Rahaa lahjoittamassa: laadullinen tutkimus suomalaisista yksityislahjoittajista

Emilia Järvenpää Pro gradu –tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden laitos

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto

Marraskuu 2020

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos, Sosiaalipsykologia

JÄRVENPÄÄ, EMILIA: Rahaa lahjoittamassa: laadullinen tutkimus suomalaisista yksityislahjoittajista

Pro gradu -tutkielma, 61 sivua, 3 liitettä (3sivua)

Ohjaajat: professori Vilma Hänninen, yliopisto-opettaja Mikko Saastamoinen Marraskuu 2020

____________________________________________________________________________

avainsanat: hyväntekeväisyys, identiteetti, järjestöt, lahjoittaminen, prososiaalisuus

Tämä tutkimus käsittelee yksityishenkilöiden rahalahjoittamista hyväntekeväisyyteen sosiaali- ja terveysalan järjestöille. Tutkimus on toteutettu toimeksiantona GoodWill ry:lle, joka yhdistää järjestö- ja yritysmaailman keskinäistä vuoropuhelua luovien sekä osallistavien sosiaalisten innovaatioiden avulla. Käsillä olevaan tutkimukseen liittyen, eräs GoodWill ry:n keskeisimmistä hankkeista on projektivetoinen, STEA-rahoituksella järjestöille lahjoittamista tutkiva Lahjoittamo -hanke.

Tässä tutkimuksessa käsitellään kysymyksiä siitä, millaisia merkityksiä lahjoittamiseen liitetään lahjoittajien toimesta, eli mitä lahjoittaminen sitä tekeville antaa? Samalla tutkimuksen eräs tavoite on selvittää, millainen on suomalainen lahjoittaja ja lopulta, onko tunnistettavissa tai eroteltavissa suomalaisia lahjoittajaidentiteettejä?

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys linkittyy sosiaalipsykologisen identiteettitutkimuksen kirjoon. Keskeistä on myös prososiaalisuudesta tehty aiempi tutkimus, jonka avulla puretaan lahjoittamiseen liittyviä motivaatiotekijöitä sekä yksilöllisiä merkityksiä lahjoitustoiminnan takana. Tutkimus on toteutettu laadullisin menetelmin. Aineistonkeruutapana on hyödynnetty puolistrukturoituja yksilöhaastatteluja, jotka suoritettiin monimuotoisesti kasvokkain, videovälitteisesti sekä puhelimitse. Yhteensä tutkimuksen aineistoa varten haastateltiin kahdeksaa ihmistä. Kaikki haastatellut henkilöt identifioituvat suomalaisiksi ja ovat sosiaali- ja terveysalan järjestöille lahjoittaneita aikuisia ihmisiä, jotka asuinpaikkakunnaltaan, ikäryhmältään ja sukupuolisuudeltaan rakentavat yhdessä vivahteikasta läpileikkausta tutkimukseni aineistoon.

Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla.

Tutkimuksen tulosten mukaan lahjoittamisen merkitykset liittyivät lahjoittajien haluun ja kykyyn auttaa. Tärkeää oli pyyteetön toiminta sekä sisäinen, ulkoisista vaikuttumista riippumaton halu auttaa. Lahjoittamalla rahaa hyväntekeväisyyteen haastateltavani kokivat omatuntonsa puhtaammaksi, tunnistaen kuitenkin myös itsekkäät motiivit lahjoitustoiminnan takana.

Lahjoittajat samaistuvat jollakin tasolla autettaviinsa tai auttamistoimintaan ja hyväntekemiseen.

Suomalaisten lahjoittajien joukko on aineiston perusteella yhtä kirjava ja moninainen kuin itse suomalaisetkin. Tutkimuksen kulttuurisesti kiinnostavin havainto aineistoni pohjalta on haastateltavien tuottama kuva vaatimattomasta ja hiljaisesta suomalaisesta lahjoittajasta.

Tutkimuksen avulla on mahdollista muodostaa käsitys siitä, miten rahanlahjoittamisen asemaa voitaisiin muuttaa tulevaisuudessa ja nähdä lahjoittaminen ja hyväntekeväisyyteen osallistuminen kulttuuriin kuuluvana, eräänlaisena kansalaisvelvollisuutena ja merkityksellisenä tasa- arvoistavana toimena.

Social Psychology

JÄRVENPÄÄ, EMILIA: Donating Money: Qualitative Research of Finnish Private Donors Master’s thesis, 61 pages, 3 appendices (3pages)

Advisors: Professor Vilma Hänninen, University Teacher Mikko Saastamoinen November 2020

____________________________________________________________________________

Keywords: volunteerism, identity, non-governmental organizations, prosocial behavior

This study examines private persons taking part to charity by donating money to Finnish non- governmental organizations in the field of social services and healthcare. The study was commissioned by GoodWill ry, a non-governmental organization which combines dialogue between the non-governmental and business organizations through creative and inclusive social innovation. In connection with this study, one of GoodWill ry’s most important projects is Lahjoittamo -project, which investigates donations to organizations operating in the field of social services and healthcare with the help of STEA funding.

This study addresses the questions of meanings attached to donation by donors, i.e. what does donation give to those who do it? At the same time, one of the aims of the study is to find out what is a Finnish donor like and finally, is it possible to identify or distinguish specific Finnish donor identities?

The theoretical framework of the study is linked to the social psychological identity research.

Previous research on prosocial behavior has also been in important role while studying the motivational factors associated with donation as well as the individual meanings behind donation activities. The research has been carried out using qualitative methods. The data collection method has been utilized by semi-structured individual interviews, which were conducted in various forms starting from face-to-face, to video-mediated and finally by telephone. A total of eight people were interviewed for the study. All the interviewees identified as Finns and are adult who have donated to social services and health organizations. The material was analyzed by using data-driven content analysis.

According to the results of the study, the meanings of donation were related to the willingness and ability of donors to help. What appeared important was selfless action and an inner desire to help, independent of external influences. By donating money to charity, my interviewees felt their consciences were cleaner, but they also recognized the selfish motives behind the donation activity.

Donors identify at some level with what or whom they help. Based on the material and findings, the subgroup of Finnish donors is as diverse as the Finns themselves. The most culturally interesting finding of the study based on my material is the image produced by the interviewees about a modest and quiet Finnish donor. The study makes it possible to form an idea of how the status of monetary donation could be changed in the future and to see donation and participation in charity as a kind of civic duty and a meaningful equalizing activity.

SISÄLTÖ Sisällysluettelo

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Tutkimuksen lähtökohdat... 1

1.2 Kolmas sektori tarkastelun kehyksenä ... 3

1.3 Tutkielman kulku ... 4

2 KESKEISET KÄSITTEET JA AIEMIPI TUTKIMUS ... 5

2.1 Auttaminen ... 5

2.2 Empatia ... 7

2.3 Altruismi ... 7

2.4 Prososiaalinen käyttäytyminen ... 10

2.5 Prososiaalisuus käytännössä: hyväntekeväisyys ... 12

2.6 Identiteetti ... 14

2.6.1 Identiteettiä määrittämässä... 15

2.6.2 Sosiaalisen identiteetin teoria ... 16

2.6.3 Vapaaehtoisuus roolina ... 17

2.6.4 Identiteetin käsitteen problematisointi ... 17

3 METODOLOGIA ... 20

3.1 Laadullinen tutkimus ... 20

3.2 Haastattelut aineiston keruumenetelmänä... 21

3.3 Haastateltavien rekrytointi ... 22

3.4 Haastattelujen toteutus ... 24

3.5 Aineiston esikäsittely ... 26

3.7 Aineiston analyysitapa ... 27

3.8 Eettisten kysymysten huomiointi ... 29

4 TULOKSET ... 32

4.1 Mitä merkityksiä lahjoittaminen sitä tekeville tarjoaa? ... 32

4.2 Millaisia ovat suomalaiset lahjoittajat? ... 39

4.3 Lahjoittajien identiteetit ... 42

4.4 Tulosten yhteenveto ... 45

5 JOHTOPÄÄTÖKSET... 47

5.1 Yhteenveto tutkimuksesta ... 47

5.2 Epäitsekästä toimintaa? ... 48

5.3 Vaatimaton ja hiljainen suomalainen lahjoittaja ... 51

5.4 Hyväntekijän identiteetti ... 52

5.5 Tutkimuksen luotettavuus ja mahdollinen jatkotutkimus ... 53

LÄHTEET... 57

LIITTEET ... 62

LIITE 1. HAASTATTELURUNKO ... 62

LIITE 2. HAASTATTELUKUTSU ... 63

LIITE 3. TIEDOTE ... 64

1

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen lähtökohdat

Järjestökentän, kolmannen sektorin ja vapaaehtoistyön toiminnalla on huomattavia vaikutuksia usean suomalaisen arkeen. Täten järjestökentän toiminnan taustalla olevan rahoituksen väheneminen tai uhka rahoituksen loppumisesta kokonaan on varsin huolestuttavaa. Suomessa sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toiminnan rahoituksessa on keskeisenä toimijana ollut Veikkaus eli entinen Raha-automaattiyhdistys (Sosiaali- ja terveysministeriö 2011, 8; Yle 2019).

Veikkauksen valtiontuloutuksien laskiessa suomalaisten sosiaali- ja terveysalan järjestöjen Veikkauksen kautta saatavat tulot ja rahoitus kutistuvat (Yle 2019), mikä johtaa rahoituksen hakemiseen muualta, mahdollisesti yksityislahjoittajien parista.

Toteutan sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmani toimeksiantona GoodWill ry:lle, jonka toiminta nivoutuu järjestö- ja yritysmaailman välisen vuoropuhelun vahvistamiseen luovien ja osallistavien innovaatioiden avulla. Käsillä olevaan tutkimukseen liittyen eräs GoodWill ry:n keskeisimmistä hankkeista on projektivetoinen, STEA-rahoituksella tuettu Lahjottamo -hanke, joka keskittyy lahjoittamisen tutkimukseen ja lahjoittamisen moninaisuuden kehittämiseen.

Hankkeen eräänä tavoitteena on kasvattaa lahjoittamista erityisesti sosiaali- ja terveysalan järjestöille lahjoituspalvelun avulla, jonka kautta lahjoittajille avautuu mahdollisuus tarkastella eri järjestöjen toimintaa ja puntaroida itselle sopivaa lahjoituskohdetta ”yhden katon alta”. Edellisten lisäksi GoodWill ry:n toimintaan lukeutuu yritysvapaaehtoistyön kehitys sekä asiantuntijaosaamisen lahjoittamisen edistäminen. (GoodWill ry 2019.) Pro gradu -tutkielmassani olen kiinnostunut yhtäläisesti toimeksiantajani kanssa lahjoittamisesta suomalaisten yksityishenkilöiden parissa. Vapaaehtoistyötä ja lahjoittamista suomalaisten sosiaali- ja terveysalan järjestöjen parissa on tutkittu aiemmin esimerkiksi yritysvapaaehtoistyön kontekstista (Leed 2020).

Lahjoittamiseen ja lahjoittajiin liittyvää tutkimusta on kansainvälisesti tehty niin sosiaalitieteiden kuin sosiaalipsykologiankin kontekstissa, kuten esimerkiksi Bekkersin ja Wiebkingin (2011) katsauksesta käy ilmi. Suomalaisen akateemisen tutkimuksen parissa aiheen tarkastelun kipukohtana on toistaiseksi ollut sen vähäisyys ja metodinen valikoituneisuus. Tutkimus on keskittynyt laadullisen tutkimuksen sijaan määrälliseen (esim. Pessi 2008). Tämän vuoksi aiheen tutkimus laadullisen tutkimuksen ja erityisesti suomalaisessa tieteellisen tiedon tuottamisen kontekstissa on perusteltua. Lahjoittamisen lisäämiseksi on tärkeää tuntea lahjoittamiseen vaikuttavia käytänteitä ja säännönmukaisuuksia, määriä sekä vaihtoehtoisia tapoja lahjoittaa.

Yhtäläisesti tärkeää on kuitenkin tuntea lahjoittajat, minkä kartoittamiseksi olenkin päättänyt kysyä heiltä itseltään, keitä he ovat ja millaisina he näkevät itsensä. Edellisen selvittämiseksi olen rajannut tutkielmani varsinaiset tutkimuskysymykset seuraaviin:

1. Millaisia merkityksiä lahjoittamiseen liitetään lahjoittajien toimesta, eli mitä lahjoittaminen sitä tekeville antaa?

2. Millainen on suomalainen lahjoittaja?

3. Onko tunnistettavissa tai eroteltavissa erityisiä lahjoittajaidentiteettejä?

Vuoden 2020 sattumusten eli maailmanlaajuisen COVID-19 pandemian ja siitä seuranneiden lieveilmiöiden vuoksi pro gradu -tutkielmani aiheeseen kytkeytyvä itsekkyyden ja epäitsekkyyden tarkastelu inhimillisen toiminnan osana ei voisi olla ajankohtaisempi. Inhimillistä hyvän tekemistä selittävät monet sosiaalipsykologisen ja psykologisen tutkimuksen parissa tehdyt havainnot ja teoriat, joista muutamia hyödynnän pyrkiessäni ymmärtämään rahalahjoittamista ilmiönä ja vastaamaan tutkimuskysymyksiini. Sosiaali- ja terveysalan järjestöille lahjoittamiseen keskittyvässä työssäni olen rajannut empiirisiä havaintojani selittävän teoriatarkastelun kahtalaisesti auttamista ja hyväntekemistä jäsentelevään sosiaalipsykologiseen teoretisointiin sekä identiteettitutkimuksen tarkasteluun. Hyödynnän altruismista ja prososiaalisuudesta tehtyä sosiaalipsykologista tutkimusta sivutessani myös lahjoittamiseen liittyviä motivaatiotekijöitä sekä yksilöllisiä merkityksiä lahjoitustoiminnan takana. Ymmärrän järjestöille lahjoittamisen prososiaalisena, toisia hyödyntävänä vapaaehtoisena toimintana (Helkama,

3 Myllyniemi & Liebkind 2013, 247; Kuusimäki 2000, 22-23), johon liittyy erinäisiä lahjoittajien motiiveja sekä yksilöllisiä käsityksiä itsestä tällaisen merkityksellisen toiminnan takana.

1.2 Kolmas sektori tarkastelun kehyksenä

Järjestöjen toiminnan ja merkityksen taustalla on usein tavoite ajaa jäsenistönsä tai jonkun tietyn ryhmän asioita ja etua. Joskus tavoite voi olla myös vain yleisen vaikuttamisen parissa. Tämä korostuu esimerkiksi sosiaali- ja terveyspoliittisen vaikuttamisen kentällä, jossa erilaiset edunvalvontajärjestöt rakentavat toiminnallaan kansallista sosiaalista pääomaa ja vahvistavat demokraattista hyvinvointiyhteiskuntaamme. Poliittisen agendan lisäksi yhtä merkityksellistä on järjestöjen ylläpitämä yhteisöllisyys ja mahdollinen vertaistuki, jota järjestöt tarjoavat kansalaisille niin sosiaalisten kuin terveydellistenkin pulmien ratkaisussa. Järjestöjen erillisyys ja toissijaisuus suhteessa valtiovaltaan tai julkiseen valtaan on kuitenkin selvää; hyvinvointivastuuta yhteiskunnasta ja yksilöistä ei katsota viimekädessä järjestöjen, vaan valtion kannettavaksi ja toteutettavaksi. Järjestäytyneen kansalaisyhteiskunnan, eli säätiöiden, liittojen ja yhdistysten tunnustetaan kuitenkin olevan avainasemassa vaihtoehtoisten toimintatapojen sekä erilaisten väliinputoajaryhmien tavoittamisessa. Järjestöjen toiminnan kontribuutio niin yksilön kuin yhteisönkin hyvinvoinnin kannalta kiteytyy sosiaalisten pulmien paikalliseen ratkomiseen.

Järjestöt tavoittavat viranomaisia helpommin ihmisryhmiä, joiden kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen on vaikeaa etäisessä ja muodollisessa viranomaisvuorovaikutuksessa. (Kiukas 2018, 8;

Stakes 2006, 28.) Suomessa sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimintaa on tutkittu systemaattisesti vuodesta 2006 lähtien järjestöbarometrin avulla. Kyselyihin perustuva barometri tarjoaa ajantasaista tietoa niin paikallisyhdistysten kuin alueellistenkin toimijoiden olosuhteista (Peltosalmi, Eronen, Litmanen, Londén, Näätänen, Ruuskanen & Selander 2018, 18-19).

Oman tutkimukseni kiinnostus liikkuu nimenomaan suomalaisten sosiaali- ja terveysalan järjestöjen parissa. Usein toimintakentiltään hajanaiset ja verkottuneet järjestöt on tutkielmani tarkastelun kannalta mielekästä rajata erilaisiin ryhmiin pääasiallisen toimintansa ja tarkoituksensa mukaan.

Viitattaessa sosiaali- ja terveysalan järjestöihin, tarkoitetaan yleisessä keskustelussa usein järjestöjä, joiden keskeisimpänä tehtävänä on jonkin erityisryhmän hyvinvoinnin tukeminen niin sosiaalisen, psyykkisen kuin fyysisenkin ulottuvuuden kautta. Yleisen ymmärryksen ja keskustelun lisäksi sitoudun tällaiseen ymmärrykseen myös omassa tutkielmassani. (Peltosalmi ym. 2018, 19.)

1.3 Tutkielman kulku

Tämä tutkielma etenee johdannon jälkeisen teoreettisten käsitekehikkojen punomiseen ja aiemman aiheesta olevan tutkimuksen esittelyyn. Luvussa kaksi teoriaperinteen ja tutkimuksen käsittely jakautuu auttamisen ja prososiaalisuuden tarkasteluun niin yleisemmin sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa kuin käytännöllisemminkin hyväntekeväisyyden sosiaalipsykologisen tutkimuksen esittelyn kautta (Snyder, Omoto & Dwyer 2016). Auttamisen tutkimuksen esittelyn lisäksi sivuan myös identiteettitutkimuksen perinteitä ja siihen kohdistettua kritiikkiä identiteetin ollessa merkityksellinen käsite tutkimuskysymykseni kannalta.

Teorialuvusta siirrytään lukuun kolme toteuttamani tutkimukseni metodologiaan, missä käsitellään konkreettista tutkimuksen tekoa ja aineistonkeruuta. Esittelen konkreettisesti aineistooni liittyviä hankinta- ja toteutustapoja alkaen laadullisen tutkimuksen yleisten piirteiden sommittelusta omaan tutkimukseeni ja jatkuen tutkimusaineistoni keruun ja analyysiin liittyviin yksityiskohtiin. Luvun lopussa arvioin tutkimukseni onnistumista ja eettisyyttä suhteessa laadullisen tutkimuksen normeihin.

Metodologialuvusta etenen lukuun neljä, eli tutkielman varsinaisiin tuloksiin ja niiden sivuamiseen tutkimuskysymysten kehyksessä. Luku rakentuu alaluvuista, jotka on otsikoitu aineistosta esiinnousseiden nimeämieni teemojen mukaan. Esittelen luvussa kolme teemaa, joiden havainnollistamista olen elävöittänyt lainauksilla haastatteluaineistosta. Tutkielman lopuksi luvussa viisi etsin vastauksia tutkimuskysymyksiini. Tässä tutkielman päättävässä luvussa puntaroin tutkimuksen luotettavuutta ja kysymystä mahdollisesta jatkotutkimuksesta ja yritän myös pohtia, mitä käytännönhyötyä koko tutkimuksesta voi olla suomalaisen sosiaali- ja terveyskentän järjestötoimijoille sekä erityisesti GoodWill ry:lle.

5

2 KESKEISET KÄSITTEET JA AIEMIPI TUTKIMUS

Esittelen tässä luvussa aiempaa hyväntekeväisyydestä ja lahjoittamisesta tehtyä tutkimusta. Pyrin kuvaamaan keskeisiä tutkimuksen parissa havaittuja ilmiöitä lahjoittamistoiminnan taustalla sekä taustoittamaan oman tutkimuskysymykseni kotia tai teoreettista viitekehystä.

2.1 Auttaminen

Auttamisen käsitteen ymmärtämistä ja käyttöä osana akateemista tutkimusta monimutkaistaa ilmiön määrittelyn ja käytön paradoksaalisuus. Auttamista on monenlaista, kuten Schein (2009) esittää todetessaan olevan olemassa sekä hyödytöntä että muita hyödyttävää auttamista. Edellisestä huolimatta apu tai auttaminen voidaan kuitenkin määritellä jonkin yleismaailmallisen käsityksen kautta esimerkiksi seuraavasti: auttamisessa on kyse yhteistyössä tapahtuvasta, sosiaalisesta prosessista, joka edelleen määrittää altruistista käyttäytymistä ja yhteistoimintaa alusta loppuun.

Auttaminen toimintana ymmärretään tutkimuksen parissa myös geeneihin kuuluvana. Painopiste yleisen ymmärtämisen sekä tieteellisen tarkastelun kontekstissa auttamisesta biologispohjaisena, elämää ylläpitävänä toimintona on jokseenkin muuttunut havaintoihin auttamisesta sosiaalisena käytäntönä. Auttamista ymmärretäänkin yhteisöjen perustana, institutionalisoituneena ja sivistyneenä toimintana, jota tarkastellaan ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena toimintana.

(Schein 2009, 1 ja 144.)

Auttaminen tällaisena tapojen ja sääntöjen tai moraalisten kysymysten määrittäjänä tunnetaan myös epävirallisena auttamisena (Informal Helping). Schein (2009) kuvaa auttamista epävirallisen muotonsa lisäksi myös kahdessa muussa muodossa, osittain järjestäytyneenä tai osittain muodollisena auttamisena (Semi-Formal Helping) ja järjestäytyneenä tai muodollisena auttamisena (Formal Helping). Osittain järjestäytynyttä auttamista on tämän käsityksen mukaan vaikkapa sellainen auttaminen, mikä ei sitouta auttajaa eikä autettavaa henkilökohtaisesti kovinkaan paljoa. Kyse voi olla esimerkiksi asiakaspalvelutilanteista, joissa asiakas tarvitsee asiantuntijan apua saadakseen ongelmansa ratkaistua teknisiin pulmiin tai tiedon saamiseen liittyvissä kysymyksissä. Tähän lähtökohdiltaan varsin käytännöllisen auttamisen ulottuvuuteen

liittyy helposti myös auttajan ja autettavan välinen negatiivissävytteinen emotionaalinen ulottuvuus. Osittain muodolliset auttamistilanteet saattavat aiheuttaa molempien osapuolten parissa turhautumista, jolle ainakin vuorovaikutustilanteen lähtökohdat ovat otolliset; ollaanhan tällaisessa tilanteessa ongelman äärellä, mikä jo itsessään on potentiaalinen alusta negatiivisten tunteiden ja vuorovaikutustilanteiden synnylle. (Schein 2009, 7-8.)

Kahdesta aiemmasta auttamisen muodosta erottuen muodollinen auttaminen, eli Formal Helping linkittyy vankinten yksilöllisen ja persoonan alueelle. Muodollista auttamista on esimerkiksi terveyteen liittyvä tuki, joka usein rakentuu asiantuntija-asiakas tai asiantuntija-potilassuhteeksi.

Muodollista auttamista määrittää näennäisen tarkat reunaehdot, jotka ruumiillistuvat rahan vaihdoksi, aikatauluiksi ja erilaisiksi sopimuksiksi hoitosuhteista. Sopiminen on kuitenkin kontekstista riippuvaa. Avunanto ja siihen liittyvät sosiaaliset normistot ovat hyvinkin erilaisia, kun verrataan vaikkapa asianajajan auttamista psykoterapeutin tarjoamaan apuun. Näistä muodollisen auttamisen tyypeistä molemmat edustavat täydellisesti muodollisen auttamisen kategoriaa, tarjoten kuitenkin keskenään erilaisen näkökulman muodollisen auttamisen ymmärtämiseen. Muodollinen auttaminen on eniten analysoitu ja tutkittu auttamisen muoto, vaikka usein epämuodollinen ja osittain muodollinen auttaminen ovat yleisempiä välittömyydessään ja kytköksissään arkipäivän tilanteisiin. (Schein 2009, 7-8.)

Auttamisen hienojakoisista määrittelyistä riippumatta kaikkea auttamista yhdistää historiallisesti eräs asia; auttamisen tärkeyden tunnustaminen ja osoittaminen, joka on eksplisiittisesti esitetty uskonnollisten kuvastojen ja kertomusten kautta ja yltää edelleen tähän päivään näyttäytyen uutisotsikoiden ja auttamiseen liittyvien sankarikertomusten kehyksessä (Snyder ym. 2016, 467).

Esittelen seuraavaksi auttamiseen läheisesti liittyviä käsitteitä, empatiaa, altruismia sekä prososiaalisuutta niistä tehdyn tutkimuksen ja käsitteiden määrittelyn kautta.

7 2.2 Empatia

Siinä missä auttamista voidaan pitää konkreettisena toimintana (Schein 2009, 1 ja 144) tulkitaan empatia usein yhdeksi auttamistoiminnan monista mahdollisista motivaattoreista. Empatian käsitteellistäminen vaikuttimena, tai tällaisena auttamistoiminnan mahdollistavana osatekijänä kumpuaa empatian määritelmästä useiden erilaisten konstruktioiden (esim. kognitiivinen, fyysinen) sekoituksena, jotka kaikki osaltaan myötävaikuttavat siihen, kuinka vaikutamme toisiimme sekä lopulta siihen, miten koemme toistemme vaikutuksen itsessämme.

Yksinkertaistettuna empatialla tarkoitetaan maailman havainnointia toisen silmälasien kautta, astumista toisen saappaisiin. (Davis 2015, 283; Segal 2018, 3-4.)

Empatian määrittelyssä tehdään pelkistettynä jako itseen ja toiseen suuntautuvaan empatiaan (Helkama ym. 2013, 175; Segal 2018, 3), joista itseen suuntautuvalla empatialla tarkoitetaan kokijan huomion kiinnittymistä omiin tunteisiin, jotka syntyvät toisen ihmisen myötäelämisestä (Helkama ym. 2013, 175). Lahjoittajien eläytyminen autettaviensa hätään ja tästä ahdistuminen on eräs konkreettinen esimerkki tällaisesta itseen suuntaututuvasta empatiasta. Edelliseen verrattuna toiseen suuntautuvalla empatialla tarkoitetaan taas syvällistä toisen kokemukseen samaistumista, tuntemista, kuten toinen tuntee (Helkama ym. 2013, 175).

2.3 Altruismi

Altruismi, eli vilpitön toisten auttaminen jopa oman hyvinvoinnin tai etujen kustannuksella (Elovainio & Forma 2000, 267) on sekä motiivi lahjoittamiselle (Bekkers &Wiebking 2011, 927) että ehdoton komponentti yhteisöllisen elämän onnistumiseksi ihmisyhteisöissä (Elovainio &

Forma 2000, 267). Sosiaalipsykologiselle altruismin tutkimukselle on leimallista oikean ja aidon altruismin etsiminen kaikesta inhimillisestä toiminnasta. Tämän seurauksena on myös muodostunut kysymys prososiaalisuudesta (Kuusimäki 2000, 23), jonka määritelmään ja merkitykseen epäitsekkään toiminnan tutkimuksen taustalla palaan vielä myöhemmin tämän luvun kuluessa. Altruismia tarkasteltaessa on ihmisen toiminta, sen syyt sekä lopulliset tavoitteet ja ihanteet erotettu toisistaan, kuten esimerkiksi Kuusimäki (2000, 22) on tehnyt erotellessaan

psykologisen ja eettisen altruismin. Ensimmäisellä hän viittaa ihmisen ”luonnolliseen”

epäitsekkyyteen, eli kokemusperäiseen ja yksilöllisesti ilmenevään inhimilliseen puoleen.

Jälkimmäisellä, eettisellä altruismilla Kuusimäki viittaa taasen sosiaalisesti viriävään muiden ihmisten auttamisen vaateeseen. Eettinen altruismi sisältää samalla näkemyksen tavoiteltavasta, tai toivottavasta inhimillisyyden ilmentymästä, eli auttajasta, joka auttaa muiden auttamisen, ei itsensä vuoksi. (Kuusimäki 2000, 21.) Näiden altruismin monimuotoisuuksien, tai sisäisten erottelujen löytymisen kannalta merkittävää on ollut altruismista tehty tutkimus, jota jaotellaan suhteessa sen menetelmiin ja tutkimuksen taustalla vaikuttaviin tavoitteisiin (Pessi & Saari 2008, 37-39).

Pessi ja Saari jaottelevat (2008, 38) nykyaikaisen altruismitutkimuksen kentän neljään toisistaan eroteltavaan suuntaukseen. Näistä suuntauksista mahdollisesti tunnetuin on kokeellisten psykologisten tutkimusten suuntaus, jonka pariin lukeutuu muun muassa Darleyn & Batsonin vuonna 1973 esitelty kulttitutkimus altruismin situationaalisesta paikantumisesta. Tämä Laupias Samarialaisen toiminnasta inspiroitunut tutkimus asetelmineen mittasi tilannetekijöiden ja uskonnollisuuden vaikutusta auttamistoiminnan taustalla. Kokeessa 40 teologian opiskelijaa altistettiin potentiaaliselle auttamistilanteelle amerikkalaisen yliopiston kampuksella. Tuloksena tutkittavien uskonnollisuus ei ollut kiireen lailla merkitsevä tekijä tai muuttuja havaitun auttamistoiminnan takana, vaan tutkittavat auttoivat hädässä olevaa tutkimusavustajaa herkemmin ollessaan vähemmän kiireisiä. (Darley & Batson 1973, 100-108.)

Altruismin situationaalisesta paikantumisesta eräs esimerkki on myös sosiaalipsykologisen tutkimuksen erään aikakauden kulttituloksiin lukeutuva löydös bystander-effect, eli sivustakatsojaefekti. Tiivistäen sivustakatsojaefektillä viitataan tilanteen sekä muiden läsnäolon vaikutukseen auttamistoiminnan todennäköisyyden takana. Todistaessaan yksin hätätilannetta tai -tapausta on yksilö taipuvaisempi auttamaan verrattuna tilanteeseen, jossa potentiaalisia auttajia on useita samanaikaisesti paikalla. (Levine & Wilson 2016, 347.)^[1] Toinen altruismia kokeellisesti kartoittava klassikkotutkimus psykologisen ja sosiaalipsykologisen tieteenperinteen parissa on empatia-altruismi-teoriaa tai hypoteesia pohjustanut Batsonin ja Moranin (1999) tutkimus.

Koehenkilöiden mahdollista altruistista toimintaa tarkasteltiin vangin dilemma -nimisen peliteoreettisen ongelman kautta. Kokeessa empatian ja altruismin yhteyttä mitattiin

9 koehenkilöiden yhteistyöhalukkuuden avulla. Osallistujajoukkoa, eli 60 yliopistossa opiskelevaa naisopiskelijaa tutkimalla tehtiin johtopäätös empatian vaikutuksesta altruismiin, sitä virittävänä ja ylläpitävänä tekijänä. (Batson & Moran 1999, 909.) Tässä empatia-altruismi-hypoteesissa altruismi määritellään ennen kaikkea sisäiseksi tekijäksi, motivaattoriksi, johon liittyy keskeisenä päämääränä edistää toisen hyvinvointia. Empatiasta kumpuavaa auttamista tapahtuu, vaikka siitä ei koituisi itselle mitään hyötyä. Toisen hyvinvoinnin edistäminen ja toisen edun huomioiminen ymmärretään vastakkaisena egoismille, eli ensisijaisesti oman edun ja hyvinvoinnin tavoittelemiselle. Auttaminen toimintana ei kuitenkaan ole selkeä merkki kummastakaan, vaan voi liittyä yhtä keskeisesti molempiin, mikä on havaittavissa auttamisen tavoitteita tarkasteltaessa.

Mikäli auttamistoiminnan lopullinen päämäärä on todella toisen hyvinvoinnin lisääminen, puhutaan altruistisesti motivoituneesta auttamisesta. Mikäli auttaminen on keino matkalla kohti oman hyvinvoinnin lisäämistä, puhutaan egoistisesti motivoituneesta auttamisesta. (Batson, Ahmad, Stocks 2016, 444.)

1

Kokeellisten psykologisten tutkimusten lisäksi altruismin kartoittamiseksi hyödynnettyjä menetelmiä ovat oman erillisen tutkimuskenttänsä rakentavat survey -tutkimukset, joissa kyselyiden avulla mitataan ihmisten oikeina pitämiä asioita ja arvostuksia, sekä auttamishalukkuutta. Kolmannen, altruismitutkimuksen erillisen kentän rakentaa niin kutsuttu altruismin sankaritutkimusten kehikko, eli kuvaukset ja havainnot ihmisistä, joiden toiminta on luokiteltavissa alturistisesti motivoituneeksi. Vapaaehtoistyö ja muu esimerkillisesti muiden edun vuoksi toimiminen lukeutuu tällaisen toiminnan tutkimukseen. Kokeellisten ja havaintoihin perustuvien altruismin tutkimussuuntausten lisäksi myös altruismin teoreettisella pohdiskelulla on oma paikkansa ja tutkimusperinteensä. Tämä nykyaikaista altruismitutkimusta hallitseva suuntaus keskittyy käyttökelpoisimmassa muodossaan etenkin altruismiin liittyvään teoreettisen ymmärtämisen ja empiiristen havaintojen välisen yhteyden jäsentelyyn, pyrkien muotoilemaan altruismia kokonaisvaltaisesti tutkivaa suuntausta (Pessi & Saari 2008, 37-38).

Altruismitutkimuksen motivaattorina toimii siis monenlaiset suuntaukset ja teoreettismetodologiset kehykset, jotka ovat johtaneet hyvinkin vaihteleviin tutkimuksiin ja

11[1] (Latane & Darley 1970, ref. Levine & Wilson 2016, 347).¹

tuloksiin. Yllä esitetystä moninaisuudesta huolimatta sosiaalitieteellisen tutkimuksen parissa ruodittua altruismin käsitettä (ks. Saari 2000, 90-121) ja siihen liittyvää tutkimusta on kritisoitu sen tutkimuksellisen rajoittuneisuuden tai puutteellisuuden vuoksi (Saari 2000, 120 ja Elovainio

& Forma 2000, 289-290). Kritiikissä altruismitutkimusta kohtaan on tuotu esiin myös altruismin käsitteen epämääräisyys (Saari 2000, 96; Bierhoff 2002, 9) ja sekavuus, sekä häilyvä rinnakkainen käyttö prososiaalisen käyttäytymisen käsitteeseen, jota esittelen seuraavaksi suhteessa hyväntekemiseen ja lahjoittamistoimintaan.

2.4 Prososiaalinen käyttäytyminen

Edellä esiteltyjen auttamisen ja altruismin käsitteiden rinnalla ymmärrän prososiaalisuutta niihin sidoksisessa suhteessa. Hyödynnän tutkielmassani jokaista käsitettä, kuitenkin toisistaan visusti eroteltuina niin teoreettisessa kuin käytännöllisessäkin mielessä. Käsitteiden eroja ja välisiä suhteita jäsentäessä eräs mahdollinen tapa on ymmärtää altruismi sekä prososiaalisuus tai prososiaalinen käyttäytyminen auttamistoimintaan liittyviksi, erillisiksi komponenteiksi, auttamistoiminnan perusteluiksi tai hypoteeseiksi (Bierhoff 2002, 9-23; Helkama ym. 2013, 246).

Prososiaalisuutta on tutkimuksen parissa käsitelty toisinkin, yläkäsitteenä tai kategoriana, johon auttaminen ja altruismi on liitetty erillisinä alakategorioina (Seu 2010, 1).

Prososiaalisuuden käsite, jota käytetään ja ymmärretään arjessa lähes yhtä löyhästi kuin altruismin käsitettä puhuttaessa hyvän tekemisestä tai auttamisesta, on sisällöltään edellisiä pätevämpi lahjoittamisen tutkimuksen yhteydessä. Käsitteen yksinkertaistettu määritelmä käytöksenä, joka hyödyttää muita ihmisiä, sisältää todellisuudessa laajan kirjon erilaista mahdollista käyttäytymistä, tai toimintamalleja. Prososiaaliseen käytökseen lasketaan esimerkiksi yhteistyö ja auttaminen.

Prososialisuuden käsitteen pätevyyttä lahjoittamisen tutkimuksen parissa lisää sen sisältämä ammatillisen auttamistoiminnan rajaus auttamistoiminnan motivaattoreiden tarkastelun ulkopuolelle. Toisin sanottuna, prososiaalisuuden käsitteen kautta syntyy mahdollisuus tarkastella auttamistoimintaa ammatillisen auttamisen muotoilemien auttamismotiivien ulkopuolella.

(Bierhoff 2002,9; Seu 2010, 1.)

11 Prososiaaliseen käytökseen motivoivia tekijöitä ovat listanneet esimerkiksi Batson ym. (2007, 243) esitellessään erilaisia päämääriä käytöksen takana, kuten egoismi, altruismi, kollektivismi ja prinsipilismi. Prososiaalisen käyttäytymisen tutkimuksen saralla näitä toimintaan motivoivia tekijöitä on tutkittu etenkin sosiobiologisten teoretisointien, sekä sosiaalisen oppimisen ja kognition teoriaperinteiden parissa. Sosiobiologinen prososiaalisuuden tutkimus kiinnittää huomionsa biologispohjaisiin, synnynnäisiin mekanismeihin, jotka mahdollistavat prososiaalista käyttäytymistä. Selitysmalleihin lukeutuu muun muassa evoluution mukana kehittynyt lajien hormonaalista toimintaa seuraava hoiva, sekä ryhmävalinta (Kitzrow 2006, 21-24).

Sosiobiologiset selitysmallit ovat synnyttäneet kuitenkin runsaasti kritiikkiä (esim. Sue 2010;

Kitzrow 2006, 22) niiden käyttäytymisestä ja ihmistoiminnasta muodostaman yksipuolisen kuvan vuoksi. Sosiaalisen oppimisen teoriaperinteen parissa prososiaalisen käyttäytymisen katsotaan olevan opittua toisilta ihmisiltä ja yhteisöistä, mikä tarjoaa sosiobiologisia selitysmalleja monipuolisemman kuvan ihmisestä tunnistamalla biologisen vasteen lisäksi sosiaalisen ympäristön vaikutuksen käyttäytymiseen (Kitzrow 2006, 22-24).

Prososiaalisen käyttäytymisen laajaa ja monipuolista tutkimusta on vedetty yhteen ja jaoteltu myös erilaisiin analyysi- ja havaintotasoihin, kuten meso-, mikro- ja makrotason havaintokenttiin (Penner, Dovidio, Piliavin & Schroeder 2005, 365-366). Mesotason prososiaalisen käyttäytymisen tutkimuksessa on kyse yksinkertaisesti auttamisesta yksilöiden välillä (interpersonanal level).

Tällaiseen tutkimukseen ja sen tuloksiin lukeutuu esimerkiksi jo aiemmin esitelty sivustakatsojaefekti (Latane & Darley 1970) sekä prososiaalisen käyttäytymisen tutkimus liittyen kysymyksiin siitä, miksi ihmiset eivät auta tietyissä tilanteissa ja toisaalta, milloin he taas päätyvät auttamaan (Penner ym. 2005, 366-367). Siirryttäessä mesotasolta seuraavalle analyysitasolle, tullaan tutkineeksi prososiaalista käyttäytymistä sen alkuperän ja erilaisten käyttäytymistaipumusten vaihtelun näkökulmasta. Mikrotason teoretisointia ovat muun muassa sosiobiologiset selitysmallit, kuten evoluutioteoriasta kumpuavat selitykset, ryhmävalinta ja vastavuoroisen altruismin selitysmallit (Penner ym. 2005, 365 ja 369-375; Kitzrow 2006, 21-24.) Mikrotasolta viimeiselle analyysitasolle, eli makrotasolle siirryttäessä kiinnostus kohdistuu yksilöiden sijaan yhteisöjen ja ryhmien prososiaalisen käyttäytymisen havainnointiin ja teoretisointiin, joista esimerkiksi yhteistyön sekä vapaaehtoistyön tutkimus ovat esimerkkejä (Penner ym. 2005, 365 ja 375-383). Oman tutkimukseni kannalta kiinnostavaa on havainto siitä,

että prososiaalisuuden yhdeksi käytännön ilmentymäksi voidaan vapaaehtoistyön tekemisen lisäksi tulkita hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen (Seu 2017, 345).

2.5 Prososiaalisuus käytännössä: hyväntekeväisyys

Hyväntekemisen ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen (charity) ollessa kauttaaltaan prososiaalista toimintaa (Seu 2017, 345-355) on kiinnostavaa vertailla vapaaehtoistyön määritelmää edellä esiteltyyn prososiaalisuuden määritelmään. Vapaaehtoistyötä motivoi usein yksilön halut ja omakohtaiset arvot, jotka ovat jokseenkin ammatillisen auttamisen tavoittamattomissa. Näin vapaaehtoistyön voidaankin nähdä heijastavan yksilön sisäisiä auttamismotiiveja, joiden toteuttamiseksi vaaditaan ennen kaikkea yksilön omaa päätöksentekoa ja toiminnan sääntelyä suhteessa vapaaehtoistyön laatuun sekä sen toteuttamisen aikaan ja paikkaan. Vapaaehtoistyötä onkin tarkasteltu sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa prososiaalisena toimintana, johon liittyy yksilöllinen päätöksenteko ja sitoutuminen vapaaehtoiseen toimintaan pitkäjänteisen auttamisen muodossa (Bierhoff 2002, 313; Snyder, Omoto & Dwyer 2016, 470-471 ja 486).

Päätöksenteko ja toiminnan säätely omaehtoisen osallistumisen kautta on varsin erilainen verrattaessa yllättävissä tilanteissa tapahtuvaan auttamiseen, kuten hätätilanteissa toimimiseen tai pelastamiseen. Tällöin yksilön kyky säädellä omaa osallistumistaan on paljon pienempi ja perustuu jokseenkin refleksinomaiseen toimintaan, jota toisaalta sosiaalisten normien ja odotusten voidaan katsoa pitävän yllä. Aika ja tilannesidonnaisuus on myös leimaava tekijä tarkasteltaessa vapaaehtoistyötä tai vapaaehtoista auttamista auttamisen laajassa kirjossa. Esimerkiksi hätätilanteessa toimimista, niin kutsuttua ”yllättävää auttamista” esiintyy usein lyhyemmällä aikavälillä, tällaisten hätätilanteiden ollessa usein kestoltaan lyhyitä. Vapaaehtoistyöhön liittyvä vaiva ja auttaminen taasen jäsentyy tyypillisesti paljon pidemmälle aikajaksolle. Kuten aiemmin mainittu, vapaaehtoistyö erottuu ammatillisesta auttamisesta erityisesti sen jokseenkin välinpitämättömästä suhteesta toimintaa seuraaviin palkintoihin tai rangaistuksiin. Toisin sanoen vapaaehtoistyötä ei yksilöllisellä tasolla motivoi ensisijaisesti pelko siitä, että auttamatta jättäminen johtaisi itselle epäsuotuisiin seurauksiin. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen

13 vertailtaessa auttamista ammatillisessa kontekstissa, jossa auttaminen saattaa näyttää puhtaasti toisen edun tavoittelulta, mutta kumpuaakin auttajan oman edun tavoittelusta, esimerkiksi rahallisen korvauksen, kuten palkan muodossa. Rajaa ammatillisen auttamisen ja vapaaehtoistyön välillä sumentaa järjestäytyneet ja kansalliset avustusohjelmat, joissa toimimisesta myös auttajat saavat vaihdokkina itseään hyödyttäviä rahallisen korvauksen tai palkan ulkopuolisia etuja.

(Snyder, Omoto & Dwyer 2016,470-472).

Vapaaehtoisuudessa ja vapaaehtoistyön muodossa tapahtuvassa auttamisessa on kyse myös dialogisuudesta ja vastavuoroisuudesta, joka määrittyy avun tarjoamisen ja tarpeen kohtaamisena:

vapaaehtoisten tarjoamalle avulle tulee olla kysyntää apua saavien taholta. Vapaaehtoisuuteen ja vapaaehtoistyöhön liittyy usein sen toteuttamisen kehyksessä järjestäytyneisyys. Vapaaehtoistyötä tehdään usein erilaisten järjestöjen ja organisaatioiden kautta, jotka mobilisoivat erilaisia auttamisen keinoja ja luovat yhteyden autettavien ja auttajien välille. Vapaaehtoistyö on siis määriteltävissä velvoitteista ja rangaistuksista vapaaksi toiminnaksi, jota ei myöskään ohjaa palkinnot tai omakohtaisten etujen tavoittelu. Vapaaehtoistyön perimmäinen tarkoitus on auttaa, ensisijaisesti kohteita, jotka tarvitsevat apua ja ovat sitä valmiita vastaanottamaan. Vapaaehtoistyö on prososiaalista toimintaa, joka ei perustu ammatilliseen auttamiseen tai kiitollisuuden velkaan.

(Snyder, Omoto & Dwyer 2016,470-472.) Vapaaehtoistyöksi tulkitaan useissa tilanteissa myös toiminta, jonka tarkoitusperät kytkeytyvät aineettomaan sekä tekijälleen palkattomaan (taloudellisen hyödyn tai palkitsemisen näkökulmasta) toimintaan (Bierhoff 2002, 313).

Mikä on sitten vapaaehtoistyön suhde hyväntekeväisyyteen lahjoittamiseen tai yksityislahjoittamiseen? Sokolowskin (2013, 379) mukaan yksityislahjoittamiseen liittyy moniulotteisuus. Sitä määrittää ilmiönä tekijät, kuten yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja perinteet, kulttuuriset normit sekä institutionaalinen säätely (Sokolowski 2013, 379). Sosiaalipsykologisen tieteenperinteen kannalta kiinnostavaa on lahjoittamisen ja hyväntekeväisyyden ilmiöiden tutkimuksellinen tuoreus. Lahjoittamisen tutkimus prososiaalisen toiminnan ilmentymänä on verrattain uusi tutkimuskohde sosiaalipsykologisen tutkimuksen alalla. Eräänä ongelmana tähän tutkimuksen puutokseen sekä soveltavan tutkimuksen luonteenlaatuun liittyen, useimmat prososiaalisuudesta tehdyt, niin kutsutut klassikkotutkimukset ja -teoriat eivät ole sovellettavissa lahjoittamisen tutkimukseen. (Sue 2010, 1.) Tällaiset klassikkotutkimusten kautta muodostuneet

teoriat eivät ole selitysvoimaisia, mikä on huomattavissa esimerkiksi tarkasteltaessa prososiaalisuuden tutkimuksen metodologista puolta. Keskeisesti kausaalisuhteiden etsintään, laboratorio-olosuhteissa toteutetun luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset eivät päde, sillä ihmiskäyttäytymisen periaatteet ja täten myös käytös muuttuvat historian saatossa, ajan ja ympäristön ollessa käytöstä muokkaavia tekijöitä (Gergen 1973, 310).

Kritiikistä huolimatta, laboratorio-olosuhteita on kuitenkin hyödynnetty runsaasti yhä edelleen lahjoittamisen soveltavan ja etenkin sen parissa toteutetun kaupallisen tutkimuksen parissa. Viime aikoina näin ovat toimineet esimerkiksi Charness ja Patrick (2019) toteuttamassaan kokeessa, jossa todellisille hyväntekeväisyysjärjestöille lahjoittamisen kautta todettiin lahjoittajien koeasetelman kautta virinneen ryhmäidentiteetin ja kilpailun vaikuttavan lahjoittamiseen sitä lisäävällä tavalla (Charness & Patrick 2019, 1398). Muita lahjoittamisen laboratoriotutkimuksia käyttäytymistieteiden saralla ovat tehneet esimerkiksi Krieg ja Samek (2017) tutkiessaan lahjoittamisorganisaatioiden kilpailua lahjoittajien huomiosta ja varoista yhä kiihtyvän hyväntekeväisyyskentän parissa. Laboratoriokokeessa koehenkilöt altistettiin päätöksenteolle ekonomisen kokeen (public goods game) kautta, minkä tulosten avulla pyrittiin vastaamaan kysymykseen siitä miten kasvava lahjoituskohteiden ja organisaatioiden määrä vaikuttaa lahjoitustoimintaan. Tosielämän lahjoitustoiminnan kannalta kokeen tuloksina kuitenkin todettiin kontekstin vaikutus, sekä laboratiorio-olosuhteiden ulkopuoliset vaikuttimet (Krieg &

Samek 2017, 40 & 46).

2.6 Identiteetti

Tutkielmani mahdollisesti kiperimmän tutkimuskysymyksen, eli suomalaisten lahjoittajaidentiteettien selvittämisen kannalta muodostuu kiinnostavaksi kysymys myös sosiaalipsykologisten identiteettiteorioiden näkemyksestä ihmisestä. Yksilön ominaisuuksia kuvaavana käsitteenä identiteettiä on pidetty tutkimuksen parissa sateenvarjokäsitteenä, jolla tieteellisen käsitteellistämisen parissa on pyritty selittämään samanaikaisesti eroja ja yhteneväisyyksiä, joita yksilöjen parissa on havaittavissa (Ruuska 2011, 342). Identiteettiä on

15 määritelty sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa yksilön itsensä sekä muiden tekemiksi määrittelyiksi siitä, mitä he koko inhimillisessä potentiaalissaan ovat (Saastamoinen 2006, 170).

2.6.1 Identiteettiä määrittämässä

Sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa usein jäsennellään identiteetti sekä henkilökohtaiseen että sosiaaliseen identiteettiin. Ensimmäisellä viitataan usein yksilön niihin ominaisuuksiin, jotka verrattuna toisiin ihmisiin yksilöllisine ominaisuuksineen muodostavat kokemusta ja vaikutelmaa yksilön erityislaatuisuudesta. Sosiaalisella identiteetillä viitataan sosiaalipsykologian parissa taas yksilön ominaisuuksiin, jotka yhdistävät häntä suhteessa muihin yksilöihin ja esimerkiksi ryhmiin, joihin hän kuuluu tai kokee kuuluvansa. (Tajfel 1982; Helkama ym. 2013, 366.) Edellisten lisäksi Dunn (2008) on nostanut esiin myös kulttuurillisen identiteetin määritelmän, jonka kautta kuvataan identiteetin kulttuurillista muotoutumista ja määrittymistä.

Oman tutkimukseni kannalta kiinnostavaa on identiteetin käsitteen tarkastelu suhteessa sosiaaliseen. Yhteenvetona oman tulevan tutkimukseni ja sosiaalipsykologisen identiteettitarkastelujen tasoista voidaan siis sanoa identiteetin olevan jaoteltavissa pääpiireteittäin kolmeen toisistaan eroteltavaan tasoon; henkilökohtaiseen (Personal), sosiaaliseen (Social) ja kollektiiviseen (Collective) (Owens 2006, 214). Identiteettien tutkimusta ja käsitteellistämistä sosiaalipsykologian parissa on jatkettu edellä esiteltyjen identiteettikäsitysten ja niiden tutkimuksen lisäksi vielä laajemmalle. Esimerkkinä tästä on niin kutsutut ylempitasoiset identiteetit, joilla viitataan oman ryhmän tai kansan identifioitumisen sijaan koko maailman ihmisiin tai globaaliin sosiaaliseen identifioitumiseen. Aihetta on tutkittu esimerkiksi sodan, rauhan ja niihin liitettävien arvojen avulla, kuten Reysen ja Katzarska-Miller tekivät tutkimuksessaan globaaliin kansalaisuuteen identifioitumisesta. Tutkimuksen tulokset toivat esiin yhteyden rauhaan liitettävien arvojen ja globaaliin kansalaisuuteen identifioitumisen välillä, sekä prososiaalisten arvojen ja käytöksen yhteyden globaaliin kansalaisuuteen identifioitumisen kehyksessä (Reysen & Katzarska-Miller 2016, 405).

2.6.2 Sosiaalisen identiteetin teoria

Nykymuotoisen sosiaalisen identiteetin systemaattisen teoretisoinnin voidaan katsoa käynnistyneeksi eurooppalaisen sosiaalipsykologian parissa Henri Tajfelin (1982) kollegoineen julkaisemasta teoksessa ”Social Identity and Intergroup Relations”. Edellä mainittu teos pitää sisällään teoriamuotoilun sosiaalisen identiteetin teoriasta. Kyse on jaettujen, ryhmäidentiteettien syntymisestä ja yksilön sekä ryhmien toiminnan ohjauksesta, jonka todistamiseksi Tajfel kollegoineen laati kuuluisan minimalististen ryhmien kokeensa (Helkama ym. 2013, 308). Kuten Tajfelin (1982) teoriassa esiteltyä sosiaalista identiteettiä, koko identiteettiä on tutkittu runsaasti kokeellisen laboratoriotutkimuksen, sekä määrällisten survey -kyselyaineistojen avulla. Tämä kvantitatiivisen tutkimusperinteen vaikutus identiteettitutkimuksen taustalla on kiinnostava ja tärkeää itsessään huomioida sovellettaessa ja arvioitaessa tuloksia. (Stets &Serpe 2013, 31.) Tarkasteltaessa ihmistä sosiaalisen identiteetin näkökulmasta tullaan tarkastelleeksi ennen kaikkea ihmisen käytöstä. Sosiaalisen identiteetin voidaan katsoa linkittyvän ryhmäkäyttäytymiseen ja muiden läsnäoloon, jotka yhdessä normien ja arvojen kanssa rakentavat sosiaaliseen identiteettiin perustuvaa käyttäytymistä. Sosiaalisen identiteetin käsite ja siihen lukeutuva teoretisointi tarjoaa näkemystä, jossa yksilön oma identiteetti ja sen mukainen käytös muuttuu ryhmäjäsenyyden seurauksena joko antisosiaaliseksi tai prososiaaliseksi, riippuen toisista yksilöistä, ryhmästä ja ylipäätänsä sosiaalisesta, jaetusta identiteetistä, joka kulloinkin viriää. (Levine & Wilson 2016, 346.)

17

2.6.3 Vapaaehtoisuus roolina

Identiteettiä on tutkittu edellisten kuvausten lisäksi myös roolina. Identiteetti on tällöin ymmärrettävissä yksilön määrittelyksi hänen sosiaalisten rooliensa, kuten vapaaehtoisen tai äidin roolien kautta (Thoits 2013, 373-374). Tällaisiin rooleihin, jotka muotoutuvat sosiaalisissa suhteissa ja tilanteissa, liittyy usein myös normien vaikutus. Tällöin rooleihin pohjautuvia identiteettejä voidaan ymmärtää myös asemiin liittyviksi odotuksiksi (Helkama ym. 270).

Esimerkkinä tällaisesta asemaan liittyvästä odotusten muotoilemasta roolista toimii vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestön työntekijä, jonka identiteetti työntekijänä muotoutuu työtehtävään kytkeytyvien odotusten kautta, niin järjestön, sen sidosryhmien kuin työntekijän omienkin vaateiden osalta. Identiteettejä erilaisina rooleina on tutkittu paljon sosiaalitieteellisen tutkimuksen parissa, mistä käytännön esimerkkinä on vapaaehtoisuuden tutkimus erityisenä identiteettinä.

Vapaaehtoistyön ja identiteetin suhdetta ovat tutkineet esimerkiksi Grube ja Piliavil (2016, 1108 ja 1118) tutkimuksessaan vapaaehtoisten työskentelystä. Tulokset muistuttivat tilanteen vaikutuksista kaikkeen toimintaan ja täten myös monimuotoisen ja muuttuvan vapaaehtoisen rooliin. Tuloksien mukaan vapaaehtoisen roolille perustuva identiteetti ennusti muun muassa tehdyn työn määrää sekä sitoutumista organisaatioon, jossa vapaaehtoistyötä suoritettiin.

Vapaaehtoisen roolia identiteetin kautta ovat sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa tarkastelleet myös Güntert ja Wehner (2015,14) paneelitutkimuksessaan vapaaehtoisroolin vaikutuksesta työn motivaatioon.

2.6.4 Identiteetin käsitteen problematisointi

Tutkimuksensa ja käsitteeksi muotoutumisen perustalla olevista objektiivisista metodeista huolimatta identiteettikäsitteen käyttö edellä esitetyllä tavalla, kaikkea selittävänä sateenvarjokäsitteenä ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta (Dunn 2008, 158; Ruuska 2011, 342- 344). Esimerkiksi Ruuska (2011) esittää identiteetin tarjoavan lukuisia ”poliittisia kiinnittymiskohtia” ja pohtii samalla, onko identiteetti ehdoton poliittisen osallistumisen edellytys ajassamme. Huoltaan Ruuska argumentoi identiteetin käsitteen mahdollistamana uhkana

esineellistyneeseen itseymmärrykseen. Identiteetti voi toimia myös ulossulkevana kategoriana:

”identiteetin käsite sulkee ulos sen alle mahtumattomat”. (Ruuska 2011, 344.) Vastaavanlaisesti pohdittaessa identiteettikäsitteen käyttöä myös Rossi tunnustaa kankeisiin ja rajoittaviin identiteettikategorioihin liittyvät ongelmat, kuten identiteettipolitiikan vieraannuttavan kääntöpuolen (Rossi 2008, 33-34). Identiteetin ja identiteettikäsityksien esineellistävän luonteen kritiikistä on seurannut käsitteen määrittely muuttuvaksi ja muovautuvaksi. Tämä esineellistämisen vastakkaisena voimana tapahtunut käsitteen käytön muovaus ei kuitenkaan ole valtavirtaistunut tutkimuksen parissa. Identiteetin käsitteen käyttöä on jatkettu sen sisältämistä ongelmista huolimatta (Ruuska 2011, 345).

Kirjallisuuden perusteella eräänä syynä tälle ongelmallisen käsitteen käytön jatkamiselle voidaan esittää aikakonteksti. Modernin tai sen jälkeisen ajan sosiaalinen tila pakottaa meidät ”löytämään itsemme” (Giddens1991, 12). Edellisellä yleisemmin viitataan identiteettityöhön, eli omien tunteiden ja ajatusten prosessointiin yksilöllisen elämän järjestämiseksi ja ymmärtämiseksi (Giddens1991, 12). Myös Rossi edellä esitetystä kritiikistään huolimatta jatkaa identiteettikäsitteen käyttöä, samalla kuitenkin ehdottaen sen uudelleen muotoilua ”kriittisen katseen” avulla. Tällä Rossi tarkoittaa erityistä huomion kiinnittämistä identiteettiin liittyviin sosio-kulttuurisiin prosesseihin sekä mahdollista uudelleenarviointia suhteessa identiteettikategorian pysyvyyteen ja sen luonnollisuutta oikeuttaviin ja vahvistaviin näkemyksiin (Rossi 2008, 36). Näihin huomioihin nojaten perustelen identiteettikonstruktion hyödyntämistä myös omassa tutkielmassani, siihen kohdistuvasta kritiikistä huolimatta.

Lopuksi, identiteettiä on tutkittu lukuisista eri lähtökohdista ja identiteetin käsitteeseen liittyvää tutkimusta löytyy runsain mitoin niin sosiaali- kuin muidenkin tieteiden parista. Kaikkien näiden identiteettiä tutkivien teoriasuuntausten esittely ei ole tässä työssä mahdollista, eikä mielekästä identiteetistä tehdyn tutkimuksen runsauden vuoksi. Olen rajannut identiteetin käsittelyn oman tutkimukseni osalta tutkimuskysymyksiäni parhaiten mukailevaksi ja tarkastellut identiteettiä muun muassa vapaaehtoisuuteen liittyvänä roolina (esim. Thoits 2013, 373-374).

Tutkimuskysymykseni kannalta on erityisen tärkeää ymmärtää identiteetti sosiaalisena (Social Identity), eli yksilön oman identiteetin vaihtelevuutena toisten läsnäolosta riippuen (Levine &

Wilson 2016, 346).

19

Tässä luvussa tarkasteltiin auttamista yhteisöjen perustana, institutionalisoituneena ja moraalisena toimintana. (Schein 2009, 1 ja 144.) Auttamista tarkasteltiin myös yksilöllisenä ominaisuutena, altruismin kautta, joka on sekä motiivi lahjoittamiselle (Bekkers &Wiebking 2011, 927) että ehdoton komponentti yhteisöllisen elämän onnistumiseksi ihmisyhteisöissä (Elovainio & Forma 2000, 267). Luvun ytimessä oli prososiaalisuuden käsite ja siitä tehty tutkimus. Prososialisuuden käsitteen pätevyyttä lahjoittamisen tutkimuksen parissa lisää prososiaalisuuden sisältämä ammatillisen auttamistoiminnan rajaus auttamistoiminnan motivaattoreiden ulkopuolelle (Bierhoff 2002, 9; Seu 2010, 1). Oman tutkimukseni kannalta tärkeää oli aiemman tutkimuksen parissa tehty havainto siitä, että prososiaalisen käyttäytymisen ilmentymäksi voidaan tulkita myös hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen (Seu 2017, 345), jota tarkasteltiin vapaaehtoisuuden käsitteen ohella myös tämän luvun aikana. Luvun lopuksi sivusin myös identiteetin käsitettä ja tyypillistä sosiaalipsykologista tapaa tehdä jako sekä henkilökohtaiseen että sosiaaliseen identiteettiin (Tajfel 1982; Helkama ym. 2013, 366.) Käsittelemäni sosiaalisen identiteetin näkökulma tarjoaa näkökulman, jossa yksilön oma identiteetti ja sen mukainen käytös muuttuu toisten läsnäolon seurauksena joko antisosiaaliseksi tai prososiaaliseksi, riippuen toisista yksilöistä, ryhmästä ja ylipäätänsä sosiaalisesta identiteetistä, joka kulloinkin viriää. (Levine & Wilson 2016, 346.) Luvun lopuksi esittelin identiteetin käsitteen käytön ongelmia, joiden voidaan katsoa olevan myös kiinnostavia suhteessa omaan tutkimuskysymykseeni lahjoittajaidentiteettien olemassaolosta.

Esittelen seuraavassa luvussa tutkimukseni metodologiaa, eli sitä miten ja millaisilla välineillä olen tutkimukseni toteuttanut.

3 METODOLOGIA

Ennen aineistoni hankintaa pohdin keiltä, mistä ja millä tavoin haluan aineistoni kerätä. Raameina aineistonkeruulle oli toimeksiantoni sekä tutkimuskysymyksieni määrittämät vaihtoehdot, jotka koskivat sekä laadullisen tutkimuksen tekoa että tutkimuksen yksityiskohtiin liittyviä muuttujia, kuten tutkimuksen kohderyhmää.

3.1 Laadullinen tutkimus

Toimeksiantoni mukaisesti tutkimukseni perimmäinen tarkoitus oli tuottaa laadullista tutkimusta suomalaisista lahjoittajista, aiheesta olemassa olevan laadullisen tutkimuksen vähäisyyden vuoksi.

Aiemmat laadulliset tutkimukset ja opinnäytteet lahjoittamisesta suomalaisessa kontekstissa kohdistuvat enemmän vapaahehtoistyöhön ja toisenlaiseen auttamiseen (Seppälä 2019) tai keskittyvät problematisoimaan suomalaisten lahjoittamiseen ja hyväntekeväisyyteen liittyviä ristiriitaisuuksia (Näsi 2017).

Oman tutkimukseni kannalta ymmärrän laadullisen tutkimuksen erityispiirteiden, kuten sen moninaisuuden (Spencer, Pruce & Walsh 2014, 82) sopivan yhteen tutkimuskysymysteni kanssa suomalaisista lahjoittajista sekä heidän identiteeteistään. Laadullisen tutkimuksen ollessa useiden eri näkökulmien, tieteentraditioiden ja käytänteiden muodostama sirpaleinen tiedonhankintatapojen kokonaisuus, sopii sen joukkoon niin objektiivisen totuuden havainnointia ensisijaisena pitävät tiedonhankintatavat kuin subjektiivisuutta ja kokemuksellisuuttakin painottavat suuntaukset (Brinkmann, Jacobsen & Kristiansen 2014, 17).

Laadullisen tutkimuksen potentiaali vangita kokemuksiin ja elettyihin identiteetteihin liittyviä merkityksenantoja, eli inhimillisiä havaintoja, konkretisoituu muun muassa fenomenologisen tieteenfilosofisen ymmärryksen kautta. Osaltaan laadullisen tutkimusperinteen kirjoa konstruoiva fenomenologinen ymmärrys maailmasta ja todellisuudesta rakentuu siis kokemuksien ja niistä tehtävien tulkintojen varaan. (Spencer, Pryce & Walsh 2014, 88.) Tämän vuoksi koettuihin ja

21 elettyihin identiteetteihin, sekä rahalahjoittamiseen liittyviin merkityksenantoihin kytkeytyvä tutkimusaiheeni on mielekkäintä muotoilla tutkimukseksi laadullisen tutkimuksen tarjoamien menetelmien avulla.

3.2 Haastattelut aineiston keruumenetelmänä

Sosiaalitieteellisen laadullisen tutkimuksen parissa runsaasti hyödynnetty ja jopa metodologiseksi suosikiksi tituleerattu haastattelututkimus (Brinkmann 2014, 277) valikoitui myös oman tutkimukseni aineistonkeruumenetelmäksi, kokiessani sen itselleni kaikkein luontevimmaksi tavaksi lähteä keräämään aineistoa pro gradu -tutkielmaani. Oman kokemukseni lisäksi haastattelututkimuksen luontevuus tiedonkeruun menetelmänä tunnustetaan laajasti ihmistieteiden parissa. Tämä juontuu kielellisen maailmamme prosesseista, jotka mahdollistavat ja konstruoivat keskustelumuotoisen tiedonkeruun ja tietämisen. Haastattelujen menetelmälliseen keskeisyyteen laadullisen tutkimuksen parissa on vaikuttanut erityisesti niiden käypyys tutkia puheen ja vuorovaikutuksen, sekä inhimillisen kokemuksen piirteitä, joita muita menetelmiä hyödyntämällä on vaikeampi jäsentää ja tutkia. (Brinkmann 2014, 278.)

Subjektiivisten kokemusten tai vuorovaikutustutkimuksen ei voida kuitenkaan sanoa leimaavan koko laadullisen tutkimuksen kenttää. Juuri laadullisen tutkimuksen moninaisuuden, eli sen kentällä kukoistavien risteävien näkemysten vuoksi haastattelututkimus aineistonkeruumenetelmänä on saanut osakseen kritiikkiä, eritoten sen objektiivisuuden puutteesta. Kritiikin luonteen voidaan kuitenkin todeta sivuuttavan laadullisten haastattelujen keskeisimmän pyrkimyksen sekä ainutlaatuisen kyvyn saavuttaa toiminnallisuutensa kautta tietoa vuorovaikutuksen eri osa-alueista. (Brinkmann 2014, 278.) Valitsin tutkimukseni aineistonkeruumenetelmäksi teemahaastattelun tai puolistrukturoidun haastattelun, jonka avulla toivoin tarjoavani vapauden ajatuksille ja tilan haastateltaville muotoilla itse omat vastauksensa, ennalta määrittelemieni teemojen ympärille. Teemahaastattelulle onkin tyypillistä vain osittainen muotoilu ja järjestyneisyys. Toisin kuin ennalta muotoiltu ja valmiiksi jäsennelty strukturoitu haastattelu, teemahaastattelu vapauttaa vastaajansa viemään keskustelun mihin tahansa suuntaan.

(Ruusuvuori, Tiittula & Aaltonen 2005, 9-11.)

Haastattelujen sijaan aineisto olisi voinut toki koostua vaihtoehtoisesti media-aineistosta, tai jo valmiin kirjallisen materiaalin analysoinnista. Päädyin kuitenkin haastatteluun aineistonkeruunmenetelmänä, sillä halusin tutkia juuri suomalaisia lahjoittajia ja antaa lahjoittajien määritellä itse, mikä on keskeistä suomalaisten lahjoittamistoiminnan parissa. Olen pitänyt aiempien työtehtävieni puolesta useita työhaastatteluja, joista tuttu johdattelun ja utelun diskurssi sai jäädä hypätessäni tutkimushaastatteluille ominaisen neutraalimman tyylin pariin.

Ymmärrän laadulliseen tieteenperinteeseen sitoutuen, ettei haastattelijan ole mahdollista haastatella tutkittavaansa täysin neutraalisti. Johdattavathan sanavalintamme ja kysymyksenasettelut vastaajaa jo johonkin suuntaan. Ymmärrettäessä haastattelu vuorovaikutustilanteeksi, saattaa täyden neutraaliuuden tavoittelu johtaa ikäviin kokemuksiin ja virheellisiin tulkintoihin puolin ja toisin. Vaalin kuitenkin eräänlaista neutraaliuuden periaatetta haastatteluissa, esimerkiksi pyrkimällä minimoimaan oman puhumiseni ja antamalla mahdollisimman suuren tilan haastateltaville (Ruusuvuori ym. 2005, 37-42).

3.3 Haastateltavien rekrytointi

Sain aineiston keruuta varten neuvon toimeksiantajaltani lähteä tiedustelemaan mahdollisten tutkimuskutsujen jakoa Suomessa toimivalta järjestöille lahjoittamisen kattojärjestöltä, Vastuullinen lahjoittaminen ry (2019). Kävin kirjeenvaihtoa heidän erään edustajansa kanssa, jonka seurauksena päädyin itsenäisesti lähettämään välityspyynnön tutkimuskutsustani Valan piiriin kuuluville sosiaali- ja terveysalan jäsenjärjestöille. Esitin toiveen näiden järjestöjen edustajille välittää tutkimuskutsuani eteenpäin heidän jäsenilleen. Lisäksi täydensin Valan piiriin kuuluvien ja sieltä suodattamieni järjestöjen listaa kansalaisyhteiskunta.com (2019) sivustolta löytämilläni sosiaali- ja terveysalan järjestöillä.

Kontaktoin sähköpostitse kaiken kaikkiaan 61 tahoa tutkimuskutsuni eteenpäin välittämisen tiimoilta. Tähän lukuun on laskettu myös yksittäiset järjestöjen työntekijät, joiden luokse tulin ohjatuksi lähetettyäni kutsun ensin järjestön yleiseen sähköpostiosoitteeseen. Suurimmasta osasta

23 järjestöistä ei tullut minkäänlaista vastausta. Ilokseni kuitenkin muutamasta järjestöstä oltiin erittäin halukkaita auttamaan ja tutkimuskutsuani välitettiin eteenpäin tietojeni mukaan kahdeksan järjestön toimesta. Näiden järjestöjen toimesta luvattiin joko välittää kutsuni suoraan eteenpäin järjestön jäsenille, taikka vaihtoehtoisesti liittää maininta tutkimuksestani, tai koko tutkimuskutsu osaksi heidän jäsenilleen ja lahjoittajilleen suunnattua säännöllistä viestintää, esimerkiksi sähköpostitse välitettävien kuukausikirjeiden lomassa. Tutkimuseettisistä syistä en yksilöi haastattelukutsuani eteenpäin välittäneitä järjestöjä. Lisäksi koen yksittäisten järjestöjen listaamisen ja esittelyn olevan epäolennaista tutkimukseni kannalta, ollessani kiinnostunut enemmän lahjoittajista varsinaisten lahjoituskohteiden, tai järjestöjen toiminnan sijaan. Kaiken kaikkiaan on mahdotonta arvioida, kuinka monta ihmistä tutkimuskutsuni on lopulta tavoittanut.

Järjestöjen jäsenrekisterien ja sähköpostilistojen ollessa salaisia ja täysin minun ulottumattomissani, on mahdotonta saada tietoa tarkoista määristä ihmisiä, jotka kutsuni ovat lukeneet.

Tämä yhteistyötahoille ja lopulta heidän jäsenilleen eteenpäin välitetty tutkimuskutsuni sisälsi kertomuksen tutkimukseni aiheesta, toteutustavasta ja yhteystietoni, eli sähköpostiosoitteeni mahdollisten osallistumisilmoittautumisten sekä lisäkysymysten varalta. Ilmoitin kutsussani suorittavani haastattelut kevään 2020 aikana ilman sen tarkempaa aikarajausta. En halunnut asettaa minkäänlaista aikapainetta rajaamalla haastatteluille varattua aikaa vain muutamaan viikkoon tai kuukauteen, tällaisen aikapaineista vapaan haastatteluaikataulun ollessa omien aikataulujeni puolesta mahdollinen. Toisaalta toimimalla edellä kuvatulla tavalla, koin maksimoivani haastateltavien löytymisen ja tutkimukseen osallistuvien määrän. Eteenpäin välitettyjen tutkimuskutsujen ansiosta sain kuitenkin yhteensä seitsemän yhteydenottoa sähköpostitse ja näistä kuuden henkilön kanssa saimme sovittua sekä toteutettua haastattelut. Ennen haastatteluja lähetin haastatteluun lupautuneille vielä tarkemman ohjeistuksen sekä tiedotteen itse tutkimuksesta, sen tavoitteista ja yliopiston puolelta tulevasta ohjauksesta. Lisäksi keskusteltuani tutkimusaiheestani tuttavapiirissäni, sain tuttavapiirini avuliaiden henkilöiden kautta rekrytoiduksi tutkimukseeni vielä kaksi osallistujaa, joiden kohdalla toimin hieman eri tavoin varsinaisten haastattelujen sopimisen sekä tutkimuksesta kertomisen osalta. Heidän kanssaan sovimme haastattelujen ajankohdasta kasvotusten ja puhelimitse. Lisäksi toimitin heille sähköisessä muodossa tutkimustiedotteen sekä alkuperäisen tutkimuskutsun.

3.4 Haastattelujen toteutus

Järjestämäni haastattelut olivat yksilöhaastatteluja, sillä tarkoitukseni oli saada haastateltavilta tietoa juuri heistä itsestään yksilöinä, yksilöllisten lahjoittajaidentiteettien selvittämiseksi. Pohdin aluksi myös ryhmähaastattelun mahdollisuutta, mutta tulin lopulta tulokseen sen sopimattomuudesta oman tutkimuskysymykseeni vastaamisen kannalta. Yhteensä tutkimuksen aineistoa varten pääsin haastattelemaan kahdeksaa eri ihmistä. Kaikki haastattelemani henkilöt identifioituvat suomalaisiksi ja ovat sosiaali- ja terveysalan järjestöille lahjoittaneita aikuisia ihmisiä, jotka asuinpaikkakunnaltaan, ikäryhmältään ja sukupuolisuudeltaan rakentavat yhdessä vivahteikasta läpileikkausta tutkimukseni aineistoon. En esitä yhdenkään tutkimukseeni osallistuneen sukupuolta tai ikää osana tutkimustani, sillä en ole kiinnostunut tutkielmassani sukupuoleen tai ikään liittyvistä sosiaalisista konstruktioista ja pyrin siksi rajaamaan ne ulos tutkimuksestani merkityksellisinä niin pitkälti kuin mahdollista.

Toki ajatus näiden kategorioiden sivuuttamisesta kokonaan on jokseenkin naiivia, minkä tunnustan erityisesti suhteessa työn tuloksiin ja analyysiin. Pitäydyn silti päätöksessäni olla esittämättä haastateltavieni ikää tai sukupuolta ikään kuin ”jakaumalla” ja käsittelen haastateltavieni ikää tai sukupuolta enemmän yleisellä tasolla, kuten toimin nostaessani iän esiin sukupolvien välisistä kokemuksista kertoessani. Yhteenvetona haastateltavieni joukosta, koen edellä mainitun vivahteikkuuden olevan oman tutkimukseni kannalta rikkaus, jonka ymmärrän tarjoavan eräänlaisen sukelluksen suomalaiseen yhteiskuntaan moninaisine lahjoittajineen.

Tutkimukseni haastattelut toteutettiin monimuotoisesti kasvotusten, Skypen ja matkapuhelimen välityksellä. Haastattelut jakautuivat siten, että kasvotusten järjestettyjä haastatteluja oli neljä kappaletta, Skypen välityksellä kolme kappaletta ja matkapuhelimen välityksellä järjestettiin yksi haastattelu. Pääsin siis havainnoimaan vuorovaikutusta haastattelutilanteessa monen eri kanavan kautta, joista jokaisella on selvät erityispiirteensä, mutta myös paljon yhteneväisyyksiä.

Kasvotusten järjestetyt tapaamiset pidettiin kahden henkilön osalta varaamissani ryhmätyötiloissa Helsingissä, Oodi-kirjaston tiloissa, jonka rauhattomuuden huomasin vaikuttaneen ainakin itseeni

25 haastattelijana. Ryhmätyötilat olivat lasiseinin varustettuja koppeja, joiden ulkopuolella liikkuvat ihmiset oli mahdollista havaita hieman liiankin elävästi. Yhden haastattelun kohdalla huomasin selvästi, kuinka haastateltavani kanssa häiriinnyimme yhtäläisesti näistä kanssakirjastelijoistamme, mikä vaikutti keskittymiseemme haastattelun osalta ja näkyi pienimuotoisena ontuvuutena haastattelun kulussa. Koitin kuitenkin kovasti keskittää huomioni takaisin haastatteluun, suunnaten katseeni ja koko kehoni ainoastaan haastateltavaan kohti ja täten antautua sille, mitä haastateltavalla oli aiheesta sanottavana. Oodin lisäksi yksi kasvotusten järjestetyistä haastatteluista pidettiin haastateltavan kotona ja toinen Oodin ulkopuoleinen haastattelu haastateltavan työpaikalla, puolijulkisessa, mutta verrattain rauhallisessa tilassa.

Kaikkien näiden kasvokkain järjestettyjen tapaamisten tunnelma oli varsin erilainen verrattuna minun ja haastateltavien kodeissa järjestettyihin Skype- ja puhelinhaastatteluihin, joissa ainakin oma keskittymiseni haastatteluihin oli parempi. Vaikeutensa verkko- ja puhelinvälitteisiin haastatteluihin antoivat tietotekniset ongelmat. Hyvistä valmisteluista huolimatta verkkoyhteyden laadun vaihtelu vaikutti usean Skype-puhelun aikana ja muutaman haastateltavan kanssa jouduimme käynnistämään puhelun uudelleen sen pätkimisen vuoksi. Haastateltavat eivät tuntuneet kuitenkaan vaivaantuvan tästä, vaikka tulkitsinkin videopuhelujen yhteysongelmien luovan pientä kitkaa haastatteluun ja videovälitteiseen vuorovaikutukseemme. Ilman näköyhteyttä toteutetun puhelinmuotoisen haastattelun vaikeudeksi koin juurikin näköyhteyden, tai jaetun fyysisen tilan puutoksesta johtuvan vuorovaikutuksellisen etäisyyden.

Omiin puheenvuoroihin piti kiinnittää muihin haastatteluihin verrattuna enemmän huomiota.

Pyrkimykseni kuuntelun osoittamisesta haastateltavalleni tapahtui puhelimitse tietoisemmin, kuin kasvokkaisten tapaamisten aikana. Hymyjen ja päännyökytysten sijaan kuuntelemista joutui osoittamaan puhelimeen mumisemalla ja äännähtelemällä paikoin kannustaen, paikoin erityistä kiinnostusta osoittaen. Yleisesti havaitsin vuorovaikutuksen olleen sekä puhelimen että videokameran avulla kuitenkin hyvin luontevaa. Pohdin, johtuuko tämä siitä, että olemme tottuneet video- ja kuvaruutuvälitteisyyteen niin median, arkisten ihmissuhteiden kuin työntekommekin kautta?

3.5 Aineiston esikäsittely

Johtuen tutkimukseni varsinaisesta tavoitteesta selvittää vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta makrotasolle sijoitettavia sosiaalisia ilmiöitä, kuten suomalaiseen lahjoittajaidentiteettiin sekä henkilökohtaiseen lahjoittamisprosessiin liittyviä kysymyksiä, päädyin yksityiskohtaisen ja teknisesti yksityiskohtiin kiinnittyvän litteroinnin sijasta peruslitterointiin. Tilanne olisi ollut toinen, mikäli tutkimukseni fokus olisi ollut mikrotason ilmiöitä tutkivien keskustelunanalyyttisten ilmiöiden parissa. Tällöin myös tutkittavien kielellisen itsekonstruoinnin paikallisuus ja tarkempi litterointi olisi ollut kiinnostavampaa. (Van De Mieroop 2015, 410-411.)

Nauhoitin kaikki haastattelut ja nauhoitetun äänimuotoisen aineiston litterointi tekstimuotoiseksi tapahtui vaiheittain. Toteutin litteroinnit kuitenkin aina mahdollisimman pian itse haastattelun jälkeen. Pidin lisäksi haastattelujen yhteydessä täyttämääni haastattelupäiväkirjaa, johon kirjasin lähinnä omia tuntemuksiani ja huomioita vuorovaikutustilanteiden kulusta. Kaikille haastatteluille oli varattu aikaa yksi tunti, joskin todellisuudessa olin itse varautunut vielä pidempään aikaan mahdollisen jutun riittäessä, sillä en halunnut luoda haastatteluihin tilannetta, jossa joutuisin kertomaan ajan loppuvan pian. Yhdenkään haastattelun kohdalla ei päästy tuntiin. Haastattelujen kestot vaihtelivat 24:40 minuutista 58:43 minuuttiin. Yhteensä äänimuotoista haastatteluaineistoa kertyi nauhalle 4 tuntia ja 32 minuuttia ja 42 sekuntia.

Olen merkinnyt litterointeihini sanatarkasti kaiken nauhoilta kuuluneen, merkinnyt tauot ja myös asiasisällön ymmärtämisen kannalta merkittäviä äännähdyksiä, kuten naurua ja syviä huokauksia.

Litteroidussa aineistossa merkitsin haastateltavia ja heidän puheenvuorojaan jokaiselle annetun koodinimen avulla, joka myös turvasi heidän anonymiteettiään, kun etunimiä ei käytetty erottelujen teossa. Litteroitua tekstimuotoista aineistoa oli yhteensä 81 sivua, kun kirjasimen fontti oli Times New Roman, fontin koko oli 12 ja riviväli 1,5. Säilytin aineistoa tietoturvallisesti kahden lukon -periaatteella, taaten myös aineiston esikäsittelyn vaiheessa tietoturvan haastateltavilleni.