Arki

Tiedeyhteisö on akateemisessa traditiossa kaikkein tärkein yhteisö. Se on toisaalta vaarallinen ja toisaalta turvallinen, sillä tiedeyhteisöllä on oikeus h_yväksyä ja hylätä, arvioida ja kumota, palkita ja rangaista ja sallia tai kieltää pääsy yhteisön jäseneksi. Toisaalta yhteisö pitää yllä myyttiä puhtaasta tieteestä ja tiedeyhteisön voimasta ja on siten turvana yksittäiselle tutkijalle (Koski 1993, 73).

Vaikka tiedeyhteisön toimintaa ideaalitapauksessa ohjaisivatkin tietyt universaalit, eettiset normit, on yhteisön toiminnan arki monella tavalla vähem­

män idealistista. Esimerkiksi tiedeyhteisön jäsenten välinen kilpailu, valtahierar­

kiat, rnuotitrendit ja sosiaalistumisen pakko muokkaavat arvoja ja voivat saada tutkijan poikkeamaan ihanteistaan. Mertonin tieteen ethoksen normistoa onkin kritisoitu mm. siksi, että sen olemassaolosta ei ole empiiristä näyttöä.

Tiedeyh-teisön jäsenet eivät todellisuudessa toimi näiden normien mukaisesti, vaan useinkin vastanormien mukaisesti. Esimerkiksi Mitroff (1974 /1983) löysi empii­

risessä tutkimuksessaan selkeitä vastanormeja, joiden mukaan tutkijat todelli­

suudessa toimivat. Mm. universaalisuuden normin vastaisesti tieteentekijät pitivät täysin h_yväksyttävänä tulosten arvioimisen kriteerinä sitä, kuka tutki­

muksen oli tehnyt ja käyttivät viittasivat omissa tutkimuksessaan ns. luotettavi­

en tiedemiesten aikaisempiin tutkimuksiin. Yhteisöllisyyden vastaisesti he salasivat tai viivästyttivät tulostensa julkaisemista varmistaakseen omaa ase­

maansa (ks. myös Knorr-Cetina 1983). Mitroff (1983, 251 - 271) kuvaakin tiedettä ja tieteen tekemistä pelinä, jonka kulkuun vaikuttavat ns. tiedeihanteiden lisäksi monet subjektiiviset, epärationaaliset ja relativistiset vaikuttimet.

Yhteiskunnan muuttuminen ja asennoituminen tieteeseen ja tutkimukseen vaikuttavat monella tavalla tiedeyhteisön ja akateemisen yhteisön toimintaan.

Bamettin (1994, 7 - 8) mukaan akateemisen yhteisön nykytilannetta kuvaavat mm. seuraavat piirteet: akateemisten alayhteisöjen diskurssit poikkeavat toisis­

taan ja jatkavat erottumistaan, yhteisön jäsenten välinen kilpailu lisääntyy taloudellisista syistä, arviointijärjestelmän tiuketessa ja työmäärän lisääntyessä jäsenet ovat yhä enemmän kiinnostuneita vain omista töistään ja laitoksistaan, yhteistyö vähenee ja sekä opiskelijoiden että opettajien työ sirpaloituu, opiskeli­

jat suhtautuvat opintoihinsa yhä välineellisemrnin, opiskelusta tulee työtä, opiskelijoista tulee yliopistojen asiakkaita omine vaatimuksineen¹⁶• Bamettin mukaan tämä kaikki johtaa siihen, että akateeminen yhteisöllisyys vähenee ja muuttaa merkitystään. Kilpailu, leiriytyminen, arviointijärjestelmät, muoti ja tuloksen mittaaminen näk_yvät myös tiedeyhteisön toiminnassa ja diskursseissa.

Yhteisön jäsenten toimintaan vaikuttaa myös se, että tiedeyhteisössä on lähes kaikki arvotettavissa ja luokitettavissa: tutkijan asema akateemisilla portailla, erityyppiset julkaisut, lehdet, seminaarit, konferenssit, järjestöt, yliopistot jne.

Yhteisön jäsenen on sopeuduttava siihen, että hänen tuotoksensa ovat alituisesti arvioinnin kohteena - ellei niitä sitten vaieta kuoliaaksi, mikä tietysti on tutkijan kannalta pahin vaihtoehto, sillä se samalla merkitsee yhteisöstä eristämistä.

"Kilpailu ei tiedemaailmassa ole sinänsä uutta. Tutkijoiden kesken on aina kilpailtu henkeen ja vereen. Se on periaatteessa samaa kilpailua, jota käydään urheiluken­

tälläkin. Kuka saa professuurin, kuka stipendin, kuka ensimmäisenä keksii DNA­

molek_yylin rakenteen. Tiedemiestä ajaa kilpailemaan sama inhimillinen pyrkimys päästä aina eteenpäin, pitemmälle, korkeammalle. Jokainen tutkija on totturmt kilpailuun. Jos kilpailua pelkää, ei sovi tiedettäkään tekemän." (Lahtinen 1994, 33)

Yhteisön jäseniä yhdistää tieteen tekeminen, mutta jokainen ihmisistä koostuva yhteisö on samalla myös sosiaalinen yhteisö. Tieteentekijät eivät tee puhdasta tiedettään erillään muista tieteentekijöistä. Becherin (1989, 52 - 55) mukaan tieteentekijän toimintaa motivoi tarve saada yhteisöltä tunnustusta ja arvonantoa. Tiedeyhteisön toiminnassa ei valta tai raha ole havittelun kohteena vaan maine. Mainetta ja arvovaltaa taas voi yhteisössä saavuttaa vain jul­

kaisujen, esitelmien ja tutkimussaavutusten avulla. Toisaalta tiedeyhteisön

16Suomalaisen yliopistoyhteisön ihanteita ja institutionaalista luonnetta on analysoinut Koski (1993) (ks. myös Aittola & Aittola 1990).

80

pelisäännöstöön kuuluu se, että tieteentekijät eivät yleensä helposti tunnusta jul­

kaisevansa saadakseen mainetta ja tunnustusta työlleen (ks. esim. Merton 1979, Cozzens 1989, Hagstrom 1982).

Myersin (1989) mukaan akateemiselle roolijärjestelmälle on ominaista se, että yhteisön jäsenten välinen sosiaalinen etäisyys on suuri ja jäsenten väliset valtaerot oletetaan vähäisiksi, mutta tiedeyhteisön valta ja voima on erittäin suuri verrattuna yhden jäsenen valtaan ja voimaan. Tästä seuraa se, että vaikka yhteisön yksittäisten jäsenten välillä vallitsisikin tasavertaisuus, tiedeyhteisön jäsenen on kuitenkin oltava nöyrä koko tiedeyhteisön edessä.

Vaikka tiedeyhteisössä tekojen, ts. kirjoitusten pitäisi puhua puolestaan, vaikuttaa niiden arviointiin ja arvostukseen myös se, kuka ne on kirjoittanut.

Käytännössä yhteisön jäsenet eivät ole tasavertaisia vaan tiedeyhteisöissäkin on oma eliittinsä, omat sankarihahmonsa ja oppi-isänsä. Eliittiin pääsy vaatii maineen saavuttamista ja se tuo mukanaan myös yhteisöllistä valtaa. Vaikka periaatteessa kaikilla tiedeyhteisön jäsenillä on oikeus ja velvollisuus osallistua tieteen tulosten arviointiin, on eliittiin kuuluvien jäsenten arvioinneilla suurempi merkitys kuin rivijäsenten arvioinneilla. (Becher 1989, 56 -61.) Yhteisössä valta ja asema täytyy hankkia. Tiedeyhteisössä sitä ei voi periä vaan se pitää ansaita keskusteluissa ja julkaisuissa. Vain julkaisemalla tuloksiaan tieteen tekijä voi tulla huomatuksi tiedeyhteisössä ja saada palautetta ajatuksistaan.

Tiedeyhteisön sosiaaliseen ulottuvuuteen kuuluu myös yhteisön heimottu­

minen. Samankaltaisista ilmiöistä, teorioista tai menetelmistä kiinnostuneet tutkijat järjestävät omia tapaamisiaan, perustavat omia lehtiään ja pitävät epävirallisillakin tavoin yhteyttä. Heimoa yhdistävät tietty viitekehys, tietyt termit, tietyt oppi-isät. Toisen heimon edustajia ja moniheimoisia tieteentekijöitä saatetaan vierastaa.

"Koulukunnan oppi-isiä ja kulloisiakin auktoriteetteja on kunnioitettava. Jos näin ei tee, koulukunnan jäsenet kokevat tutkimukset vieraiksi ja löytävät paljon huomautta­

mista: edes perusasiat eivät ole hallinnassa, tärkeitä lähteitä ei tunneta, ei tule tietämisen elämyksiä eikä ristiriidan tehoa. Koulukunnasta irtaantuminen taas käy kalliiksi, sillä omat eivät enää tunnusta ja vaikea on voittaa toisten koulukuntien luottamusta, jolloin jää helposti vaille kaikkea tukea." (Tamminen 1993, 61 - 62).

Tiede on myös sillä tavalla henkilöitynyttä, että nimet ja ajatukset, para-digmat yhdistyvät tieteentekijöiden mielissä. Oppisuuntia ja ajattelutapoja nimetään jopa perustajiensa mukaan. Näiden nimien tunnistaminen ja oikeaan viitekehykseen asettaminen on osa tutkijan ammattitaitoa. Esimerkiksi: "Löydet­

tyään kiinnostavan otsikon, lukija tarkistaa, kuka on artikkelin kirjoittaja.

Kokenut lukija tuntee oman alansa huomattavimmat tutkijat ja tietää, mitä paradigmaa he edustavat" (Schröder 1992, 185).

Vaikka tieteen ihanteiden mukaisesti tutkimusaiheen valintaa ohjaa aina tutkijan oma kiinnostus, ei käytännön elämässä niin olekaan asianlaita. Varsin­

kin opinnäytetöissä aiheen valinta voi perustua ohjaajan tai laitoksen intressei­

hin. Uratietoinen tutkija saattaa valita aiheensa muotiaiheiden joukosta, toinen taas valitsee suurta yleisöä tai yhteiskuntaa kiinnostavan aiheen, jolla on julkisuusarvoa. Kolmas valitsee aiheensa liittyäkseen tiettyyn koulukuntaan.

Tieteessä on myös muotiaiheita tai -tutkimussuuntauksia. Yleensä vyöryn aloittaa joku tieteen eturintaman tiedemiehistä, aiheesta järjestetään konferenssi, julkaistaan artikkeleita, kirjoitetaan kirjoja ja pian muotiteema leviää laajalle.

Tieteilijän ammattitaitoon kuuluu myös oivaltaa, kenellä on mahdollisuudet saada vyöry liikkeelle, miten se tehdään, milloin kannattaa nostaa esiin minkä­

kinlainen teema. Täytyy tietää, milloin aika on kypsä.

Tieteentekijöiden henkilökohtaiset intressit ja motiivit ovat siis usein ristiriidassa ns. tieteen intressien ja motiivien kanssa. Toisaalta Merton katsoo­

kin, että normit luonnehtivatkin nimenomaan yhteisön, eivät yksilön toimintaa, ts. sitä ideaalista tapaa, jolla tiedeyhteisö toimii. Puhdas tieteellinen tieto syntyy sellaisessa yhteisössä, joka toimii puhtaan tieteen ethoksen mukaan. Taistelu normien ja vastanormien olemassaolosta on Mertonin (1967) mukaan ominaista sosiaalisille instituutioille, eikä tiede instituutiona ole tässä mielessä poikkeus.

Mulkayn (1976) mukaan vastanormien olemassaolo ja esimerkiksi Mitroffin empiiriset tulokset estävät h_yväksymästä sitä väitettä, että Mertonin normit yksinään toimisivat tiedeyhteisön normatiivisena toimintasäännöstönä. Mulkayn mukaan kyse on ennemminkin tiedeyhteisön ideologiasta, jonka sanallisia heijastumia tieteen ethosta kuvaavat normit ovat. Tiedeyhteisön jäsenet käyttä­

vät näitä normeja perustellakseen tieteen olemassaoloa ja puhtautta sekä toisilleen että yhteisöön kuulumattomille ja arvioidakseen tieteen tuloksia.

Ideologian ylläpito on siis yhteisön jäsenten etujen mukaista. Samansuuntainen on ajatus normiston retorisesta luonteesta: normit ja vastanormit ovat tieteente­

kijöiden retorinen resurssi, jonka avulla voidaan määritellä tieteen ja tieteellisyy­

den luonnetta (ks. esim. Prelli 1989, Taylor 1991).

Solomonin ja Zimanin (1994) mukaan Mertonin normeja ei voikaan tulkita empiirisen deskriptiivisinä eikä eksplisiittisinä eettisinä koodeina, koska ne ovat liian abstrakteja ja idealisoituja, jotta niitä voisi noudattaa kirjaimellisesti. Tästä huolimatta ne piilovaikuttavat tiedeyhteisön jäsenten toimintaan.¹⁷ Tieteellisen yhteisön viestintään ihanteet vaikuttavat esimerkiksi kirjoittamisen oppaiden ja opetuksen kautta, joissa normeja käytetään mm. tieteellisen tekstin määrittelyn ja kuvauksen apuna. Tieteen ihanteista yhteisöllisyys ja järjestelmällinen epäily vaikuttavat myös siihen, millaisen aseman viestintä on tiedeyhteisössä saavutta­

nut. Hieman kärjistäen voisi nimittäin sanoa, ettei tiedettä olisi olemassakaan ilman tieteellistä viestintää.

Myös tiedeyhteisön arjen piirteet vaikuttavat monella tavalla viestintään ja diskurssikäytänteisiin. Esimerkiksi kilpailu, arviointi, tuloksen mittaaminen julkaisujen avulla, yhteisön heimottuminen, valtahierarkiat ja tarve saada tunnustusta ja arvovaltaa vaikuttavat yhteisön jäsenten viestintään sekä yleisellä tasolla että yhteisön jäsenten viestintätapojen tasolla. Yleisellä tasolla arki vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaiseksi viestinnän merkitys ja muodot ovat yhteisössä muotoutuneet. Konkreettisiin viestintätapoihin arki vaikuttaa esimer­

kiksi tuomalla tiedeyhteisön viestintään vaikuttajaksi myös henkilösuhteisiin liittyvän sosiaalisen puolen.

17Mertonin universaalien ja tiedeyhteisön toiminnan suhteista ks. myös Stolte-Heiskanen 1987.

82