Kalastuslain mukaisen hallinnon kehitys ja kalaston hoito

Vuoden 1734 rakennuskaaressa esiintyi ensimmäistä kertaa nykyisessäkin laissa erottuva kalavesien jako kylän jakamattomiin, jaettuihin, kuninkaan yksityiseen, kuninkaan yleiseen ja yhteismaalla olevaan kala-veteen (Honkanen, M-L. 1985 s. 21–22). Sillä ja vuoden 1766 kalastussäännöllä kirjattiin säädösmuotoon aiempaa kalastuksen tapakäytäntöä ja selvitettiin kuninkaan kalastuksen suhdetta muuhun kalastukseen.

Kalastussääntö sisälsi myös määräyksiä kalastusyhdistyksistä, joiden tehtävänä oli antaa paikallisia järjes-tysmääräyksiä kalastuksen harjoittamisesta. (Tiitinen, J. 1994 s. 90.)

Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan yhteydessä annetulla asetuksella kalastusoikeus sidottiin maanomistukseen. Talonpojalle myönnettiin täydellinen omistusoikeus perintötilaansa, ja samalla

mää-rättiin samanlaisesta metsästys- ja kalastusoikeudesta tiluksillaan kuin aatelisillakin oli. (Honkanen, M-L.

1985 s. 25; Tiitinen, J. 1994 s. 90.)

Autonomisen Suomen kalastussääntö uudistettiin Ruotsin vuoden 1852 kalastussäännön pohjalta.

Tavoitteena oli saattaa vanhat säädökset uudelleen voimaan ja luoda kalastuksesta merkittävä elinkeino.

Rannanomistajan omistukseen kuuluvan rantamatalan ulottuvuudeksi määriteltiin 200 syltä ”ulkona me-ressä” ja ”isoissa järvissä”. Kalastussääntö määritteli siten myös maata omistamattomien yleiskalastusoike-udet sisävesien suurille järville. (Honkanen, M-L. 1985 s. 26–27; Tiitinen, J. 1994 s. 90.) Kalastussäännöllä täsmennettiin ja kiirehdittiin kalastusyhdistysten perustamista. Yhdistykset tuli perustaa kunnittain, ja niiden alueiden tuli kattaa alueen kaikki vesialueet umpilampia lukuun ottamatta. Kuvernöörien tehtä-vänä oli huolehtia yhdistysten perustamisesta ja tarkastaa niiden säännöt. Yhdistyksiä arveltiin perustetun lähes kaikkialle, mutta niiden toimivuutta pidettiin kyseenalaisena. (Tiitinen, J. 1994 s. 91.)

Vuoden 1898 komiteamietintö sisälsi selkeän ehdotuksen tuolloisten kalastusalueiden muodostami-seksi. ”Oikeuden päätöksellä olisi voitava määrätä yhdeksi kalastusalueeksi rajakkain olevat vedet, jotka eivät olleet niin suuria, että niissä järkiperäistä kalastushoitoa noudattaen voi itsenäinen kalastustoiminta kannattaa.”

Vuonna 1902 rakennuskaaren 17. luvussa säädettiin kalaveden käyttämisestä. Yhteisen kalaveden osakkaat olivat velvolliset keskenään järjestämään kalastuksen siten, että kalakantojen hävittäminen este-tään. Osakasten äänivalta kalastuskunnan asioissa sidottiin kyläosuuteen. (RK, 17. luku 1–2 §.) Suurten järvien selkävesien yleiskalastusoikeudet rajattiin pelkkään koukkukalastukseen ja vain kyseisiin järviin rajoittuvien kuntien asukkaisiin. Yhdeksää suurjärveä lukuun ottamatta muut suuretkin järvet jaettiin kylien vesialueiksi. (Tiitinen, J. 1994 s. 92.)

Keisarillisen Majesteetin Armollisessa Kalastussäännössä vuodelta 1902 määrättiin, että yhteisen ka-laveden osakkaiden tuli keskenänsä sopia, kuinka kalastusta on hoidettava, sekä jättää kirjallisesti laati-mansa järjestyssäännöt paikkakunnan nimismiehelle, joka lähettää ne läänin kuvernöörille. Kalastuskun-nat alkoivat järjestäytyä. Suomen vanhin kalastuskunta on 4.5.1903 perustettu Rahkolan kalastuskunta Saarijärven kunnassa. Samana vuonna perustettiin myös muita kalastuskuntia. (Myllylä, M. 2003 s. 4.)

Suomen valtiopäiville kokoontui vuonna 1907 ensimmäistä kertaa vaaleilla valittu yksikamarinen edus-kunta. Se vaati heti maan ja kalavesien hankkimista tilattomalle väestölle. Tilattomalla väestöllä tarkoitettiin kalastusasioissa vain ammattikalastajia. Yhteisten kalavesien käytöstä komitea ehdotti, että kalastuskuntien vedet jaettaisiin määräajaksi erillisiksi palstoiksi ja nämä palstat huutokaupattaisiin eniten tarjoaville. Ko-mitea arveli maanviljelyksen estävän omistajia harjoittamasta kalastusta, joten vedet tulisivat ammattikalas-tajien ja tilattoman väestön käyttöön. Järjestelmä ei loukkaisi omaisuuden suojaa eikä aiheuttaisi valtiolle kuluja. Toiseksi ratkaisuksi tilattoman väestön kalastusmahdollisuuksien parantamiseksi komitea ehdotti, että kunnat hankkisivat kalastusoikeuksia, joita luovuttaisivat kohtuuhintaan tilattomille. Kalavesien ja-koon komitealla oli mielenkiintoinen ehdotus. Alle tuhannen hehtaarin järviin perustettaisiin vain yksi kalastuskunta, vaikka siihen ulottuisi useammankin kylän maita. Ehdotus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä vesialueiden piirirajankäynnit oli jo käynnistetty. Komitean esitykset eivät johtaneet lainsäädännöllisiin toimiin tässä vaiheessa. (Honkanen, M-L. 1985 s. 31; Tiitinen, J. 1994 s. 98–99.)

Vuoden 1951 kalastuslaissa säädettiin, että yhteisen kalaveden osakkaat muodostavat kalastuskunnan.

Kalastuskunta oli siis aina olemassa yhteisellä vesialueella. Milloin raja yhteisen kalaveden ympäri oli käy-ty, oli kunnanhallituksen puheenjohtajan määräämän henkilön, joka siihen suostui, kutsuttava kalaveden osakkaat päättämään kalastuskunnan järjestäytymisestä. Kysymys ei ollut kalastuskunnan perustamisesta, vaan yhteisen vesialueen käyttö oli kokouksessa järjestettävä siten, että jokaisen yhteisomistukseen osal-lisen osuus tulee oikeudenmukaisesti huomioon otetuksi. Jos monen kalastuskunnan vesialueet olivat

merkitykseltään vähäisiä tai oli olemassa jokin muu painava syy, lääninhallituksella oli oikeus vapauttaa osakkaat toiminnan järjestämisestä. Jos kalavesi oli niin laaja tai hajanainen, että yhtenäisen säännön noudattaminen tuotti vaikeuksia, voi kalastuskunta määrävuosiksi jakaantua osakalastuskunnaksi. Osa-kalastuskunnat toimivat kukin alueellaan kuin itsenäiset Osa-kalastuskunnat. (503/1951 § 67.)

Pitkänen on todennut kohtalaisen pienenkin järven kuuluneen useammalle kalastuskunnalle. Nii-den säännöt saattoivat poiketa melkoisestikin toisistaan. Tästä aiheutui sekavuutta kalastuksen harjoitta-misessa ja kalavesien hoidossa. Laissa oli kuitenkin tehty mahdolliseksi yhtenäisten määräysten noudatta-minen säätämällä 69 §:ssä, että taloudellisesti yhtenäisen kalastusalueen muodostamiseksi tai arvokkaan kalalajin pyynnin keskittämiseksi taikka kalavesien hoidon tehostamiseksi ja yhtenäistämiseksi voivat kalastuskunnat yhtyä kalastushoitoyhtymiksi. Myös jaetun kalaveden haltija voi liittyä yhtymän jäsenek-si. Kalastushoitoyhtymän perustaminen oli jätetty vapaaehtoiseksi, mutta laki antoi myös viranomaisel-le mahdollisuuden toimia perustamisessa aloitteentekijänä, mikäli katsottiin, että kalastushoitoyhtymä syystä tai toisesta oli tarpeen vaatima. (Pitkänen, H. 1962 s. 3–4.)

Kalastusasetuksen (695/1951) 30 §:n mukaan lääninhallitus voi ennen kalastuskunnan tai kalastushoi-toyhtymän sääntöjä koskevia ratkaisuja hankkia niistä maataloushallinnon lausunnon. Lääninhallitukset tulkitsivat säännöstä siten, että ne hankkivat käytännöllisesti katsoen kaikissa em. asioissa mainitun lausun-non. Maataloushallituksen kalatalousosastolla pidettiin lääneittäin luetteloa annetuista lausunnoista. Järjes-täytyneistä kalastuskunnista oli mahdollista laatia luettelo edellä mainittujen lausuntojen pohjalta 15.9.1961 vallinneen tilanteen mukaisena. Suomen kalastuskunnista oli järjestäytynyt 68,3 % ja Mikkelin läänin tuskunnista 73,8 %. Mukana luvuissa olivat myös osakalastuskunnat. Vapaaehtoisuuteen perustuvia kalas-tushoitoyhtymiä oli lähes kymmenen vuoden aikana perustettu koko maahan 23 ja Mikkelin lääniin neljä.

Mikkelin läänin kalastushoitoyhtymät ovat Jääsjärvi Hartolan kunnassa, Porrassalmi Mikkelin maalaiskun-nassa, Pienvesi Pertunmaalla ja Puruveden kalastushoitoyhtymä Kerimäellä. (Pitkänen, H. 1962 s. 1, 7–8.)

Suomen nykyinen kalastushallinto perustuu vuoden 1983 alusta voimaan tulleeseen kalastuslakiin (286/1982) ja siihen myöhemmin tehtyihin useisiin muutoksiin. Valtion kalataloushallintoa hoitaa maa- ja metsätalousministeriössä kala- ja riistaosasto (kaavio 2/2). Kalatalouden piirihallintoviranomaisena toi-mivat työvoima- ja elinkeinokeskuksissa olevat kalatalousyksiköt. (KalL 3 §.)

Kaavio 2/2. Suomen kalastushallinto vuonna 2004 Maa ja metsätalousministeriö

Kala- ja riistaosasto (KRO)

Työvoima- ja elinkeinokeskus Kalatalousyksikkö

Kalastusalueet (227 kalastusaluetta)

Osakaskunnat

(entiset kalastuskunnat) Kiinteistöjen vesialueet

Kalatalouden edistämistä varten on vesialueet jaettu niiden omistussuhteista sekä kunnallisesta ja valtionhallinnollisesta jaotuksesta riippumatta kalastusalueisiin (KalL 3 §). Kalastusalueen tulee yhden tai useamman kunnan alueella muodostaa sellainen yhtenäinen alue, jonka kalastusoloja järjestettäessä on asianmukaista soveltaa yhtenäisiä toimenpiteitä (KalL 68 §). Kalastusalueet ovat kalastuslakiin perustuvia kalaveden käyttäjien yhteistoimintaelimiä, kalaveden hoidon keskeisiä toimijoita. Kalastusalueen jäseniä ovat osakaskunnat (kalastuskunnat), vesialueen omistajat, kalastusalueella toimivat ammattikalastajien järjestöt ja kalastusalueella toimivat virkistyskalastajien eduista huolehtivat järjestöt (KalL 71 §). Kalas-tuslain 1 §:ssä tarkoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi tulee kalastusalueen ottaa käyttöön aluettaan koskeva käyttö- ja hoitosuunnitelma, joka sisältää selvityksen kalastusalueen kalakantojen tilasta sekä kalavesien hoitoa ja kalastuksen järjestämistä koskevat yleiset suuntaviivat (KalL 79 §). Käyttö- ja hoito-suunnitelma on ohjeena kalastusalueen kalakantojen hoidossa ja kalastuksen järjestämisessä (KalL 82 §).

Kalastusalueen päätösvaltaa käyttää kalastusalueen kokous, johon kalastusalueen jäsenet saavat lä-hettää edustajia seuraavasti:

1) kalastuskunta, jossa on vesialuetta vähintään 50 hehtaaria, saa lähettää yhden edustajan;

2) kalastuskuntiin kuulumattomien, pinta-alaltaan vähintään 50 hehtaarin suuruisten vesialueiden omistajat saavat kukin lähettää yhden edustajan;

3) muiden kuin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen vesialueiden omistajat saavat rekisterikylittäin lähet-tää yhden yhteisesti valitsemansa edustajan;

4) ammattikalastajajärjestöt saavat lähettää kukin yhden edustajan; ja

5) virkistyskalastajia edustavat järjestöt saavat kukin lähettää yhden edustajan (KalL 72–73 §).

Useille kiinteistöille yhteisesti kuuluvan kalaveden osakkaat muodostivat kalastuskunnan ennen vuoden 2001 alusta voimaan tulleita kalastuslain ja yhteisaluelain muutoksia. Kalastuskunnan päätäntä-valtaa käytti tuolloin kalastuskunnan kokous, jossa kullakin osakkaalla on vesialueosuutensa mukainen äänimäärä, jolleivät kaikki kokouksessa läsnä olevat osakkaat toisin sopineet tai kalastuskunnan säännöis-sä ollut muuta määrätty. Kokouksessa ei kuitenkaan kukaan saanut äänestää enemmällä kuin puolella läsnä olevien yhteisestä äänimäärästä. Kukaan ei saanut kuitenkaan esiintyä kuin yhden osakkaan asia-miehenä. (KalL 54 §, kumottu 687/2000.)

Kalastuskunnan järjestäytyminen oli tullut lähtökohtaisesti pakolliseksi vuoden 1951 kalastuslaissa (503/1951). Ennen vuotta 1952 oli Suomessa järjestäytynyt 1 602 kalastuskuntaa, 1960-luvun alkupuolella järjestäytyneitä oli lääninhallitusten ilmoitusten mukaan noin 7 000 (Pitkänen, H. 1962 s. 4; Yhteisaluelain-säädäntötyöryhmä 1998 s. 11). Vuoden 1999 kalastuskuntatiedustelun raportissa mainitaan kalastuskuntare-kisterin sisältävän yli 9 900 kalastuskuntaa (Salmi, J. et al. 2002 s. 2). Kalastuskuntarekisteriä pitävät nyky-ään työvoima- ja elinkeinokeskusten kalatalousyksiköt. Yleishallinnon kannalta eräs kalastuskuntarekisterin merkittävistä tiedoista on kalastuskunnan esimiehen nimi ja yhteystiedot. Kun uusi osakaskuntahallinto on rakennettu entisten kalastuskuntien pohjalle, tietojen kysyntä tulee jatkossa lisääntymään. Ongelmana on rekisterin laatu ja tietojen vertailtavuus. Osoitetiedot löytyivät kalastuskuntatiedustelua varten noin 7 450 kalastuskunnalle eli 75 %:lle, mutta niistäkin osa on vanhoja (Salmi, J. et al. 2002 s. 2–3). Jos osakaskunnat eivät ilmoita hoitokunnan puheenjohtajan vaihtumisesta TE-keskuksille ja maanmittaustoimistoille, vaikka yhteisaluelaki (YhteisalueL 33 §) niin edellyttää, muutokset eivät tule hallinnon tietoon.

Yhteisaluelainsäädäntötyöryhmän muistioon on koottu taulukko kalastuskuntien lukumääris-tä. Lähtötiedot ovat peräisin työvoima- ja elinkeinokeskusten tiedoista. Sen mukaan maassamme on 31.12.1997 ollut 11 384 kalastuskuntaa. Niistä 5 027 oli järjestäytynyt, 1 238 oli vapautettu järjestäytymi-sestä ja 5 119 oli kalastuskuntina järjestäytymättömiä. Kalastuskunta on vapautettu järjestäytymisvelvol-lisuudesta, jos sen merkitys on ollut vähäinen tai siihen ollut muu erityinen syy, kuten esimerkiksi pieni

pinta-ala, osakkaiden vähäinen lukumäärä tai se, että vesialueella ei ole ollut erityistä arvoa. (Yhteis-aluelainsäädäntötyöryhmä 1998 s. 12.)

Kalastuslain ensimmäinen pykälä sisältää yleisesti tulkittuna kestävän käytön periaatteen ja edellyt-tää, että kalastusoikeuden haltija huolehtii paitsi tehokkaan ja järkiperäisen kalastuksen järjestämisestä myös kalakantojen hoidosta ja niiden lisäämisestä. Tällöin on vältettävä niitä toimenpiteitä, jotka voivat vaikuttaa vahingollisesti tai haitallisesti luontoon tai sen tasapainoon. (KalL 1 §.) Lain ohella kalavarojen käyttöön ja hoitoon kannustavat myös taloudelliset syyt. Vajaasti hyödynnetyt kalavedet ovat tuottama-tonta pääomaa ja taitamaton kalaveden hoito resurssien haaskausta.

Vesialueiden hyvä hoito tuottaa hyötyä muun muassa

− kasvattamalla kalansaaliita

− parantamalla saaliiden koostumusta

− parantamalla saaliskalojen käyttökelpoisuutta

− luomalla uusia kalastusmahdollisuuksia ja tuomalla ne yhä useampien ulottuville

− vähentämällä ympäristömuutosten haittoja

− sovittamalla yhteen eri vesistönkäyttömuotoja

− luomalla edellytyksiä yritystoiminnalle. (Salminen, M. et al. 2002 s. 24–25.)

2.4.3 yhteisten vesialueiden osakaskuntien ja kalastuskuntien hallinnon