Suurin osa kielitieteellisistä tieteellisten diskurssien tutkimuksista on käsitellyt kirjoitettuja diskursseja: tieteellistä artikkelia ja nimenomaan eksperimentaalisen tutkimusraportin rakennetta. Yhtenä tieteellisten artikkeleiden perusominaisuu
tena onkin pidetty rakenteellista konventionaalisuutta. Tekstit rakentuvat tiettyjen peruselementtien varaan (esim. johdanto, menetelmät, aineisto, tulokset, pohdinta) ja esimerkiksi johdanto- ja päätäntöosia on kuvatta ns. siirtorakenteen avulla (ks. esim. Swales 1981, Dudley-Evans 1986). Tekstien rakenne on ollut pääasiallinen kiinnostuksen kohde myös niissä tutkimuksissa, joissa on kuvattu tekstin argumentaatiotapoja (ks. esim. Swales & Najjar 1987, Clyne 1987, Crookes 1986, Mauranen 1993, Gunnarsson 1993). Puhuttuja akateemisia tekstejä sen sijaan on tutkittu vähemmän. Tutkimuksen kohteena ovat tällöin olleet tyypillisesti luennot joko rakenteelliselta kannalta (ks. esim. Montgomery 1976, Coulthard & Montgomery 1981) tai tyylillisten ominaisuuksien kannalta (esim.
Chafe 1986, Chafe & Danieleviczs 1987).
Viime aikoina tutkijoita ovat erityisesti kiinnostaneet kirjoittamiseen liittyvät kulttuurierot (ks. esim. Clyne 1991, Clyne et al. 1988, Connor & Kaplan 1987, Grabe 1987, Kaplan 1972, 1987, Schröder 1986b, Korhonen & Kusch 1989, Punkki & Schröder 1989, Gnutzman & Oldenburg 1991, Ylönen et al. 1989, Taylor & Tingguang 1991). Kontrastiivisten tutkimusten lähtökohtana on ajatus
16
siitä, että esimerkiksi odotukset viestintätilanteiden etenemisestä, sisältöjen ja aiheiden valinta, tekstien rakentamistavat, argumentaatiokeinot ja tyylivalinnat eivät ole universaaleja vaan kulttuurisidonnaisia (ks. esim. Schröder 1992, 1993, 1995). Kulttuurierot kirjoittamistavoissa voivat aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kääntämisessä (Markkanen & Schröder 1989).
Vaikka kulttuurin käsite laajentaakin tutkimusperspektiiviä, on suurin osa kontrastiivisistakin tutkimuksista käsitellyt nimenomaan tekstirakenteiden eroja.
Esimerkiksi Mauranen (1993) vertaili suomalaisia ja angloamerikkalaisia tieteelli
siä tekstejä ja havaitsi selviä teksti- ja argumentaatiorakenteisiin liittyviä eroja niiden välillä. Suomalaisille teksteille oli mm. tyypillistä tietty implisiittisyys sekä tekstin rakenteen että argumentaation etenemisen osoittamisessa. Suomalai
set kirjoittajat eivät tuoneet tekstin pääideaa yhtä selkeästi esiin ja lykkäsivät sen esittämistä myöhemmäksi kuin angloamerikkalaiset kirjoittajat. Mauranen (1993, 258) luonnehtiikin angloamerikkalaista tekstiä lukijaystävälliseksi ja mark
kinoivaksi ja suomalaista tekstiä "runolliseksi", koska se jättää lukijan tulkinnalle suuren vapauden ja esittää kirjoittajan omat ajatukset verhotusti. Suomalainen kirjoittaja näyttää Maurasen mukaan kirjoittavan älykkäälle ja kärsivälliselle lukijalle, angloamerikkalainen taas vähemmän asiantuntevalle ja kiireiselle lukijalle.
Kirjoittamisen konventiot ohjaavat myös tekstien lukijoita siten, että tuttuja konventiota noudattavia tekstejä pidetään rakenteeltaan selkeämpinä ja helpom
min ymmärrettävinä kuin vierasta konventiota noudattavia tekstejä. Lukijoilla on siis oman kulttuuritaustan synnyttämä skeema tieteellisestä tekstistä. Skee
mat saattavat ohjata kirjoittajia myös silloin, kun he kirjoittavat vieraalla kielellä.
(Clyne 1981, 1987, Clyne et. al. 1988, Taylor & Tingguang 1991, Mauranen 1993, Ventola & Mauranen 1990.)
Akateemisen diskurssin konventiot vaihtelevat siis eri kulttuureissa ja kieli
alueilla aivan samalla tavalla kuin muutkin viestinnän tavat ja normit. Lisäänty
vä kansainvälistyminen ja englannin kielen valta-aseman korostuminen tieteen kielenä saattavat kuitenkin vaikuttaa yhtenäistävästi ainakin tieteelliseen kirjoittamiseen.
Monien kulttuurieroja tarkastelevien tutkimusten ote on ollut lievästi normatiivinen: katsotaan, miten tekstit noudattelevat tiettyjä säännönmukai
suuksia esimerkiksi tekstuaalisessa rakenteessa ja vertaillaan eri kulttuurien tekstejä. Useimmiten näiden tutkimusten tuloksena on ollut, että angloamerikka
laiset kirjoittajat noudattavat enemmän tiettyä tekstirakennetta tai argumentoin
titapaa ja suomalaiset vähemmän. Lopputuloksena on helposti se käsitys, että suomalaisten tekstit ovat huonompia kuin muiden. Mittatikuksi asetetaan aina vieraan kulttuurin malli, useimmiten angloamerikkalainen tapa. Tämä näkökul
ma tulee tietysti ymmärrettäväksi, mikäli httkimusta on tehty nimenomaan vieraalla kielellä kirjoittamisen opetuksen tueksi.
Melko lohduttoman kuvan suomalaisesta tieteellisestä diskurssista antaa esimerkiksi seuraava kontrastiivisen tutkimuksen perusteella tehty päätelmä:
"Tämän melko eristyneen kielen avulla on helppo todistaa, miten vieraiden kulttuurien, erilaisten tieteellisten paradigmojen ja vieraan kielen vaikutukset katoavat diskurssista. Suomen kielessä ei toistaiseksi ole havaittavissa merkkejä tyypillisistä omakulttuurisista tekstintämismuodoista, eikä intellektuaalisesta
tyylistä, joten Galtung (1983, 333) voi myös olettaa, että Pohjois-Euroopassa on olemassa tietty 'sekatyyli', joka muodostuu pääasiassa 'saksonisesta' ja 'teutoni
sesta' tyylistä" (Schröder 1992, 179). Tämä oman tieteellisen tyylin puute voi selittyä tietysti silläkin, että suomalaiset tyylilajit yleisemminkin ovat esimerkiksi Saukkosen (1984, 15 - 16) mukaan vierasta vaikutusta.
Suomalaisen tieteellisen kirjoittamisen ja varsinkin puhumisen tavoista on kuitenkin olemassa varsin vähän tutkimusta, jonka lähtökohtana olisi suomalai
sen puhekulttuurin ominaispiirteet. Epäsuorasti tietoa on saatavissa kirjoittami
sen oppaista, vaikka niistäkin suuri osa on kirjoitettu vastaavien ulkomaisten oppaiden malliin. Ohjeet perustuvat pääosin kirjoittajien omiin havaintoihin ja kokemuksiin. Tieteellisten tekstien ominaisuuksiin sanotaan kuuluvan mm.
passiivin käyttö, ensimmäisen persoonan pronominien karttaminen, abstraktin substantiivin ja verbin yhdistelmien yleisyys. Oppaiden ohjeet voidaan lukea käänteisesti siten, että ne kertovat tieteellisen kielenkäytön konventioista ja ovat siten ns. julkilausuttuja tieteellisen raportoinnin pelisääntöjä.
Suomalaista tieteellistä tekstiä on tutkittu lähinnä tekstin tyylilajin näkö
kulmasta. Esimerkiksi Saukkosen (1984, 36 - 42) mukaan tieteelliselle tekstille on ominaista pyrkimys mahdollisimman tarkkaan yksiselitteisyyteen vetoamalla älyyn, erittelyyn ja erikoistietoon. Tämä näkyy mm. täsmällisten termien käytössä. Tieteellinen teksti ei sisällä mielipiteitä eikä pyri vaikuttamaan vastaanottajan toimintaan. Tieteellinen teksti muistuttaa taiteellista tekstiä siinä mielessä, että molemmat pyrkivät kuvaamaan todellisuutta epäsuorasti, vaikka kuvauksen tapa onkin erilainen. Taiteellinen teksti lähtee liikkeelle yksityiskoh
dista, jotka edustavat yleistä, tieteellinen teksti taas yleisestä, joka edustaa yksityistä. Tieteellinen teksti esittää todellisuutta kuvitteelliseksi järjestelmäksi muokaten. Tieteelliselle tekstille onkin Saukkosen mukaan ominaista abstrakti
suus, staattisuus ja objektiivisuus, jotka tulevat esiin mm. tekstien sanastossa ja rakenteessa. "Tieteellinen tyyli on sormella osoittavan eksplisiittistä ja temaatti
sia yllätyksiä ja moniselitteisyyksiä ja jäsentelemättömyyttä sallimaton" (Saukko
nen 1984, 49).
Tyylilajien luokituksen apuna on käytetty mm. tilastollisia jakaumia erityyppisten tekstien sanastosta. Esimerkiksi Saukkosen (1984) mukaan tieteelli
selle tyylilajille ovat tyypillisiä abstraktit ja staattiset verbit (esittää, osoittaa, tarkoittaa), objektiivista ominaisuutta osoittavat adjektiivit (ensimmäinen, mahdolli
nen, yleinen), älyyn perustuvat abstraktit substantiivit (asia, osa, tapa, tulos, yhteys), epämääräiset ja abstraktit pronominit (muu, sama, jokin, eräs), esittelevät ja analysoivat konjunktiot ja adverbit (tai, kuten, yleensä, kuitenkin). Tieteellinen tyyli eroaa myös lauserakenteeltaan muista tyylilajeista. Tieteellisille teksteille ovat tyypillisiä pitkät virkkeet, joka-relatiivilauseet, rinnasteiset lauseet ja pitkät nominaalirakenteet. Tässä 1960-luvulla kerätyssä korpuksessa tieteellis-teoreetti
siin teksteihin kuului myös monenlaisia tietokirjoja, jotka Saukkosen mukaan (1984, 62) edustivat paremminkin tiedotustyyliä kuin teoreettista tyyliä. Tämä voi olla selitys siihen, että tilastollisesti tarkasteltuna tiedotustyyli ja tieteellis
teoreettinen tyyli muistuttivat Saukkosen tutkimuksessa paljon toisiaan (ks.
esim. taulukkoa Saukkonen 1984, 177).
Lingvististen tekstirakenteisiin ja muoto-eroihin keskittyvien tutkimusten taustalta on nähtävissä ajatus tieteellisten tekstien tuoteluonteesta: tekstit ovat muotoja ja rakenteita, objekteja, joita kuvataan sellaisenaan valmiina tuotteina.
Kun tehdään kyllin monista teksteistä pinta-analyysi niin saadaan jotain tietoa siitä, millaisia tekstit ovat. Vastauksia kysymykseen, miksi tieteelliset tekstit ovat sellaisia kuin ovat, ei sen sijaan suomalaisessa kielitieteellisessä tutkimuksessa juuri ole pohdittu. Miksi-kysymykseen vastaaminen vaatiikin laajempaa näkö
kulmaa ja monitieteistä lähestymistapaa. Esimerkiksi Schröderin (1992) mukaan lingvististä analyysiä olisikin täydennettävä tieteenfilosofian, hermeneutiikan, tieteen sosiologian, psykologian ja kulttuurienvälisen viestinnän näkökulmilla ja metodeilla.
Tieteellisen viestinnän muotoihin ja tapoihin ovat Schröderin (1986b, 1992) mukaan yhteydessä monet eritasoiset ja -laajuiset ilmiöt. Kirjoittajan toimintaan vaikuttavat hänen konkreettis-historiallinen taustansa, kulttuuri ja yhteiskunta, muut ekstralingvistiset tekijät kuten tieteenhaara, paradigmat ja asiantilat, diskurssiyhteisön ominaispiirteet, viestintätilanteen ominaispiirteet, kielelliset tekijät ja yksilön persoonaan liittyvät tekijät, jotka ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään. Viime aikoina myös lingvistisissä tutkimuksissa onkin laajennettu näkökulmaa tieteenalan tai paradigmojen tekstieroihin (ks. Schröder 1992, Kusch
& Schröder 1989, Korhonen & Kusch 1989) tai tieteenalan kehityksen eri aikakausiin (Bazerman, C. 1984b, 1988, Dudley-Evans & Henderson 1993, Ylönen et al 1989, Ylönen 1993a, 1993b, Valle 1993). Tutkimukset osoittavat selvästi, että tieteellisen tekstin piirteet ja kirjoittamisen tavat eivät suinkaan ole muuttumattomia tai yhteneväisiä eri tieteenaloilla.
Sosiologian alalla tehdyt tieteellisen diskurssin tutkimukset lähestyvät ongelmaansa eri suunnasta kuin perinteiset kielitieteelliset tutkimukset, mikä on tietysti seurausta diskurssikäsitteen erilaisuudesta. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena ovat ennen muuta olleet tieteen tekemiseen ja raportointiin liittyvät taustatekijät ja toimintatavat, joita on selvitetty mm. haastattelututkimusten ja observoinnin avulla. Tieteensosiologian alalla on peruslähtökohtana ollut konst
ruktionistinen käsitys kielen ja yhteisöjen suhteesta. Konstruktionistisesti suuntautuneiden tutkimusten keskeisenä tavoitteena on ollut nimenomaan tieteellisen tiedon rakentuminen. Tieto ei kumpua suoraan ja itsestään selvästi tutkimusprosessista vaan se konstruoidaan tiedeyhteisössä (ks. esim. Knorr
Cetina 1983, Solomon & Ziman 1994). Tästä seuraa, että tieteellisten tutkimusten raportointikaan ei ole puhdasta, objektiivista tulosten kirjaamista sellaisenaan, vaan ennemminkin strategista esitystavan harkintaa ja tekstien muokkausta
"tieteelliseksi".
Tieteellinen kirjoittaminen on osa tutkimusprosessia, joten kirjoittaminen tavallaan alkaa jo ennen kuin tutkija istuu koneensa ääreen ja alkaa tuottaa tekstiä. Perinteinen tieteellinen artikkeli, varsinkin kokeellisen tutkimuksen raportointi noudattelee tutkimusprosessin vaiheita, vaikka tekstiin ei kirjatakaan kaikkia tutkijan sivupolkuja. Esimerkiksi Latour ja Woolgar (1979) kuvaavat biokemistien tutkimustyötä prosessina, jossa laboratoriotyön tulokset yksityis
kohtaisesti muunnetaan tekstiksi. Tässä mielessä laboratorio on ikään kuin tieteellisen tiedon tuottamiseen erikoistunut tehdas, jossa raakamateriaali työste
tään tieteellisiksi tuloksiksi. Tutkijat myös ennakoivat
laboratoriokeskusteluis-saan lukijoidensa mahdollisia vastaväitteitä ja työstävät tekstiään sopivaksi tulevaa arviointia varten.
Tutkimuksissa, joissa on seurattu tutkimusryhmien toimintaa, tieteellisen artikkelin tai apuraha-anomuksen rakentamista, on selvästi havaittu, ettei tekstin kirjoittaminen ole vain objektiivista faktojen raportointia. Prosessiin liittyy monenlaista tietoista harkintaa esimerkiksi siitä, miten tulokset on viisainta esittää, keihin on viisainta viitata ja miten dokumentti on parasta rakentaa.
Tämäntyyppisissä tutkimuksissa tietoa on kerätty havainnoinnin, haastattelujen ja laboratoriomuistiinpanojen ja tieteellisten tekstien analyysin avulla ( esim.
Knorr-Cetina 1981, Gilbert & Mulkay 1984).
Latour ja Woolgar (1979) kuvaavat biokemiallisen tutkimusryhmän tieteellisten tekstien tuottamisprosessia ja pitävät tekstejä ikään kuin tieteellisen pelin siirtoina. Teksteissä tuotettu luotettavuus ja tuloksekkuus auttavat tutkijoi
ta asemansa vakiinnuttamisessa tiedeyhteisössä. Latour ja Woolgar analysoivat tekstejä paljastaakseen strategioita, joiden avulla tutkijat pyrkivät lisäämään tulostensa merkittävyyttä ja luotettavuutta rakentamalla tekstissä uudenlaisia arviointikriteereitä, joiden valossa aiemmat tutkimukset eivät näytä enää yhtä luotettavilta.
Myers (1985) seurasi kahden biologin apuraha-anomuksen laadintaproses
sia ja analysoi anomustekstien eri versioita saadakseen selville, miten tutkijat muokkaavat strategisesti tekstiään tavoitteensa mukaiseksi. Anomuksen tarkoi
tuksena on mm. osoittaa tutkimushankkeen merkittävyys ja asema tutkimustra
ditiossa ja tähän haasteeseen kirjoittajat vastasivat esimerkiksi muokkaamalla anomustensa lähdeviitteistöä, lisäämällä viittauksia omiin tutkimuksiinsa, lisäämällä tieteenalan erityistermistön käyttöä ja korostamalla tieteenalan konsensusta. Myersin (mts. 237 - 237) apuraha-anomuksen kirjoittaminen on retorista tasapainottelua oman tutkimuksen ainutlaatuisuuden ja tieteenalan perinteen ja yhtenäisyyden korostamisen välillä.
Gilbert ja Mulkay (1984) kuvaavat tieteellisen diskurssin ominaispiirteitä kahden tyypillisen repertoaarin avulla, jotka nousivat esiin tieteellisten artikkeli
en analyysin ja tieteentekijöiden haastattelujen avulla. Virallinen tieteellinen diskurssi rakennetaan empirisen repertoaarin avulla, mutta epävirallisessa diskurssissa nousee esiin myös sattumanvaraisuus-repertoaari. Virallisen, empiirisen repertoaarin avulla tieteellisestä tiedosta ja sen saavuttamisesta kerrotaan kronologisessa ja loogisessa järjestyksessä. Tutkija näyttäytyy epäper
soonalisena ja rationaalisena; tulokset, menetelmät ja teoria valinnat kiistattomina ja objektiivisina faktoina. Epävirallinen, sattumanvaraisuus-repertoaari sen sijaan esittää samat asiat toisennäköisinä. Se mikä artikkelissa esitetään kontrolloituna ja harkittuna, saattaakin paljastua sattumanvaraiseksi. Tässä repertoaarissa tieteenteko näyttäytyykin henkilökohtaisina intresseinä, sosiaalisina suhteina, kiistanalaisina ja spekulatiivisina "totuuksina". Virallisen repertoaarin avulla siis kerrotaan asia eri tavalla kuin epävirallisella repertoaarilla. Tutkijat olivat tietoisia näiden kahden esitystavan olemassaolosta ja käyttivät niitä myös tulkitessaan toisten tekstejä "lukemalla rivien välistä".
Diskurssianalyyttinen ote onkin viime vuosina saanut yhä suurempaa jalansijaa tieteen sosiologisissa tutkimuksissa, joissa tieteellisten tekstien analysointi on kuitenkin toistaiseksi ollut melko vähäistä.