Aineistoon perehtyessäni muovasin aineistosta nousevien asioiden joukosta teemat ”1.
motivaattorina epäitsekkyys” sekä ”2. vaivatonta hyväntekemistä”, joiden tulkitsin myöhemmin vastaavan tutkimuskysymykseen siitä, mitä lahjoittaminen haastateltavilleni merkitsi. Kuten luvussa neljä jo totesinkin, aineistoni perusteella lahjoittamista motivoi osaltaan epäitsekkyys ja siihen liittyvä syyllisyydentunto. Tätä ajatusta epäitsekkyydestä tuki havainto lahjoittamistoiminnasta eräänlaisena kompensointina. Tämä haastateltavieni kuvaama kompensointi, eli auttaminen tai hyvän tekeminen rahalahjoitusten muodossa, oli sidoksisessa yhteydessä haastateltavieni kokemuksen mukaan johonkin hyväntekemiselle vastakkaiseen. Tätä hyväntekemisen vastaista ei voida suoraan rinnastaa pahantekemiseen tai pahuuteen, ainakaan pahuuden absoluuttisessa merkityksessä. Haastateltavieni kohdalla kyse oli pikemminkin hedonististen nautintojen sallimisesta itselleen, luksuksesta tai itsensä etusijalle asettamisesta.
Haastattelujen perusteella ei myöskään näyttänyt olevan kyse egoistisesti motivoituneesta auttamisesta, eli auttamisen käyttämisestä välineenä omien tarkoitusperien tai oman hyvinvoinnin lisäämiseen (Batson, Ahmad, Stocks 2016, 444). Tulkitsin haastateltavieni arvostavan muiden hyvinvointia ja turvallisuutta omien nautintojensa rinnalla; nautintojen ei ollut hyväksyttävää tapahtua muiden edun kustannuksella tai muita riistäen. Tutkimukseni perusteella voidaan siis sanoa lahjoittamisen sosiaali- ja terveysalan järjestöille täyttävän prososiaalisen toiminnan määreet, ymmärrettäessä prososiaalinen toiminta muita hyödyttävänä käytöksenä (Bierhoff 2002, 9; Seu 2010, 1). Viittasin tämän luvun alussa aineistostani tekemään havaintooni siitä, kuinka lahjoittaminen näyttäytyi haastateltavilleni yhteisöllisenä, yhteisön voimavaroja kasvattavana toimintana, johon liittyi yksilöllisiä, yhteiskunnasta ja kulttuurista sisäistettyjä vaateita.
Voidaankin siis päätellä, että yhteisöllisyydet ja kuuluvuudet, toisin sanoen koetut ja eletyt sosiaaliset kategoriat saavat meidät toimimaan muiden edun eteen, eli tässä tapauksessa lahjoittamaan rahaa sosiaali- ja terveysalan järjestöille.
Lahjoittaminen näytti olevan vaivatonta hyväntekemistä erityisesti haastateltavieni vertaillessa lahjoittamista vaikkapa vapaaehtoistyöhön järjestöissä. Rahalahjoittaminen todettiin verrattain helpoksi ja omaan virikkeiseen elämäntyyliin sopivaksi. Lahjoittaminen sopi myös auttamisen keinoksi heille, joille oman jaksamisen ja hyvinvoinnin puutteissa vapaaehtoistyö tai muunlainen
49 fyysistä tai psyykkistä läsnäoloa vaativa auttamistoiminta ei sopinut. Lahjoittaminen näyttäytyi erään haastateltavani kuvauksessa inklusiivisena auttamistoimintana, johon saattoi olla mahdollisuus, vaikka fyysinen läsnäolo ei olisi ollut mahdollista.
Lahjoittamisen voidaan nähdä tutkimukseni perusteella olevan myös lahjoittajien omaa hyvinvointia lisäävä tekijä. Tätä hyvinvointia lisäävää komponenttia on kiinnostavaa tarkastella itsekkyyden ja epäitsekkyyden valossa. Haastateltavani toivat esiin, että lahjoittamisen tai muunlaisen hyväntekeväisyyden motiivit tulisivat olla jossain muualla kuin auttajassa itsessään.
Toisin sanottuna, aineistoni mukaan sellaista lahjoittamista ei pidetty arvossa, jossa on takana itsekkäät motiivit. Kuten eräs haastateltavani totesikin, avuntarjoaminen ei saa lähteä pelkästään velvollisuuden tunnosta, vaan sisäisen motivaation kautta nousevasta halusta parantaa olosuhteita.
Samalla haastateltavani kuitenkin totesi, että mikäli tällaisesta auttamisesta tulee itse auttajalle parempi mieli, on tämä vaan positiivista ja suotavaa.
Prososiaalisen toiminnan, kuten rahanlahjoittamisen ja lahjoittajan oman hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä on tutkittu runsaasti esimerkiksi monikulttuurisessa kontekstissa. Muille lahjoittamisen on havaittu korreloivan positiivisesti lahjoittajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymisen kanssa niin Yhdysvalloissa kuin muissakin maissa. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin juurikin yksilöiden saamia etuja ja etenkin emotionaalisen hyvinvoinnin lisääntymistä muiden auttamisesta, omia taloudellisia resursseja (hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen sekä tavaroiden ostaminen muille, engl. prosocial spending) hyödyntäen. (Aknin, Barrington-Leigh, Dunn, Helliwell, Burns, Biswas-Diener, Kemeza, Nyende, Ashton-James, Norton & Smith 2013, 635-636.) Lahjoittamisesta seuraavan oman hyvinvoinnin lisäämisen kartoittamiseksi muotoiltiin kolme erillistä koetta, joista ensimmäisessä kerättiin vertailua varten dataa 136 eri maasta havainnollistamaan sitä, kuinka omien taloudellisten resurssien käyttäminen muiden hyväksi liittyi suurempaan onnellisuuteen ympäri maailmaa. Ilmiö havaittiin yhtäläisesti sekä varakkaissa että vähemmän varakkaissa valtioissa. Tutkimuksen toisessa kokeessa lahjoittamisen ja hyvinvoinnin välisen kausaliteetin testaamiseksi hyödynnettiin kokeellisia menetelmiä. Kanadassa, Ugandassa ja Intiassa järjestettyjen kokeiden kautta havaittiin kuinka prososiaalisten menojen kasvulla on syy-seuraussuhde onnellisuuden kasvuun. Kokeeseen osallistujat ohjattiin kirjoittamaan tilanteista, joissa he ovat ostaneet asioita itselleen sekä tilanteista, joissa he ovat ostaneet asioita
toisille. Tällaista muistelumenetelmää hyödyntäen saatiin tulokseksi muille ostamisen muistelun positiivinen yhteys tutkittavien onnellisuuteen. Viimeisessä kokeessa satunnaisotannalla valitut osallistujat laitettiin hankkimaan asioita hyväntekeväisyyteen lahjoittamiseksi. Toinen ryhmä laitettiin hankkimaan samat asiat itselleen. Vertailussa todettiin enemmän positiivisia vaikutuksia muille asioita ostaneiden kuin itselle asioita hankkineiden keskuudessa. Kaiken kaikkiaan tutkimuksen tulokset todistavat sen, että erilaisista kulttuurisista konteksteista ja sosioekonomisista tilanteista riippumatta, muiden auttamisesta saatu tyydytys ja tunne palkituksi tulemisesta, voivat molemmat olla jotain ihmisyyteen keskeisesti kuuluvaa. Tutkimuksen valossa voidaankin siis sanoa, että ihmisillä näyttää olevan kyky hyötyä emotiaanlisesti ja saada tyydystystä muille antamisesta, kuten hyväntekeväisyyteen lahjoittamisesta. (Aknin ym. 2013, 367-369.) Vertaillessa oman aineistoni sisältöä näihin aiemmin tehtyihin havaintoihin lahjoittamisen vaikutuksista lahjoittajan omaan hyvinvointiin, voidaankin tehdä päätelmiä siitä, että lahjoittaminen todella lisää auttajien hyvinvointia ja on täten motiivi lahjoittamiselle.
Lahjoittamisen kautta syntyvä kokemus merkityksellisestä, mielekkäästä ja inhimillisestä toiminnasta lisää haastateltavieni toimijuutta hyväntekijöinä ja todistaa, ettei suomalainen kulttuurikonteksti ja lahjoittajien kokemusmaailma poikkea lahjoittamisen hyvinvointia lisäävää aspektia tarkastellessa muusta maailmasta.
Yhteenvetona lahjoittamisen merkityksistä ja motiiveista voidaan todeta lahjoittajien aito halu auttaa ja toimia muita hyödyttävällä tavalla. Haluun auttaa vaikuttaa sisäistetty vastuunkanto muista ja maailmasta, sekä kyky lukea kulttuurillisia malleja ja ihanteita siitä, kuinka toimia yhteiskunnan ja muiden ihmisten hyväksi. Lahjoittaminen merkitsee vaihtoehtoista keinoa auttaa muita, itselle helpolla ja mielekkäällä tavalla. Lahjoittamisen kautta tulee eläväksi auttaminen monenlaisia toimijoita sisällyttävällä, konkreettisella tavalla. Yksilön kokema vastuu yhteisöstä on tulkittavissa sosiaalisen ulottuvuuden heijastumaksi meidän jokaisen arjessamme.
Lahjoittamisen voidaan myös katsoa lisäävän lahjoittajan omaa mielihyvää, hyvinvointia ja onnellisuutta. Lahjoittamisen voidaan täten katsoa olevan merkityksellistä toimintaa myös lahjoittajien hyvinvoinnin näkökulmasta. Sosiaalisen ulottuvuuden kautta on ymmärrettävissä myös toinen tutkimuksen päälöydös, eli suomalaisen lahjoittamisen tai lahjoittajan erityispiirteet, jotka heijasteltuna lahjoittamiseen ja hyväntekeväisyyteen johtaviin yllykkeisiin tai motivaatiotekijöihin, näyttäytyy varsin ristiriitaisena. Tästä esimerkkinä suomalaisen
51 lahjoittamisen ja lahjoittajan erityispiirteet, joita käsittelen seuraavaksi vastatessani kysymykseen siitä, millaisia ovat suomalaiset lahjoittajat?