Review
Kimmo Lehtonen
Kirja-arvio:
kiinnostavasti
musiikkifilosofiasta
Erkki Huovinen ja Jarmo Kuitunen (toim.) 2008.
Johdatus musiikkifilosofiaan. Vastapaino: Tallinna.
Aluksi
ohdatus musiikkifilosofiaan -kir-jan toimittajien tavoitteena oli sellaisen musiikkifilosofian oppikirjan tekemisen, joka ei tasoltaan jäisi pelkäksi “sun-nuntaifilosofoinniksi.” Vaikka tekijöiden kunnianhimo lisäsi arvioijan paineita, voi kysyä, mitä pahaa on sunnuntai-filosofoinnissa, joka on hyvä vaihtoehto turhan ryppyot-saiselle filosofialle. Kirja käsittelee musii-kin ja filosofian välisiä tarttumapintoja:
musiikin ekspressiivisyyttä, musiikin ja kie-len yhteyksiä, musiikkiteosten ontologiaa, musiikin medioitumista, musiikki-kasvatus-ta, sekä musiikinhistorian ja -teorian filo-sofiaa.
Teemoittain etenevä teos on kohta-laisen vaikealukuinen, sillä lukija joutuu välistä ponnistelemaan seuratessaan tasol-taan hieman epätasaisten artikkelien aja-tuksen-juoksua. Kirja olisi saanut olla myös lyhyempi ja selkeämpi, sillä tekstin tiivis-täminen olisi monin paikoin ollut tarpeel-lista, vaikka kirjaa voi tietysti lueskella valikoiden. Teemoja katsellessaan voi ky-syä, millä perusteella juuri ne valittiin, ja unohtuiko jotakin olennaista.
Teos ei avautunut ensilukemalta, vaan jouduin lukemaan sen useampaan kertaan, sillä teksti herätti runsaasti kysymyksiä ja vastaväitteitä. Näin pitää tietysti ollakin, sillä filosofisen teoksen tarkoitus on he-rättää lukijansa ajattelemaan. Kirja sovel-tuu erityisesti kriittisen seminaari- tai opin-topiirityöskentelyn lähtökohdaksi, mutta
J
tenttikirjaksi en sitä suosittelisi, kuinkor-keintaan opintojen loppuvaiheessa.
Musiikin olemusta etsimässä Musiikkifilosofian tehtävänä on käsitteel-listää musiikkia, joka avautuu huonosti ver-baalisille selityksille. Musiikki ei myöskään ole mikään salasanoma, jonka sisällön voi ongelmattomasti kääntää verbaaliseksi. Kir-jaa lukiessaan tulee välillä miettineeksi, oli-ko Wittgenstein sittenkin oikeassa epäil-lessään musiikin kuuluvan asioihin, joista ei voi puhua vaan joista pitää vaieta.
Aluksi toimittajat pohdiskelevat musii-kin olemusta, mutta ontologinen peruskysy-mys, mitä musiikki on, pakenee määrittelyä.
Näyttää siltä, että myös määrittelijän kon-teksti ja intressit vaikuttavat vahvasti mää-ritelmän sisältöön. Voi jopa olla, että tarve määritellä musiikkia edustaa jonkinlaista totalitarismia tai hegemoniapyrkimyksiä, minkä vuoksi musiikin olemuksesta on parempi esittää ehdotuksia kuin pyrkiä kai-kenkattavaan määritelmään. Lukijan poh-dittavaksi jää, onko musiikin alkuperä ih-misen sisäisissä prosesseissa, pitääkö sillä aina olla soiva toteutuksena, vai lymyääkö se hiljaa partituurin kansien välissä. Kirjoitta-jat haarukoivat musiikin olemusta eri nä-kökulmista, mutta aihe jää kuitenkin vaille ratkaisua. Voi olla, että jokainen musiikin kanssa tekemisissä oleva joutuu lopulta itse ratkaisemaan, mitä musiikki on ja mitä merkitsee. Asiasta keskusteleminen on näet määrittelyä tärkeämpää.
Kirja-arvio Review
Musiikkifilosofista tekstiä lukiessa tu-lee usein sellainen olo, että jotakin puut-tuu. Näin siksi, että musiikin tarkastelu edellyttää väkisinkin monitieteistä otetta.
Musiikkia tai musiikkikokemusta ei voi väkivaltaa tekemättä tarkastella irrallaan niistä konteksteista, joissa musiikkia luo-daan, esitetään ja koetaan. Musiikkifiloso-fian tulisi siis aina kosketella musiikkia, ihmistä ja yhteiskuntaa.
Kohtalaisen hyvä, mutta ihmiskuva puuttuu
Musiikin olemusta käsiteltäessä olisi ollut hyvä selvemmin alleviivata, että ontologi-nen tarkastelu luo perustan kaikille niille tavoille, joilla musiikkia analysoidaan, tut-kitaan ja opetetaan. Myös erilaiset tutki-musmenetelmät sisältävät aina julkilausu-tun tai -lausumattoman ontologisen kan-nanoton. Kirjaa lukiessa huomaa pian, et-tei musiikin olemusta voi määritellä otta-matta samalla kantaa ihmisen olemukseen.
Näin siksi, että musiikki on aina ihmisen tekemää, esittämää ja kokemaa jossakin inhimillisessä kontekstissa. Mikäli ihmis-kuva on epäselvä, törmätään jatihmis-kuvasti tulkintaongelmiin. Tästä syystä kaipasin kirjan alkuun myös ihmisen olemusta kos-kevaa ontologista pohdintaa, jota ei vali-tettavasti tehdä. Kirjaa voi tästä syystä luon-nehtia sanomalla, että se on kohtalaisen hyvä, mutta ihmiskuva puuttuu.
Koska ihmiskuvaa ei määritellä, pää-dytään tilanteeseen, jossa välillä jopa sa-massa artikkelissa viitataan hyvin erilai-siin ihmiskuviin. Välillä ihmistä pidetään musiikin vaikutusten tai niihin liittyvän kokeellisen tutkimuksen passiivisena ja ympäristöstään irrotettuna kohteena, toi-sinaan taas historiallisena ja yhteisöllisenä persoonallisuutena. Puuttuvan Ihmiskuvan vuoksi lukija joutuu kaiken aikaa navigoi-maan erilaisten julkilausu-mattomien ih-miskäsitysten viidakossa.
Kaipasin selkeätä kannanottoa myös musiikin synnyttämien merkitysten ongel-maan, ts. miksi, miten ja missä ne synty-vät. Näin siksi, että merkityksiä muodos-tava “minuus” olisi saanut arvoisensa
ase-man. Kirja ei kuitenkaan ota kantaa mer-kityksiin, josta kertoo myös se, ettei sanaa
“minä” tai “minuus” edes mainita teoksen loppuun sijoitetussa hakusanastossa. Puu-te on kiusallinen koska saattaa olla, etPuu-tei musiikissa ole muuta universaalia ja yleis-inhimillistä, kuin sen vaikutukset minuu-teen. Minuus on tekijä, joka yhdistää kaik-kia ihmisiä ajasta, paikasta ja kulttuurista riippumatta.
Epäilin välillä, että olen melkein 30 vuotta musiikin synnyttämien tunteiden kanssa työskennelleenä musiikkiterapeut-tina jäävi arvioimaan Elina Packalénin ar-tikkelia, Musiikki ja ekspressiivisyys, kos-ka käsityksemme tunteista poikkeavat sistaan paikka paikoin melko paljon toi-sistaan. Toisaalta lähtökohta on myös he-delmällinen, sillä se haastaa ymmärtämään toisen näkökulmia sekä tarkistamaan omia käsityksiä.
Jo ensimmäisellä sivulla (s. 32) huo-mio kiinnittyy sivulauseessa olevaan vah-vaan ontologiseen kannanottoon: “Miten sitten musiikki, joka sellaisenaan on eloton, liit-tyy ilmaisuun?” On pakko kysyä, miksi heti musiikin tunnevaikutuksia pohdiskelevan artikkelin alussa musiikin todetaan olevan elotonta? (elottoman synonyymi on kuol-lut, sic!) Asiasta voi tietysti olla montaa mieltä, vaikka mielestäni musiikin dynaa-mista jännitevaihtelua sisältävät “soiden liik-kuvat muodot” ovat kaikkea muuta kuin kuolleita. Musiikki on dynaamisessa liik-keessä olevaa akustista energiaa, jonka elä-vä myllerrys suorastaan vaatii kuulijaa osal-listumaan.
Ekspressiivisyysluvun alku ei ole so-pusoinnussa sen lopuksi esitellyn Susanne Langerin (1895–1985) taidefilosofian kans-sa. Jos kirjoittaja on halunnut kontrastoi-da kahta erilaista lähestymistapaa, on va-linta onnistunut. Muussa tapauksessa esim.
Derek Matraversin kömpelön positivisti-set aivoitukpositivisti-set, joiden yhteydessä hän mm.
kutsuu kuulijoista “normaaliolosuhteissa toi-miviksi kvalifioituneiksi tarkkailijoiksi”, so-pivat huonosti kokonaisuuteen.
Artikkelin parasta antia on Susanne Langerin (1895–1985) taidefilosofian esit-tely, joka laajennettuna ja syvennettynä olisi
127
Kirja-arvio
Review
hyvin sopinut luvun pääteemaksi. Langer on amerikkalainen filosofi, jonka käsityk-set musiikin kokemisesta ovat edelleen ajankohtaisia, sillä hänen ajatteluaan tu-kevat mm. viimeaikaiset tutkimukset esi-kielellisestä ajattelusta. Langerilla on laaja käsitys symbolisesta, sillä hän toteaa mm.
että taiteellinen kuvaus on lopullinen sym-bolinen muoto, joka “paljastaa totuuksia elä-män todellisuudesta”, mikä pitää sisällään myös kaiken taiteellisen toiminnan mie-len ja merkityksen.
Langerin mukaan musiikin todellinen voima on siinä, että se on tunteen maail-massa totta tavalla, mihin kieli pysty. Mu-siikin ei-kertovalla muodoilla on sisällöl-listä moniselkoisuutta, joita sanoilla ei voi olla. Musiikkia ei voi muuttaa kerronnal-liseksi, koska se käsittelee kokemuksia, joiden muotoa ei voi heijastaa kerronnal-liseen tasoon. Verbaalinen kieli pakottaa asettamaan merkitykset selkeästi jonomuo-toon, kun taas musiikin limittäiset merki-tykset “puhuvat” samaan aikaan monista asioista. Musiikki käsittelee mm. elämän orgaanisia, emotionaalisia ja mentaalisia rytmejä, jotka eivät ole yksinkertaisella tavalla jaksollisia, vaan loputtoman komp-leksisia ja alttiita vaikutuksille. Yhdessä niistä rakentuu tunteen dynaaminen kuva, joka voidaan esittää vain taiteen ei-ker-ronnallisia symbolisia muotoja käyttäen.
Langerin mukaan musiikki koskettaa sitä, “miltä elämä tuntuu”, ja jonka sanat jättävät silleen. Näin musiikin synnyttä-mät tunteet kattavat kokemuksemme kaik-ki puolet ruumiintuntemuksista, tiedosta-mattomien assosiaatioiden ja mielikuvien kautta aina kirkkaan tietoisiin tunneko-kemuksiin. Musiikin liittyvät ruumiilliset kokemukset ja mielikuvat eivät kuitenkaan ole kokemustemme kopioita, vaan niihin on tiedostamattomassa kiteytynyt runsaasti muutakin symbolista ainesta. Musiikki koostuu tiivistymistä, jotka ovat merkitys-kimppuja, joiden kosketus ulottuu syvälle ruumiilliseen ja tiedostamattomaan.
Valitettavasti kirja ei myöskään mil-lään tavalla käsittele ruumiillisuutta tai ihmismielen tiedostamattomia kerroksia, joita ei mainita asiahakemistossa.
“Tiedos-tamattoman taiteena” tunnetun musiikin tarkastelu jää tyngäksi, mikäli tiedostama-ton sivuutetaan. Tässä kohtaa voidaan myös leikillisesti kysyä, onko tiedostamaton jä-tetty käsittelemättä tietoisesti vai tiedos-tamatta.
Entä, onko puuttuva ihmiskuva syy myös Packalénin varovaisuuteen:
“Jos ihmismielelle on ominaista yrittää tarkastella ja ymmärtää ulkoista ja sisäis-tä todellisuuttaan, jos voimme käsitellä näitä aistihavaintojen lisäksi myös mieli-kuvien ja kehittyneempien symbolien avulla ja jos sisäisen elämän mielikuvien tarkas-telu on vaikeudestaan huolimatta meille tärkeää, niin Langerin ajatukset ekspres-siivisyydestä voivat valaista musiikin mer-kittävyyttä ihmiselle.”
Musiikki on ihmiselle merkityksellis-tä siksi, etmerkityksellis-tä ihmismielen kenties merkityksellis-tärkein intentio on sisäisen ja ulkoisen todellisuu-den ymmärtäminen, joka tietoisten koke-musten lisäksi ulottuu unien, mielikuvien ja muidenkin symbolien tarkasteluun.
Symbolinen prosessi tuotteineen on olen-nainen osa ihmisyyttämme, sillä juuri se pakottaa ihmisen tarkastelemaan mennyt-tä, nykyistä ja tulevaa ulkoista ja sisäistä todellisuutta.
Huovisen artikkeli, Musiikki ja kieli, lähestyy musiikin “kielimäisyyttä” eri nä-kökulmista. Musiikki on kommunikaatio-ta, jonka reseptiossa “vastuu siirtyy puolit-tain kuulijalle”, koska tämä merkityksellis-tää musiikin omasta kontekstistaan käsin.
Artikkeli lähtee Aristoteleen ajattelun ana-logiapäätelmistä ja etenee toisen antiikin musiikkiteoreetikon, Aristoksenoksen, kä-sitykseen musiikista aikataiteena. Musiik-ki jäsentää ajankokemusta, koska sitä kuun-nellessamme “kuulemme ajan kuluvan.”
Musiikki antaa kuulijalle ajasta suoran – tiimalasiin verrattavan havainnon.
Eksistentialisti Martin Heideggerin mukaan, ajallisuus on ihmisen (Dasein) olemassaolon keskeisin rakennetekijä.
Heideggerin pääteos, “Sein und Zeit” (Ole-minen ja aika), pohdiskelee nimensä mu-kaisesti ajan merkitystä ihmisen (Dasein)
olemassaolossa. Musiikin olemuksen ai-kataiteena olisi voinut sisällyttää jo onto-logialukuun, sillä musiikin merkitys aika-taiteena on paljon tärkeämpi olemuspuoli kuin kirjoittajien viljelemä Edgar Varesén jonkinlaiseksi kliseeksi muodostunut mää-ritelmä musiikista “organisoituna äänenä.”
Valitettavasti myöskään Heidegger ei kuulu kirjassa esiteltyihin filosofeihin.
Selityksiä musiikin “kielimäisyyteen”
etsitään myös niiden muotojen vastaavuu-desta. On totta, että esim. sonaattimuoto on samankaltainen kaunokirjallisen ker-ronnan vaiheittaisten muotojen kanssa.
Kiinnostava polku avautuu myös puheen-musiikin – prosodiikan – tarkastelusta, jon-ka alkuperää etsitään mm. Rousseaun mainitsemasta ilmaisultaan rikkaasta ja lau-lunkaltaisesta varhaiskielestä. Ajatus on kiin-nostava, sillä viimeaikainen (esim. Daniel Sternin) kehityspsykologinen tutkimus liit-tää musiikin äidin ja lapsen väliseen var-haiseen (alkukielimäiseen) kommunikaa-tioon, joka perustuu tunnepitoiseen ään-telyyn, rytmeihin, kosketuksiin ja ilmei-siin. Sternin tutkimukset ovat johtaneet ihmisen varhaiskehityksen kokonaisvaltai-seen uudelleenmäärittelyyn ja ne viittaa-vat siihen, että “musiikinkieli” on lähellä ruumiinkieltä, joka välittää tehokkaasti tunteita ja ruumiillisia merkityksiä, mutta joka soveltuu huonosti täsmällisten sisäl-töjen ja merkityksien ilmaisuun.
Musiikki on kieltä primaarimpi, sillä Sternin mukaan musiikki on soinut ihmis-mielessä jo ennen kuin sanat ottivat sen haltuunsa. Tässä kohtaa ihmisen määritte-ly ympäristönsä ja kehityshistoriansa muo-vaamana olisi ollut paikallaan, sillä ilman tätä ihminen abstrahoituu ympäristönsä yläpuolella leijuvaksi “kokevaksi subjek-tiksi.” Kehityspsykologia viittaa siihen, että musiikin alkuperä kuten myöhemmät musiikkikokemuksetkin pohjautuvat äidin ja lapsen väliseen varhaiseen kommuni-kaatioon. Nähdäkseni Rousseaun käsityk-set musiikista varhaiskielenä voivat viitata yhtä hyvin lapsen varhaiskehitykseen kuin johonkin kadonneeseen kulttuuriinkin.
Packalén pohtii musiikkiteosten on-tologiaa esitellen artikkelissaan mm.
Col-lingwoodin ajattelua, jonka mukaan mu-siikkiteos on ensisijassa ”jotakin mentaa-lista”, mistä syystä esittäjien tuottamat ja yleisön kuulemat äänet ovat lähinnä kei-noja, joilla yleisö voi rekonstruoida sävel-täjän mielessä olevan teoksen. Colling-wood puhuu kuvitteellisesta teoksesta ja sävelmästä, jonka vastaanottaminen tar-koittaa sitä, että tietoisuutemme muuttaa sen synnyttämät aistivaikutelmat henkilö-kohtaisiksi ideoiksi, mielikuviksi ja muiksi objekteiksi.
Ajattelua on sovellettu myös avantgar-dististen teosten reseptioon: olipa musiik-ki miten abstraktia ja käsittämätöntä ta-hansa, kuulijat luovat sen joka tapaukses-sa uudelleen. Teoksen vastaanottaminen perustuu kuulijan mielikuvituksen aktivoi-tumiseen, jolloin myös vastaanottaja osal-listuu teoksen luomiseen. Collingwood käsittelee musiikillista luomisprosessia to-teamalla, ettei tekijä vain ilmaise valmiita sisäisiä ideoitaan, vaan muotoilee teosta tehdessään tiedostamattomia ideoitaan.
Tässä suhteessa taiteellisella luovuudella on selvästi itsekommunikaation ominai-suuksia.
Internet – maailma tarjottimella Internetin mahdollisuudet mm. musiikin levittämiseen ja interaktiiviseen luomiseen merkitsevät ennennäkemätöntä murrosta, jonka vaikutuksia on mahdoton yliarvioi-da. Internet on “maailma tarjottimella”, jol-ta kuka jol-tahansa voi käden käänteessä löy-tää mitä tahansa. Internetin käyttäjät voi-vat osallistua esim. taiteen interaktiiviseen tuottamiseen ja muokkaukseen maailman-laajuisen työryhmän jäsenenä. Digitaalitek-niikka on hävittänyt rajat alkuperäisen ja kopion väliltä, sillä yhdestä digitaalitallen-teesta voidaan ottaa loputon määrä ident-tisiä kopioita ja levittää niitä eteenpäin.
Peräpohjolassa asuva harrastaja voi tutus-tua vaikkapa New Yorkin viimeisimpiin musiikkisuuntauksiin ja myös aikaisemmin marginaaliin jäänyt musiikki löytää netissä maailmanlaajuisen yleisönsä.
Markus Mantere esittelee musiikin medioitumista koskevassa artikkelissaan
Kirja-arvio Review
129
mm. Walter Benjaminin ajatuksia musiik-kiteknologian merkityksestä sekä Theodor W. Adornon (1903 –1969) käsityksiä kult-tuuriteollisuudesta. Adornon suorasukai-set mielipiteet perustuvat henkilökohtai-siin havaintoihin, sillä hän ei esitä yleis-tyksilleen minkäänlaisia empiirisiä todis-teita. Hän myöskään peittele itsekkäitä vaikuttimiaan, vaan kertoo suoraan, mi-ten asiat hänen mielestään ovat.
Natsien takia 30-luvulla maanpakoon joutunut Adorno piiskaa mielipiteillään lukijaa ajattelemaan. Hän kuulee hyvässä musiikissa teollistuneen maailman ahdis-tuksen ja vieraantumisen riitasointuista kirskuntaa, eikä hyväksy valtaeliittiä mie-listelevää virtuoosi-teettiä tai anna armoa sen paremmin viihdemusiikille, jazzille kuin vanhakantaiselle taidemusiikillekaan. Ador-no suhtautuu torjuvasti myös kulttuurite-ollisuuteen, joka “kuulon regression” lisäksi synnyttää “pseudoidentiteetejä” Adorno luokittelee kuulijat erilaisiin tyyppeihin ja tekee näin myös säveltäjille, joita hänen mielestään on kahdenlaisia: hyviä ja huo-noja. Edistyksen etunenässä ratsastaa Ador-non ihailema, Arnold Schönberg, ja yksi taantumuksellisimmista on muuan Jean Sibelius, jota Adorno piti “paikallisnero-na”, joka ei missään tapauksessa kuulunut suurten säveltäjien joukkoon. Todellisuu-dessa Adornoa vaivasi se, että Sibelius oli kuulunut natsien suosimiin säveltäjiin.
Adornon musiikkikäsityksen takaa kuultaa toinen todellisuus, sillä hän kuuli kamarimusiikissa ihmisten välisen keskus-telun, vastavuoroisuuden, jakamisen sekä muiden tukemisen piirteitä, jossa “kaikkein hennoimmat ja hiljaisimmatkin äänet voivat tulla kuulluiksi.” Pinttyneenä äänilevyjen kuuntelijana on mukava myös huomata, ettei Adorno tuomitse äänilevyjäkään, vaik-ka ne lyövätkin rikki musiikkiteosten to-taliteetin, johtavat atomistiseen kuunteluun sekä ehdollistavat kuulijan kulttuuriteol-lisuuden maailmankuvaan. Aitona dialek-tikkona Adorno myös puolustaa äänilevy-jä, koska ne “kulkevat kätevästi mukana ja koska niiden avulla musiikkiin voi tutustua paljon perusteellisemmin kuin konserteissa.”
Vahinko, ettei 60-luvun lopussa kuollut
Adorno ehtinyt nähdä iPODien maailmaa.
Marja Heimosen ja Heidi Westerlun-din artikkeli, Musiikkikasvatuksen filosofia:
Yhteisöllisiä näkökulmia, paneutuu musiik-kikasvatusfilosofiaan yhteisöllisyyttä ja te-kemistä painottaen. Aristoteleen lisäksi kirjoittajat esittelevät pragmaatikko John Deweyn ajatuksia, joiden pohjalta he luon-nostelevat yhteisöllistä musiikkikasvatus-filosofiaansa. Yhteisö ei vain ympäröi yk-silöä, vaan se myös konstituoi tämän mu-siikkikokemukset, jotka muodostuvat so-siaalisessa toiminnassa. Yhteisöllisyyden korostaminen on mielenkiintoinen vasta-paino ajattelulle, joka näkee musiikinopis-kelussa vain yksilösuorituksia. Musiikki on mielekkäiden merkitysten kenttä, jossa ihmiset voivat Aristoteleen hengessä ra-kentaa hyvää elämää itselle ja yhteisölle.
Deweyn mukaan musiikilla ei ole itsensä ylittävää päämäärää, vaan musiikkitoimin-nan intentio on tekemisen itsensä tuotta-ma ilo ja tyydytys. Vastaavasti liika pää-määrähakuisuus tekee toiminnasta iloton-ta ja pakotettua.
Deweyn Learning by doing- ja koulu pie-noisyhteiskuntana -periaatteet täydentävät sopivasti aristoteelista näkökulmaa. Mu-siikkikasvatuksen tarkoitus ei ole valmen-taa oppilaita jotakin kaukaista päämäärää varten, vaan opettaa heitä yhdessä ratkai-semaan ajankohtaisia ongelmia. Musiikki on arvokkaiden asioiden tiivistymä, joka opettaa yhteisöä kuuntelemaan, ottamaan huomioon, keskustelemaan ja tekemään kompromisseja. Yksi musiikkikasvatuksen tärkeimmistä tehtävistä on demokratian edistäminen: musiikillisia ratkaisuja ei tehdä siksi että lopputulos kuulostaa hyvältä, vaan siksi, että ne antavat kaikille tilaisuuden osallistua.
Artikkeli on oiva päänavaus, joka an-taa avaimet muutakin musiikkia ja mu-siikkikoulutusta dominoivan yksilökeskei-syyden kyseenalaistamiseen.
Historiantutkimus –
spekulaatiota vai analyysiä vai?
Matti Huttunen puolustaa artikkelissaan spekulatiivisen historiantutkimusta, joka
Kirja-arvio
Review
tuottaa visioita, jotka hänen mukaansa sopivat erityisesti musiikkikulttuurin krii-sitilanteisiin. Spekulatiivinen historiantut-kimus ei ole historiallisten tosiasioita ko-koelma, vaan historian suurien linjojen ja päämäärien luovaa hahmottelua, jotka usein ulottuvat myös välittömän todistet-tavuuden ulkopuolelle. Kirjoittaja liittää aiheen musiikkiin esitellen Hegelin lisäksi myös Wagnerin, Blochin ja Adornon aja-tuksia.
Aluksi kirjoittaja tarkastelee Richard Wagnerin esteettistä ajattelua, jota tämä esitteli myös kirjallisessa tuotannossaan.
Wagner tavoitteli kokonaistaideteoksen ideaalia, jossa oli jossa musiikki ja muut taiteenlajit toimivat saumattomasti draa-man palveluksessa. Wagnerin musiikki ja ajatukset lumosivat myös Adolf Hitlerin, joka jo nuorukaisena tajusi kokonaistai-deteoksen ideaalin, jota hän sovelsi natsi-en spektaakkelimaisiin puoluekokouksiin, joissa hurmioituneella puheella, musiikil-la ja arkkitehtuurilmusiikil-la oli tarkoin harkittu dramaturginen erityisasemansa.
Artikkeli esittelee myös Ernst Blochin hämärän rajamaille sijoittuvaa intuitiivista ajattelua, jossa tämä liittää musiikin “ei-vielä-tietoisen” -käsitteeseen, joka Blochin mukaan nousee “juuri eletyn hetken pimey-destä.” Blochin moniselitteinen ajattelu ei anna selityksiä, vaan herättää runsaasti kysymyksiä. Näin se paradoksaalisesti ge-neroi uusia ideoita ja vasta-argumentteja:
miespuolisten nerojen ylistäminen kiinnit-tää huomiota naisten alistettuun asemaan jne. Vähän samanlaista paradoksitekniik-kaa on sovellettu mm. perheterapiassa.
Myös Adornon “lintuperspektiivistä”
esittämät arvostelmat pakottavat arvioi-maan uudelleen taidemusiikin betoniin valettuja periaatteita. Adorno edustaa Frankfurtin koulukuntaa, jonka “kriittisen teorian” tarkoitus oli “sokean uskon” ky-seenalaistaminen kaikissa asioissa, aina ja kaikkialla. Kriittinen teoria on järjen ääni, jonka tarkoitus on varmistaa, ettei natsi-hallinnon vaikutuksesta syntynyt “järjen uni” enää koskaan toistuisi.
Olen Huttusen kanssa samaa mieltä siitä, että tarvitsemme ja tutkimusta
välit-tömän todennettavuuden rajat ylittävää keskustelua. Oppineisuudella ei saisi olla mitään tekemistä totuuden kanssa, vaan sen tarkoituksena on kaikkien totuuksien epäileminen. Meillä on myös oltava altti-utta pohtia epäselviä asiakokonaisuuksia, joista ei ole varmaa tietoa. Artikkeli on mielenkiintoinen lukukokemus, joka in-spiroi pohdiskelemaan oman ajattelun pe-rusteita.
Kirjan viimeinen artikkeli käsittelee musiikinteorian filosofiaa. Musiikki aihe-uttaa kuulijoissa muutoksia, jotka suun-taavat hänen ajatteluaan uudella tavalla, sillä sielu näyttää resonoivan musiikin ele-menttien kanssa jne. Jälleen jo ensimmäi-sellä sivulla huomio kiinnittyy “heittoon”, jossa kirjoittaja sivuuttaa maininnalla Lan-gerin filosofian ajattelun toteamalla tämän esittävän väitteensä ilman musiikillisia esi-merkkejä. Kritiikki tuntuu ontuvalta yli 300-sivuisessa teoksessa, jossa ei juuri käy-tännön esimerkkejä esitetä.
Kliinistä työtä tekevälle musiikkitera-peutille artikkelin esittelemät “psyykkiset resonanssit” kuuluvat olennaisesti työhö-ni. En kuitenkaan etsi niiden syytä mu-siikin lukusuhteista tai kosmisesta harmo-niasta tai, vaan musiikin minuuden piiris-sä synnyttämistä merkityskokemuksista. En myöskään valikoi asiakkaikseni erityisen sensitiivisiä ja muutoin kvalifioituneita kuulijoita, vaan laitokseen sijoitetut on-gelmanuoret riittävät vallan hyvin.
Lopuksi
Koska teos on tarkoitettu musiikkifiloso-fian oppikirjaksi, kiinnittäisin erityistä huo-miota ihmisen määrittelyn puuttumiseen, joka näkyy mm. ihmispsyyken, identitee-tin ja minuuden sivuuttamisena. Minuus yhdistää kaikkia ihmisiä ja toisaalta se voi musiikkia tehdessään ja vastaanottaessaan olla monessa tilassa ja kehitysvaiheessa.
Koska kirjan johdantotekstissä ei oteta kantaa esim. tietoisuuden tai tiedostamat-toman kysymyksiin sen paremmin kuin musiikin ruumiillisuuteen tai kontekstu-aalisuuteenkaan, jättää teos monia olen-naisia asioita auki. Jotkin artikkelit
sisältä-Kirja-arvio Review
131
vät ihmisen määrittelyä, mutta toisissa asia sivuutetaan.
Ihmiskuvan puuttuminen vaikuttaa myös musiikkipsykologian yksipuolisiin näkökulmiin, jotka tarkoittavat usein be-havioristista ajattelua, jossa musiikin ele-menttien oletetaan vaikuttavan kuulijoihin samalla tavalla. Toisaalta psykologiasta pu-huttaessa sillä viitataan toistuvasti vain kokeelliseen tutkimukseen. Psykologiaa on kuitenkin monenlaista ja kun tarkastelu-näkökulma sisältää aina joko implisiittisen tai julkilausutun ontologisen kannanoton, alkaa yksipuolisuus tuntua tarkoitushakui-selta. Siitä huolimatta, että puutteet vah-vistavat lukijan vastaväitteitä ja intoa lu-kemansa kyseenalaistamiseen, puutteet nakertavat teoksen uskottavuutta.
Kirja ei päästä lukijaa helpolla, sillä teksti aaltoilee uusista ja kiinnostavista näkökulmista melko riihikuiviin jaksoihin.
Kirja jättää paljon avoimeksi, joka on sekä vahvuus että heikkous. Kirja ei esitä kat-tavaa kokonaisnäkemystä musiikkifiloso-fian laajasta ja moniselitteisestä kokonai-suudesta. Myös artikkelit ovat tyyliltään erilaisia ja tasoltaan vaihtelevia. Jotkin niistä antautuvat aitoon sylipainiin aiheensa kans-sa. Toiset taas tarkastelevat musiikkia tur-han etäältä.
Kirjan kokonaisuus pysyy kutakuin-kin kasassa siitä huolimatta, että monissa artikkeleissa juoksutetaan suuria määriä pikkutietoa lukijan omaksuttavaksi. Luku-kokemusta vaivasivat myös sivulauseisiin piilotetut “heitot”, jotka väittivät musiik-kia “kuolleeksi”, samastavat psykologian kokeelliseen tutkimukseen tai jotka vaati-vat maailman tunnetuimmalta
Kirjan kokonaisuus pysyy kutakuin-kin kasassa siitä huolimatta, että monissa artikkeleissa juoksutetaan suuria määriä pikkutietoa lukijan omaksuttavaksi. Luku-kokemusta vaivasivat myös sivulauseisiin piilotetut “heitot”, jotka väittivät musiik-kia “kuolleeksi”, samastavat psykologian kokeelliseen tutkimukseen tai jotka vaati-vat maailman tunnetuimmalta