Käsityön opetukseen liittyviä haasteita

Koulutus-, terveys-, kulttuuri- ja rahoitusinstituutiot ovat kohdanneet haasteita viime vuosikymmeninä. Jatkuvat muutokset ovat ajaneet nämä alat tilanteeseen, milloin koskaan ei ole opittu tarpeeksi, vaan tietotaitoja täytyy kehittää jatkuvasti. (Pöllänen &

Urdzina-Deruma 2017, 127.) Tulevien sukupolvien tulee ilmaista itseään luovasti. Oppilailla pitää olla parempi mahdollisuus tulla aktiivisiksi, kommunikoiviksi sekä yhteistyökykyisiksi, jotta he voivat ratkaista monimutkaisia ongelmia ja soveltaa innovatiivisia ratkaisuja uusiin vaatimuksiin ja muuttuviin tilanteisiin. Tässä prosessissa he käyttävät uutta teknologiaa luodakseen uutta tietoa ja laajentaakseen omaa kykyään luoda ja tuottaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tarvitaan tulevaisuusorientoituneita pedagogisia malleja. Tämä voi antaa lopullisen muodon sille, kuinka käsityöt tulevat muuttumaan. “Monien taitojen viimeinen päivämäärä tulee varsin pian”. (Sennett 2007, 11-12.)

Kouhia, Kokko ja Kangas (2020, 2) ovat tutkineet käsityön muutoksen herättämiä keskusteluja analysoimalla niitä eri näkökulmista. Heidän mukaansa muutokset ovat heijastuneet eri ryhmiin, kuten käsityönopettajiin, opettajaopiskelijoihin, kouluttajiin sekä valtion työntekijöihin. Nykyinen perusopetussuunnitelma on tehty vuonna 2014 ja otettu käyttöön vuonna 2016. Opetussuunnitelmaan (2014, 146) käsityö oppiaine on muotoiltu tutkivaksi, kekseliääksi ja kokeilevaksi. Käsityön toimintaa kuvataan luovaksi prosessiksi, jossa käytetään erilaisia visuaalisia, teknisiä ja materiaalisia ratkaisuja. (Opetussuunnitelma 2014, 146; Kouhia, Kokko & Kangas 2020, 1.) Kun pohditaan käsityötä laajemmin, voidaan huomata sen monipuolisuus. Käsityöt ovat käsintehtyjä esineitä, mutta myös paljon muuta.

Käsityö on valmistusprosessi, jossa on myös sosiaalinen-, historiallinen- ja kulttuurinen ulottuvuus. Käsityön määrittäminen saattaa olla haastavaa, juurikin sen monipuolisuuden vuoksi. Voidaan kuitenkin ajatella, että se on eräänlainen valmistusprosessi, joka vaatii käsityötaitoa ja osaamista. Se voi olla taiteellista tai siihen voi liittyä teknologiaa.

Lähestymistapoja on monia. (Kouhia, Kokko & Kangas 2020, 1.)

Kouhian ja kumppaneiden (2020, 6-7) saamien tulosten mukaan suurin huolenaihe käsityönopettajilla on koskenut tuntijakoa. Aikaisemmin opetustuntien painotus oli ylemmillä luokka-asteilla (5-7), mutta uusi oppituntijakauma muutti sen koskemaan alempia luokka-asteita. Valinnaisten oppituntien määrä laski 13:sta 9:een. Tämä taas johti siihen, että käsityötä valitaan valinnaisaineeksi vähemmän. Luokilla 1-2 on käytössään neljä vuosiviikkotuntia, luokilla 3-6 on yhteensä viisi viikkotuntia ja luokilla 7-9 ainoastaan kaksi.

Nämä luokkien 7-9 kaksi oppituntia on tuntunut riittämättömältä käsityön tavoitteet ja järjestelyt huomioon ottaen. Jos verrataan aiempaan käytäntöön, jolloin pelkkään tekstiiliin tai pelkkään tekniseen on käytetty kolme tuntia aikaa, tuntuu kaksi tuntia kahden sisältöalueen oppimiseen pieneltä määrältä. Vähäinen aika heijastui tuloksiin myös niin, että

opettajien mukaan opetussuunnitelman tavoitteet eivät toteudu ja ne ovat aikaan nähden liian vaativia. (Kouhia ym. 2020, 7.) Tämä vähäinen aika ja korkeat tavoitteet saavat opettajille aikaan kiireen ja painostuksen tunteen. Opettajat ovat huolissaan siitä, että valmiiksi saatuja töitä on vähemmän ja oppilaiden taitojen kehitys on heikompaa. (Kouhia ym. 2020, 8.) Myös käsityönopettajien tulevaisuus on aiheuttanut huolta. (Kouhia, Kokko & Kangas 2020, 9) Käsityötä painotetaan nyt enemmän alaluokilla, jolloin opettamisen hoitaa usein luokanopettaja. Toisella asteella taas opettaminen kuuluu käsityön aineenopettajalle.

Useimmissa kouluissa käsityöntunteja on suhteellisen vähän ja aineenopettajan tuntimäärät jäävät pieniksi. Myös valinnainen käsityö on vähentynyt viime vuodesta jopa 39%, koska oppilaat eivät enää valitse sitä. Syitä tähän voi olla useita, mutta yksi syy voi olla valinnaisaineiden tuntimäärän väheneminen.

Monimateriaalisuus on aiheuttanut huolta oppiaineen sisältöasioissa. Monimateriaalisuus otetaan usein huomioon käsityömateriaalien yhdistelynä. Huolenaiheena on, että käsityö muuttuu harrastelun kaltaiseksi puuhasteluksi ja oppilailta jää oppimatta teknisiä taitoja sekä ajatteluntaitojen kehittyminen jää puolittaiseksi. Tämä tuntuu olevan yleinen keskusteluaihe käsityöopettajien keskuudessa. (Kouhia, Kokko & Kangas 2020, 10.) Kouhian ja kumppaneiden (2020, 10-11) tutkimuksen mukaan opettajat ovat huolissaan oppilaiden heikentyneistä käsityötaidoista, kuten kolmiulotteisesta hahmottamisesta, motorisista taidoista sekä perustaitojen omaksumisesta käsityössä. Vähäisen tuntikehyksen vuoksi myös oppilaiden suunnittelutaidot ovat tutkimuksen mukaan heikkoja. Materiaalien ja teknikoiden yhdistelystä käsityöprojekteihin on kuitenkin vahvoja, ristiriitaisia väitteitä. Parhaimmillaan käsityö voi opettajien mielestä olla keino ohjata oppilaita selviämään tosi elämän tilanteista ja kehittää omaa osaamistaan. Pahimmillaan monimateriaalisuutta pidetään haitallisena oppiaineen tulevaisuudelle ja opettajien mielestä käsityötä on mahdoton toteuttaa niin, että oppilaat ovat motivoituneita. Yhteinen mielipide opettajilla on kuitenkin siitä, että monimateriaalisuus tuo esiin tavan muokata ja käsitellä erilaisia materiaaleja sekä yhdistellä niitä monipuolisissa prosesseissa. Vaikka käytössä käytetään niin perinteisiä kuin uudempiakin materiaaleja ja valmistustekniikoita, tärkeänä pidetään osallistavia oppimistehtäviä, joiden kautta sisältöalueet pääsevät oikeuksiinsa integroinnissa.

Koska käsityön sisällöt ovat olleet kauan jakautuneina tekstiilityöhön ja tekniseen työhön, ovat fyysiset oppimisympäristötkin jakautuneet. Näillä ympäristöillä tarkoitetaan tiloja, koneita, laitteita ja työvälineitä. Vielä nykyäänkin tilat saattavat myös sijaita kaukana

toisistaan, jopa eri rakennuksessa. Pitkät välimatkat ovat haaste opettajien yhteistyötä ajatellen sekä myös oppilaiden siirtymisille kahden eri tilan välillä. Opettajia kannustetaankin yhteis- tai pariopettajuuteen sekä yhteisölliseen suunnitteluun monimateriaalisen käsityön toimivuuden sekä oppilaiden oppimisen vuoksi. (Lindfors, Marjanen & Jaatinen, 2016, 87.)

Laamanen ja Seitamaa-Hakkarainen puhuvat (2014, 12) juuri ideoinnin ja suunnittelun haasteellisuudesta. Suunnitteluun tarvitaan ongelmanratkaisutaitoja ja suunnittelun etenemistä ei voida ennustaa. Vaikka kaikilla luokassa olisi samat lähtöasetelmat, voi jokaisen lopputulos kuitenkin poiketa toisistaan paljonkin. Koska suunnitelmia on yhtä paljon kuin tekijöitä, eivät ratkaisut suunnitteluongelmiin ole yhdenmukaisia, vaan ne vaativat opettajalta joustavuutta ja rakentavia kysymyksiä. Tällaisten suunnittelutehtävien ratkaiseminen voi olla helpompaa, kun tuotetaan visuaalinen ja tekninen suunnitelma.

Tämän jälkeen on helpompi nähdä, onko mallinnettu suunnitelma toteutuskelpoinen kokonaiseksi tuotteeksi. Käsityön kontekstissa suunnitelmat voivat kuitenkin muokkautua jatkuvasti. (Laamanen & Seitamaa-Hakkarainen 2014, 12.)

Lukuisien haasteellisuuksien keskellä, käsityön tulevaisuudessa on myös paljon kehitysmahdollisuuksia. Käsityön suunnittelu ja teknologiakasvatus voivat olla hyödyllisiä kestävän kulutuksen mahdollisuuksien näkemiseen. Käsityön tekemisessä otetaan huomioon materiaalien elinkaari ja huomataan, kuinka käsityö on merkityksellinen, esteettinen, laadukas ja tehty tarpeeseen. Henkilökohtainen tyytyväisyys itse tehtyyn tuotteeseen on aina positiivinen asia ja se lisää henkilön hyvinvointia. (Porko-Hudd, Pöllänen & Lindfors 2018, 34.)