Etnografinen havainnointi

Havainnointi, eli observointi, on aitojen tapahtumien systemaattista tarkkailua. Etno-grafista havainnointia aineistonkeruumenetelmänä käytetään usein vuorovaikutuksen arvioinnissa sekä tutkimuksissa, joissa epäillään yksilöiden kykyä tai halukkuutta reflektointiin. Etnografinen havainnointi on yleensä strukturoimatonta (verraten yksityiskohtaisesti jäsenneltyyn systemaattiseen ja standardoituun havainnointiin) ja tukee aiemmista tutkimuksista saatuun esitietoon tutkittavasta ilmiöstä, jonka avulla havainnointia voi ohjailla. (Anttila 2014; Flick 1998, 137; Hirsjärvi, Remes & Sajavaa-ra 2004, 201-203; Merriam 2009, 96.) Hankittaessa aineisto havainnoimalla tulee olla

78 | Köngäs: ”Eihän lapsil ees oo hermoja”

valmis myös refleksiivisyyteen, koska tutkijan mieli on objekti, jonka läpi seuloutuu aineistoon tärkeät ja ei-tärkeät elementit. Etnografiselta havainnoijalta vaaditaan kykyä sulautua joukkoon hukkumatta sekaan. Havainnoija opettelee tuntemaan tutkittavansa kirjaamalla aktiot mahdollisimman autenttisesti, mutta pitämään katseensa ulkopuo-lisena tutkimuksen luotettavuuden takaamiseksi (Bogdan & Biklen 2007, 93; Emond 2005, 126; Merriam 2009, 103; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012).

9.2.1 Osallistuva ja ei-osallistuva havainnointi

Valittuaan aineistonkeruumenetelmäkseen etnografisen havainnoinnin tulisi tutkijan pohtia näkyvyyttään kentällä. Havainnoijan osallistumisen asteesta puhutaan paljon ja useat tutkijat ovat sitä teksteissään jäsennelleet. (Atkinson & Hammersley 2007, 79-82; Emond 2005, 124; Flick 1998, 137-138; Merriam 2009, 100-101; Törrönen 1999, 28-29.) Osallistumisen asteesta puhuessa voidaan tarkoittaa tutkimuksesta riippuen tutkijan kentällä viettämää aktiivista aikaa tai kentän osallistujien aktioihin yhtymisen määrää (ns. aktiivinen tai passiivinen osallistuva havainnoija) (Delamont 2007, 206;

Lappalainen, 2007, 113; Patton 2002, 266; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012).

Toimiva tapa erotella osallistumisen aste on ajatus jatkumosta, jonka ääripäissä ovat täysin vaitonainen objektiivinen tarkkailija ja täysin mukana oleva toimija (engl. the participant - observer continuum) (Bogdan & Biklen 2007, 88; Jones 2005, 139-140;

Metsämuuronen 2010, 227; Robinson & Savenye 2008, 1050).

Osallistuva havainnoitsija elää arkea tutkittavien rinnalla, usein pitkänkin ajan, kuten kuukausia, tulkiten ammattitaidollaan yhteisön sosiaalisia prosesseja (Emerson, Fretz

& Shaw 2001, 352; Gordon, Holland & Lahelma 2007, 188; Merriam 2009, 28; Pat-ton 2002, 275; PatPat-ton 2002, 81). Osallistuvankin havainnoinnin aikana täytyisi pystyä seuraamaan yhteisön jäsenten kaikkea viestintää äänenpainoista katseisiin ja kosketuk-seen (Anttila 2014, 219-220). Ei-osallistuva havainnoitsija haluaa pysytellä tutkittavi-en katseilta mahdollisimman piilossa. Tälläistä ”suoraa havainnointia” edustaa vanhan ajan laboratorio-olosuhteet, joissa tutkittavien arki pyrittiin simuloimaan lasin taakse (ns. piilohavainnointi). Nykyisessä etnografisessa ei-osallistuvassa havainnoinnissa käytetään kuitenkin avointa suoraa havainnointia jo eettisyydenkin vuoksi. Tällaisessa havainnoinnissa voidaan saada hyvin tarkkaa ja vertailtavissa olevaa materiaalia, mutta etnografin voi olla vaikea pysytellä neutraalina ja ilmeettömänä suhteessa tutkittaviin ollessaan kuitenkin heidän yhteisönsä sisällä. Usein ei-osallistuvassa havainnoinnissa tulee tarve syventää ymmärrystä esimerkiksi haastatteluilla. (Anttila 2014, 221-223;

Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012.)

9.2.2 Tutkijan rooli osallistuvassa havainnoinnissa

Osallistuvan havainnoinnin takana on usein tutkimusvalinta, jolla pyritään saamaan tutkittavien hyväksyntä. Tutkija esiintyy kentällä kahdessa roolissa aineistonkeruun ai-kana; sekä osallistujana että seuraajana. Osoittaessaan osallistumisellaan oman hyväk-syntänsä kentän toimijoita kohtaan, sallivat hekin myöhemmin helpommin tutkijan siirtyä seuraajan rooliin. Jos tutkija reflektoi ennakkoon olevan mahdotonta olla täysin ulkopuolinen, on parempi viettää aikaa luottamuksen synnyttämiseen yhteisössä ennen

9. Etnografia aineistonkeruumetodina | 79

yksityiskohtien tarkkailua. (Anttila 2014, 220; Paju 2017, 208-209.) Mahdollisuus kuitenkin aina on, että tutkija koetaan ainakin joidenkin osalta loppuun asti ulkopuoli-sena häiriötekijänä. Tästä huolimatta tutkijan tulee suhtautua kaikkiin havaintoihinsa objektiivisesti. Varsinkin lapsitutkimuksessa käytettävässä etnografisessa osallistuvassa havainnoinnissa tulee välttää pyrkimystä ”olla yksi kulttuurin jäsenistä”. Tutkija voi yrittää mieltää itsensä lasten ystäväksi, auttajaksi, ei-aikuiseksi, auktorittomaksi tai viihdyttäjäksi (Hedegaard 2008, 202; Holmes 2008, 202; James 2007, 253-254; Lap-palainen 2007b, 67), mutta loppujen lopuksi määrittelyn tekevät lapset itse (Atkinson

& Hammersley 2007, 87; Bourdieu 1990, 14; Christensen 2004, 175; Corsaro & Mo-linari 2000, 180; Jenks 2000, 70; Konstantoni & Kustatscher 2015, 229; Mayall 2008, 110; Mukherji & Albon 2010, 76; Strandell 1995, 24). Usein helpoin valinta on kertoa oma roolinsa rehellisesti tutkittavien kulttuurille ominaisella kielellä. Tutkijan on hyvä valmistaa myös itseään epämukavuuteen siitä, ettei tiedä kenen pariin kentällä kuuluisi (Tolonen 2001, 44-45).

9.2.3 Kriittisyys havainnointimenetelmää kohtaan

Kritiikki havainnointia kohtaan aineistonkeruumenetelmänä kohdistuu yleensä kont-rolliefektiin (osallistuva havainnointi) ja eettisyyteen (ei-osallistuva havainnointi).

Kontrolliefektistä puhuttaessa tarkoitetaan havainnoijan riskiä muuttaa tutkittavien reagointeja, kentän arkea tai aktioiden luonnetta läsnäolollaan. Ongelmaa pyritään vä-hentämään totuttamalla tutkittava yhteisö tutkijaan ennen varsinaisen havainnoinnin alkua, mutta koska uuden ihmisen toivottaminen yhteisön sisäpiiriin vaatii sosiaalista mukautumista, voi se vaikuttaa yksilöllisesti jäsenten autenttiseen toimintaan ryhmäs-sä. Kontrolliefekti voi ilmetä myös tutkijan sitouduttua emotionaalisesti liikaa tutkit-tavien elämään, jolloin tulkintojen objektiivisuus voi heikentyä. Lasten kanssa tehtävän havainnoinnin kohdalla ei ole lainkaan tavatonta, että muutos käytöksessä on säännön-mukaista joka kerta, kun aikuinen on läsnä. Lapset ovat tottuneet alituisesti mukautta-maan autenttista toimintaansa aikuisen olettamuksen mukaiseksi. (Hirsjärvi, Remes &

Sajavaara 2004, 202-203; Konstantoni & Kustatscher 2015, 229; Saaranen-Kauppinen

& Puusniekka 2012.) Ei-osallistuva havainnoija voi välttää kontrolliefektin pysymällä mahdollisimman etäisenä tai jopa näkymättömänä. Tämän sanotaan toisaalta tuovan eettisen ongelman, että tietävätkö tutkittavat milloin heitä tarkkaillaan. Myös ei-osal-listuvassa havainnoinnissa on tulkinnan pulma, ellei refleksiivisyyttä ole toteutettu riittävästi. Tutkijan on voitava luottaa omiin tulkintoihin havaintojen luonteesta, eikä ole eettisesti oikein manipuloida vastauksia esiin, jotka muuten jäisivät mahdollisesti tilanteessa epäselväksi. Mitään takeita ei näin ollen myöskään ole, että tulkinnat ovat relevantteja tai oikein ymmärretty. (Anttila 2014, 224; Atkinson & Hammersley 2007, 87; Högbacka & Aaltonen 2015, 17; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012.) Lap-situtkimuksessa täysin ulkopuoliseksi jättäytyvä tutkija voi luoda hämmentävän kont-rastin lasten mielikuvaan aikuisista, jolloin tämä epävarmuus verottaa lasten rohkeutta olla oma itsensä (Emond 2005, 125).

80 | Köngäs: ”Eihän lapsil ees oo hermoja”

9.2.4 Tutkimuspäiväkirja etnografin apuna

Etnografinen havainnointi on yhtä aikaa keräävää että tulkitsevaa. Sen kuuluu olla myös tieteellistä ja valikoivaa. Tämä voi olla helpommin sanottu kuin tehty. Ha-vainnoija voi olla kentällä pitkiä päiviä viikoista toiseen ja harjoitella yhtä aikaa sekä tutkimuksen tekemistä, ilmiön löytämistä että sopeutumista yhteisöön. Aktiivisuus, motivaatio sekä epävarmuus vaihtelevat päivästä toiseen. Materiaalia voi tuntua tule-van ylitsevuotavasti tai ei tarpeeksi ja sisältö voi vaikuttaa sekavalta tai vain toistatule-van itseään. Kentän toimijat voivat vältellä ja syrjiä. Etnografinen havainnointi voi olla raskas prosessi sekä henkisesti että fyysisesti. Myös itse kentälläoloaika voi vaatia oman reflektointiprosessinsa. Tähän etnografinen havainnoija voi varautua pitämällä tutki-muspäiväkirjaa. Tutkimuspäiväkirja on muusta havainnointimateriaalista poikkeavaa tekstiä omista tunteistaan, vaikeuksistaan, onnistumisista, ideoista, tulkinnoista tai havaintojen sitomisesta esitietoon. Kenttämuistiinpanot taas ovat niitä, joihin pyritään kirjoittamaan mahdollisimman autenttisesti nähty ja kuultu tapahtuma ja konteksti, päivämäärät ja kellonajat. Nykyisin tutkimuspäiväkirjat voivat olla blogeja ja niistä voi-daan koostaa oma osansa tutkimustekstiin. Tutkimuspäiväkirja voi myöhemmin tukea niin reflektointia kuin analysointiakin. (Emond 2005, 132; Eskola & Suoranta 1998, 102-103; Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004, 52-53; Richards & Morse 2007, 146;

Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012.)