Kilpailulainsäädännön keskeiset muutosvaiheet EU:ssa ja Suomessa 157

Lähde: kuvion perustiedot, ks. esim. Purasjoki 2003, Purasjoki & Jokinen 2001

KOP:n ja Pohjola-Yhtymän entisen pääjohtajan Jaakko Lassilan (2002: 151–157) kirjoittamaan artikkeliin ”Sinivalkoisesta pääomasta” sisältyy tältä osin valaisevaa tausta- ja sisäpiiritietoa:

Nämä kolme yhtiötä [KOP, Pohjola ja Suomi] syntyivät suunnilleen samoihin aikoihin 1800-luvun lopulla ja niiden samojen piirien toimesta, joita elähdytti suomalaiskansallinen

157 Kilpailupolitiikan ja -lainsäädännön osalta Suomessa toteutettujen muutosten taustana on ollut EU:n kilpailupolitiikka. Sen merkitys alkoi lisääntyä paitsi markkinoiden kautta, erityisesti sitä myötä kun maamme suhde EEC:hen/EY:hyn/EU:hun kehittyi ja syveni. Maamme kilpailupolitiikan uudistamista alettiin pohtia 1980-luvun puolivälissä istuneessa Rekolan ns. kihi-komiteassa. Kilpailulaki uudistettiin vuoden 1988 lopulla, ja vuodesta 1990 Pekka Hallbergin johdolla työskenteli Suomen kilpailulainsäädän-töä EU-lainsäädännön kanssa harmonisoimaan pyrkinyt ja vihdoin kilpailulainsäädännön kokonaisuudis-tukseen syksyllä 1992 johtanut työryhmä. Kilpailupolitiikan osalta keskeiset muutokset kytkeytyivät Suomen ja EU:n välisen integraation syvenemiseen, vaikka ne ajallisesti kulkivat varsinaisten EU:n kans-sa tehtyjen virallisten sopimusten edellä. Tältä kannalta Suomen EU-jäsenyysprosessia edeltänyt ajallises-ti varsin lyhyt mutta käytännön vaikutuksiltaan hyvin keskeinen ETA-vaihe, jonka suunnittelu ja toteut-taminen käynnistyivät EY:n tuolloisen vahvan puheenjohtajan Jacques Delorsin aloitteesta EY:n ja EFTA:n välillä tehdyllä sopimuksella syksyllä 1989, olivat tapahtumien kulun kannalta hyvin merkittä-viä. [Kuvion ideoinnissa ja tietojen keruussa olen saanut apua OTT, KTL Vesa Silaskiveltä, jonka väitös-kirjatyö (2004) käsittelee ko. aihetta. Silaskivi on nykyisin Senior Adviser Asianajajatalo ANPR:ssä.]

EU

Rooman sopimuksen artiklat 81/82 (myöhemmin 85/86)

Toimeenpanoasetus (17/62) ja maatalouden kilpailusäännöt (26/62) Fuusiokontrolliasetus

Toimeenpanoaset.

modernisointi

1958 1962 1964 1973 1985 1988 1989 1990 1992 1998 2001 2004

Kilpailunraj.laki # 3 (harmonis.yhteisöls kanssa) Markkinaoikeuslaki

Yrityskauppavalv. lakiin Kilpailunrajoituslaki # 2

(horisont. kartellien ja määr. m-aseman kielto) Hallbergin työryhmä

(SF kls:n harmonisointi EU-olosuhteisiin) Kilpailunrajoituslaki # 1 ja kilpailuvirasto (hintavalvonta päättyy)

Rekolan KIHI-komitea Laki taloud. kilpailun edistämisestä # 2 (EKH, kilpailuasiamies ja -neuvosto) Laki taloud. kilpailun edistämisestä # 1 (viranomaisille mahd. puuttua kilpailurajoituksiin) Kartellilaki (kilpailunrajoitusten rekisteröinti)

FIN

TAPAHTUMIEN VYÖRYNÄ

135

aate ruotsinkielisten ja venäläisten vastapainoksi. Yhtiöryhmät muodostivat sinivalkoisen pääoman ytimen, johon sitten vuosien saatossa liittyi eri syistä muitakin yrityksiä, joilla oli suomalaiskansallinen tausta tai joita mainitut ydinyhtiöt olivat perustamassa tai omistamas-sa. [--] Vaikka yhtiöryhmän koostumus vuosien varrella vaihteli, sen keskinäinen yhteistyö, perusolemus ja ydin – suomalaiskansallinen tausta, perinteiden kunnioittaminen ja keskinäi-sestä yhteistyöstä kiinnipitäminen – säilyivät muuttumattomina 1990-luvun alkuun saakka.

Olennaista ”sinivalkoisen pääoman” yrityksille olivat myös keskinäiset omistussuhteet ja niiden rikkumattomuus. Yrityksiä sitoi myös eräänlainen lausumaton periaate, ettei keski-näistä luottamusta missään oloissa rikota. Tämän perustana olivat vuosikymmenien ajan jatkuneet yhtiöiden johtohenkilöiden vankat henkilösiteet sekä jäsenyydet toinen toistensa luottamuselimissä, hallituksissa ja hallintoneuvostoissa. Käytäntö oli jatkunut rikkumatto-mana johtajapolvesta toiseen.

Jotta noin saattoi olla, oltiin vahvasti sidoksissa omaan toimintaympäristöön.

Suomihan oli vielä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina voittopuolisesti agraariyhteis-kunta. Sen vienti nojasi metsäteollisuuteen ja muu tehdastuotanto oli lähinnä ns. kotimark-kinateollisuutta. [--] Rahoitusmarkkinat olivat vielä 1990-luvulle tultaessa varsin kehitty-mättömät, pääoman tuonti ja vienti oli vielä 1980-luvun puolivälissä luvanvaraista. Jos osa-keyhtiön yhtiöjärjestyksessä ei ollut ns. ulkomaalaispykälää, se luokiteltiin vihamieliseksi, eikä yritys saanut hankkia ja omistaa omaisuutta Suomessa ilman valtioneuvoston lupaa. [--] Edellä kuvattua tilannetta kärjisti sekä yritysverotus että yksityisten varojen sijoittajien henkilöverotus korkeine marginaaliveroineen. [--] Suomen verotus eri muodoissaan tuki tuolloin voimakkaasti vieraan pääoman käyttöä ja nimenomaan lyhytaikaista pankkilainoi-tusta. Suomalaisten yritysten rahoitusrakenne olikin keskimäärin hyvin heikko [--] Kun yri-tykset olivat lisäksi voittopuolisesti velkaantuneet yhteen rahalaitokseen, saattoi sen rahoi-tusriski [--] kasvaa erittäin suureksi. Esim. Kansallis-Osake-Pankin rahoirahoi-tusriski Rauma-Repola Oy:ssä oli 1980-luvun lopulla yli 5 miljardia markkaa eli noin 80 % pankin kaikista varoista. Näin suuret riskikeskittymät sitoivat yritykset pankkeihin ja pankit yrityksiin.

Rauma-Repola syntyi aikoinaan yhdistämällä joukko erittäin velkaisia yrityksiä, pääasiassa sahoja, yhdeksi yhtiöksi. Sen velkataakkaa oli pakko keventää muuntamalla velkoja omaksi pääomaksi. Näin pankista, kuten vakuutusyhtiö Pohjolastakin tuli merkittäviä Rauma-Repola Oy:n osakkeenomistajia ja niiden johtajista tämän yhtiön hallintoelinten jäseniä. [--]

Rauma-Repola ei suinkaan ollut ainoa esimerkki [--] Yhtyneet Paperitehtaat Oy [--] Kajaani Oy, Tukkukauppojen Oy, Wihuri Oy ja Lassila & Tikanoja Oy. [--]

Näin syntyi verotuksen, valuuttasäännöstelyn ja omistusrajoitusten synnyttämän ristiin-omistuksen seurauksena yritysryhmä, jonka eri osat oli olosuhteiden pakosta kiinteästi si-dottu toisiinsa. Kysymys ei suinkaan ollut pankin tai vakuutusjohtajien vallanhimosta, kuten lehdistöllä oli taipumus väittää, vaan olosuhteiden pakosta. Yrityksiä piti kiinni tässä yhtei-sössä suuri velkaantuneisuus pankkiin ja tähän ryhmittymään kuuluviin vakuutusyhtiöihin.

Ne puolestaan olivat suurien riskikeskittymien takia erottamattomasti sidoksissa asiakasyri-tyksiinsä. Käytännössä ulkopuolelta tulevaa uhkaa ei voitu sietää, vaan se oli torjuttava ja kokonaisuus pidettävä rikkumattomana. Kun 1970-luvun lopulla osa Waldenin suvusta päätti myydä huomattavan omistuksensa Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä ja oli olemassa uh-ka, että ostajana olisi ollut joku ”ulkopuolinen”, järjesti Pohjola sinivalkoisen pääoman pii-ristä ostoryhmittymän estääkseen osakkeiden joutumisen ”vieraisiin” käsiin. 1980-luvun

lo-PROSESSIT JA VOIMAT

136

pun ja myös 1990-luvun nurkkaukset, valkeat ja vastavalkeat sekä myös ns. Kouri-kaupat olivat ilmentymiä erilaisten ryhmittymien keskinäisestä kamppailusta, ennen kaikkea riski-keskittymien omistuksen suojelemisesta ja asiakassuhteista kiinnipitämisestä. [--] Heti, kun ulkomaisen omistukseen kohdistuneet rajoitukset purettiin ja rahoituksen saatavuus eri läh-teistä ja eri muodoissa niin kotimaasta kuin ulkomailtakin kävi mahdolliseksi, sinivalkoisen pääoman koossapysymisen edellytykset rupesivat rapistumaan. 1990-luvun syvä lama pankkikriiseineen ajoi suomalaiset liikepankit toistensa syliin; sittemmin tuli kuvaan mu-kaan ruotsalainen pankki, ja näin MeritaNordbanken värittyi sinikeltaiseksi. [--] Edellä sini-valkoisen pääomaryhmän hajoamista kuvaava tapahtumaketju on luultavasti ollut väistämä-tön. Se herättää eräiltä osin mukana olleessa nostalgisia tuntoja ja toivomuksen, että Suomi- yhtiö ja Pohjola sinivalkoisen pääoman linnakkeina säilyttäisivät värinsä. Yhdentyvässä maailmassa se voi olla vaikeata. [--] Sinivalkoinen pääoma oli kiistatta osa suomalaista

”stakeholder”-kapitalismia. [--] MeritaNordbanken ja ennen kaikkea suomalaisten kansalli-nen ylpeydenaihe Nokia Oyj edustavat ”shareholder” -kapitalismia, talousjärjestelmää, jota kohti olemme kulkemassa – pidimme siitä tai emme.

Tämän Lassilan kertoman, talouselämämme ytimessä tapahtuneen prosessin sisällön ja aikatau-lun selviäminen ja leviäminen laajempaan yhteiskunnalliseen tietoisuuteen on ollut yksi para-digman muutoksen tulkinta-avaimia. Se, joka tämän osasi nähdä ja hahmottaa sen merkityksen, kuului siihen Jarno Mäen tarkoittamaan varhaisten omaksujien ryhmään, joka oli yritystoimin-nan muutosprosesseissa vahvoilla.

Lopuksi voin omalta osaltani kertoa kuriositeettina aivan tarkan päivämäärän, jollainen Jarno Mäen mukaan oli elintarviketeollisuuden kannalta hintasäännöstelyn loppuminen loka-kuussa 1988, jolloin itse sain tästä Jaakko Lassilan jälkipolville kirjaamasta asiasta vahvan sig-naalin – tai ehkä tässä tapauksessa voisi puhua jo lopullisesta varmistuksesta, sillä olinhan voi-nut jo vuosia ennen lukea nämä asiat niin sanotusti rivien välistä keskusteluissani talouselämän päättäjien kanssa. Päivämäärä oli tiistai 27.2.2001. Tuona päivänä kuulin nimittäin kaksi mie-lenkiintoista esitystä, jotka molemmat piti Sampo Oyj:n varatoimitusjohtaja. Ensimmäisen piti puoliltapäivin Mika Ihamuotila, jonka olin Helsingin rotaryklubin ohjelmasihteerin ominaisuu-dessa kutsunut puhumaan klubiimme. Toisen piti hieman myöhemmin iltapäivällä Kari Stadigh MJR:n (Markkinointijohdon ryhmä ry; ks. www.markkinointijohdonryhma.fi) Varma-Sammon tiloissa pitämässä kuukausikokouksessa.

Vaikka kumpikaan varatoimitusjohtajista ei sanonut suoraan, että suomalaisten finanssi-ryhmien satu on nyt lopussa, oli tämä tieto luettavissa heidän puheistaan. Sanoma, jossa oli kyse Sampo Oyj:n strategiasta, oli tiivistettynä seuraava: Sammon johdon tärkein tavoite on saada Sammon tehoton pääoma tuottamaan ja yrityksen markkina-arvo kohoamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Vain näin Sampo voi varmistaa neuvotteluasemansa markkinoilla ja tarvittaessa lunastaa itselleen kuuluvan aseman toimialan kansainvälisissä yritysjärjestelyissä. Tällaisessa strategiassa ei ole enää mitään tilaa tehottomana niin sanotuissa strategisissa omistuksissa ma-kaaville pääomille, vaan uusi strategia lähtee siitä, että pankki- ja vakuutustoiminta ovat aivan normaalia liiketoimintaa kaiken muun liiketoiminnan joukossa.

TAPAHTUMIEN VYÖRYNÄ

137

Kaiken kaikkiaan Suomen talouden avautumisprosessi on ollut pikemminkin asteittaista sopeu-tumista toimintaympäristössä tapahtuneeseen kehitykseen ja eräänlaista viivytystaistelua moni-en väistämättömänä pitämää kehityssuuntaa vastaan kuin konsanaan selkeää kansallisemoni-en tahto-tilaan perustuvaa strategista sopeutumista toimintaympäristön muutosvaatimuksiin (vrt. Komi &

Huomo 1997). Koska viivystaistelu ja siihen sisältyneet peite- ja näennäisprosessit osaltaan vaikeuttivat suuresti murrosprosessin hahmottumista ihmisten mielissä, on tapahtuneen kehitys-kulun ymmärtämiseksi välttämätöntä paneutua erityisen huolella siihen, mitä milloinkin tapah-tui, mikä oli päättäjien tiedossa, millaisia merkkejä ilmassa oli, milloin mistäkin asiasta olisi pitänyt tietää ja millaisia johtopäätöksiä mistäkin merkeistä olisi pitänyt osata eri vaiheissa ve-tää (ks. liite 3).

Vaikka siis tarkasteluaikajakson yleinen kehityssuunta ja sen jakautuminen suljetun sään-telytalouden ja avautuneen kilpailutalouden jaksoihin on sinänsä aivan ilmeinen ja siten yksi viime vuosikymmenien tapahtumien jaksoittumisen pääjakoja, tosiasiassa tämä aikakauden muutos ei ollut murroksen keskellä elettynä lainkaan niin selvärajainen kuin jälkikäteistarkaste-lu antaa ymmärtää.

Kirjani kysymyksenasettelujen kannalta tämän siirtymäkauden – eräällä tavalla harmaan alueen – tapahtumien kuvaaminen ja ymmärtäminen onkin aivan erityisen tärkeää. Kirjan alussa tavoitteeksi asetetun ”murrosprosessin anatomian” selvittämiseksi on tärkeää, että pystytään rekonstruoimaan keskeisiä kehityskulkuja nimenomaan siitä näkökulmasta ja niistä lähtökohdis-ta, joista tapahtumissa mukana olleet päätöksentekijät joutuivat ne aikanaan kokemaan. Toisin sanoen pyrkimyksenäni on kuvata niitä puutteellisia tietoja, joiden pohjalta tehtiin toteutunee-seen kehityktoteutunee-seen johtaneita päätöksiä ja arvioitiin niiden tarvetta.