Dialektinen tutkimusote

Dialektinen tutkimusote on eräänlainen kombinaatio galileisesta ja aristoteelisesta traditiosta. Sen lähtökohtana on ajatus, että on yleisiä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia, jotka paljastuvat konkreeteissa historiallisissa tilanteissa. Kehitys etenee teesin, antiteesin ja synteesin prosessina. Jokaiselle ilmiölle on ominaista kaksi tilaa: suhteellisen levon tila ja muutoksen tila. Ilmiöt muuttuvat levosta muutoksen tilaan vastakohtien kamppailun myötä. (Hirsjärvi 1983, 39.)

Dialektinen tutkimusote on saanut vaikutteita Hegelin filosofiasta ja Marxin dialektisesta materialismista. Perusero marxilaisen ja

”varsinaisen” tulkinnallisen otteen välillä on tutkimuksen kohteessa.

Ensimmäisen kohteena on lähinnä yhteiskunta ja jälkimmäisen on yksilö tai pienyhteisöt, mutta kysymys on painotuseroista. Marxilainen hermeneutiikka painottaa yksityisestä ihmisestä riippumattomia merkityssisältöjä, ja sillä on vahvoja materialistisia piirteitä. (Niinistö 1983, 12.) Ihminen nähdään sosiaalisena eläimenä, joka elää yhteiskunnallisten lainalaisuuksien puristuksessa. Kieli on väline sosiaalisessa yhteisössä ja ilmaisee ajattelua. Ajattelua ja filosofiaa pidetään yhteiskunnallisena tuotteena ja koko kulttuurin nähdään palvelevan luokkaetuja. Puolueetonta tiedettä ja ajattelua ei nähdä olevan olemassakaan. (Saarinen 1998, 335.)

Marxilaisessa filosofiassa voidaan nähdä positivistisia piirteitä, kuten taipumus korostaa materialismia, strukturaalisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, ja etsiä lainalaisuuksia sekä muodostaa teorioita ja käyttämään kausaalisia selityksiä. Toisaalta marxilaisessa filosofiassa ja tieteessä on myös tulkinnallisen lähestymistavan aineksia. Näitä ovat mm. ihmisen aktiivisen, intentionaalisen ja tietoisen toiminnan korostaminen, hermeneuttisten menetelmien käyttö empiiristen ohella, pragmaattisuus, kantaaottavuus sekä kokonaisuuden ja vuorovaikutuksen korostaminen.

(Niinistö 1983, 13.)

Kriittiseksi teoriaksi kutsuttu suuntaus on eräänlainen yritys vastata kritiikkiin, jota on kohdistettu positivistiseen ja fenomenologis-hermeneuttiseen lähtökohtaan. Kriittisen teorian edustajat nojautuivat Aristoteleen kirjoituksiin ja praksiksen (”praxis”) he tulkitsivat tekemiseksi (”doing”) ennemmin kuin suorittamiseksi (”making”). Aristoteleelle käytännön taide (”practical arts”) kuten esimerkiksi etiikka, politiikka ja kasvatus, ei ollut eksaktia, vaan siinä oli nojauduttava jopa epävarmaan ja epätäydelliseen tietoon. Aristoteleen teoria viittasi näillä alueilla

63

käytäntöön, praksikseen ja siihen miten käytännössä tulisi toimia.

Rationaalisuus määriteltiin samalla tieteellisten sääntöjen noudattamiseksi, eikä siinä ollut sijaa luovuudelle eikä vapaalle kriittiselle ja arvioivalle otteelle. Samalla kyllä myönnettiin luonnontieteiden saavutukset ja merkitys (esim. tekniikan kehittyminen). Näin ollen dialektisen suuntauksen edustajien tehtäväksi jäi muodostaa klassisesta praksisnäkemyksestä modernin tieteen kanssa yhteensopiva käsitys. (Carr

& Kemmis 1986, 132-133.)

Kriittinen teoria on lähtöisin filosofien ja sosiaalitieteilijöiden muodostamasta ryhmästä, joka toimi Frankfurtissa ennen toista maailmansotaa. Tätä ns. Frankfurtin koulukuntaa yhdisti näkemys siitä, että voimakas positivismin leviäminen oli johtanut välineellisen rationaalisuuden lisääntymiseen ja kaikkien käytännön ongelmien näkemiseen teknisinä. Tämä puolestaan johti illuusioon objektiivisesta todellisuudesta, jota yksilöt eivät voineet kontrolloida tai johon he eivät voineet vaikuttaa omilla toimillaan. Frankfurtin koulukunta kehittikin teorian, jonka keskeinen ajatus on emansipoida, vapauttaa ihmisiä ohjatusta ajattelusta heidän oman toimintansa ja ymmärryksensä avulla. Keskeinen menetelmä vapauttaa subjekti oletettujen riippuvuussuhteiden vallasta on itsereflektio (Habermas 1976, 133). Termi ”kriittinen teoria” on tulkittu usealla tavalla. Se on nähty yrityksenä päästä puhdasoppisesta marksismista sekä väittelynä hermeneuttisesta filosofiasta. Se on nähty sekä kriittisen yhteiskuntatieteen lähtökohtana sekä positivismista ja tulkitsevasta yhteiskuntatieteestä poikkeavan teoria-käytäntösuhteen hahmottajana. (Carr & Kemmis 1986, 129-131.)

Habermasin teoria edustaa dialektista näkemystä, ja kriittinen yhteiskuntatiede liitetään usein hänen käsityksiinsä (esim. Carr & Kemmis 1986). Jürgen Habermasia pidetään tosin tavallisesti hermeneuttisena filosofina, joskin esimerkiksi Tuomela ja Patoluoto (1976, 118) katsovat, että tähän luonnehdintaan on liitettävä täsmennyksiä ja tuotava esiin se, että hänen ajattelussaan on paljon vaikutteita kriittisen teorian filosofiasta.

Kriittinen yhteiskuntatiede sisältää kriittisiä teoreemoja, jotka ovat väitelauseita yhteiskunnallisen elämän luonteesta ja menettelytavoista, ja totuus merkitsee sille, että teoreemojen tulee olla analyyttisesti koherentteja ja avoimia todisteiden avulla tapahtuvalle arvioinnille. Väitteiden totuuden arviointi voi tapahtua ainoastaan avoimessa keskustelussa. (Carr &

Kemmis 1986, 146.)

Kriittinen teoria on muodostunut kriittisen prosessin tuloksena (Carr & Kemmis 1986, 144). Siinä tiedon nähdään muodostuneen ihmisen tarpeiden mukaan, jolloin se on muokkautunut historian ja sosiaalisten olosuhteiden myötä. Tietoa ei koskaan nähdä ympäristöstään irrallisena mielen tuotteena. Habermasille tieto on tulosta ihmisen aktiivisuudesta, ja sen keskeisenä motivaation lähteenä ovat olleet luonnolliset tarpeet ja intressit. Tiedon intressit ovat transsendentaalisia tai apriorisia siinä

64

ihmisten tiedonhalua, joka edistää tekniseen luonnon objektien hallintaa.

Tieto on instrumentaalista ja sisältää usein tieteellisiä, lähinnä kausaalisia selityksiä. Toisen, käytännöllisen ns. praktisen tiedonintressin, lähtökohta on hermeneuttinen traditio. Se on luonteeltaan ”kommunikatiivista toimintaa” ymmärtävää. Tarkoituksena on ymmärtää toisia ja tavoittaa sosiaaliset merkitykset. Kolmas, emansipatorinen tiedonintressi korostaa sellaista itsensä ymmärtämistä, johon käytännöllinen tiedonintressi ei yllä.

Se vaatii menemään subjektiivisiin merkityksiin asti. Emansipatorisen tiedon keskeisiä tavoittamismenetelmiä ovat itsereflektio ja itseymmärrys.

Kriittinen sosiaalitiede nähdään olennaisena emansipatorisen tiedon saavuttamisessa. (Carr & Kemmis 1986, 134-136; Habermas 1976, 118-141; Habermas 1987.)

Kriittisellä otteella nähdään yhteiskuntatieteessä olevan teorian ja käytännön suhteessa kolme erillistä funktiota. Ensimmäinen funktio on muodostaa tieteellisen keskustelun kestäviä kriittisiä teoreemoja ja laajentaa niitä. Kriittiset teoreemat ovat sosiaalista elämää koskevia propositioita. Väitteiden hyväksyttävyyden kriteerinä on niiden totuus, jolla tarkoitetaan sitä, että kriittisten teoreemojen täytyy olla analyyttisesti koherentteja ja kestää todisteiden valossa tapahtuva tarkastelu eri konteksteissa. Totuuden tutkinnan nähdään olevan mahdollista vain vapaan keskustelun olosuhteissa. Toinen funktio on ”valaistumisprosessien”

organisoiminen, jossa kriittisiä teoreemoja sovelletaan ja testataan reflektiossa, joka tapahtuu toimivissa ryhmissä. Valaistumisprosessi on inhimillistä, sosiaalista ja poliittista aktiivisuutta, samalla kun se on myös ryhmän oppimisprosessi. Valaistumisen kriteerinä on, että näkemykset ovat autenttisia yksilöille ja kommunikoitavia ryhmän kanssa. Tämä vaatii yksilöiden totaalista sitoutumista sovittuihin lähtökohtiin ja reflektiiviseen keskusteluun. Kolmas funktio on toiminnan orgranisoiminen, joka käsittää sopivien strategioiden ja taktisten kysymysten ratkaisun sekä käytännön johtamisen. Toiminnan organisoinnin arviointikriteerinä on, että päätökset ovat niin harkittuja, että mukana olevat voivat toteuttaa toimina joutumatta alttiiksi tarpeettomille riskeille. (Carr & Kemmis 1986, 146-147.)

Kriittisen teorian mukaisen kehityksen edellytyksenä on avoin ja vapaa keskusteluilmapiiri. Yhteisön jäsenet päättävät mitä tehdään ja mihin suuntaan edetään. Tällaisessa yhteisössä periaatteessa jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet vaikuttaa. Todellisissa tilanteissa, kuitenkin yhteisön päätös toimia yhdellä tavalla jo uhkaa yksilöiden integriteettiä.

Näin ollen teoria edellyttää, että toiminnasta on päätettävä huolellisesti ja harkitusti. Jäsenten on oltava valmiit hyväksymään päätökset ja sitoutumaan niihin. Tämä edellyttää demokratiaa. (Carr & Kemmis 1986, 148.)

65

Kriittisen yhteiskuntatieteen ja kriittisen teorian epistemologia on konstruktivistista, ja siinä tieto nähdään teorian ja käytännön aktiivisen muodostuksen ja uudelleenmuodostuksen prosessina, jossa toimintaan osallistujat ovat tiedon muodostajina. Luonnontieteen ”objektiivista”

tutkimusta tekevä tutkija samoin kuin tulkitsevan tutkimusotteen omaava observoija voivat toimia ainoastaan apuna organisaation itsereflektiossa, mutta he ovat ulkopuolisia. (Carr & Kemmis 1986, 148-149.)

Tutkimusmenetelmistä toimintatutkimus täyttää dialektisen tieteenfilosofisen otteen vaatimukset ainakin osallistumisen ja yhteistyön osalta. Alun perin Kurt Lewinin luoma ’action research’ kuvattiin suunnitteluksi, faktojen löytämiseksi ja toimeenpanoksi. Toimintatutkimus on yhdenlaista itsereflektiivistä tutkimusta, jonka tekevät tutkimukseen osallistuvat itse. Sen päämääränä on tavallisesti parantaa rationaalisuutta, perustaa oma toiminta ja tarkentaa omaa käsitystä toiminnasta ja erilaisista tilanteista, joissa käytäntöä toteutetaan. Päämääränä on myös olla koko ajan tutkimuksessa mukana. Kyseessä on itsereflektiivinen spiraali, joka muodostuu suunnittelusta, toiminnasta, havainnoinnista ja reflektoinnista.

(Carr & Kemmis 1986, 162-163.)

Lähtökohdan ja tutkimusotteen kritiikki

Dialektista otetta on kritisoitu siitä syystä, että kriittisessä yhteiskuntatieteessä ja kriittisessä teoriassa ei määritellä kriittisyyden käsitettä. Näin ollen epäselväksi jää, mitä kriittisyydellä tarkoitetaan.

Pyritäänkö sillä perusteiden hakemiseen ja sitten perusteltuihin näkemyksiin ja tarvittaessa perusteltuihin muutoksiin vai johonkin muuhun? Mikä on kriittisyyden kohde, ja kuinka itsekriittinen kriittisen teorian ja kriittisen yhteiskuntatieteen näkemys on? Voidaan kyllä puhua emansipaatiosta ja itsereflektiosta, mutta ne eivät välttämättä ulotu itse teorian analyysiin. Toisaalta myös kriittinen yhteisö, jonka on tarkoitus keskustella ja tehdä päätöksiä, voi sokeutua joillekin asioille. Usein epäjohdonmukaisuuksien ja sokeutumisen havaitsemiseksi tarvitaankin uudenlainen näkökulma ja jopa yhteisöstä poistuminen tai ulkopuolinen arvioitsija.

Myös Habermasin teoria on ollut usein kritiikin kohteena.

Gadamerin mielestä Habermasin näkemys hermeneuttisesta ymmärryksestä on liian rajoittunut. Gadamer pitää tulkitsevaa otetta parhaana tapana ymmärtää sosiaalista elämää. Habermasin teoriaa on kritisoitu myös sen sisältämistä tietoteoreettisista ristiriitaisuuksista. Esimerkiksi tiedonintressien asema on epäselvä, ja pohdintaa, ovatko ne enemmän empiirisiä vai ne transsendentaalisia ja sijoittuvatko ne inhimillisen historian ulkopuolelle? Kolmanneksi Habermasin teoriaa on kritisoitu siitä, että se ei selvennä kriittistä sosiaalitiedettä, vaan enemmänkin pohtii sen

66

(society) kritiikkiä. (Carr & Kemmis 1986, 150-152.)

4.2.4 Erilaisten näkemysten ja tutkimusotteiden yhdistäminen,