4 KOHTI DISKURSSIEN SOSIAALISEN LUONTEEN YMMÄRRYSTÄ
4.3 Yhteisöstä diskurssiyhteisöksi
4.3.2 Diskurssi- ja genretietoisuus
Diskurssiyhteisön olemassaolon edellytyksiä ovat viestintä ja vuorovaikutus, omat viestintätilanteet ja yhteiset diskurssityypit eli genret. Perinteisesti kielitie
teen ja tekstilingvistiikan alalla genren ja tekstityyppien tutkimukset ovat kuitenkin ensisijaisesti kohdistuneet tekstin pintatason ominaispiirteisiin.
Tekstinäytteiden tai -korpusten analysoinnin pohjalta tekstejä on tyypitelty eri ryhmiin ja etsitty kullekin tyypille ominaisia piirteitä. Tyypillisesti genrejä on pyritty erottelemaan kuvaamalla niiden sanastollisia piirteitä tai tekstuaalista rakennetta (ks. esim Saukkonen 1984, Werlich 1982). Kvantitatiivisissa tutki
muksissa onkin löydetty eroja eri genrejen välillä. Esimerkiksi Biber (1988) löysi tutkimastaan lähes 500 tekstin aineistosta 28 erilaista tekstityyppiä, jotka jakaantuivat lisäksi alatyyppeihin (esimerkiksi tieteelliset tekstit tieteenalojen mukaisesti ja lehtitekstit teeman mukaisesti). Tyyppien luokituksessa Biber käytti apuna leksikaalisten, morfologisten ja syntaktisten piirteiden fakto
rianalyysia, jonka avulla muodostettiin kuusi tekstityyppejä kuvaavaa dimen
siota. Menetelmän avulla löydettiin eroja tyyppien välillä, mutta toisaalta myös tyyppien sisäinen variaatio oli suurta. Puhtaasti tekstin pintatason kieliopillisten muotojen esiintymistaajuuden avulla ei kuitenkaan saada kuvaa siitä, miten piirteet toimivat tekstissä ja mikä niiden funktio ja merkitys on tekstissä.
Samalla jää piiloon myös tekstin piirteiden kontekstisidonnainen tulkinta, joka on kuitenkin keskeinen tekstin tarkoituksen, sävyn ja tyylin tulkinnan kannalta.
Vaihtoehto genren määrittelylle tekstin kielellisten piirteiden kuvauksen avulla on nostaa genren määritelmän abstraktiotasoa konkreettisen tekstin ominaisuuksista kulttuurin tai sosiaalisen todellisuuden tasolle. Esimerkiksi Bazerman (1988, 319) pitää genreä sosiopsykologisena kategoriana, jota käyte
tään tiettyjen toimintojen tunnistamiseen ja rakentamiseen tietyissä tilanteissa.
Tämä näkemys genren sosiaalisesta luonteesta on tyypillinen myös kriittisen diskurssianalyysin suuntauksille. Esimerkiksi Kressin (1990, 90) mukaan genre
käsitteen avulla voidaan selittää konventionaalistuneita tekstimuotoja ja niiden syntyprosessia osana sosiaalisia toimintamuotoja. Genret ovat siis kielellisiä ilmiöitä sosiaalisessa todellisuudessa, joten tekstien kuvaus ja tyypittäminen sellaisenaan ei ole kiinnostavaa eikä edes mahdollista.
Myös Swalesin (1990, 58) genre-määritelmän lähtökohta on sosiaalinen:
genre koostuu joukosta kommunikatiivisia tapahtumia, joita yhdistävät diskurs-' siyhteisön jäsenten tunnistamat, yhteiset tavoitteet. Genret siis ovat diskurssiyh
teisöjen omaisuutta, tekstiprototyyppejä, joita yksittäiset tekstit enemmän tai vähemmän muistuttavat kielellisiltä ja tekstuaalisilta piirteiltään. Martin (1985) taas yhdistää genre-käsitteen yksilöiden viestinnällisiin tavoitteisiin ja määritte
lee genren yksilöiden strukturoiduksi tavoitteelliseksi toiminnaksi yhteisössään.
Ero Martinin ja Swalesin määrittelyssä näyttää olevan yksilön painoarvossa.
72
Martin lähtee yksilöstä, Swales taas yhteisöstä. Maurasen (1993) lähestymistapa genreen on swalesilainen, vaikka hän kritisoikin Swalesin käsitystä siitä, että genret syntyvät ja elävät yhteisöjen jäsenten toiminnan kautta. Maurasen (1993, 15, 18) mukaan genret määrittelevät tai valitsevat käyttäjänsä, ja näin ollen eri sosiaalisilla ryhmittymillä on "käyttöoikeus" eri genreihin. Mauranen ei kuiten
kaan selitä, miten valikoivasti käyttäytyvät genret ovat alun perin syntyneet.
Yhteistä näille genren kommunikatiivista ja sosiaalista luonnetta korosta
ville näkemyksille on se, että genret nähdään yksilöiden toimintaa säätelevinä, mutta ei määräävinä rakenteina. Tekstien kielelliset piirteet eivät siis määrittele genreä vaan ovat genren lopputuloksia. Selityksiä ja tulkintoja esimerkiksi tieteellisen genren ominaispiirteistä tulee siis etsiä yhteisön ominaispiirteistä.
Vaikka käsitykset genreistä ohjaavat yhteisöjen jäsenten toimintaa, jää todellisessa viestinnässä tietysti aina varaa myös yksilölliselle vaihtelulle.
Lausumien yksilöllisyyttä ja genrejen heterogeenisuutta korostaa mm. Bahtin (1986, 60), joka määrittelee genren seuraavasti: "Each separate utterance is individual, of course, but each sphere in which language is used develops its own reltively stable types of these utterances. These we may call speech genres."
Tekstityyppien määrä ja ominaispiirteet eivät siis ole millään tavalla ennalta lukkoon lyötyjä tai pysyviä. Diskurssityyppejä syntyy ja häviää jatkuvasti ja koko tekstityypistölle on ominaista heterogeenisuus. Tästä seuraa se, että diskursseja sinänsä, yläkäsitteenä, ei edes voi kuvata tai tutkia muuten kuin tyyppien kautta. Osa diskurssityyppien heterogeenisuudesta johtuu siitä, että pohjimmiltaan diskurssit ovat yksilöllisiä, niissä näkyy tuottajan kädenjälki.
Toiset tyypit tosin antavat tälle individuaalisuudelle enemmän tilaa kuin toiset.
Yhteisöjen viestintätapojen ja diskurssityyppien tuntemus on osa yhteisön jäsenten sosiaalista tietoisuutta. Berkenkotterin ja Huckinin (1993) mukaan diskurssityypit ovat luonteeltaan dynaamisia, koska ne syntyvät reaktioina erityyppisiin tilanteisiin, muuttuvat niiden myötä, mutta myös muovaavat niitä.
Yhteisön jäsenten diskurssitietoisuuden syntymisen ja kehittymisen edellytys on osallistuminen yhteisön vuorovaikutustilanteisiin, joten tässä mielessä diskurssi
tietoisuus on osa tilannekognitiota (situated cognition). Diskurssitietoisuus koskee sekä sisältöjä että muotoja, ts. yhteisön jäsenet tietävät, mistä asioista ja millä tavalla on sopivaa keskustella. Samalla diskurssikonventiot paljastavat yhteisön normeja ja ideologioita.
Oletus tietystä viestintäkäyttäytymisen säännönmukaisuudesta on omi
naista myös etnografisille lähestymistavoille. Esimerkiksi Hymesin (1972, 63 -64) mukaan yksi viestinnän ominaispiirteistä on se, että tilanteen osallistujat noudattavat tiettyjä puhumisen sääntöjä tai normeja, tai ovat ainakin tietoisia niistä. Osa normeista liittyy vuorovaikutuksen ylläpitoon ja tapoihin, osa taas tulkintaan. Esimerkiksi jumalanpalvelukseen osallistuvat tietävät, että kirkossa ei ole sopivaa huutaa tai kiroilla, tai tietävät, että ilmaus "onko sulia tulta?" on tarkoitettu pyynnöksi. Normit muodostavat repertuaarin, niiden noudattaminen ei ole pakollista. Ne eivät myöskään ole luonnonlainkaltaisia sääntöjä, vaan muuntuvia ja tilanteissa kehittyviä.
Käsitykset, sosiaaliset representaatiot, näistä puhetavoista tai diskurssi
tyypeistä syntyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Diskurssit ovat tässä muotoutumisessa keskeisessä asemassa, koska ne toisaalta heijastelevat, mutta
toisaalta muokkaavat jatkuvasti näitä käsityksiä edelleen. Tästä syystä diskurssi
en tutkimuksella on tärkeä osuutensa näiden käsitysten ja niiden muovautu
misstrategioiden paljastamisessa. Tämä ei van Dijkin (1990, 165) mukaan merkitse sitä, että diskurssit olisivat identtisiä näiden representaatioiden kanssa.
Van Dijk (1990, 1993) käyttää käsitettä sosiaalinen kognitio (social cogniti
on) kuvatessaan niitä mahdollisuuksia, joita yksilöillä on tulkita erilaisia viestejä ja valita erilaisia toimintatapoja viestintätilanteissa. Sosiaalinen kognitio on siinä mielessä yksilöllistä ja kognitiivista, että se sijaitsee osallistujien "päässä", mutta se on sosiaalista siinä mielessä, että koko tieto on syntynyt yhteisön jäsenenä ja se koskettaa myös koko yhteisön toimintatapoja. Sosiaalinen kognitio koostuu niistä kirjoittamattomista pelisäännöistä, joita yhteisön jäsenet noudattavat tai voivat tietoisesti jättää noudattamatta.
Van Dijk (1990, 166) määrittelee sosiaalisen kognition yhteisössä jaetuksi sosiaalisten representaatioiden systeemiksi. Sosiaaliset representaatiot puolestaan rakentuvat hierarkkisista kategorioiden verkostoista ja ne ovat varastoituna yksilöiden semanttiseen (tai paremminkin sosiaaliseen) muistiin. Representaatiot koostuvat jaetusta sosiaalisesta tiedosta ja evaluatiivisesta informaatiosta, kuten yleisistä käsityksistä, arvoista ja mielipiteistä. Representaatiot syntyvät, muuttu
vat ja niitä käytetään sosiaalisissa tilanteissa, ne ovat kognitioita, jotka ovat yhteisiä kaikille tai suurimmalle osalle ryhmän jäsenistä. Nämä käsitykset ovat abstraktioita, yleistyksiä yksilöiden henkilökohtaisista käsityksistä ja kokemuk
sista. Kullakin jäsenellä on siis myös omat henkilökohtaiset käsityksensä, mutta siitä huolimatta heillä on tietoa yleisemmistä, abstrakteista, yhteisistä represen
taatioista. Esimerkiksi tieteentekijät voivat sanoa: "yleensä tieteellisessä tekstissä pitäisi tehdä näin, mutta minä aina teen näin" tai "yleensä tutkijat arvostavat tätä, mutta minä arvostan tätä".
Van Dijk (1990) erottaa sosiaalisista representaatioista tilannemallit (situ
ation models), jotka ovat henkilökohtaisten kokemusten ja tulkintojen represen
taatioita ja joihin kuuluvat mm. henkilökohtaiset tiedot ja mielipiteet. Kun sosiaaliset representaatiot sijaitsevat sosiaalisessa muistissa, niin tilannemallit sijaitsevat yksilöiden episodisessa muistissa. Mallit heijastelevat niitä tulkintoja, joita ihmisillä on toisista ihmisistä, ja ennen muuta erilaisista tilanteista. Mallit ovat keskeisiä orientoitumisessa: mistä ja millaisesta tilanteesta on kyse, miten se etenee. Niiden avulla kuvataan tilanteita. Mallit ovat yhdistävä side yleisten, abstraktien sosiaalisten representaatioiden todellisen, individuaalisen diskurssin välillä (ks. myös van Dijk 1995).
Faircloughin mallissa (1992b, 1993) diskursseja ja sosiaalista todellisuutta yhdistävät diskurssikäytänteet, jotka ovat osa yleisempiä sosiaalisia käytänteitä (ks. luku 4.2.5). Diskurssikäytänteet (discursive practice) ovat toisaalta yhteisöjä säilyttäviä ja toisaalta uudistavia. Niiden syntymiseen vaikuttavat yleisemmät sosiaaliset käytänteet (social practice), mutta samalla diskurssikäytänteet muovautuvat itsekseen viestintätilanteissa ja muuttavat sitä kautta sosiaalisia käytänteitä. Tämä kaksisuuntaisuus on Faircloughin (1992b, 66) mukaan erityi
sen tärkeää, jotta ajattelussa ei ajauduttaisi determinismiin.
Tässä tutkimuksessa pidän tieteellistä genreä tiedeyhteisölle tyypillisenä viestintämuotona, jonka ominaispiirteistä ja vaatimuksista yhteisön jäsenillä on sekä implisiittistä että eksplisiittistä tietoa. Käsitykset tieteellisen tekstin tuotta
misesta ja taito tuottaa ja tulkita niitä opitaan toimimalla tiedeyhteisössä.