Kansallisuus ja etnisyys

Kansallisuusaate on niin kiistelty ja monimuotoinen käsite, että joudun sen suhteen olemaan työssäni hyvin pragmaattinen ja valikoiva. Tietyllä tapaa kansallisuusaa-te ja etnisyys limittyvät: nimitys etninen on syrjäyttänyt kansallisuus-kansallisuusaa-termin, jota ahkerasti viljeltiin kielikysymyksen ja vielä ruotsalaisen kieliryhmän harjoittaman eristäytymisen (1910-luvulla) aikaan. Itse asiassa nimitys kansallisuus piti pintansa suomenruotsalaisten keskuudessa toiseen maailmaansotaan saakka.⁴⁰ Valtiotieteili-jä Jan Sundberg, sosiologit Erik Allard ja Christian Starck pitävät nimitystä etninen Suomen ruotsinkielisistä oikeutettuna ainakin vuodesta 1906 alkaen.⁴¹ Termi etninen viittaa myös rodulliseen ryhmittymään, mihin kategoriaan viitattiin ruotsinkielises-sä diskurssissa useasti. Termi etninen voi viitata ryhmään, jolla on keskuudessaan suurikin sisäinen variaatio mutta myös suuri yhteenkuuluvuus.⁴² Toisaalta pelkkä mielenlaatu tai ajatus yhteenkuuluvuudesta ei riitä pitämään etnistä ryhmää koos-sa: on oltava sosiaalinen organisaatio, joka sääntelee vuorovaikutusta.⁴³ Tällaisena voi nähdä 1896 perustetun Ruotsalaisen puolueen ja etenkin koko ruotsinkielistä väestöryhmää vuodesta 1906 yhdistämään pyrkineen Ruotsalaisen kansanpuolueen, RKP:n. Maaseudun näkökulmaa ja kokoomaliikkeen hengissä pitävä voima oli 1882 perustettu SFV (Svenska Folkskolans Vänner), joka pyrkii sitkeällä työllä murtamaan rahvaan ennakkoluulot koulutusta kohtaan ja pitelemään koossa melko sirpaleista ruotsalaisväestöä.⁴⁴

Vaikka yksikamarivaltiopäivien tuomaa uuttaa vähemmistöasemaa harmiteltiin, nimitys vähemmistö omasta kieliryhmästä esiintyy harvakseen. Ruotsalaisuusliik-keen keskeinen voima Axel Lille (1848 −1921) ei käytä muuta käsitettä kuin kansal-lisuus suurteoksessaan Den svenska nationalitetens i Finland samlingsrörelse.⁴⁵ Myös uudemmassa tutkimuksessa katsotaan etnisyyden voivan viitata kansakuntaan, ro-tuun, kansaan tai uskontoon eikä käsitteitä pidetä kovin täsmällisinä. Kulttuuriset erityispiirteet ovat kuitenkin edellytys käsitteen mielekkäälle käytölle.⁴⁶ Ruotsalainen kieliryhmä koki Bo Lönnqvistin mukaan muutosprosessin nationalismista etnisyy-deksi 1890–1920-luvuilla, kun konsolidoitumisella eli kiinteytymisellä, vastapainoksi suomenkielisille, luotiin omalle kielelle ja instituutioille erityisasema ja raja.⁴⁷ Anthony D. Smith pitää etnisyyttä jopa välttämättömänä käsitteenä nationalismin ymmärtä-miseksi. Kehitysvirtaa nationalismista kansallisuuteen ja kansallisuudesta etnisiin ryhmiin kannattelevat yhteiset muistot, arvot, symbolit ja perinteet. Jaetuissa

kol-40 Allardt & Starck 1981, 107.

41 Sundberg 1985, 16, Allardt & Starck 1981, 2.

42 Allardt & Starck 1981, 28.

43 Allardt & Starck 1981, 45.

44 Sundberg 1985, 43.

45 Allardt & Starck 1981, 108. Nuorsuomalaisten ohjelmaa käsitellessään ÅU 15.5.1906 käyttää jutussaan useampaan otteeseen nimitystä minoritet, kuten ”minoritetsställning”,”minoritetsbefolkning”.

46 Berger & Lorenz 2011, 30, 35.

47 Lönnqvist 2001, 17.

lektiivisissa muistoissa, tunnuksissa, kielellisissä koodeissa, sankareissa ja tarinoissa tuodaan esiin oman etnisen ryhmän ainutlaatuisuutta.⁴⁸ Eric Hobsbawmin mukaan poliittista nationalismia seurasi etnis-lingvistinen rodun ja kielen yhdistävä nationa-lismi, minkä A. D. Smith näkee olevan toisistaan erottamattomia.⁴⁹ Omassa erillisessä etnisessä piirissä saattoi vapaammin määritellä itsensä ja konstruoida oma kertomus siten, että se kunakin hetkenä oli myös poliittisesti mielekäs ja tarkoituksenmukainen.

Suomalaiskansalliseen mobilisaatioon verrattuna ruotsinkieliset mobilisoivat talon-poikaisen väestönsä viiveellä. Kansan löytäminen ja etnohistorian luominen näkyi harrastuksessa muinaisskandinaaviseen lingvistiseen tutkimukseen, sanastoon ja is-lantilaisiin saagoihin 1800-luvun lopulla. Sanastossa viljeltiin tiuhaan ilmauksia ”äi-dinkieli, ruotsin laulu, isänmaa, isien maa, saaristo, kotiseudun meri, ruotsalainen heimo, viikinkiheimo, vår svenska kultur.”⁵⁰

Erik Allardt antaa neljä kriteeriä etnisen ryhmän määrittelyssä: itseluokittelu tai oma identifikaatio; polveutuminen ja kulttuuriperinteet; erityiset kulttuuriset piir-teet, kuten kieli, ja neljänneksi sosiaalinen organisaatio.⁵¹ Tämän perusteella lienee perusteltua ajatella ruotsinkielisiä Suomessa etnisenä ryhmänä, vaikka tätä nimitystä tapaa 1900-luvun alussa lähinnä antropologisen tutkimuksen piirissä. On toki pidet-tävä mielessä ajassa eläneiden ihmisten omat nimitykset ja termit. Hanna Elomaan mikrohistoriallisessa tutkimuksessa tammisaarelaisesta professori Oscar Hultmanis-ta esitetään käsitteen etninen perusteltua käyttöä vasHultmanis-ta kun ruotsalainen kieliryhmä siirtyi käyttämään itsestään nimitystä finlandssvensk ja kun tämä nimitys oli vakiin-tunut (1910-luvun lopulla ja 1920-luvun alussa).⁵² Tässä tutkimuksessa huomioidaan ja käytetään ruotsalaisten itsestään käyttämiä nimityksiä kuten yleisesti esiintyvät folkstam, nationalitet, svensk folk ja vuodesta 1912 finlänning, finländare, finlandssvensk ja östsvensk.⁵³ Tutkijalle käsite etninen on rikastava, ymmärrystä lisäävä ja relevantti näkökulma.

Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä nationalismissa kansallisuuksien herääminen kansallisuuteensa tapahtui Euroopassa eritahtisesti. Suomen kohdal-la on mielekästä huomata, että kansallisuusaate herätti sivistyneistön tiedostamaan keskuudessaan toisilleen vastakkaisia, kieleen ja kansallisuuteen liittyviä intressejä, kun kieli ja kansa olivat saaneet korostuneen merkityksen. Miroslav Hrochin tun-nettu teoria kansallisuuden kolmivaiheisesta prosessista voidaan esittää yksinker-taistetussa muodossa. Sen mukaan ensimmäisessä vaiheessa oppinut intellektuellien ryhmä kiinnostui kansasta, sen kielestä ja kulttuurista. Henrik Gabriel Porthanin Tu-run romantiikka oli lähtölaukaus oppineelle kansankulttuurin harrastukselle ja Suo-malaisen Kirjallisuuden Seuran, SKS: n perustaminen 1831 huipensi ensimmäisen vaiheen. Toisessa vaiheessa J. V. Snellman muotoili kansallisuusaatteen opit ja agitoi lehdistössä ajatuksiaan. Syntyi Suomen kansaa mobilisoiva fennomania. Tämän seu-rauksena muodostui 1860-luvulla ruotsalaiskansallinen herätys vastakkaiseksi,

ruot-48 Smith 1998, 191.

49 Smith 1998, 123−127.

50 Lönnqvist 2001, 18.

51 Allardt & Starck 1981, 43.

52 Elomaa 2006, 28. Aluksi nimitys finlandssvensk esiintyi finländare ja finlänning- sanan rinnalla mutta kielitieteilijä Hugo Bergman pyrki vakiinnuttamaan nimityksen finlandssvensk vuodesta 1917. Nimitystä finlandssvensk oli vaikea aluksi vakiinnuttaa Ruotsissa ja sen puolesta kampanjointiin tavan takaa.

53 Tässä työssä käytettään nimitystä finlandssvensk vasta vuoden 1912 jälkeen.

sinkielisyyden puolustustaisteluksi. Suomalaiset muotoilivat poliittiset vaatimukset ja mobilisoivat kansanliikkeillä ja sivistyksellä kansaa vaatimusten taakse 1870–80 paikkeilla. Ruotsalaisuusliikkeessä eliitin kiinnostus rahvaan herättämiseen oli ensi alkuun vähäistä, mutta ilman herätystä ja valistusta rahvaan mukaan saaminen koko ruotsalaisen intressiryhmän tueksi ei olisi ollut mahdollista.⁵⁴ Puolustukseen käyvä ruotsalaisuus oli 1880-luvulla herätetty. Siitä kielii omien erillisten instituutioiden, kuten Svenska Litteratursällskapet SLS (1885) ja Svenska folkskolans vänner, SFV:n perus-taminen (1882) vastapainona SKS:lle ja Kansanvalistusseuralle. Kieli ei ole pelkästään kommunikaation väline vaan osa identiteettiä. Fennomaanisen liikkeen piirissä esi-tetty herderiläinen näkemys kansallisuudesta orgaanisena oliona edellytti vain yhtä kieltä kansaa ilmentämään. Fennomaanien tarjoaman suomalaistumisen torjuttiin ruotsinkielisen intelligentsian piirissä. Nyt kielestä tuli puoluemuodostuksen perusta ja tietoisuus siitä ketkä puhuivat omaa kieltä tuli sisään- ja ulossulkevan mekanismin me-he perustaksi.⁵⁵ Tutkijoiden näkemyksen mukaan ruotsalaisuusliike kävi vasta-reaktiona puolustustaisteluun fennomaanien kielidoktriinia vastaan. ⁵⁶ Kolmannessa vaiheessa liike politisoitui ja syntyi militantti kielellinen kansanliike.⁵⁷

Hrochin skeeman jaottelu tuo selkeyttä suomalaiskansallisen ja ruotsalaisen mobi-lisaation eriaikaisuuteen ja polarisaatioon sekä kansan ja eliitin rooleihin. Tutkimuk-seni voisi diskurssianalyysin kannalta jaotella ruotsalaisen väestöryhmän prosessiksi, jossa 1860-luvulta alkanut freudenthalilainen ruotsalaiskansallinen herääminen johti erottautumiseen suomalaisista. Hegemonian menetys valtiopäiväuudistuksessa 1906 herätti vastareaktiona eriytymisen, erillisten instituutioiden perustamisen ja samais-tumisen germaaniseen alkuperään. Valtiopäivälaitosta pidettiin varsin saamattomana ja työväen mandaateilla valittuja kyvyttöminä vaativiin tehtäviin. Päivänpolitiikan turhauttamina, eritoten periferiassa, kaavailtiin irtautumista, laajaa erillistä itsehallin-toa ja kantoneita ruotsinkielisille alueille. 1920-luvun alkupuolella nousi esiin itsetut-kiskelu, reflektio ja sen myötä tapahtui ruotsinkielisten harjoittaman politiikan paluu kokonaisuuden yhteyteen ja vastuunotto päivänpolitiikasta yhdessä suomenkielis-ten poliitikkojen kanssa. Useissa puoluekokouksissa ja lehdistössä käytyjen sisäissuomenkielis-ten selvittelyjen tuloksena löytyi modus vivendi, jolla saattoi säilyttää identiteetin ytimen mutta luopua kaikessa hiljaisuudessa vastapuoleen kohdistuvasta epäkunnioittavasta kontrastoinnista.

Fennomania, kuten Carl Gustaf Estlander (1834–1910) artikkelissaan Fennomanska Studier toteaa, ei ole muuta kuin Euroopasta tänne ennättänyt nationalistinen aa-tesuunta, joka heti epäkohdan havaittuaan ryhtyi sitä parantamaan.⁵⁸ Vuoden 1809 jälkeen sivistyneistö ajatteli Porthanin Turun romantiikan hengessä, että suomen kieli on Suomen todellinen kieli, jonka kaikki tulevat ajan mittaan omaksumaan. Näin suomen kielen asemaan liittyvät epäkohdat tulisivat korjatuksi. Vuonna 1920 Axel Lille, ruotsalaisen rahvaan mobilisaation puolestapuhuja totesi:

54 Loman 1991, 46.

55 Thylin-Klaus 2012, 52.

56 Ruotsalaisuusliike, niin liberaali kuin freudenthalilainen näkökanta oli puolustuksellista (esimerkiksi Thylin-Klausin 2012, 55, 57; Sundbergin 1985,.40 ; von Bornin 1887, 6; Söderhjelm 1935,40 mukaan). Monet liberaalit eivät pitäneet kieltä kansallisuuden perustana ja se heikensi Freudenthalin kansallisideologiaa, von Bonsdorff 1956, 6, 19.

57 Hroch 1985, 22–24.

58 Estlander FT 1.1.1882.

…”1820–30-luvulla ruotsinkielisen yläluokan keskuudessa vallitsi käsittämätön suoma-laisuustunne; koulutetut sivistyneet väittivät suomen olevan heidän äidinkielensä, ja he tahtoivat saattaa sen ainoaksi kulttuurikieleksi Suomessa. Kaikki sanoivat olevansa fenno-maaneja.”⁵⁹

Näkemys suomen kielen tulevasta asemasta Suomen ainoana kulttuurikielenä katosi viimeistään J. V. Snellmannin tulisen lehtikirjoittelun ruotsinkielisessä sivistyneissä herättämässä vastareaktiossa. Fennomaanien ja ruotsinmielisten näkemyserot muo-vasivat diskurssia suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden arvosta, luonteesta ja merki-tyksestä kansallisen kulttuurin rakentajina. Kuilu näkemysten välillä kasvoi.

”Sitä liberaalien käsitystä vastaan, että suomen- ja ruotsinkieliset ovat punoutuneet yhdeksi kansalliseksi kokonaisuudeksi, nousi nuorempi ruotsinkielinen sukupolvi. Kan-sallisuus syntyy näet polveutumisen kautta ja yhteisen kielen kautta. Historian kulues-sa ruotkulues-salaiset ovat luoneet oman kulttuurin ja kirjallisuuden. Ruotkulues-salainen väestö on mitä suurimmassa määrin polveutunut yhteisestä taustasta ja muodostaa kokonaisuu-den suomenkielisiin verrattuna… Tavat ja luonteenpiirteet erottavat ruotsinkieliset suomalaisista. Mutta historian kehityksen kautta nämä kaksi erilaista kansallisuutta ovat punoutuneet kansaksi. ”⁶⁰

Vapaaherra ja Pohjoismaisen historian professori Ernst Gustav Palmén (1849–1919) ja ruotsalaisuusasian puolesta kantaa ottanut liberaali oppinut ja kirjallisuustieteilijä C. G.

Estlander olivat vastakkaisilla kannoilla kielikysymyksessä 1800-luvun lopulle tultaessa.

Palmén kirjoitti muistelmissaan Uusmaalaisessa osakunnassa kohtaamastaan halvek-sunnasta kaikkea suomalaista kohtaan. ”Mieluummin ryssä kuin tsuudi,” kuului hänen mukaansa osakunnassa usein kajahtanut tunnuslause.⁶¹ Estlander puolestaan huolestui vallitsevasta kiittämättömyydestä Ruotsia kohtaan, joka sentään oli liittänyt Suomen la-kien, oikeusjärjestyksen ja uskonnon kautta länsimaiseen kulttuuripiiriin. Estlanderin mukaan kehityksen luonnollisen kulun mukaan ruotsinkielestä tuli sivistyksen kieli.⁶² Jakolinjat luotiin kielen pohjalta ensin J. V. Snellmanin ja sitten ruotsalaisen kokooma-liikkeen henkisenä isänä pidettävän A. O. Freudenthalin kansallisilla manifestaatioilla.

Kummatkin olivat yhtä mieltä siitä, että kieli oli kansallisuuden ominaislaatu. Snellman halusi ruotsinkielisen sivistyneistön omaksuvan suomen kielen ja tuovan ruotsalaisen kulttuuripääoman suomalaisten ulottuville.⁶³ Tämä ei onnistunut hänen aikomallaan ta-valla. Ruotsalaiselle yläluokalle oli sen liberaalisuuden vuoksi alun alkaen täysin vierasta yhdistää käsitteet kansallinen ja ruotsinkielinen.⁶⁴ Tähän oli tulossa muutos.

Alkuna ruotsinkielisen väestön piirissä nousevalle nationalismille, joka 1800-luvun toisella puoliskolla kasvoi fennomaanisten pyrkimysten organisoiduksi vastustami-seksi, oli A. O. Freudenthalin Uusmaalaisessa osakunnassa pitämän puheen kysymys:

”Tulisiko meidän toivoa ruotsinkielisen kansallisuuden tuhoa ja sen sulautumista

59 Lille 1920, 7.

60 Lille 1920, 13–14.

61 Palmén 1913, 118.

62 Estlander FT 1.4.1882. August Ahlqvist korosti suomalaisten kiitollisuutta ja velkaa Ruotsille saamastaan sivistyksestä. Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen mukaan Suomella on velkaa vain ihmiskunnalle. Rommi, Pohls 1989, 82.

63 Söderhjelm 1935, 37.

64 Mörne 1916, 19.

suomalaiseen?” 22-vuotias alustaja muotoili ohjelman: ruotsinkielisten tuli olla po-liittisesti yhtä kansaa suomalaisten kanssa mutta kansallisuudeltaan skandinaavisen heimon haara.⁶⁵ Tästä Freudenthalin ohjelma jyrkkeni vaihe vaiheelta yhä ruotsalais-kansallisempaan suuntaan. Hänen mukaansa ruotsinkielinen väestö oli kansallisesti skandinaavisen heimon haara, lenkki Skandinaviaan, kun Suomi tulevaisuudessa nel-jäntenä valtiona liittyisi Skandinavian valtioihin.⁶⁶ Hänen muutamasta opiskelijasta koostuva kannattajajoukkonsa kasvoi Uusmaalaisen osakunnan piirissä vakuuttavasti ja ryhmittyi johtajansa luotsaamaan skandinaaviseen liittoon, joka itse asiassa oli en-simmäinen ruotsinkielinen puolue. Ryhmällä, jota alettiin kutsua viikingeiksi, oli oma äänenkannattaja, aluksi käsin kirjoitettu Nylands Dragon -lehti vuodesta 1857, sittemmin painettu Vikingen-lehti vuodesta 1870 ja lopulta viikinkiryhmää kokoava Axel Lillen toimittama Nya Pressen vuodesta 1882.

Freudenthalin ajattelu ei saavuttanut aluksi kannatusta ruotsalaisten liberaalien keskuudessa. Sigurd Wettenhovi-Aspa katsoi kansakunnan muodostuvan niistä, jotka vievät inhimillistä kulttuuria eteenpäin. Julius Krohn sinkosi Freudenthalin ryhmää vastaan syytöksiä suomalaisten nimittelystä barbaareiksi ja puolivilleiksi. Fennomaa-ni Emil Böök julisti, ettei Freudenthal tunne suomalaista hengenelämää, ja paheksui hänen käsitystään suomalaisten talonpoikien jättämistä nykyiseen asemaansa yhden seitsemäsosan kansasta (ruotsinkielisten) hallitessa sitä. Freudenthalin kannattaja, ylioppilas Cajander kirjoitti kirjeessään Wettenhovi-Aspalle,” kuinka tämä voi uskoa tsuudiaisen veren, flegman, kaljan ja putkan olevan hänessä, jonka vanhemmat ovat ainutlaatuisen ruotsalaisia eivätkä puhuneet sanaakaan suomea.”⁶⁷

Oppi-isä Freudenthalin ympärille syntyi hitaasti kasvava kannattajajoukko. Jou-kossa oli myös merkittäviä ruotsalaiskansallisen asian puolestapuhujia kuten Axel Lil-le ja Arvid Mörne. He olivat piikki kulttuuriruotsalaisuuden lihassa, koska katsoivat ruotsalaisuuden tulevaisuuden olevan talonpoikaisessa kansassa. Lillestä tuli ruot-salaisuusliikkeen kantava voima; kulttuuriruotsalaisuuden ja rahvaan yhdistäjä en-sin Nya Pressenin päätoimittajana, sittemmin RKP:n ensimmäisenä puheenjohtajana.

Mörne pysyi huutavana äänenä erämaassa, kunnes hänen arvonsa nousi 1930-luvulla ruotsalaisuusliikkeen kokoajana Lapuan liikettä vastaan.⁶⁸ Freudenthalin ajattelulla ja hänen vaikutuspiirissään olevilla, vaikka eivät saaneetkaan varauksetonta menestys-tä kulttuuriruotsalaisuuden piirissä, oli suuri vaikutus diskursiivisiin käymenestys-täntöihin, jotka jatkuivat pitkälle 1900-luvun alkupuolella. Yksi hallitsevista diskursseista esitti ruotsalaiset germaanisen perinnön puhtaimpina edustajina Euroopassa.

”Vapaus on germaanisilla kansoilla osa kansan itseilmaisua, he ovat Rooman valtakunnan perillisiä. Ruotsalaiset Pohjolassa ovat kaikkein puhtaimmin germaanien keskuudessa säilyttäneet roomalaisen vapauden ja sivistyksen.”⁶⁹

Suomalaisten sivistysmuotojen omintakeisuutta epäiltiin korostamalla, että kaikki kulttuuri oli ruotsalaiseen traditioon perustuvaa ja etteivät suomalaiset pohjimmil-taan olisikaan sivistettävissä.

65 Loman 1991, 54.

66 Mörne 1924, 55.

67 Mörne 1924, 82.

68 Willner 1983, 273.

69 Nylands Dragon 21.3.1858.

”Olemassa olevan germaanis-ruotsalaisen sivistyksen kääntäminen, muokkaaminen ja esittäminen suomeksi on mahdotonta, sillä suomalaisilla on niin muista eurooppalaisista poikkeava aasialais-uralilainen luonne, joten eurooppalaiselta pohjalta rakennettua sivistystä tai koulutusta ei voi soveltaa heihin. Eurooppalaisia käsitteitä ei käy ymppääminen suomen kieleen, koska kyseessä on yksipuolinen, eristynyt sivistys.”⁷⁰ Samaan henkeen kirjoittaa Vikingen-lehti vuonna 1870:

”Syyt eivät ole muualla kuin siinä, että suomenkielinen kansanosa on kyvytön luomaan itsenäisesti kehitysmuotoja sisässään asuvalle hengelle. Ja ellei suomalaisia olisi vienyt sivilisaation tielle suurisieluinen toimintakykyinen kansa kuten ruotsalaiset, heidän tilansa olisi sama kuin kuolevilla veljillään Sarmatian lakeuksilla.” (Nimimerkki A).⁷¹ Ruotsinkielinen väestö kiinteytyi erilliseksi etniseksi ryhmäksi 1890–1920 välisenä aikana.⁷² Tämä tapahtui mobilisoimalla maaseudun rahvasta ja työväestöä osaksi ruotsalaisuusliikettä, rakentamalla ruotsinkielisiä instituutioita ja korostamalla län-tistä sivistysperintöä, jota peilattiin vastakohtana lähiryhmään, itäisinä koettuihin suomalaisiin. Suomalaisiin sijoitettiin stereotyyppisiä omalle ryhmälle vastakkaisia ja usein ei-arvostettavia ominaisuuksia.