Kapellimestareiden harjoituttamis- ja johtamistyyli

Suurin osa kapellimestareihin liittyvistä tutkimuksista käsittelee kapellimestarin johta-mistyylin, eleiden, ilmeiden, kehonkielen ym. yhteyttä orkesterin taiteelliseen lopputu-lokseen sekä orkesterin soittajien ja kapellimestarin väliseen vuorovaikutukseen. Kapel-limestarit käyttävät paljon kehonkieltä, joten sanatonta viestintää on runsaasti. Soittajat pystyvät useimmiten tulkitsemaan jo hyvin pienestä eleestä, miten johtaja haluaa teok-sen esitettävän (Almila & Panula 2010, 53) ja mitä kapellimestarin mielessä ylipäätään liikkuu. Kapellimestarin on osoitettava teosten tekninen hallinta, mutta ennen kaikkea tekniikan on palveltava musiikkia (Tarkka & Saraste 2009, 50). On löydettävä kuhunkin musiikkiin sille kuuluva sointi (mts. 215). Price (1983, 2005, 2006) on tutkinut paljon orkestereiden ja VanWeelden (2002) puolestaan kuorojen kapellimestareita. Seuraavaksi esittelen heidän tekemiään kvantitatiivisia tutkimuksia.

Price (1983) valottaa tutkimuksessaan kapellimestarin vaikutusta muun muas-sa orkesterin jäsenten tarkkaavaisuuteen ja asenteeseen. Tutkimuksesmuas-sa kapellimestarin johdettavana oli eri musiikkityyliä edustavia teoksia, ja harjoituttamistyylejä piti käyttää vaihdellen. Tulokset kertoivat, että kapellimestari oli soittajien mielestä paras silloin, jos hän antoi palautetta ja ohjeita sekä sanoilla että eleillä. Soittajien oma vireystila oli par-haimmillaan silloin, kun he saivat soittaa itse paljon. Sanalliset viestit usein katkaisevat keskittymisen, ja jos suurin osa neuvoista pystyttäisiin antamaan soiton aikana, eleillä ja ilmeillä, harjoitustilanne tehostuisi. Tärkeää on yhteinen ymmärrys kapellimestarin eleistä.

Toisen Pricen (2005) tutkimuksen tulokset ovat ristiriidassa edellisen tutki-muksen tulosten kanssa. Tämän uudemman tutkitutki-muksen tulokset osoittivat, että sanalli-set ohjeet ovat tehokkaampia verrattuna eleisiin selvitettäessä millainen yhteys on ka-pellimestarien ilmaisulla ja eleiden käytöllä, orkesterin esityksen arvioinnilla ja sillä, miten orkesteri pystyy musiikkia tulkitsemaan. VanWeeldenin (2002) tutkimus – jossa mielenkiinnon kohteena on ollut se, miten kapellimestareiden eleet, katsekontakti, ryhti ja ruumiinrakenne vaikuttavat laulajien mielipiteisiin itse kapellimestarista ja kuoron esityksestä – puolestaan osoitti, että kapellimestarin ulkoinen olemus eli ruumiinrakenne ei ollut tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä orkesterin taiteellisen tason ja

kapelli-mestarin tehokkuuden arviointiin. Jos kapellimestari käytti johtaessaan paljon eleitä, or-kesterin taiteellisen tason ajateltiin olevan korkeampi, kapellimestarin tehokkaampi ja soittajien luottavan kapellimestariinsa paremmin kuin vähemmän eleitä käyttävien joh-taessa.

Kolmannessa Pricen (2006) tutkimuksessa oli tarkoituksena etsiä yhteyttä ka-pellimestarin osaamisen ja orkesterin esityksen laadun välillä. Kaka-pellimestarin toimintaa ja orkesteria arvioitiin erikseen, jolloin huomiota kehotettiin kiinnittämään muun muas-sa orkesterin sointiin, intonaatioon, tulkintaan, balanssiin, tekniseen omuas-saamiseen, ryt-miikkaan, fraseeraukseen ym. Kapellimestaria arvioitaessa huomioitiin lyöntitekniikka, eleet, ilmeet, kehonkieli, katsekontakti, vasemman käden käyttö, sanalliset ohjeet ym.

Tuloksia analysoitaessa huomattiin, että eniten arvioijat kiinnittivät huomiota orkesterin esitystä arvioitaessa intonaatioon ja musiikin tulkintaan, ja kapellimestaria pisteytettäes-sä sanattomiin viesteihin eli kasvon ilmeisiin ja katsekontaktiin. Price toivoi tämän tut-kimuksensa avulla pystyvänsä vahvistamaan kapellimestarin asemaa: Jos orkesteri on hyvä, sillä on oltava myös hyvä kapellimestari. Jos taas orkesteri arvioidaan taitavaksi, mutta kapellimestaria ei, mihin enää tarvitaan kapellimestaria? Osaavan orkesterin ja osaavan kapellimestarin välille ei tutkimuksessa kuitenkaan muodostunut merkittävää yhteyttä. Pricen tutkimusten tuloksia arvioitaessa on huomioitava, että tutkimukseen osallistuneiden orkestereiden soittajat olivat musiikin opiskelijoita, eivät ammattilaisia.

Boerner ja Freiherr von Streit (2007) ovat puolestaan tutkineet saksalaisissa ammattilaissinfoniaorkestereissa ryhmähengen ja kapellimestarin johtamistyylin vaiku-tusta orkesterin taiteelliseen lopputulokseen ja siihen kuvaan, joka orkesterista jää ylei-sölle. Lisäksi he kiinnittivät huomiota tutkimuksessaan kapellimestarin ja soittajien väli-seen vuorovaikutukväli-seen. Hypoteeseina tutkijoilla oli, että kapellimestarin johtamistyyli ja orkesterin ryhmähenki ovat riippuvaisia toisistaan, ja kapellimestari voi vaikuttaa rat-kaisevasti orkesterin taiteelliseen tasoon ainoastaan silloin, kun ryhmähenki orkesterin soittajien välillä on hyvä. Toisaalta pelkkä hyvä ryhmähenki ei riitä taiteellisen tason nostamiseen – siihen tarvitaan myös hyvä kapellimestari. Tulokset vahvistivat hypotee-sin, eli hyvä taiteellinen lopputulos edellyttää taitavan kapellimestarin lisäksi myös soit-tajien emotionaalista yhteenkuuluvuutta, hyvää ryhmähenkeä ja yhteistyötä kapellimes-tarin ja soittajien välillä.

Kuten olen jo aiemmin todennut, suomalaisia tutkimuksia kapellimestareista ei juuri ole. Konttinen (2008) on kuitenkin tehnyt väitöskirjan, joka onkin ainoa ammatti-kapellimestareihin keskittyvä laajempi tutkimus Suomessa. Väitöskirjan teoreettinen päätavoite on ollut selvittää, millainen sosiologinen rakennelma kapellimestarius on.

Työssä on purettu suuren kapellimestarin käsitettä ja määritelty johtamiseleitä ja muita kapellimestarin työssä tarvittavia eleitä. Konttinen on havainnoinut ja haastatellut Jorma Panulan kapellimestariluokalla Sibelius-Akatemiassa vuosina 1973–1993 opiskelleita suomalaisia kapellimestareita ja yrittänyt tavoittaa ammatin praksista.

Konttisen (2008) tutkimuksesta selvisi, että kapellimestarius sisältää monia eleitä: fyysiset eleet eli varsinaiset johtamistekniset eleet, koulutukselliset eleet ja työ-hön liittyvät eleet. Johtamisella on aina sekä teoreettinen että sosiologinen ulottuvuus.

Kapellimestariuden käsitteeseen pitää sisällyttää orkesterin edessä työskentelyn lisäksi myös managerointia, neuvotteluja taustainstituutioiden kanssa sekä erilaisia sosiaalisia rooleja ja identiteettejä sekä suhteuttaa ne kunkin johdettavana olevan orkesterin omaan historialliseen ulottuvuuteen ja työkulttuuriin. Konttisen (2008, 235–241) mukaan or-kesteri sekä tulkitsee kapellimestarin eleitä että tuottaa niitä yleisöä varten.

Johtamisele jaettiin Konttisen (2008) tutkimuksessa musiikilliseen, tekniseen ja ekspressiiviseen eleeseen. Eleet ovat toistensa kanssa vuorovaikutuksessa, koska tek-ninen johtamisele mahdollistaa musiikillisen eleen esiintulon: vain ekspressiivisen joh-tamiseleen hallitseminen eli omaan ilmaisuvoimaan, musiikillisiin visioihin ja johtamis-tekniikkaansa luottaminen tekee kapellimestarista hyvän. Kapellimestarin instrumentti on usein satapäinen orkesteri, jonka soittajilla on paljon omia mieltymyksiä, erilaisia tulkintoja ja soittotapoja. Kapellimestarin haasteena on saada näistä aikaan yhtenäinen kokonaisuus. Tutkimuksen mukaan kapellimestarikoulutus antaa teknisiä työkaluja, mutta vasta työskennellessään erilaisten teosten ja orkestereiden kanssa kapellimestari oppii ja löytää oman tyylinsä. Sosiaalinen ele sisältää aiemmin mainitut koulutukselliset ja työhön liittyvät eleet. Nämä eleet ovat oikeastaan ”temppuja”, joita kapellimestarit oppivat koulutuksensa aikana. Näiden temppujen avulla he pystyvät helpommin luo-maan oman persoonallisen tyylinsä. (Konttinen 2008, 235–243.) Tutkimuksen perusteel-la voidaan sanoa, että Panuperusteel-lan aikaan Suomeen syntyi kokonaan uudenperusteel-lainen koulutus-traditio, jossa painottuu vertaisarviointi ja oman toiminnan reflektointi. Mallia on alettu hyödyntää muuallakin kuin kapellimestarikoulutuksessa. (mts. 245.)