Etnografia analysointimenetelmänä

10. Etnografia analysointimenetelmänä

10.1 Analyysitavat tulosten työstämisvälineinä

Tutkimus on syklimäinen prosessi, jossa analysointi on vain yksi osa toimintaa, valin-toja ja refleksiivisyyttä (Atkinson ja Hammersley 2007, 3; Coffey & Atkinson 1996, 4;

Latvala 2006, 251-252; Lindh 2015, 39; Pole & Morrison 2003, 74). Voidaan sanoa, että analysointi koostu etsimisestä, löytämisestä, erittelystä ja yhdistelystä. Laadullises-sa analysoinnisLaadullises-sa yleisesti muovautuneena syklinä on (1.) nostaa aineistosta kuvauksia, joita (2.) luokittelemalla yhdistellään analyysi (3.) tulkinnaksi merkityksistä tutkitta-vassa ilmiössä. (1.) Kuvaus merkitsee tutkijan valitsemia otantoja aineistostaan, (2.) analyysi taas toteutuu vertailemalla omaa dataa valitsemaansa viitekehykseen ja (3.) tul-kinta saadaan esiin, kun tutkija perustelee miten ilmiötä voisi ymmärtää toteuttamansa tutkimuksen avulla. (Dey 2005, 53; Ford 2014; Wolcott 1999, 51; Reifel 2007, 27.) Analysointimenetelmien valinta pohjautuu yleensä ongelmanasetteluun (Lähdesmäki, ym. 2012). Analyysimenetelmien toteuttaminen toimii vain työvälineenä tulosten esiin saamiseksi. Tulokset itsessään muodostuvat analyysin ja tulkinnan summana.

Analyysitapojen avulla jäsennetään aineistoa mahdollisimman osuvasti esimerkiksi teemoittelun, koodauksen tai lähiluvun kautta. Analysoinnin on tarkoitus olla sys-temaattista, mutta ei liian rajoittunutta tai kaavamaista. (Coffey & Atkinson 1996, 10; Corsaro & Eder 1999, 525; Eskola & Suoranta 1998, 62-63; Hammersley 1998, 21Lähdesmäki, ym. 2012.)

Etnografisessa analysoinnissa pyritään yleisesti ottaen erottelemaan aineistosta tut-kittavien toiminnan merkityksiä. Keskeistä on toimintojen, käytänteiden ja seurausten yhteyksien löytäminen ja kuvaaminen mahdollisimman todellisuutta jäljittelevinä.

Tutkijan tulkinnat tulevat kuitenkin pohjautua tutkittavien tulkintoihin, joten ana-lysointi ei ole yksinkertaisesti toteutettu. Kuten missä tahansa tutkimuksen teossa, myös etnografisessa analysoinnissa pohjatyö merkitsee. Kun etnografi kirjoittaa auki omat tulkinnalliset lähtökohtansa, tuntee tutkittavan kulttuurin erityispiirteiden vaikutuksen tutkittavien tapoihin tulkita, pitää mielessään kontekstisidonnaisuuden sekä solipsismin, ja tarkastelee aineistoaan useiden jaottelujen valossa, voidaan tuloksia pitää luotettavina. (Alasuutari 2001, 69-71; Heikkinen, ym. 2005, 342; Merriam 2009, 14; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012, 28; Seppälä-Pänkäläinen 2009, 57-58;

Syrjäläinen 1994, 96.) Raija Raittila kirjoittaa väitöskirjassaan aiheesta osuvasti termil-lä ”reflektiivinen tiedontuottaminen” (Raittila 2008, 53).

Aineisto ja analyysi kulkevat käsi kädessä. Tutkimusaineiston laajuudesta keskus-tellaan usein. Yksiselitteisesti datan määrä on riittävä, kun aineiston avulla voidaan tutkimusraportissa kattavasti perustella analyysin pohjalta esitetyt tulkinnat ja

tulok-88 | Köngäs: ”Eihän lapsil ees oo hermoja”

set. Tämä usein todentuu kentällä aineistonkeruussa tavoitettaessa saturaatiopiste, eli kyllääntyminen. Etnografi havaitsee tämän, kun tutkimuskysymykset ovat tarkentu-neet ja samat tapahtumakaavat toistavat itseään. (Corsaro & Eder 1999, 528; Eskola

& Suoranta 1998, 63, 65; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012, 49-50.) Tutkijan on merkittävää kuitenkin tiedostaa myös inhimillinen kyllästyminen aineiston kerää-miseen, joka voi johtua kentän olosuhteista, innostuksesta päästä analysoimaan tai kiireestä saattaa tutkimus loppuun. Aineistoon onkin hyvä ottaa etäisyyttä aika ajoin, jolloin palatessaan datan pariin voi reflektoida onko kyse kyllääntymisestä vai ”kylläs-tymisestä”. Ollakseen validi tutkimus, saturaation tulee nousta kentästä, ei tutkijasta, käsin. Analysointivaiheessa aineistoa on helppo rajata ja karsia, joten aineistoa harvoin on liikaa. Mutta toisaalta myös pelkän laajan datan kerääminen ei tee tutkimuksesta yhtään sen laadullisempaa tai luotettavampaa (Eskola & Suoranta 1998, 62).

10.2 Koodaus, teemoittelu ja tyypittely

Analyysissa aineistoa pyritään ikään kuin puristamaan yhteen, kunnes jäljellä ovat merkittävimmät ydinelementit. Näitä elementtejä pitäisi voida kommentoida, kyseen-alaistaa ja keskusteluttaa sekä tutkijan oman ajattelun että aiempien tutkimustulosten kautta. Yleisiä analyysitapoja laadullisessa tutkimuksessa ovat koodaus, teemoittelu ja tyypittely. Koodaus voi toimia kattoterminä kaikenlaiselle aineiston järjestämiselle, josta etsitään säännönmukaisuutta kokoamalla ja nimeämällä, usein ns. memokirjoi-tusten avulla, jotka ovat muistiinpanoja ja reunamerkintöjä varsinaisen kenttäaineis-ton yhteydessä. Koodaaminen voi olla sekä teoria-, että aineistolähtöistä. (Coffey &

Atkinson 1996, 31; Eskola & Suoranta 2000, 155; Flick 1998, 180-181; Ford 2014;

MacLure 2014, 165; Saldaña 2013, 8; Salo 2015, 177.) Vaikka tutkija ei täsmentäisi koodaavansa, voi hän joidenkin mielestä sitä tehdä alleviivatessaan kohtia tai merkiten tapahtumia värikoodein. Tästä syystä myös joissain kirjoituksissa esitetään koodauksen olevan aineistolle välttämätön analysointitapa (Basit 2003, 145; Layder 1998, 28-29;

Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012), kun taas joissain tutkimuksissa ilmaistaan koodauksen sopimattomuus omaan tutkimukseen (Eskola & Suoranta 2000, 155; Sal-daña 2013, 3). Koodauksen alle voi saada kategorioita mistä elementistä vain. Koodaus voi olla laadullista tai määrällistä ja yhtä lailla voidaan koodata sanoja kuin tunneil-maisujakin. (MacLure 2014, 171; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012; Saldaña 2013, 8; Salo 2015, 178.)

Teemoittelussa etsitään toistuvia teemoja, jotka nousevat usein luonnollisesti esi-merkiksi haastatteluaineistosta kysymysten perustella. Teemat voidaan löytää myös teoriasta, jos tutkimusilmiöstä nousee esiin eri kokonaisuuksia, joille voidaan etsiä yhteisiä nimittäjiä. Tyypittelyssä mennään teemoittelua astetta syvemmälle ja etsitään aineistosta tutkittavalle aiheelle tyypillisiä elementtejä, joiden avulla tiivistetään ilmiö-tä laajemmiksi kuvauksiksi. Analyysi voi esimerkiksi edeilmiö-tä koodauksesta teemoitteluun ja teemat voidaan tiivistää edelleen tyypeiksi. Näin ollen analysointi rakentuisi pienistä paloista kohti yleistettäviä tilannekuvauksia. (Alasuutari 1999, 39-40; Coffey &

At-10. Etnografia analysointimenetelmänä | 89

kinson 1996, 26-27; Kangas 2008, 88-89; Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012, 93-94.) Analysointi voisi yhtä hyvin edetä myös toisin päin samankaltaisten tyyppie-pisodien kautta teemojen rakentamiseen, jonka mukaan luoda merkittävät koodaukset tulkintaa varten. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2012, 94-95.) Myös Marjatta Kalliala puhuu etnografisesta analysoinnista palasten tunnistamisena. Yhdistelemällä erilaisia palasia saa samanaiheisia kuvia. Palasista tulee koota tutkimuskysymystensä kaltaiset kuvat, vaikka suurin osa palasista jäisi käyttämättä. (Kalliala 2011, 79.) Yhtä merkittävää kun hakea analysoinnissa yhtäläisyyksiä, on huomioida poikkeuksia, joita myös voi luokitella tai teemoitella (Coffey & Atkinson 1996, 46-47; Kangas 2008, 89).

10.3 Tiheä kuvaus, mikroanalyysi ja osallistumiskehikko

Etnografisen tutkimuksen merkittävimpänä analysointitapana pidetään usein tiheää kuvausta. Tiheä kuvaus on analyysitapa kuten koodaaminen, teemoittelu tai tyypit-telykin. Yksinkertaisuudessaan tiheän kuvauksen tunnistaa tutkijan yksityiskohtai-sista tapahtumien kuvailuista. (Eskola & Suoranta 2003, 105; Lappalainen 2007a, 3;

Seppälä-Pänkäläinen 2009, 44.) Tiheä kuvaus on kuitenkin muutakin kuin tämä niin sanottu rikas kuvaus, vaikka näistä kahdesta kuvauksesta voidaankin jossain yhteyksissä puhua rinnakkain. Tiheä kuvaus on ennemminkin ohuen kuvauksen vastakohta. Ohut kuvaus esittää faktoja riippumatta niiden kontekstista tai merkityksistä, mutta tiheässä kuvauksessa etnografi pyrkii kirjoittamaan auki tapahtumia tulkiten tutkittavien ko-kemuksellisuuden tilanteesta. Tulkinta tapahtuu analysoimalla tarkkaan tutkittavaa kontekstia, eleitä, ilmeitä, äännähdyksiä, asentoja, katseita, sanoja ja niin edelleen.

Tiheässä kuvauksessa tulee esille tutkittavien merkityksenannot tietyissä sosiaalisissa tilanteissa tutkijan tulkitsemana. Tämä vaatii esitietoa tutkittavasta kulttuurista ja sen erityispiirteistä, jotta viestinnän taustalla olevia itseisarvoja ja merkityksiä voidaan tulkita suhteessa tutkittavaan ilmiöön. (Corsaro & Eder 1999, 523; Denzin 1998, 324; Geertz 1973, 9.) Esimerkiksi päiväkodissa tiikerileikki näyttäytyy täysin erilaise-na lapsille mitä aikuisille (Kalliala 2003, 197). Tiheässä kuvauksessa etnografin tulee löytää aineistosta toistuvaa tutkittaville merkityksellistä symboliikkaa, joka vaikutta-vat tutkittavan ilmiön ilmenemiseen (Becker 1996, 64; Merriam 2009, 22). Tämän tavoittamiseksi hyödynnetään usein myös muita analysointitapoja rinnakkain tiheän kuvauksen kanssa (Coffey & Atkinson 1996, 16).

Lasten oppimista tutkittaessa hyväksi on havaittu mikrogeneettisen lähestymistavan analyysi, mikroanalyysi, jossa keskitytään tarkennetusti muutoksen hetkiin. Mikroana-lyysi keskittyy toiminnan tai ymmärryksen kehittymisen tai muuttumisen taustalla olevien mekanismien tunnistamiseen. Mikroanalyysi pyrkii toteuttamaan ikään kuin nopeutettua pitkittäistutkimusta pilkkomalla oppimisen hetkiä osiin ja syventymällä dialogeihin ja nonverbaaliin viestintään. Oppimisen hetkiä toistetaan, kunnes toivottu oppiminen tapahtuu ja analyysin avulla nostetaan esiin merkittävimmät ymmärryksen muutokseen johtaneet elementit. Kehityspsykologisesti ajateltuna mikrogeneettinen lähestymistapa haastaa keskittymään miten opitaan, eikä vain tarkastelemaan mitä

90 | Köngäs: ”Eihän lapsil ees oo hermoja”

ja missä iässä opitaan. (Erickson 1992, 201; Flyn, Pine & Lewis 2006, 152; Granott

& Parziale 2002, 12; Lavelli, Pantoja, Hsu, Messinger & Fogel 2005, 42; Opfer &

Siegler 2004, 304; Pine, Lufkin, Kirk & Messer 2007, 242; Siegle & Crowley 1991, 606; Siegler 2006, 472; Vogler, Schallert, Park, Song, Chiang, Jordan ym. 2013, 220.) Muun muassa Niina Rutanen on osaltaan analysoinut oman lasten vuorovaikutusta ja paikantamista käsittelevän väitöstutkimuksensa videoaineiston mikroanalyyttisesti.

Rutasen tutkimus toimii esimerkkinä analyysimenetelmien joustavuudesta, sillä kun mikrogeneettisessä lähestymistavassa yleensä keskitytään yksilöiden kautta yleistämään muutosta, keskittyi Rutanen muutosyksikkönä lasten vuorovaikutteiseen viestintään.

(Rutanen 2007, 6; Rutanen 2012a, 48.)

Yleensä keskusteluanalyysiin liitetty Goffmanin kehittämä analyysitapa osallistu-miskehikko (ja esittämismuotti) on myös tapa saada jäsenneltyä tapahtumarikkaita keskustelutilanteita (Goffman 1981, 3, 132-133; Goodwin 1987, 115; Marinova 2004, 214; Marks 2012, 3; Peräkylä & Stevanovic 2016, 38; Seppänen 1997, 156).

Osallistumiskehikossa erotellaan eri roolituksia keskustelijoille, kuuntelijoille ja sivusta seuraajille. Hyvin harvoin keskustelut tutkimusaineistoissa etenevät vuoroittaisina kahden ihmisen selkeinä lauseina. Äänessäolija(t) antavat selkeitä analysoitavia rooli-tuksia muille osallistujille muun muassa osoittamalla puheensa tietyille tahoille (ns.

ratifioidut osallistujat), mutta myös vastaanottajat (ns. ei-ratifioidut osallistujat) luovat omilla reaktioillaan ja vasta-aktioilla osallistumiskehikon asettumista. Analyysitavassa painottuvat sanojen lisäksi myös erilaiset nonverbaalin viestinnän keinot. Osallis-tumiskehikon avulla voidaan myös analysoida keskittymistä, kielellisiä valintoja ja kontekstia. Osallistumiskehikko on hyvin dynaaminen, koska se voi muuttua hekti-sesti osallistujien vaihtaessa roolia tai osallistujamäärän vaihdellessa. (Goffman 1981, 137-138; Goodwin 2007, 20-21; Monaco & Pontecorvo 2010, 344; Seppänen 1997, 156-158; Seppänen 1998, 30.)

Osallistumiskehikon avulla tarkastellaan vuorovaikutuksen järjestymistä tietyssä kontekstissa, sekä kiinnitetään huomiota mahdollisuuksiin päästä sisälle keskusteluun.

Tällöin keskustelussa on oletettavia valtasuhteita ja käytetään tarkempia kuvauksia (esittämismuotti) niin sanotuista ”esittäjästä” (kuka viestii), ”tekijästä” (kenen määrää-mää viestintä on) sekä ”toimeksiantajasta” (kenen ajatuksia viestintä ilmaisee). (Goff-man 1981, 144-146; Marks 2012, 3-4; Seppänen 1997, 161-162.) Vaikka etnografia ja keskustelunanalyysi on koettu jossain määrin kolikon toisina puolina (keskustelunana-lyysin keskittyessä mikrotason muutoksiin, kun taas etnografian luovan kokonaiskuvaa tietystä kulttuurista ja ilmiöstä), ovat ne osallistumiskehikon avulla tutkimuksellisesti toisiaan tukevia, varsinkin analysointivaiheessa (Lindholm 2016, 331). Viestiminen on merkittävä osa mitä tahansa kulttuuria ja viestinnän yksityiskohtaisen tarkkailun avulla voidaan ymmärtää tutkittavan ilmiön kannalta varsin olennaisia vuorovaikutuk-sellisia toimintamalleja.