Päätettyäni tutkimukseni aiheen aloin pohtia, millä metodologisilla valinnoilla saisin parhaimman vastauksen tutkimuskysymykseeni. Haluan omassa tutkimuksessani syventyä nimenomaan tutkimaan opiskelijoiden kokemusta heidän saamastaan ohjauksesta. Jo se, että haluan tutkia kokemusta ja siitä nousseita käsityksiä, ohjaa toteuttamaan tutkimukseni laadullisin keinoin.
Sirkka Hirsjärvi, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara (2009, 161) määrittelevät laadullisen tutkimuksen lähtökohdaksi todellisen elämän kuvaamisen ja siihen sisältyvän ajatuksen todellisen elämän moninaisuudesta. He kertovat kvalitatiivisen tutkimuksen ominaispiirteiksi mm. tutkimuksen kokonaisvaltaisen tiedonhankinnan, jossa aineisto kootaan luonnollisissa tilanteissa, ihmisen suosimisen keruun instrumenttina, tutkimuksen kohteiden valinnan tarkoituksenmukaisesti ja tapauksien käsittelyn ainutlaatuisesti ja analysoinnin sen mukaan. (Hirsjärvi ym. 2009, 164.) Sen
tarkoituksena ei ole tehdä samalla tavoin empiirisesti yleistettäviä päätelmiä kuin tilastollisessa tutkimuksessa. Kaikkia laadullisia tutkimuksia voidaan oikeastaan kutsua tapaustutkimuksiksi. (Eskola & Suoranta 1998, 66.)
Tavoitteenani oli tuoda esille opiskelijoiden ääni. Koin parhaaksi keinoksi tähän haastattelun. Tutkimukseni fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote määritteli jonkin verran haastattelutilannetta. Varton (1992, 86) mukaan fenomenologisessa menetelmässä ilmiö on keskiössä ilman valmiiksi mietittyjä teorioita tai ennakkokäsityksiä. Siinä pyritään siihen, että tutkija ei kiinnittäisi ennen tutkimuksen tekoa huomiotansa teoreettiseen tai menetelmälliseen tietoon. Sen sijaan tutkijan olisi oltava ennakkoluuloton havaitsija, jotta ilmiö ilmenisi tutkijalla niin rikkaana ja moninkertaisena kuin se on. (Varto 1992, 86.) Lähdinkin toteuttamaan tutkimustani aineistolähtöisenä. En siis ollut suunnitellut etukäteen teoreettista viitekehystä tutkimukselleni tai tehnyt muita ennakko-oletuksia. Pyrin kohtaamaan haastateltavat mahdollisimman avoimena, tyhjänä paperina. Olen kuitenkin opiskellut kasvatustiedettä useita vuosia, joten jonkinlaista tietopohjaa minulla on. Tässä vaiheessa on olennaista ymmärtää, että minulla on aiheesta esiymmärrys. Toimin itse niin, että kirjoitin ajatuksiani paperille ja pyrin sen avulla tiedostamaan oman esiymmärrykseni ja hahmottomaan omia ajatuksiani.
Kokemuksen tutkimisessa omat tulkinnat tulee asettaa koetukselle ja haastaa itsensä pohtimaan, kuinka pystyy ymmärtämään toisen ilmaisujen omalaatuisuutta ja merkityksellisyyttä omien lähtökohtiensa kautta. Spontaania ymmärrystään tulee kyseenalaistaa. On kyettävä laittamaan hetkeksi sivuun niin arkikokemukset kuin aiemmat lukemansa tutkimustulokset. On kuitenkin tärkeää tiedostaa tutkimuskohdettaan selittävät teoreettiset mallit. Ne saattavat esimerkiksi supistaa tutkijan näkökenttää tutkimuksen aikana ja sen takia ne on ainakin tiedostettava. Tietyt teoreettiset lähtökohdat, kuten ihmiskäsitys ja käsitys kokemuksesta, on oltava selvillä voidakseen tehdä tutkimusta. Paradigmat siis ohjaavat fenomenologistakin tutkimusta, mutta myös niitä tulee arvioida kriittisesti. (Laine 2010, 34–36.)
Laine (2010, 37) kertoo, että haastattelu on laaja-alainen keino lähestyä toisen kokemusta. Fenomenologisen haastattelun tulee olla haastateltavalle paljon tilaa antava luonnollinen, avoin ja keskustelunomainen tilanne, jossa pyritään olemaan ohjailematta
haastateltavaa liikaa. Tavoitteena on saada mahdollisimman kuvailevia ja kertomuksenomaisia vastauksia, omakohtaista kokemusta. Tärkeää on käyttää konkreettista kieltä. (Laine 2010, 37–39.) Pyrin toimimaan haastatteluissa tämän periaatteen mukaan. Olin kuitenkin tehnyt valmiiksi haastattelurungon, jonka mukaan oli mahdollisuus edetä. Sitä ei tarvinnut noudattaa, mutta se oli minulle apuna ja tukena.
Joissain kohdissa jouduin antamaan haastateltaville hieman lisäohjausta. Kyse saattoi olla siitä, että kielenkäyttöni oli liian abstraktia tai haastateltavilla ei yksinkertaisesti ollut sanottavaa asiasta. Koin kuitenkin, että haastateltavat kertoivat haastattelussa omakohtaisia kokemuksiaan rikkaalla, konkreettisella kielellä. Myös Laineen (2010, 37) mainitsemaa kokemuksen määrittelemättömiä tasoja nousi esiin haastateltavien puheessa.
Fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote antaa teorianmuodostukselle tiettyjä piirteitä. Tutkimuskohdetta ymmärretään ja tavoitetaan kehämäisesti. Teoria ei ole sidoksissa tutkimuksen aluksi tehtyihin oletuksiin, vaan syntyy itse tutkimuksesta.
Tutkittava aineiston siis määrää teorian ja myös esimerkiksi sen rakenteen. Teoria on siis mahdollista muodostaa oikeanlaiseksi, mikäli on toteuttanut hermeneuttista menetelmän onnistuneesti. (Varto 1992, 108). Oma tutkimukseni eteni juuri edellä mainitulla tavalla.
Valitsin siis tutkimukseni lähestymistavaksi hermeneuttis-fenomenologisen lähestymistavan. Sen erityispiirteenä on, että ihminen toimii sekä tutkijana että tutkittavana (Varto 1992, 26). Se ei ole metodi, joka on kaavamaisesti opittavissa. Se on enemmänkin tapa kerätä ja tulkita aineistoa. Se vaatii tutkijaa pohtimaan tutkimuksen eri vaiheissa perusteitaan, kuten ihmiskäsitystä ja tiedonkäsitystä. Olennaisia käsitteitä hermeneuttis-fenomenologisen tutkimuksen teossa ovat kokemus, merkitys ja yhteisöllisyys. On pyrittävä ymmärtämään ja tulkitsemaan. On siis pysähdyttävä pohtimaan, millainen ihminen on tutkimuskohteena sekä miten ja millaista tietoa tällaisesta tutkimuskohteesta saadaan. (Laine 2010, 28.)
Olennaista fenomenologisessa tutkimuksessa on tutkia kokemusta, eli ihmisen suhdetta maailmaan, jossa hän elää. Kokemus syntyy, kun ihminen on vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Se on kehollista toimintaa, havainnointia ja ihmisen suhdetta elämäntodellisuuteensa. (Laine 2010, 28–29.) Perttulan (2005, 116–117) mukaan
fenomenologisessa tieteessä kokemus on yhtä kuin suhde. Siihen sisältyy niin tajuava subjekti ja hänen tajunnallinen toimintansa kuin se kohde, mihin toimintaa suuntaa.
Kokemuksen rakenne on se suhde, joka liittää subjektin ja objektin yhdeksi kokonaisuudeksi. On tärkeää ajatella, millaisista erilaisista todellisuuksista elämäntilanteet voivat koostua. Perttula (2005, 17) erottaa niistä esimerkiksi aineellisen, ideaalisen ja elämänmuodollisen todellisuuden. Fenomenologian mukaan ihmisille kaikki merkitsee jotain eli suhde maailmaan on intentionaalinen. Kaikessa havainnoinnissa kohde nähdään havaitsijan kiinnostusten, pyrkimysten ja uskomusten valossa tietynlaisena. (Laine 2010, 29.)
Kokemus muotoutuu merkitysten mukaan. Fenomenologiassa keskitytään siis siihen, millaisia merkitysrakenteita yksilön kokemukset rakentavat. Lähtökohtana on se, että ihmisen maailma on moninainen ja monikerroksinen merkitysten maailma. Merkitykset ovat fenomenologisen tutkimuksen kohde, josta voidaan tehdä merkitysanalyysi.
Tuloksena saadaan selvitys kokemuksen mahdollisimman monista toisistaan eroavista merkitysaspekteista ja niiden luonteista. Taustalla on oletus siitä, että ihminen toimii intentionaalisesti ja intersubjektiivisesti. Intersubjektiivisuudella tarkoitetaan yhteisöllisyyttä. Merkitykset syntyvät suhteessa muihin ihmisiin, kun me kasvamme ja meitä kasvatetaan. Ihmiset ovat lähes aina osa jotain yhteisöä, jonka perinteiden mukana he ovat kasvaneet. (Laine 2010, 28–30; Varto 1992, 56.)
Hermeneuttisella ulottuvuudella tarkoitetaan sitä, että tutkimuksen teossa tulee tarve tulkinnalle. Tutkimusaineisto kerätään haastattelemalla ja haastateltava on viestinyt kokemustaan erilaisin sanoin. Tutkija pyrkii etsimään haastateltavan puheesta mahdollisimman oikean tulkinnan. Tulkintaa tehdään pääasiassa kielellisestä ilmaisusta, mutta myös esimerkiksi ilmeistä ja eleistä. Ilmaisuissa piilee merkityksiä, joita tutkija yrittää selventää tulkitsemalla ja ymmärtämällä. (Laine 2010, 31). Tutkimuksen sen tekijän tulee kulkea hermeneuttista kehää. Hermeneuttisella kehällä tarkoitetaan sitä, että tutkija käy tutkimuksellista dialogia aineistonsa kanssa. Dialogin tavoite on avoin asenne tutkittavia kohtaan ja oman perspektiivin minäkeskeisyydestä luopuminen.
Lopputuloksena on toisen toiseuden ymmärtäminen. Tällaista kriittistä reflektiota aineistoaan kohtaan tulisi käydä tutkimuksen jokaisessa vaiheessa. Sitä kutsutaan hermeneuttisen kehän ongelmaksi. Kehän alussa, kuten joka vaiheessa, teemme tutkijoina välittömiä tulkintoja. Tulkintoihin tulisi kuitenkin ottaa etäisyyttä ja pohtia
niitä kriittisellä ja reflektiivisellä asenteella. Siten tutkijan luomat tulkinnat ja kuvitelmat voivatkin näyttäytyä eri tavalla tutkijan palatessa aineistonsa pariin uudestaan. Tutkija huomaa uusia asioita, jotka eivät ole vastanneet hänen käsitystään olennaisesta asiasta välittömässä tulkinnassa. Kehäliikkeen tavoitteena on kyseenalaistaa luomiaan hypoteeseja ja lopulta löytää uskottavin ja todennäköisin tulkinta. Ymmärtäminen etenee siis kehämäisenä liikkeenä. (Laine 2010, 36–37).
Tutkittavan ilmiön, eli kokemuksen merkityksen, käsitteellistäminen on hermeneuttis-fenomenologisen tutkimuksen tavoitteena. Hermeneuttis-hermeneuttis-fenomenologisen tutkimuksen kuvaillaan yrittävän nostaa tietoiseksi ja näkyväksi tottumuksen huomaamattomaksi häivyttämät asiat sekä koetut, mutta ei tietoisesti ajatellut asiat. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 35).
Hermeneuttis-fenomenologisen tutkimus muotoutuu jokaisessa tutkimuksessa sen monien eri tekijöiden tuloksena. Tekijöitä ovat itse tutkija, tutkittavat ja tilanteet.
Tutkijan vastuulle jää se, kuinka hän pyrkii saavuttamaan toisen kokemuksen ja ilmaisun niin totuudenmukaisena kuin mahdollista. Se on harkittava tilannekohtaisesti.
(Laine 2010, 33). Tutkimukseni tarkoituksena on pyrkiä ymmärtämään, millainen kokemus opinto-ohjaus on yhdeksälle abiturientilla ja millaisia merkityksiä he sille antavat. Lopputuloksena tulee olemaan kokemuksen merkityksen käsitteellistäminen.
Tarvitsen siis tutkimusaineistoni analysointiin tulkintaa. Käydessäni läpi aineistoa pyrin häivyttämään esiymmärrykseni niin hyvin kuin pystyn sekä suhtautumaan aineistoon kriittisesti reflektoiden. Tutkimuksessani näkyy siis sekä fenomenologia että hermeneuttinen ulottuvuus.