Kieli ajattelun ilmaisijana hoitamisessa ja hoitotieteessä

Ajattelu ja ajattelun ilmaiseminen ovat ihmisille luonteenomaista toimintaa.

Ajattelu ilmaistaan ajatuksina, ja niille tyypillistä on, että ne voivat irtautua ajattelijan mielestä (esim. kirjoitettuna paperille) ja tavoittaa toisten ihmisten tajunnan. Toisten tavoittaminen on mahdollista vain silloin, kun ajatukset on ilmaistu jollakin ymmärrettävällä tavalla. Tyypillinen tapa ilmaista ajatuksia on puhua tai kirjoittaa äidinkielellään. (Siitonen &

Halonen 1997, 20-24.) Kielenkäytöstä on erilaisia, jopa vastakkaisia näkemyksiä. Yksi näkemys on, että luonnollista kieltä käytetään suoraan ajattelussa, jolloin ”ajattelun työkieli” tai ”mentaalikieli” on sama kuin luonnollinen kieli eikä sitä tarvitse kääntää toisenlaiseen muotoon ajattelun ilmaisua varten. Kielellinen kommunikaatio ymmärretään silloin ajatusten suorana kommunikaationa. Toisen näkemyksen mukaan kielen pääasiallinen käyttö on kommunikaatio, eikä henkilö voi ajatella kommunikaatiokielellä, vaan hänen täytyy ajattelua varten kääntää kielensä lauseet ns. mentaalikielelle. Mentaalikieli ja ilmaistu kieli ovat tässä tapauksessa ainakin jossain määrin erilaisia. (Harman 1997, 336-358.)

Kieli on väline ilmaista ajatuksia ja saadaan aikaan tekoja.

(Siitonen & Halonen 1997, 30; Reed & Ground 1997, 142-143.) Ammattikieli on erilaista kuin arkipäivän kommunikaatiossa käytettävä kieli, ja sen tarkoitus on palvella asiantuntijoiden välistä kommunikaatiota.

Hoitotyöllä on oma kielensä, joka opitaan koulutuksessa, ammattikäytännössä sekä kirjallisuudesta. Ammattikieltä käytetään myös potilaiden kanssa toimittaessa, vaikka ammattikielen ja -slangin käyttöön sisältyy potentiaalisena eettinen ongelma: kieli ei ole kaikille ammatin ulkopuolisille helposti ymmärrettävää (Häyry & Häyry 1992, 151-152).

Potilas voi tällaisessa tilanteessa jäädä ilman tarvitsemaansa, ymmärrettyä,

171

tietoa. Toisenlainen ongelma syntyy tilanteessa, jossa ammattihenkilö ei ymmärrä potilaan käyttämää kieltä tai ilmaisuja.

Hoitotyön tilanteita käsitellään usein erilaisissa ryhmissä, jotka voivat olla hyvin heterogeenisia. Ne saattavat koostua esim. potilaista, omaisista ja eri hoito- ja muiden ammattien edustajista. Toistensa ymmärtämisen lähtökohtana on oltava yhteinen kieli. Ongelmallista kuitenkin on, että sanat eivät aina ole merkitykseltään selvärajaisia ja että niillä voi olla erilaisia merkityksiä eri ihmisille. Tämä vaatii erityisesti ammatillisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä täsmällistä käsitteiden määrittelyä. Käsitteillä on tärkeä merkitys kommunikaation luomiselle.

Käsitteellisen ajattelun avulla konkreettista havainnosta voidaan tehdä yleistyksiä. Se edellyttää käsitteiden, väitteiden ja päätelmien käyttöä.

(Siitonen & Halonen 1997, 31-34.) Kielen hallinta voidaan katsoa myös osaksi tietoperustaa.

Kliinisessä hoitotyössä kielenkäytöllä ja käsitteiden valinnalla on tärkeä merkitys sen vuoksi, että sanat voivat vahvistaa tai heikentää ihmisen voimavaroja esimerkiksi vakavan sairauden yhteydessä. Sanoilla voidaan antaa toivoa tai viitata toivottomuuteen. Toisten ihmisten kanssa työskentely ja erityisesti sellaiset tilanteet, jotka vaikuttavat heidän elämän ratkaisuihinsa edellyttävät sanojen merkitysten ja vaikutusten pohtimista.

Sanojen käyttö sisältää myös sekä eksplisiittisen että implisiittisen mahdollisuuden vallankäyttöön. Kielen avulla voidaan argumentoida, suostutella, osoittaa toiveita, nöyryyttää, hoitaa, parantaa ja protestoida sekä antaa myös käskyjä. (Reed & Ground 1997, 129). Kielellä voi ilmaista myös asenteita ja arvoja. On eri asia, puhutaanko potilaasta puhutaan ilmaisulla ”nilkkamurtuma huoneessa kaksi” kuin ilmaisulla ”huoneessa kaksi on nuori mies, jolla on nilkkamurtuma”. Wittgenstein on kuvannut kieltä peliksi, jota pelataan tietyillä säännöillä (Reed & Ground 1997, 135).

Hoitotieteen tehtävänä on myös tutkia hoitamiseen ja hoitotyöhön liittyvää kieltä. Tieteessä ja kliinisen hoitamisen kontekstissa käytettävät kielet eroavat toisistaan. Hoitotyön kieli on lähempänä yleiskieltä. Toisaalta hoitamisessa käytetään myös ammattiterminologiaa, joka on lainattu lähialoilta niiden tietoperustaa käytettäessä. Alan kieli voi siten vaihdella sen mukaan, mistä puhutaan. Tieteen kieli valitaan silloin kun puhutaan hoitotieteestä, tutkimuksesta ja tutkimusten tuloksista, mutta käsitteistö on erilaista puhuttaessa esimerkiksi työskentelyn edellytyksistä ja hallinnollisesta kontekstista tai hoitamiseen kouluttamisesta.

Hoitokoulutuksessa peruslähtökohta on kuitenkin kliinisessä hoitamisessa käytetty kieli. Näinkin monitasoinen kieli aiheuttaa mahdollisesti myös ymmärtämisongelmia.

Hoitamisen kieli eri tasoillaan on haasteellinen erityisesti ajattelun näkökulmasta. Kieli antaa ajattelulle ja myös kriittiselle ajattelulle välineet. Kun hoitamisen kieli, terminologia, käsitteet, rakenteet ja pelisäännöt ovat vielä suurelta osin tutkimatta ja avaamatta, on vaikea tutkia hoitajien ajatteluakaan.

172

osansa. Mutta millainen kielen rooli voi olla ajattelun ja tekemisen yhteydessä? Usein ajattelu ja tekeminen erotetaan toisistaan (Reed &

Ground 1997, 35), mutta kielellä, jolla ajattelua ilmaistaan, voidaan tehdä myös tekoja, esimerkiksi antaa käsky, jonka joku toinen toteuttaa. Ajattelu, tekeminen ja teot liittyvät toisiinsa. Kaikkea ajattelua ei ilmaista kielen avulla, ja siten ajattelu ja tekeminen näyttävät liittyvän myös ilman kieltä toisiinsa. Kieli on kuitenkin tärkeä väline ajatusten ilmaisemisessa myös tekemisen yhteydessä.

Teorian ja käytännön välisestä kuilusta puhutaan monissa hoitoalan kirjoituksissa. Kuilun nähdään suurelta osaltaan johtuvan siitä, että kliinisessä hoitotyössä, hoitotieteessä, koulutuksessa ja hallinnossa puhutaan eri kieltä. Hewison ja Wildman (1996, 754-761) kuvaavat teorian ja käytännön kuilua yhtenä suurista hoitotieteen huolenaiheista, mutta uudenlaisia ymmärryskatkoja on syntymässä hoitajien ja terveydenhuollon johtajien välillä. Sama on tilanne myös hoitamisen kliinisen käytännön ja koulutuksen välillä (Reed & Ground 1997). Kyse ei ole pelkästään kielestä, vaan arvoista toiminnan perustana. Hewison ja Wildman (1996, 757) kysyvätkin, että jos hoitamisen perusarvot nähdään pohjautuviksi yksilölliseen potilassuhteeseen, kuinka tärkeänä hoitotyön johtajat sitä pitävät, että toimintaa ohjataan monetaaristen arvojen pohjalta. Jos näin menetellään, voi syntyä konflikti hoitamisen arvojen ja rahaan liittyvien arvojen, kuten tuottavuuden kohottamisen, resurssikontrollin ja taloudellisten tulosten välillä. Onko näissä olosuhteissa sitten tilaa ajattelulle ja erityisesti kriittiselle ajattelulle ja sen ilmaisemiselle? Jos on niin, mihin sitä voi käyttää? Usein kriittistä ajattelua perätään vain silloin, kun toimintaa täytyy muuttaa ja muutoksen taustalla on odotuksena suurempi tuottavuus.

Pless ja Clayton (1993, 427) näkevät kriittisen ajattelun ja käytännön hoitamisen yhteyden syntyvän hoitotieteen kautta. Heidän mukaansa kriittinen ajattelu hoitamisen yhteydessä perustuu hoitotieteen logiikkaan ja erityisesti kliinisen hoitokäytännön tietoon, joten se on mahdollista löytää asiantuntijasairaanhoitajien toimintaprosesseista.

Kriittinen ajattelu voitaisiin heidän mielestään määritellä Carperin kehittelemien neljän tiedonalueen - empiirisen, eettisen, esteettisen ja henkilökohtaisen tiedon - avulla. Miten tämä tapahtuisi, jää kuitenkin avoimeksi kysymykseksi.

Kun pohditaan ajattelua ja toimintaa hoitamisen yhteydessä, tulee esiin myös kysymys siitä, että hoitaja on ajatellut huolellisesti toimintansa perusteita ja päätynyt tiettyyn toimintatapaan, mutta ei kuitenkaan toimi parhaaksi arvioimallaan tavalla. Kyse on siitä, miksi

173

ihminen toimii irrationaalisesti, vaikka olisi perusteltua toimia rationaalisesti. Miksi tällainen itsepetos on mahdollinen? Onko asennoituminen mahdollisesti tässä sama kuin tahto vai sääteleekö tahto asennoitumista ja erityisesti asennoitumisen ja kriittisen ajattelun esille tuomista? Kysymys koskee myös tahdon vapautta. Onko ihminen sidoksissa asennoitumistapaansa, vai voiko hän tahdollaan vaikuttaa siihen ja siten muuttaa sitä? Filosofian alueista teon ja toiminnan filosofia on kiinnostunut tämäntapaisista ongelmista ja pohtii determinismin ja indeterminismin ongelmia.

Determinismin yleisenä periaatteena pidetään, että kaikki maailman tapahtumat ovat seurausta edellä esiintyneistä syistä. Tahtokin voidaan palauttaa esimerkiksi fysiologisiin tapahtumiin, vietteihin, haluihin ja intohimoihin. Tahtominen näiden yhteydessä voitaisiin ymmärtää tajunnan tilana, jossa myönnytään tarpeiden tyydyttämiseen. Tahto liitetään yleisesti toimintaan. Deterministinen näkökulma tarkoittaisi tässä, että ihminen ei voisi vaikuttaa myöhempään asennoitumiseensa, vaan jo syntynyt tilanne jatkuisi edellisten tapahtumien määräämänä.

Indeterministinen näkökulma taas edustaa vastakkaista asetelmaa. Tahto on alkuunpanijan roolissa. Ihmisen uskomukset ja halut liittyvät toisiinsa, ja halujen voimakkuus on oleellinen toiminnan säätelijä. Halut eivät ole passiivisia tiloja vaan aktiivisia motivationaalisia tekijöitä; ne saavat ihmisen suuntautumaan niihin. Kaikkia haluja ei tosin voida täyttää, ja se, mikä halu täytetään, riippuu ihmisen eri halujen asteesta ja voimakkuudesta. Ensimmäisen asteen halut ohjaavat toisen asteen haluja.

(McNaughton 1991, 123-125.) Esimerkiksi halu pysyä mahdollisimman terveenä voi saada ihmisen kieltäytymään herkullisesta leivonnaisesta, joka tyydyttäisi mielihyvän tarvetta.

Indeterminismissä nähdään, että voidaan tahtoa myös vastoin viettejä, tarpeita ja haluja. Tällöin tahto on korkea-asteinen henkinen toiminto, jolle ei ole osoitettavissa fyysisiä kausaliteetteja. (Rauhala 1995, 136-142.) Indeterministinen näkemys on esimerkiksi kasvatuksessa ja myös hoitamisessa tärkeä. Ellei tahdonvapautta edellytettäisi, ei kasvatuksella ja ohjauksella olisi juuri sijaa. Ongelmallinen on tilanne, jossa henkilöllä on psyykkis-henkisten sidonnaisuuksien vuoksi rajoittunut tahdonvapaus. Vastaava on myös indoktrinoidun henkilön tilanne.

Heikkotahtoinen teko on McNaughtonin (1991, 121) mukaan irrationaalinen. Kun kriittisen ajattelun yksi välttämätön ehto on rationaalisuus ja Siegelin (1988) mukaan kriittinen ajattelu on jopa rationaalisuuden kanssa yhtenevä, ei kriittiseen ajatteluun tämän mukaan pitäisi kuulua heikkotahtoisuutta. Mutta koska hoitaminen perustuu moraalisiin arvoihin, ja kyse on toisen ihmisen hyvästä, ovat moraalinen heikkotahtoisuus ja siihen liittyvä toiminta tärkeitä tarkastelukohteita hoitotieteessä.

Hoitaminen on praktista toimintaa, joka edellyttää monenlaisia ajattelun taitoja. Jo Aristoteles puhui käytännöllisestä viisaudesta ja ajatteli,

174

toteuttaa ihmisen hyvää kaikissa toiminnoissa. Lisäksi oleellista on kyky päätellä, mitkä keinot johtavat oikean hyvän toteuttamiseen. Viisauteen liittyy konkreettisissa tilanteissa tärkeä oivallus oikean keinon valinnasta ja oikeiden tekojen tekeminen. Oikeat teot ovat mahdollisuuksia tiedon, tahdon ja voiman toiminnalle. Käytännöllinen viisaus on tiedon, intuitiivisen oivalluksen, moraalisen harjaantumisen ja tahdonvoiman yhdistelmä.

10.6 Kriittisen ajattelun välttämättömät ehdot ja kriittisen ajattelun