Prosessin päätteeksi, esitysten jälkeen päätimme keskustella kokemuksistam-me. Keskustelussa kulminoitui moni koettu seikka, mutta sen seurauksena il-meni myös monia uusia asioita. Kaksi tanssija-koreografia, peili toinen toisellensa, keskustelevat seuraavassa avoimesti toisilleen – ja lukijalleen.
Jaana/puheesta fyysisyyteen:
Ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen on, että minä koin meidän lähtökohdat hyvin erilaisiksi. Sä rupesit aika nopeasti strukturoimaan ja hahmottamaan sitä kautta entisistä töistä, jotka on ollut sulle toimivia. Mä lähdin liikkeelle siitä, että halusin olla ja improvisoida ja sitä kautta lähestyä sitä. Sit sen jotenkin niin kuin keskustelun seurauksena tai sen ansiosta me löydettiin yhteisiä työskentely-tapoja ja se oli merkittävä havainto. Keskustelun avulla ymmärrettiin, mitä ol-tiin tekemässä. Sitten se prosessi oli käänteinen verrattuna siihen, mitä oli aikai-semmin tehty. Oli ensin paljon vuoropuhelua, keskustelua ennen kuin alettiin fyysisesti tekemään. Että niinpäin. Tavallaan tuli semmoinen elämys, että se mistä puhutaan se niin kuin fyysistyy. Nää on semmoisia hyvin laajoja omakohtaisia kokemuksia tosta prosessista. Ajattelemisen ja tekniikan yhdistäminen.
Riitta/lähtökohta:
Periaatteessa työtapa tai työtapa. Mä en niin ajatellut sitä alussa, mikä on kunkin lähtökohta. Mä ajattelin tietysti rekonstruktion Gabrielasta lähtökohdaksi. Se on jo jollakin tapaa olemassa. Prosessin rekonstruoiminen olisi ollut täysin mahdotonta, mutta sen löytäminen, miten me nyt työskenneltäisiin, että on joku kuva päässä. Mä oon kuvallinen tyyppi. Mä oisin varmaan paljon parempi kuva-taiteilija. Mä ajattelen sen näön kautta hirveästi ja se on mun töissäni vahvoin elementti yleensä. Sitten vasta voin puuttua, kun mä näen sen asian, kun teh-dään yhdessä. Mulle olisi selkeämpää joko tanssia tai koreografioida. En tarkoi-ta, että ne sinällään olisivat eri asioita vaan saman asian eri puolia. Miten mä itse toimin tai mikä on mulle mielekkäintä. Mä näin sen niin selvästi, kun mä tein Naisen kyynär 2:n, että semmoinen henkilökohtainen kokemus, mielekkyys oli
siinä, vaikka mä istuinkin koreografina siinä. Se oli mulle kaikesta antavinta.
Jaana/uppoutuminen:
Itse asiassa tässä vaiheessa tätä prosessia mä oon ihan lahjakkaasti unohtanut sen lähtökohdan. Mä oon uppoutunut siihen tekemiseen. Mulle uppoutuminen ja oleminen aina prosessin senhetkisessä vaiheessa aikaansaa huomaamaan, että onhan tässä viitteitä aikaisempaan. Mulle oli joku, mä itse asetin sellaisen teh-tävän tän prosessin aikana, että jos voisi olla mahdollisimman vähän tukeutumatta omiin vanhoihin työskentelytapoihin vaan olemaan avoin tälle prosessille. Mä jotenkin pyrin siihen, että en ota ensisijaisesti omia maneereja käyttöön. Ai-nakin hetkittäin mulla oli semmoinen olo, että mä olin jotenkin tyhjä aikaisem-mista oaikaisem-mista tavoistani. Minkälaista kehittyy dialogissa? Siinä mielessä hyvä prosessi, että ei kaiva semmoisia hyväksi koettuja malleja käyttöön.
Riitta/metodikeskeisyys:
Mä olen periaatteessa... mun viimeaikainen ”väite” on, että kaikki keinot ovat este: todellinen kohtaaminen tapahtuu vain siellä, missä kaikki keinot ovat sortuneet (Buber 1995, 34). Mua ärsyttää metodikeskeisyys ja mikä vaikutus sillä metodilla on: se on manipuloiva. Yksi asia, mitä mä puran sulle on metodin manipulatiivinen käyttö.
Jaana/kokonaisvaltaisuus:
Jos mä puhun nyt hyvin henkilökohtaisella tasolla kuinka me kohdattiin ihmisinä, mikä tietysti aina menee siihen prosessiin ja siihen teokseen mukaan, tiettyä semmoista, että meillä oli kovasti etsintää semmoisten yhteisten työskentely-tapojen löytämiseksi ja hyvin vahvan motivaation, ja se on toteutunutkin. Mutta se manipulaatio ei jotenkin tunnu… Mutta me ollaan oltu hyvin lähellä tän tekemi-sen aikana. Se on ollut emootioiden ja psykologian tasolla ja sitä me ollaan molem-mat hetkittäin käytetty (naurua). Kumminkin me ollaan siinä työprosessissa pys-tytty tekemään töitä. Että kummallakin on ollut tietoisella tasolla ei-manipuloiva ote. Et jos on tullut siihen niin se on ollut henkilökohtaisella, intiimillä persoona-tasolla. Aika jännää. Ehkä tämä on ollut aika tosi prosessi siinä mielessä, että on ollut hyvin kokonaisena läsnä. Ei ole ollut mahdollista olla vaan semmoinen am-matillinen minä. Vaan kokemus hyvinkin intiimillä ja henkilökohtaisella tasolla ja se prosessi on sitten edennyt sitä kautta. Mä huomasin just, kun ajattelin eilen, että mä olen aika tyhjä nyt. Mun on pitänyt olla sen verran kokonaisena tässä, että
kyllä mulla on tyhjä olo. Onko se positiivista, negatiivista, kumpaakin? Mielellään sen sanoisi, että jotakin on tehty.
Riitta/tyhjyys:
Tyhjyys näkyy sillä tavalla, että se muuttuu se tekeminen esityksessä sellaiseksi, että ei näe itseään ulkoapäin siinä. Miten meni? Se on kauhean vaikea kysymys. Se on sama kuin kysyisi, että miten sä voit. Niin. Se on tärkeää löytää semmoinen tila siinä esityksessäkin, että se ei ole just vaan sitä esittämistä, että niin kuin esite-tään. Itselleni eniten sitä esittämistä tuli neliössä ja esikaravaanissa, jotka on kai-kista pelkistetyimpiä. Ne on toiminut parhaiten, koska niitä tavallaan pelkää, ne on niin pelkistettyjä ja sitten niitä tekee niin ”pure movement” pohjalta.
Jaana/turvaverkko:
Me oltiin menossa siihen suuntaan, että me oltais voitu alkaa tekee tiukkoja ra-kenteita. Oltais tehty semmoinen tie, turvaverkko tai kartta. Mutta sitten siinä tapahtui niin ku se prosessi, me alettiinkin jonkun muun tekemisen tai koke-misen kautta tekemään sitä. Kumminkin se painottui siihen, että se ote siihen esittämiseen ei ole turvattu tai koodattu, joka antais vaan yhden mallin meille.
Yksi iso asia prosessissa oli suhde muusikkoon. Miten me sitten avattiin ja otet-tiin muusikko mukaan siihen meidän maailmaan. Ei heti alusta ja lyhkäsimmissä periodeissa. Mitäköhän siinä sitten tapahtui. Sakarin lähtökohta oli improvisa-torinen, se ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Riitta/rakenne:
Kuitenkin meillä kaikilla oli jonkinlaisen rakenteen löytäminen päämääränä, ettei se mennyt vapaaksi improvisaatioksi.
Jaana/rakenne:
Aluksi itse kullakin ja kaikilla yhdessä oli tarve löytää joitakin rakenteita, josta päästä alkuun. Ja sitten, kun oltiin löydetty ne, niin pystyimme toimimaan väl-jemmin ja rakenteet saivat muuttua. Alussa me tietysti asetettiin niitä tilanteita ja rakenteita, jotta ei olisi mennyt niin paljon aikaa, jotta oltaisiin päästy käsiksi siihen maailmaan. Teimme myös sopimuksia maailmasta, jota kohtaan oltiin me-nossa.
Riitta/lähestymisero:
Siinä oli semmoinen lähestymisero, että toinen lähtee pienemmästä suurem-paan ja päinvastoin ja jotakin siltä väliltä. Se on yksi tapa ymmärtää tekemistään, miten toimii. Mulle on vaikea tehdä yhtä pientä kohtaa hirveän kauan, koska mä näen kokonaisuuden aika pian. Päämäärä sinällään ei ole eri.
Jaana/omin tapa:
Mutta jos pelkistää, mikä on omin tapa, niin mulle se on pienemmästä suurem-paan ja sulla laajoista kaarista pienempään. Käytännössä oli se tilanne, että sä sanoit, että nyt mennään läpimeno ja vaan läpimenoja. Silloin mä sanoin, että tehdään hitaammin niitä kohtauksia ja ollaan niissä. Jollakin tapaa pystyimme hyväksymään toisissamme ratkaisumalleja, jotka tyydytti molempia. Mun mie-lestä meillä oli kummallakin vahva motivaatio viedä prosessia eteenpäin, että me oltiin pystyviä löytämään tilaa toisille, jotta se prosessi menisi eteenpäin. Ei oltu aina niin herkillä sen oman tilan saamisen kanssa.
Riitta/käsitys tekemisestä:
Voisihan sitä tehdä toisellakin tavalla. Sulle vois olla terveellistä tehdä suurem-masta pienempään ja mulle päinvastoin. Me jäätiin pienemmästä suurempaan.
Eihän me tehty eka läpimeno kuin vasta päivää ennen Outokummun enskaria.
Mun kokemus oli, että me tehtiin kauhean kauan jotain palasia. Sitten esityksen kaari ei mun kokemuskentällä näyttäytynyt. Vaikka se voi laajentua ja muuttua.
Omaa kokemusta vastenhan mä peilaan sitä työskentelyä ja esitystä. Ennakkojen jälkeen sain vasta käsityksen, mitä ollaan tekemässä.
Jaana/hahmottaminen:
Sanotaan, että mulla ei ole pyrkimystä saada käsitystä kokonaisuudesta ennen kuin mä hahmotan eri alueita ja sitten vasta mulla on motivaatio hahmottaa sitä kokonaisuutta.
Riitta/läpi jutun eläminen:
Mä taas hahmotan kokonaisuuden siksi jutuksi, jonka läpi elän. Siellä on sitten mahdollisuus mennä eri suuntiin. Ihmisen ei tarvitse loputtomiin muuttua. Se on kuitenkin joku rajaus tai näkökulma, mistä milloinkin tarkastelee asioita.
Siinähän muuttuu joka tapauksessa koko ajan.