Kansanopistojen toiminnan alku

Kansanopistojen kehitys ja toiminta ovat osa vapaan sivistystyön toimintaa. Vapaan sivis-tystyön piiriin kuuluvat oppilaitokset eivät kuuluneet eivätkä kuulu varsinaisesti minkään oppivelvollisuuden piiriin, eli niiden tarjoamaan opetukseen osallistuminen on vapaaeh-toista. Lisäksi oppilaitokset saavat itse määritellä tarjoamansa opetuksen sisällön melko laa-jalti itsenäisesti. (Sihvonen & Tuomisto 2012, 272.) Taitekohta kansanopistojen kehityk-sessä voidaan nähdä olevan 1960-1970 -luvulla. Tuota ennen opiskelu oli ollut alle lukuvuo-den kestävää isäntä- ja emäntäkoulumaista. 1960-1970-lukujen taitteesta alkaen opiskelemi-nen kansanopistossa on ollut koko lukuvuoden kestävää. Silloin myös alkoivat kehittymään opintolinjat, jotka mahdollistivat sen, että opiskelijat pystyivät valitsemaan linjan, joka kes-kittyy esimerkiksi tiettyyn tiedonalaan. Erilaiset lukuvuotiset opintolinjat ovat käytössä kan-sanopistoissa edelleen. 1990-luvulla erilaiset vapaan sivistystyön laitokset koottiin yhteen lainsäädäntöön ja kasvava maahanmuutto synnytti uuden koulutustarpeen.

Kansanopistojen tarjoama koulutus ja opetus on suunnattu pääasiassa aikuisille, vaikka niissä nykyään opiskelee nuoriakin. Verrattuna lasten ja nuorten koulutukseen sillä on hie-man lyhyempi historia. Ennen kansanopistojen perustamista Suomessa opetus oli pitkään kirkon vastuulla, jonka jälkeen se siirtyi valtion vastuulle. Tarjolla ollut koulutus oli kuiten-kin tavoittanut hyvin pienen määrän väestöä ja kouluja olivat käyneet lähinnä ylemmät luo-kat. Kansakoulujen perustamisen myötä koulutus pyrittiin saamaan kuitenkin koko kansan tavoitettavaksi ja sellaiseksi, että siihen voi osallistua ilmaiseksi. Tätä tukemaan muodostet-tiin oppivelvollisuuslaki, joka velvoitti kaikki seitsemänvuotiaasta 13-vuotiaaksi oppivel-vollisiksi ja opiskelemaan kansakoulun oppimäärän. Maaseudulle koulut kuitenkin levisivät hitaasti ja oppivelvollisuus ei tavoittanut harvaanasuttujen seutujen lapsia. (Iisalo 1988, 112—113, 178—180.)

Kansanopistot ovat yksi merkittävä aikuisopetusta antava oppilaitos, jonka tausta on maa-seudun kouluja käymättömälle väestölle tarjoamassaan opetuksessa. Pohjoismainen kansan-opistoliike sai alkunsa Tanskassa 1800-luvulla. Kansanopistoliikkeen ja -aatteen käynnistä-jänä toimi tanskalainen Nikolai Grundtvig (1783—1872). Hän toimi Tanskassa useissa kor-kea-arvoisissa tehtävissä, kuten muun muassa pappina, kirjailijana, poliitikkona ja

historioit-23

sijana. Grundtvigin kiinnostuksen kohteisiin kuului tanskalaisen kansanhengen kohottami-nen ja kansanvalistamikohottami-nen, sekä kansan tietoiseksi saamikohottami-nen omasta historiastaan. (Niemelä 2011, 89—91.)

Hänen ajatusten pohjalta Tanskaan perustettiin ensimmäinen kansanopisto, Askovin opisto.

Opistossa korostettiin ajatusta siitä, että oppimiseen ja sivistymiseen tulisi pyrkiä koko elä-män ajan. Opiskelemisen ja opetuksen tuli mahdollistaa se, että opiskelijoiden kiinnostus yhteiskunnalliseen toimintaan heräisi ja opiskelijat aktivoituisivat läpi elämän jatkuvaan si-vistyksen hankkimiseen. Tämän ei tarvinnut tai tullut tarkoittaa ainoastaan kirjasivistystä ja tutkintotavoitteista opiskelemista, vaan ohjaaminen oman tiedonhakemisen ja tekemisen kautta tapahtuvaan oppimiseen. Lähtökohtana haluttiin pitää omista elämänkokemuksista kumpuavia kokemuksia, joita voitaisiin hyödyntää opiskelemisessa. (Marjomäki 2005, 13—

15.)

Askovin opisto oli tarkoitettu etenkin ensisijaisesti nuorille ja aikuisille. Tavallinen koulu-laitos ei ollut Grundtvigin mielestä pystynyt täyttämään tarpeeksi hyvin tarvetta kansan he-rättämisessä yhteiskunnallisen tiedon hankkimiseen ja yleissivistyksen saamiseen. Etenkin talonpoikaisnuorten koulutuksen saamista pidettiin tärkeänä ja kansanopistomallin koettiin sopivan juuri heille, sillä heillä ei useimmiten ollut välttämättä lainkaan aiempaa koulutus-taustaa. (Karjalainen & Toiviainen 1984, 69—71.) Kansanopistoaate ja -laitos nähtiin toimi-vana myös muissa Pohjoismaissa, joihin se alkoi levitä 1800-luvulla hyvin nopeasti. Kan-sanopistotoimintaa pidetään etenkin ensisijaisesti pohjoismaisena oppilaitoksena, vaikka muutamia kansanopistoihin rinnastettavia oppilaitoksia perustettiin myös muualle Euroop-paan, kuten esimerkiksi Saksaan. Kukin kansanopisto on muokkautunut maissaan omanlai-siksi laitokomanlai-siksi, ottaen vaikutteita tanskalaisesta mallista ja vastaten oman maan koulutus-tarpeisiin. (Marjomäki 2005, 13.)

Kansanvalistuksesta innostuneita suomalaisia opettajia ja ylioppilaita kävi tutustumassa tanskalaiseen opistomalliin. He olivat osaltaan myös mukana tuomassa kansanopistoaatetta maahan. Ensimmäinen kansanopisto Suomessa perustettiin 1889 Kangasalalle Tanskan opistomallin mukaisesti. Aika kansanopistojen saapumiselle Suomeen oli monellakin tapaa otollinen. Suomessa 1800-luvulla kansanvalistus sekä koululaitoksen syntyminen ja sen le-viäminen olivat iso osa maan kehittämistä ja kehittymistä. Samanlaiselle koulutuslaitokselle kuin Tanskassa, oli tarvetta Suomessakin. Kansanvalistuksen leviämistä ja ylläpitämistä var-ten Suomeen perustettiin Kansanvalistusseura. (Sihvonen & Tuomisto 2012, 272.)

24

Aluksi kansanopistot Suomessa olivat ensisijaisesti lähinnä maaseudun aikuisväestölle tar-koitettuja oppilaitoksia osittain tanskalaisen esikuvansa mukaisesti. Suomessa oltiin huo-mattu aikuisväestön koulutuksen saamisen tarve.Suomessa oltiin alettu jo perustamaan kan-sakouluja, minkä myötä alkeisopetus oli alkanut levitä maassa. Kuitenkin kansassa oli vielä suuri joukko luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia, joilla oli vajavaiset kansakoulutiedot ja taidot. Etenkin maaseuduille kansakoululaitos levisi hitaasti ja kouluttautumattoman väen määrä kasvoi merkittävästi. Tämän vuoksi kansanopistot oli ensisijaisesti juuri aluksi maa-seudun väestölle ja talollisille suunnattu koululaitos. Kansanopistojen perustamiseen kuului koulutuksen kehittämisen lisäksi kansanhengen kohottaminen. Venäjän alaisuudessa lupaa kansanopistojen perustamiseen tuli anoa Venäjän Senaatilta. Luvan saamiseksi kansanopis-tojen toiminta esiteltiin osittain emäntä- ja isäntäkouluina. Uumoiltiin, ettei Venäjä katsoisi välttämättä kovin suopeasti autonomisen Suomen kansanopistojen halua oman maan kansal-lisuusaatteen ja koulutuksen kehittämiseen. (Ahonen 2011, 430—433.)

Kansanopistojen synty ja perustaminen siis liittyvät koulutuksen laajentamisen lisäksi vah-vasti kansalliseen heräämiseen. Ensimmäisissä kansanopistoissa on osaltaan nähty kansan-valistamisen lisäksi autonomian aikaan liittyvää venäläistämisen ja valtiovallan vastusta-mista. (Jokinen 2015, 11.) Koska Tanskassa kansallishengen kohottaminen oli onnistunut ja sen malli nähtiin toimivana, tämä malli oltiin haluttu ottaa myös Suomeen (Granö, 2005 173).

Koulutus oli suunnattu pääasiallisesti aikuisväelle, joten on huomioitava, että termit ”kou-luikäinen” ja ”aikuisikäinen” eivät tuolloin olleet vielä vakiintuneita termejä täysin siinä mielessä, miten ne nykypäivänä ymmärretään. Kuitenkin pääasiassa kouluiän ohittaneina pidettiin 13—14 vuotiaita. Sen ikäisenä kansakoulu oli suoritettu, tai kansakoulun jälkeen opintoja oli jatkettu esimerkiksi jossain ammatillisessa koulussa. Täysi-ikäisenä pidettiin pääsääntöisesti 18 -vuotiasta, jolloin oletettiin, että nuori on saanut käytyä koulunsa ja saanut mahdollisesti jo ammatin. (Ahonen, 2011, 433.) Nykyään Suomen laissa oppivelvollisuuden piiriin kuuluvaksi määritellään vakinaisesti Suomessa asuvat lapset, jotka ovat täyttäneet seitsemän vuotta. Oppivelvollisuus kestää siihen asti, kunnes peruskoulu on suoritettu tai peruskoulun aloittamisesta on 10 vuotta. (Perusopetuslaki 1998 25 §.)

Kansanopistoissa opiskeleminen oli hyvin käytännönläheistä ja usein maatalouden toimiin liittyvää. Lisäksi opetukseen kuului niin käsityötaitojen opettelemista kuin puutöiden

teke-25

mistä. Tärkeitä oppiaineita olivat esimerkiksi Suomen kielen, historian ja uskonnon opiske-leminen. Juuri näillä oppiaineilla nähtiin olevan merkitys siihen, että opiskelijat tutustuisivat paremmin omaan maahansa sekä sen historiaan ja sen kulttuuriin. Nämä tukivat samalla kansallista heräämistä. (Granö 2005, 176.)

Opintojen kesto kokovuotiseksi ja lukukausimaiseksi alkoi vakiintua 1960—1970 -lukujen taitteessa. Tuota ennen oppilaita, jotka tulivat pääasiallisesti maaseudulta ja maalaistaloista, tarvittiin työskentelemään kotitiloillaan. Syy siihen, miksi kansakouluja ei vastaanotettu tai perustettu mielellään maaseuduille liittyi suurilta määrin siihen, että kotitiloilla tarvittiin työ-voimaa tukemaan perheen toimeentuloa. (Iisalo 1988, 117—118.) Työkausi opistoilla pää-asiallisesti kestikin ennen ympärivuotiseksi muuttumistaan vain lokakuusta huhtikuuhun, jotta opiskelijat kerkesivät päästä kotitiloilleen kesäksi töihin. Kansanopistoissa opettajana toimimiseen ei pitkään ollut varsinaisia kelpoisuusvaatimuksia, mutta opistot pyrkivät rek-rytoimaan opettajikseen eri oppiaineiden asiantuntijoita ja ammattilaisia. Opettajina toimi esimerkiksi teologeja, käsityön opettajia, agronomeja ja humanisteja. (Jokelainen 2015, 26—28.)

Kansanopistojen perustamisen taustalla Suomessa oli aikuiskoulutuksen tarpeen lisäksi va-paan sivistystyön pitkäaikainen 1800-luvulta alkanut kehittyminen. Aluksi vava-paan sivistys-työn tavoitteina olivat kansanvalistuksen levittäminen laajemmalle, koko kansalle tarjottava mahdollisuus kouluttautumiseen ja yksilöiden omasta halusta tapahtuva itsensä kehittämi-nen. Vapaalla sivistystyöllä tarkoitettiin sen syntyaikoina ajatusta siitä, että valtion ei tulisi ohjata tai puuttua kansalaistensa tekemisiin ja koulutukseen. Samoin opetuksen ajateltiin tu-levan ”alhaalta päin” valtion tai muun ylemmän tahon sijaan. Kuten aiemmin on mainittu, vapaan sivistystyön piiriin kuuluvat oppilaitokset eivät kuulu minkään oppivelvollisuuden piiriin. Oppilaitokset saavat määritellä tarjoamansa opetuksen ja sen sisällön pitkälti itsenäi-sesti. Osallistuminen oppilaitoksien koulutustarjontaan on vapaaehtoista. (Sihvonen & Tuo-misto 2012, 272—273.)

Opiskelu tapahtui ja tapahtuu edelleen sisäoppilaitoksen kaltaisena koulutuksena. Opistoilla ja opistoalueen asuntoloissa asuivat opiskelijat, sekä työntekijöitä tai heistä ainakin opiston johtaja, nykyiseltä nimitykseltään rehtori. Tähän käytäntöön ja järjestelyyn oli useampiakin syitä, jotka liittyivät käytännön haasteisiin, kuten pitkiin välimatkoihin ja huonoihin kulku-yhteyksiin. Etenkin maaseuduilla, mutta myös kaupungeissa, pitkien välimatkojen

kulkemi-26

nen ei ollut helppoa eikä nopeaa. Sisäoppilaitosmaisuuden koettiin luovan oppilaitoksen kas-vatustyön rungon, yhteisöllisyyden sekä vastuuntuntoon ja omatoimisuuteen kasvamisen.

Sisäoppilaitosluonne vahvistettiin myös opistojen malliohjesääntöihin. (Jokinen 2015, 26—

28.)

Kansanopistojen toiminnan vakiinnuttamiseksi tarvittiin rahallista tukea niiden ylläpitämi-seen, mitä aluksi tuettiin tsaarin valtionavulla. Suomen itsenäistymisen myötä valtionavus-tuksia annettiin kansanedustuslaitoksen valtiopäivien päätöksellä. (Jokinen 2015, 11.) Va-kiintunutta lainsäädäntöä vapaaseen sivistystyöhön ei ollut vielä olemassa, joten kouluhalli-tuksen tehtäviin kuului aluksi määritellä mitkä ehdot tulisi täyttää, jotta opistot voisivat saada avustusta. 1920 perustettiin kansanopistokomitea, jonka tehtäviin kuului myös jatkuvan ja säännöllisen valtioavun turvaavan lainsäädännön valmisteleminen. Lisäksi kansanopistoko-mitean tehtäviin kuului selvittää opetussuunnitelmiin, opettajien tehtäviin ja kansanopistojen ohjelmaan liittyviä kysymyksiä. Kansanopistojen toiminta alkoi vakiintua lainsäädännön myötä, kun valtionapu tuli säännölliseksi. Tuota ennen saadut avustukset kansanopistoille olivat olleet vain harkinnanvaraisia. Lainsäädäntö oli merkittävä siinäkin mielessä, että se jätti oppilaitoksen toiminnan määrittelemisen väljäksi. Tämä tarkoitti sitä, että valtionapu taattiin ja oppilaitokset saivat määritellä toimintansa hyvinkin vapaasti. (Karjalainen 1984, 125.)

Käsitys siitä, mitkä kaikki laitokset ja instituutiot kuuluvat vapaan sivistystyön piiriin, oli pitkään monitulkintaista ja hajanaista. Lainsäädännön kehittyessä ja muuttuessa käsitys siitä, mitkä tahot edustavat vapaata sivistystyötä alkoi tarkentua, kuten varmuus kansanopistojen toiminnasta. Lainsäädännön kehittyminen tarkensi sitä, mitä tahoja vapaaseen sivistystyö-hön katsottiin kuuluvaksi ja näin ollen oikeutetuksi valtionapuun. Näiksi laskettiin kansan-opistojen lisäksi erilaista yhdistys- ja harrastustoimintaa tekevät järjestöt, kuten esimerkiksi nuorisoseuraliikkeet, naisasialiike ja työväenliikkeet. Kaupunkeihin perustettiin työväen-opistoja, jotka tarjosivat nimensä mukaisesti koulutusta työssäkäyvälle väestölle. Työväen-opistoista muodostui ajan saatossa kansalaisopistot. (Sihvonen & Tuomisto 2012, 272—

273.)

Kansanopistot voidaan jakaa niiden aatteidensa ja toimintansa mukaan eri ryhmiin. Jakoa alkoi tapahtua vuosikymmenten myötä sen mukaan, keitä kansanopiston taustalla oli ja keitä niiden omistaja-, perustaja- tai kannattajayhteisöön kuului. Näitä olivat esimerkiksi eri

yh-27

teiskunnallisiin, ideologisiin, uskonnollisiin, tai eettisiin arvoihin perustuvat ja pohjaavat ta-hot. Jako on vakiintunut useimmiten seuraavaan neljään ryhmään: sitoutumattomat, kristil-liset, yhteiskunnalliset ja erityisopistot. Sitoutumattomia opistoja kutsutaan myös grundtvi-giläisiksi opistoiksi ja maakuntaopistoiksi. Ne eivät ole sitoutuneet mihinkään tiettyyn aat-teeseen ja ne olivat ensimmäisiä, joita Suomeen perustettiin. Sitoutumattomien opistojen joukkoon kuuluvat esimerkiksi suomenruotsalaisten opistot ja erityiskansanopistot, jotka ovat suunnattuja kehitysvammaisille tai kuuroille. (kansanopistot.fi, Jokela 2015, 25.) Kristilliset opistot ovat arvoiltaan useimmiten taustaltaan ja arvoiltaan herätysliikkeiden kansanopistoja. Lisäksi myös esimerkiksi evankelisilla ja lestadiolaisilla on omia opistojaan.

(Jokela 2015, 25.) Kristilliset opistot eivät eronneet opetussuunnitelmiltaan muuten kuin siinä, että uskonnon ja kirkkohistorian opetusta oli alkuaikoina enemmän. Kristillisiä kan-sanopistoja on toiminnassa lähes yhtä paljon kuin sitoutumattomia ja niiden perustaminen alkoi seuraavana sitoutumattomien kansanopistojen jälkeen kristillisten järjestöjen kiinnos-tuttua kansanopistotoiminnasta. Eroa näiden kahden opistotyypin tavoitteissa ei ole, vaan ero on aatetaustassa ja siinä, että toiminnassa voidaan korostaa opistoelämän kristillistä hen-keä ja kristillistä ihmiskäsitystä. Opiskelijat kristillisiin kansanopistoihin tulivat ja tulevat muualtakin kuin uskonnollisesta taustayhteisöstä ja niihin voi myös hakea taustastaan riip-pumatta kuka tahansa. Sama pätee muissakin kansanopistoissa. (Yrjölä 1993, 3—4.) Alku-aikoina etenkin kristillisten opistojen elämään kuului hengellistä toimintaa. Näitä oli esimer-kiksi järjestetyt opistoissa järjestetyt hartaushetket ja seurat, joihin opiskelijat ja opettajat osallistuivat. Hartaushetkien määrä on vähentynyt ja osittain poistunut kristillisistä kansan-opistoista 1970-luvulta alkaen. (Jokinen 2015, 32.)