, kontekstin pe-rusteella paheksuttavaksi tulkittavia kysymysrakenteita.
2.2 Keskustelunanalyysi
Keskusteluntutkimuksessa muodon ja merkityksen suhde ei ole keskiössä kuten konstruktio-ajattelussa. Keskustelunanalyysissä lähdetään liikkeelle siitä, että muoto ja merkitys eivät ole yksiyksisessä suhteessa toisiinsa, vaan merkitys muodostuu ilmauksen ja kontekstin yhteis-vaikutuksena. Perusideana on se, että keskustelu on yhteistoiminnallista ja että merkitykset syntyvät yhteistyön, neuvottelun tuloksena (Hakulinen 1997a: 14–15). Puheenvuoron merki-tys ei synny yksinomaan puhujan intentiosta tai puheenvuoron syntaktisista tai semanttisista piirteistä (Raevaara 1996: 24) vaan siitä, miten sitä käsitellään keskustelussa ja millaisen
19
merkityksen keskustelijat sille antavat (Raevaara 1997: 83). Pro gradu -tutkielmassani lähden siitä ajatuksesta, että analyysin kohteena olevien paheksuntarakenteiden sävy ja merkitys sel-viävät vain huomioimalla, mitä niistä seuraa keskustelussa. Sen vuoksi affektisten kysymys-ten analysoinnin yhteydessä kiinnitetään huomiota siihen, mikysymys-ten puhekumppani tulkitsee hä-nelle esitetyt kysymykset ja miten hän reagoi niihin.
Keskustelunanalyysissa painotetaan sitä, ettei tutkija saa analysoida aineistoa valmiiden kategorioiden varassa eikä liittää käyttämäänsä käsitteeseen vain ennalta määrättyjä ominai-suuksia ja merkityksiä (Hakulinen 1996: 22). Diskurssianalyysin ja keskustelunanalyysin ero-na voidaan pitää sitä, että diskurssiaero-nalyysissä tavoitteeero-na on jakaa aineisto tiettyihin tutkijan etukäteen määrittelemiin kategorioihin, kun taas keskustelunanalyysissa tarkoituksena on luo-kitella aineisto puhujien omien orientaatioiden ja tulkintojen mukaan (Kurhila 2008: 360).
Vaikka tässä tutkielmassa aineistosta on kerätty etukäteen määriteltyjä affektisia kysymys-konstruktioita, niiden tulkinta perustuu ympäröivän dialogin tarkasteluun. Vain osaan aineis-ton kielteistä asennoitumista osoittaviin kysymysrakenteisiin affektisuus on kiteytynyt; suurin osa interrogatiivilauseista on sellaisia, että niiden paheksuvuus – ja ainakin sen aste – ilmenee vasta vuoropuheluun ja usein koko teokseen perehtymällä.
Auli Hakulinen (1997a: 15) painottaa, että keskustelunanalyysissä aineistona käytetään autenttista keskustelua, joka Salla Kurhilan (2008: 360) mukaan on tallennettava ääni- tai vi-deonauhalle. Tallennettuja vuorovaikutustilanteita voidaan tarkastella useita kertoja, ja siksi niistä pystytään huomioimaan ei-kielellistä viestintää ja muita vuorovaikutuksen yksityiskoh-tia (mts. 360, 365). Kalliokoski (1998: 213) on kuitenkin sitä mieltä, että vuorovaikutuksen ja keskustelun tutkimuksessa ei ole välttämätöntä rajoittua puhutun kielen tarkasteluun, vaan myös kirjoitusta voidaan tutkia vuorovaikutuksena, lukijalle suunnattuna viestinä. Puhetta esittävän kaunokirjallisen teoksen vuorovaikutuksellisten piirteiden huomioiminen on välttä-mätöntä tekstin ja sen rakentumisen ymmärtämiseksi (mts. 213). Myös Sirpa Leppänen (2008:
219) katsoo, että kirjalliset tekstit ovat kiinnostavia tutkimuskohteita kirjallisuudentutkijoiden ohella myös kielentutkijoille, sillä ne voivat avata uusia näkökulmia kielen tuottamiseen, käyttöön ja ymmärtämiseen. Vastaavasti Tiittulan ja Nuolijärven (2013: 29) mukaan keskus-teluntutkimuksen tuloksia voidaan käyttää pohjana kirjallisuuden keskustelunomaisuuden ja dialogien puheenomaisuuden käsittelyssä.
Markku Haakana (2008: 88) esitti kymmenkunta vuotta sitten, että keskustelunanalyy-sin avulla on mahdollista tutkia myös kirjoitettuja keskusteluja (esim. chat ja tekstiviestit).
Verkko- ja chat-keskusteluja onkin viime aikoina tutkittu keskustelunanalyysin keinoin. Liisa Kääntä (2016) on tarkastellut väitöstutkimuksessaan opiskelijoiden institutionaalisia verkko-keskusteluja digitaalisen keskustelunanalyysin avulla. Sini Heinoja (2018) on soveltanut
kir-20
jaston chat-asiointikeskusteluja käsittelevässä pro gradussaan keskustelunanalyyttista mene-telmää. Pia Värre (2019) on tutkinut pro gradu -tutkielmassaan kielteisen imperatiivin käyttöä Suomi24-keskustelupalstan viesteissä.
Edellä kuvatun tavoin ajattelen, että kaunokirjallista dialogia on mahdollista lähestyä kielentutkimuksen keinoin. Kirjoitetun kielen tutkiminen keskustelunanalyysin keinoin ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, koska kirjallisen aineiston tutkimisessa ei ole voida huo-mioida kaikkea sanatonta viestintää. Toisaalta aineistoa on mahdollista tarkastella toistuvasti, kuten litteroituja ja tallennettuja autenttisia keskustelujakin. Monitulkintaisuuden voidaan ajatella liittyvän ennen muuta kirjallisen dialogin analysointiin, mutta Liisa Tainio (1996: 81) muistuttaa myös aitojen keskustelujen vuoroissa olevan aineksia moniin eri tulkintoihin. Kes-kustelun analysoijan tehtävänä on eksplikoida, millaista toimintaa puhujat ilmentävät ja miten he tulkitsevat puhekumppaneiden toimintaa (mts. 81). Sama koskee myös kirjoitetun vuoro-puhelun tutkijaa.
Kurhila (2008: 361) painottaa, että keskustelunanalyyttisessä tutkimuksessa tutkijalla tulee olla käytössään koko alkuperäinen keskustelu, koska etukäteen on mahdotonta tietää, mikä keskustelussa on merkityksellistä. Tämän työn aineistoa kerätessäni perehdyin kaikkiin aineistolähteinä oleviin kaunokirjallisiin teoksiin kokonaisuudessaan, mistä on ollut hyötyä tarkastelun kohteena olevien dialogikatkelmien analysoinnissa. Keskustelujen luotettava tul-kinta edellyttääkin usein koko teoksen tuntemista.
Keskustelunanalyysin kehittäjänä voidaan pitää Harvey Sacksia, joka ryhtyi kartoitta-maan keskustelua sääteleviä lainalaisuuksia opettajansa Harold Garfinkelin etnometodologi-sen teorian pohjalta (Hakulinen 1997a: 13; Kurhila 2008: 359). Sacksin keskeinen oivallus on se, ettei vuorovaikutus ole kaaosta, vaan järjestäytynyttä ja jäsentynyttä toimintaa (Hakulinen 1997a: 13). Vuorovaikutus toimii siksi, että keskustelulla ja sen toiminnoilla on melko tarkat säännöt, jotka keskustelijat tuntevat. Keskusteluja ohjaa moraalinen ja normatiivinen oletus siitä, miten vuorovaikutustilanteessa toimitaan, ja keskustelun osanottajat tuntevat tämän ole-tuksen intuitiivisesti. Keskustelunanalyysin tehtävänä voidaan pitää nimenomaan tämän jär-jestyksen tutkimista. (Kurhila 2008: 364–365.)
Ajatusta vuorovaikutuksen järjestäytyneisyydestä voidaan soveltaa myös kaunokirjalli-seen dialogiin. Pystymme ymmärtämään paperille painettua fiktiivistä vuoropuhelua nimen-omaan sen intuitiivisen tiedon perusteella, joka meillä on vuorovaikutuksesta. Kalliokoski (2008: 34) muistuttaakin, että ymmärrämme poeettisen kielen piirteitä, koska ne ovat myös kaiken muun kielenkäytön, kuten keskustelupuheen ja monenlaisten kirjoitettujen tekstien ilmiöitä. Kirjailijan käyttämät kielen piirteet ovat peräisin ympäröivästä puheesta ja kirjoituk-sista (mts. 34). Kirjallisia dialogeja koskevat samat lainalaisuudet kuin autenttisia
keskustelu-21
ja. Kuten aidoissakin vuorovaikutustilanteissa, myös kaunokirjallisuudessa on mahdollista rikkoa keskustelun sääntöjä, mutta normista poikkeaminen pistetään merkille (vrt. Kurhila 2008: 364–365).
Kurhilan (2008: 377–378) mukaan keskustelunanalyysi on joustava metodi, jonka käyt-töala on laajentunut rajallisten vuorovaikutustilanteiden, pääasiassa puhelinkeskustelujen, tutkimisesta muun muassa institutionaalisten keskustelujen analysointiin. Kurhila on sovelta-nut keskustelunanalyysiä muun muassa väitöstutkimuksessaan Co-constructing understanding in second language conversation (2003) tutkiessaan kakkoskielisiä eli sellaisia keskusteluja, joissa toinen osapuoli ei kommunikoi äidinkielellään. Hanna Lappalainen on puolestaan yh-distellyt keskustelunanalyysiä ja sosiolingvististä variaationtutkimusta väitöskirjassaan, joka tarkastelee erään sosiaalisen verkoston jäsenten kielellistä variaatiota ja vuorovaikutusta (2004). Tässä pro gradu -tutkielmassa käytän teoreettisena lähtökohtana konstruktioajattelua ja tutkimusmenetelmänä kysymysrakenteiden lähianalyysiä sekä kirjoitettuun dialogiin sovel-lettua keskustelunanalyysia.
Tämän tutkielman kannalta tärkeitä ovat sellaiset keskustelunanalyysin keskeiset käsit-teet kuin lausuma, vuoro, vierusparit, vuorottelujäsennys, sekvenssijäsennys ja korjaus-jäsennys. Määrittelen seuraavaksi, mitä nämä käsitteet tarkoittavat ja miten ne liittyvät tut-kielmaan. Kielitieteellisessä keskusteluntutkimuksessa puheen perusyksikkönä pidetään yleensä lausumaa. Se ei ole samanlainen kielen rakenteellinen perusyksikkö kuin lause, joka sisältää aina finiittiverbin ja jonka voi analysoida lauseenjäseniinsä. Lausumaa voidaan pi-kemminkin verrata virkkeeseen, joka alkaa isolla alkukirjaimella ja päättyy isoon välimerk-kiin ja voi muodostua joko yhdestä tai useammasta sanasta tai lauseesta. Lausumille on tyy-pillistä se, että ne muodostavat yleensä prosodisia kokonaisuuksia. (Hakulinen 1997b: 37.) Käytän työssäni käsitettä lausuma, kun viittaan aineiston kaunokirjallisten teosten dialogissa esiintyviin enimmillään virkkeen mittaisiin kokonaisuuksiin.
Niin ikään keskustelunanalyysissä käytetään käsitettä vuoro, kun viitataan yhden puhu-jan suusta tulevaan kokonaisuuteen keskustelussa. Vuoro on aitoa keskusteluaineistoa tutkit-taessa ongelmallinen, koska se voi olla minkämuotoinen ja -pituinen tahansa ja sen aikana voi esiintyä päällekkäispuhetta tai puhekumppanin välihuomautuksia. (Hakulinen 1997a: 38.) Vuoro voi sisältää useita lausumia ja puhetoimintoja, esimerkiksi kiittämisen ja kysymyksen (Haakana 2008: 92). Käytän pro gradussani käsitettä vuoro, kun tarkoitan yhden puhujan rep-liikkiä, joka voi koostua yhdestä tai useammasta lausumasta.
Hakulinen (1997a: 16) mainitsee kolme vuorovaikutuksen jäsennystä, jotka keskuste-lunanalyysi on hahmottanut keskustelun rakenteesta: vuorottelujäsennys, sekvenssijäsennys ja korjausjäsennys. Vuorottelujäsennyksellä tarkoitetaan lyhyesti sanottuna sitä, että
keskus-22
telussa toimitaan vuorotellen (ks. Hakulinen 1997b: 32–55). Vuoronvaihto jäsentää myös ai-neistonani olevaa kaunokirjallista dialogia. Oikeastaan fiktiivisen keskustelun voidaan ajatella toteuttavan vuorottelujäsennystä ideaalisesti, koska siinä ei yleensä osoiteta päällekkäispu-huntaa, taukoja tai muita tekijöitä, joita aidoissa vuorovaikutustilanteissa pyritään minimoi-maan (ks. Kurhila 2008: 361).
Sekventiaalisuus on keskustelun keskeisimpiä piirteitä. Jokainen puheenvuoro ennakoi seuraavaa vuoroa, ja vastaavasti jokainen puheenvuoro vastaa jollakin tavalla edellisen vuo-ron herättämiin odotuksiin. Osa keskustelun puheenvuoroista on sellaisia, jotka vaativat jäl-keensä juuri tietyntyyppisen jatkon, ja osa sellaisia, jotka antavat vain löyhästi viitteitä siitä, millainen vuoro niiden jälkeen on sopiva. Keskustelu koostuu siis kiteytyneistä ja rakenteel-taan väljemmistä toimintajaksoista. Kahden puheenvuoron muodostamia kokonaisuuksia, joissa vuorojen välinen suhde on erityisen vahva, kutsutaan vieruspareiksi. (Ks. esim. Rae-vaara 1997: 75.)
Vierusparien täytyy olla peräkkäisiä ja eri puhujien esittämiä. Lisäksi ne voidaan jakaa etu- ja jälkijäseniksi sen vuoksi, että etujäsen vaatii tietyntyyppisen jälkijäsenen. (Ks. esim.
Raevaara 1997: 267.) Vieruspareja ovat selvimmin esimerkiksi tervehdys ja vastatervehdys sekä huomionkohdistin ja vastaus. Vieruspareiksi voidaan määritellä myös kysymys ja vas-taus, ehdotus tai pyyntö ja sen hyväksyminen tai torjuminen, kannanotto tai itsesyytös ja sa-manmielisyyden tai erimielisyyden ilmaiseminen sekä moite tai syytös ja myöntäminen tai kiistäminen. (Raevaara 1997: 76; Tainio 1997: 93–94). Keskustelunanalyysissa kysymys näh-dään yleensä vierusparin osana, jota ei voi käsitellä irrallaan vastauksesta (Raevaara 1996:
24). Kysymystä ja vastausta on tarkasteltava yhdessä, koska ne muodostavat funktionaalisesti yhtenäisen kokonaisuuden (Olin 1996: 48). Kysymystä pidetään yleensä aloitteellisena pu-heaktina, sillä epätietoisuuden ilmauksen lisäksi se on vastaanottajalle suunnattu kehotus tar-jota puhujalta puuttuva tieto vastauksena kysymykseen (Raevaara 1996: 23). Vastaus ei puo-lestaan ole itsenäinen puheakti, sillä se määrittyy vain suhteessa kysymykseen (Olin 1996:
47).
Raevaara (1997) selventää vierusparianalyysia kuvaamalla sitä nelivaiheiseksi proses-siksi. Ensiksi havaitaan vierusparirakenne. Toiseksi nimetään vierusparin etu- ja jälkijäsen esimerkiksi kysymykseksi ja vastaukseksi tai kannanotoksi ja erimielisyyden ilmaukseksi.
Kolmanneksi tarkastellaan puheenvuorojen rakennetta ja pohditaan, mitä seurauksia puheen-vuorojen muodosta on keskustelulle. Neljänneksi selvitetään, missä kohtaa keskustelua ja millaisessa toimintajaksossa vierusparit sijaitsevat. Kysymys–vastaus-vieruspari voi jatkaa vanhaa puheenaihetta tai aloittaa uuden topiikin. (Raevaara 1997: 84–91.)
23
Tässä pro gradussa kielteistä affektia ilmaisevien kysymyslauseiden tutkimisessa ede-tään edellä kuvatun Raevaaran hahmotteleman vierusparianalyysin tavoin. Paheksuvien inter-rogatiivilauseiden tarkastelussa on syytä kiinnittää ensimmäiseksi huomiota siihen, muodos-tavatko ne vierusparin toisen puheenvuoron kanssa. Vierusparirakenteen mukaan keskuste-luun orientoidutaan siten, että esimerkiksi kysymykseksi tulkittavaan vuoroon on esitettävä seuraavassa vuorossa vastaus. Kysymys ei kuitenkaan aina saa jälkijäsenekseen vastausta, tai se voi viipyä. (Raevaara 1997: 78–79.) Vastauksen liittymistä kysymykseen ei pidetä aina välttämättömänä (Olin 1996: 47), mutta yleensä vastauksen puuttuminen tai myöhästyminen edellyttää kuitenkin jonkinlaista selitystä (Raevaara 1997: 79).
Useimmissa tapauksissa aineiston kielteistä affektia osoittavat kysymysrakenteet voi-daan nimetä kysymys–vastaus-vierusparin etujäseniksi. Niihin ei kuitenkaan aina tarjota vas-tausta, eli ne jäävät ilman vierusparin jälkijäsentä. Tämä voi johtua siitä, että monet affektiset interrogatiivi-ilmaukset eivät ole siinä mielessä aitoja kysymyksiä, että niihin odotettaisiin vastausta. Joissakin tapauksissa puhekumppani vaikenee ja mahdollisesti myös poistuu pai-kalta pahoitettuaan mielensä. Affektinen kysymyslause voi toimia myös vastauksena eli vie-rusparin jälkijäsenenä. Monet aineiston kysymys-vastaus-vieruspareista eivät noudata keskus-telun preferenssijärjestystä eli sitä, millainen jälkijäsen olisi odotuksenmukainen. Ison suo-men kieliopin (§ 1198) mukaan esimerkiksi kielteinen vastaus, pyynnöstä kieltäytyminen tai erimielinen kannanotto ovat preferoimattomia eli odotuksenvastaisia jälkijäseniä. Preferoi-mattomat reaktiot ovatkin harvinaisia muutoin kuin riitelytilanteissa (Tainio 1996: 87).
Tutkielmani keskeisenä tavoitteena on selvittää, millaisia paheksuvat kysymyslauseet ovat rakenteeltaan ja miten rakenteen valinta vaikuttaa keskustelun kulkuun. Oleellista on tarkastella myös sitä, millaiseen kohtaan keskustelua paheksuva kysymyslause sijoittuu. Ku-ten kysymykset yleensä, myös aineistoni kysymyskonstruktiot voivat jatkaa topiikkijaksoa tai aloittaa uuden puheenaiheen. Lisäksi ne voivat päättää koko keskustelun. Näin tapahtuu eten-kin silloin, kun kysymys on niin selvästi paheksuva, että puhekumppani päättää olla vastaa-matta tai poistuu paikalta.
Sekvenssijäsennyksellä tarkoitetaan sitä, miten peräkkäiset puhetoiminnot liittyvät toi-siinsa ja millaisia jaksoja eli sekvenssejä näistä kytköksistä muodostuu (ks. Raevaara 1997:
75–92). Affektisten kysymysrakenteiden tarkastelussa sekvenssijäsennyksen käsite on erityi-sen oleellinen siksi, että on tärkeää huomioida interrogatiivi-ilmausta edeltävät ja sitä seuraa-vat puheenvuorot. Kysymyslause voi käynnistää eripuraisen sekvenssin, tai keskustelu on voinut muuttua erilinjaiseksi jo ennen kysymystä. Aineistoesimerkkejä esitellessäni merkitsen näkyviin yleensä koko sekvenssin, jossa ristiriitaa esiintyy, jotta lukijan on mahdollista seura-ta erimielisen keskustelun kehittymistä.
24
Korjausjäsennyksellä tarkoitetaan niitä keinoja, joiden avulla keskustelijat ratkovat pu-humisessa, puheen kuulemisessa ja sen ymmärtämisessä ilmeneviä ongelmia (ks. Sorjonen 1997: 111–137). Virheiden lisäksi korjauksella voidaan nostaa periaatteessa mikä tahansa keskustelun lausuma neuvottelun kohteeksi (Kurhila 2008: 362). Neuvottelut tai suoranaiset kiistelyt liittyvät olennaisesti affektiseen puheeseen. Paheksuva kysymyslause voi olla kor-jausjakso, joka oikaisee puhekumppanin väitettä. Kielteistä asennoitumista ilmaisevaan ky-symykseen voidaan myös vastata korjausjaksolla, joka esimerkiksi selvittää kysymyksen tar-koitusperiä tai kiistää sen esittämän paheksunnan.
Poliittisia tv-haastatteluja tutkinut Maarit Berg katsoo, että keskustelunanalyyttisella tutkimusotteella on mahdollista selvittää, miten ja millaisista kielenpiirteistä toimittajien vi-hamielinen ristikuulustelutyyli syntyy. Hänen mukaansa keskustelunanalyyttisessa lähesty-mistavassa tarkastellaan sitä, miten osanottajat itse tulkitsevat toistensa vuoroja: jokainen vas-taus on tulkinta edeltävästä kysymyksestä, seuraava kysymys edeltävästä vastauksesta ja niin edelleen. (Berg 2001: 44.) Vierusparin jälkijäsentä eli paheksuvaa kysymystä seuraavaa vas-tausta tarkastelemalla saadaan yleensä selville, miten kysymys on dialogissa tulkittu: pitääkö puhekumppani sitä aitona kysymyksenä, joka edellyttää vastausta vai onko se ennen muuta paheksunnan ilmaus, johon voi tarjota jälkijäseneksi esimerkiksi puolustelevan lausuman.
Kysymyksillä on poikkeuksellisen merkittävä asema keskustelussa. Berg (2001: 45) muistuttaa, että kysymysten esittäjällä (esim. toimittajalla) on mahdollisuus hallita vierusparin etujäsentä eli kysymystä. Vuorovaikutuksen kannalta tämä on oleellista, sillä kysymys asemoi vastaajan suhteessa topiikkiin ja asettaa hänelle agendan (mts. 45). Myös Liisa Raevaara (2001: 47) mainitsee, että institutionaalisten keskustelujen tutkimuksessa kysymyksiä on tar-kasteltu vallankäytön välineinä, koska ne ovat aloitteellisia vuoroja ja niiden avulla voi ohjata keskustelun kulkua sekä vastaanottajan puheenvuoroja.
25