Auttaminen - Rahaa lahjoittamassa: laadullinen tutkimus suomalaisista yksityislahjoittajista

Auttamisen käsitteen ymmärtämistä ja käyttöä osana akateemista tutkimusta monimutkaistaa ilmiön määrittelyn ja käytön paradoksaalisuus. Auttamista on monenlaista, kuten Schein (2009) esittää todetessaan olevan olemassa sekä hyödytöntä että muita hyödyttävää auttamista. Edellisestä huolimatta apu tai auttaminen voidaan kuitenkin määritellä jonkin yleismaailmallisen käsityksen kautta esimerkiksi seuraavasti: auttamisessa on kyse yhteistyössä tapahtuvasta, sosiaalisesta prosessista, joka edelleen määrittää altruistista käyttäytymistä ja yhteistoimintaa alusta loppuun.

Auttaminen toimintana ymmärretään tutkimuksen parissa myös geeneihin kuuluvana. Painopiste yleisen ymmärtämisen sekä tieteellisen tarkastelun kontekstissa auttamisesta biologispohjaisena, elämää ylläpitävänä toimintona on jokseenkin muuttunut havaintoihin auttamisesta sosiaalisena käytäntönä. Auttamista ymmärretäänkin yhteisöjen perustana, institutionalisoituneena ja sivistyneenä toimintana, jota tarkastellaan ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena toimintana.

(Schein 2009, 1 ja 144.)

Auttaminen tällaisena tapojen ja sääntöjen tai moraalisten kysymysten määrittäjänä tunnetaan myös epävirallisena auttamisena (Informal Helping). Schein (2009) kuvaa auttamista epävirallisen muotonsa lisäksi myös kahdessa muussa muodossa, osittain järjestäytyneenä tai osittain muodollisena auttamisena (Semi-Formal Helping) ja järjestäytyneenä tai muodollisena auttamisena (Formal Helping). Osittain järjestäytynyttä auttamista on tämän käsityksen mukaan vaikkapa sellainen auttaminen, mikä ei sitouta auttajaa eikä autettavaa henkilökohtaisesti kovinkaan paljoa. Kyse voi olla esimerkiksi asiakaspalvelutilanteista, joissa asiakas tarvitsee asiantuntijan apua saadakseen ongelmansa ratkaistua teknisiin pulmiin tai tiedon saamiseen liittyvissä kysymyksissä. Tähän lähtökohdiltaan varsin käytännöllisen auttamisen ulottuvuuteen

liittyy helposti myös auttajan ja autettavan välinen negatiivissävytteinen emotionaalinen ulottuvuus. Osittain muodolliset auttamistilanteet saattavat aiheuttaa molempien osapuolten parissa turhautumista, jolle ainakin vuorovaikutustilanteen lähtökohdat ovat otolliset; ollaanhan tällaisessa tilanteessa ongelman äärellä, mikä jo itsessään on potentiaalinen alusta negatiivisten tunteiden ja vuorovaikutustilanteiden synnylle. (Schein 2009, 7-8.)

Kahdesta aiemmasta auttamisen muodosta erottuen muodollinen auttaminen, eli Formal Helping linkittyy vankinten yksilöllisen ja persoonan alueelle. Muodollista auttamista on esimerkiksi terveyteen liittyvä tuki, joka usein rakentuu asiantuntija-asiakas tai asiantuntija-potilassuhteeksi.

Muodollista auttamista määrittää näennäisen tarkat reunaehdot, jotka ruumiillistuvat rahan vaihdoksi, aikatauluiksi ja erilaisiksi sopimuksiksi hoitosuhteista. Sopiminen on kuitenkin kontekstista riippuvaa. Avunanto ja siihen liittyvät sosiaaliset normistot ovat hyvinkin erilaisia, kun verrataan vaikkapa asianajajan auttamista psykoterapeutin tarjoamaan apuun. Näistä muodollisen auttamisen tyypeistä molemmat edustavat täydellisesti muodollisen auttamisen kategoriaa, tarjoten kuitenkin keskenään erilaisen näkökulman muodollisen auttamisen ymmärtämiseen. Muodollinen auttaminen on eniten analysoitu ja tutkittu auttamisen muoto, vaikka usein epämuodollinen ja osittain muodollinen auttaminen ovat yleisempiä välittömyydessään ja kytköksissään arkipäivän tilanteisiin. (Schein 2009, 7-8.)

Auttamisen hienojakoisista määrittelyistä riippumatta kaikkea auttamista yhdistää historiallisesti eräs asia; auttamisen tärkeyden tunnustaminen ja osoittaminen, joka on eksplisiittisesti esitetty uskonnollisten kuvastojen ja kertomusten kautta ja yltää edelleen tähän päivään näyttäytyen uutisotsikoiden ja auttamiseen liittyvien sankarikertomusten kehyksessä (Snyder ym. 2016, 467).

Esittelen seuraavaksi auttamiseen läheisesti liittyviä käsitteitä, empatiaa, altruismia sekä prososiaalisuutta niistä tehdyn tutkimuksen ja käsitteiden määrittelyn kautta.

7 2.2 Empatia

Siinä missä auttamista voidaan pitää konkreettisena toimintana (Schein 2009, 1 ja 144) tulkitaan empatia usein yhdeksi auttamistoiminnan monista mahdollisista motivaattoreista. Empatian käsitteellistäminen vaikuttimena, tai tällaisena auttamistoiminnan mahdollistavana osatekijänä kumpuaa empatian määritelmästä useiden erilaisten konstruktioiden (esim. kognitiivinen, fyysinen) sekoituksena, jotka kaikki osaltaan myötävaikuttavat siihen, kuinka vaikutamme toisiimme sekä lopulta siihen, miten koemme toistemme vaikutuksen itsessämme.

Yksinkertaistettuna empatialla tarkoitetaan maailman havainnointia toisen silmälasien kautta, astumista toisen saappaisiin. (Davis 2015, 283; Segal 2018, 3-4.)

Empatian määrittelyssä tehdään pelkistettynä jako itseen ja toiseen suuntautuvaan empatiaan (Helkama ym. 2013, 175; Segal 2018, 3), joista itseen suuntautuvalla empatialla tarkoitetaan kokijan huomion kiinnittymistä omiin tunteisiin, jotka syntyvät toisen ihmisen myötäelämisestä (Helkama ym. 2013, 175). Lahjoittajien eläytyminen autettaviensa hätään ja tästä ahdistuminen on eräs konkreettinen esimerkki tällaisesta itseen suuntaututuvasta empatiasta. Edelliseen verrattuna toiseen suuntautuvalla empatialla tarkoitetaan taas syvällistä toisen kokemukseen samaistumista, tuntemista, kuten toinen tuntee (Helkama ym. 2013, 175).

2.3 Altruismi

Altruismi, eli vilpitön toisten auttaminen jopa oman hyvinvoinnin tai etujen kustannuksella (Elovainio & Forma 2000, 267) on sekä motiivi lahjoittamiselle (Bekkers &Wiebking 2011, 927) että ehdoton komponentti yhteisöllisen elämän onnistumiseksi ihmisyhteisöissä (Elovainio &

Forma 2000, 267). Sosiaalipsykologiselle altruismin tutkimukselle on leimallista oikean ja aidon altruismin etsiminen kaikesta inhimillisestä toiminnasta. Tämän seurauksena on myös muodostunut kysymys prososiaalisuudesta (Kuusimäki 2000, 23), jonka määritelmään ja merkitykseen epäitsekkään toiminnan tutkimuksen taustalla palaan vielä myöhemmin tämän luvun kuluessa. Altruismia tarkasteltaessa on ihmisen toiminta, sen syyt sekä lopulliset tavoitteet ja ihanteet erotettu toisistaan, kuten esimerkiksi Kuusimäki (2000, 22) on tehnyt erotellessaan

psykologisen ja eettisen altruismin. Ensimmäisellä hän viittaa ihmisen ”luonnolliseen”

epäitsekkyyteen, eli kokemusperäiseen ja yksilöllisesti ilmenevään inhimilliseen puoleen.

Jälkimmäisellä, eettisellä altruismilla Kuusimäki viittaa taasen sosiaalisesti viriävään muiden ihmisten auttamisen vaateeseen. Eettinen altruismi sisältää samalla näkemyksen tavoiteltavasta, tai toivottavasta inhimillisyyden ilmentymästä, eli auttajasta, joka auttaa muiden auttamisen, ei itsensä vuoksi. (Kuusimäki 2000, 21.) Näiden altruismin monimuotoisuuksien, tai sisäisten erottelujen löytymisen kannalta merkittävää on ollut altruismista tehty tutkimus, jota jaotellaan suhteessa sen menetelmiin ja tutkimuksen taustalla vaikuttaviin tavoitteisiin (Pessi & Saari 2008, 37-39).

Pessi ja Saari jaottelevat (2008, 38) nykyaikaisen altruismitutkimuksen kentän neljään toisistaan eroteltavaan suuntaukseen. Näistä suuntauksista mahdollisesti tunnetuin on kokeellisten psykologisten tutkimusten suuntaus, jonka pariin lukeutuu muun muassa Darleyn & Batsonin vuonna 1973 esitelty kulttitutkimus altruismin situationaalisesta paikantumisesta. Tämä Laupias Samarialaisen toiminnasta inspiroitunut tutkimus asetelmineen mittasi tilannetekijöiden ja uskonnollisuuden vaikutusta auttamistoiminnan taustalla. Kokeessa 40 teologian opiskelijaa altistettiin potentiaaliselle auttamistilanteelle amerikkalaisen yliopiston kampuksella. Tuloksena tutkittavien uskonnollisuus ei ollut kiireen lailla merkitsevä tekijä tai muuttuja havaitun auttamistoiminnan takana, vaan tutkittavat auttoivat hädässä olevaa tutkimusavustajaa herkemmin ollessaan vähemmän kiireisiä. (Darley & Batson 1973, 100-108.)

Altruismin situationaalisesta paikantumisesta eräs esimerkki on myös sosiaalipsykologisen tutkimuksen erään aikakauden kulttituloksiin lukeutuva löydös bystander-effect, eli sivustakatsojaefekti. Tiivistäen sivustakatsojaefektillä viitataan tilanteen sekä muiden läsnäolon vaikutukseen auttamistoiminnan todennäköisyyden takana. Todistaessaan yksin hätätilannetta tai -tapausta on yksilö taipuvaisempi auttamaan verrattuna tilanteeseen, jossa potentiaalisia auttajia on useita samanaikaisesti paikalla. (Levine & Wilson 2016, 347.)^[1] Toinen altruismia kokeellisesti kartoittava klassikkotutkimus psykologisen ja sosiaalipsykologisen tieteenperinteen parissa on empatia-altruismi-teoriaa tai hypoteesia pohjustanut Batsonin ja Moranin (1999) tutkimus.

Koehenkilöiden mahdollista altruistista toimintaa tarkasteltiin vangin dilemma -nimisen peliteoreettisen ongelman kautta. Kokeessa empatian ja altruismin yhteyttä mitattiin

9 koehenkilöiden yhteistyöhalukkuuden avulla. Osallistujajoukkoa, eli 60 yliopistossa opiskelevaa naisopiskelijaa tutkimalla tehtiin johtopäätös empatian vaikutuksesta altruismiin, sitä virittävänä ja ylläpitävänä tekijänä. (Batson & Moran 1999, 909.) Tässä empatia-altruismi-hypoteesissa altruismi määritellään ennen kaikkea sisäiseksi tekijäksi, motivaattoriksi, johon liittyy keskeisenä päämääränä edistää toisen hyvinvointia. Empatiasta kumpuavaa auttamista tapahtuu, vaikka siitä ei koituisi itselle mitään hyötyä. Toisen hyvinvoinnin edistäminen ja toisen edun huomioiminen ymmärretään vastakkaisena egoismille, eli ensisijaisesti oman edun ja hyvinvoinnin tavoittelemiselle. Auttaminen toimintana ei kuitenkaan ole selkeä merkki kummastakaan, vaan voi liittyä yhtä keskeisesti molempiin, mikä on havaittavissa auttamisen tavoitteita tarkasteltaessa.

Mikäli auttamistoiminnan lopullinen päämäärä on todella toisen hyvinvoinnin lisääminen, puhutaan altruistisesti motivoituneesta auttamisesta. Mikäli auttaminen on keino matkalla kohti oman hyvinvoinnin lisäämistä, puhutaan egoistisesti motivoituneesta auttamisesta. (Batson, Ahmad, Stocks 2016, 444.)

Kokeellisten psykologisten tutkimusten lisäksi altruismin kartoittamiseksi hyödynnettyjä menetelmiä ovat oman erillisen tutkimuskenttänsä rakentavat survey -tutkimukset, joissa kyselyiden avulla mitataan ihmisten oikeina pitämiä asioita ja arvostuksia, sekä auttamishalukkuutta. Kolmannen, altruismitutkimuksen erillisen kentän rakentaa niin kutsuttu altruismin sankaritutkimusten kehikko, eli kuvaukset ja havainnot ihmisistä, joiden toiminta on luokiteltavissa alturistisesti motivoituneeksi. Vapaaehtoistyö ja muu esimerkillisesti muiden edun vuoksi toimiminen lukeutuu tällaisen toiminnan tutkimukseen. Kokeellisten ja havaintoihin perustuvien altruismin tutkimussuuntausten lisäksi myös altruismin teoreettisella pohdiskelulla on oma paikkansa ja tutkimusperinteensä. Tämä nykyaikaista altruismitutkimusta hallitseva suuntaus keskittyy käyttökelpoisimmassa muodossaan etenkin altruismiin liittyvään teoreettisen ymmärtämisen ja empiiristen havaintojen välisen yhteyden jäsentelyyn, pyrkien muotoilemaan altruismia kokonaisvaltaisesti tutkivaa suuntausta (Pessi & Saari 2008, 37-38).

Altruismitutkimuksen motivaattorina toimii siis monenlaiset suuntaukset ja teoreettismetodologiset kehykset, jotka ovat johtaneet hyvinkin vaihteleviin tutkimuksiin ja

11[1] (Latane & Darley 1970, ref. Levine & Wilson 2016, 347).¹

tuloksiin. Yllä esitetystä moninaisuudesta huolimatta sosiaalitieteellisen tutkimuksen parissa ruodittua altruismin käsitettä (ks. Saari 2000, 90-121) ja siihen liittyvää tutkimusta on kritisoitu sen tutkimuksellisen rajoittuneisuuden tai puutteellisuuden vuoksi (Saari 2000, 120 ja Elovainio

& Forma 2000, 289-290). Kritiikissä altruismitutkimusta kohtaan on tuotu esiin myös altruismin käsitteen epämääräisyys (Saari 2000, 96; Bierhoff 2002, 9) ja sekavuus, sekä häilyvä rinnakkainen käyttö prososiaalisen käyttäytymisen käsitteeseen, jota esittelen seuraavaksi suhteessa hyväntekemiseen ja lahjoittamistoimintaan.

2.4 Prososiaalinen käyttäytyminen

Edellä esiteltyjen auttamisen ja altruismin käsitteiden rinnalla ymmärrän prososiaalisuutta niihin sidoksisessa suhteessa. Hyödynnän tutkielmassani jokaista käsitettä, kuitenkin toisistaan visusti eroteltuina niin teoreettisessa kuin käytännöllisessäkin mielessä. Käsitteiden eroja ja välisiä suhteita jäsentäessä eräs mahdollinen tapa on ymmärtää altruismi sekä prososiaalisuus tai prososiaalinen käyttäytyminen auttamistoimintaan liittyviksi, erillisiksi komponenteiksi, auttamistoiminnan perusteluiksi tai hypoteeseiksi (Bierhoff 2002, 9-23; Helkama ym. 2013, 246).

Prososiaalisuutta on tutkimuksen parissa käsitelty toisinkin, yläkäsitteenä tai kategoriana, johon auttaminen ja altruismi on liitetty erillisinä alakategorioina (Seu 2010, 1).

Prososiaalisuuden käsite, jota käytetään ja ymmärretään arjessa lähes yhtä löyhästi kuin altruismin käsitettä puhuttaessa hyvän tekemisestä tai auttamisesta, on sisällöltään edellisiä pätevämpi lahjoittamisen tutkimuksen yhteydessä. Käsitteen yksinkertaistettu määritelmä käytöksenä, joka hyödyttää muita ihmisiä, sisältää todellisuudessa laajan kirjon erilaista mahdollista käyttäytymistä, tai toimintamalleja. Prososiaaliseen käytökseen lasketaan esimerkiksi yhteistyö ja auttaminen.

Prososialisuuden käsitteen pätevyyttä lahjoittamisen tutkimuksen parissa lisää sen sisältämä ammatillisen auttamistoiminnan rajaus auttamistoiminnan motivaattoreiden tarkastelun ulkopuolelle. Toisin sanottuna, prososiaalisuuden käsitteen kautta syntyy mahdollisuus tarkastella auttamistoimintaa ammatillisen auttamisen muotoilemien auttamismotiivien ulkopuolella.

(Bierhoff 2002,9; Seu 2010, 1.)

11 Prososiaaliseen käytökseen motivoivia tekijöitä ovat listanneet esimerkiksi Batson ym. (2007, 243) esitellessään erilaisia päämääriä käytöksen takana, kuten egoismi, altruismi, kollektivismi ja prinsipilismi. Prososiaalisen käyttäytymisen tutkimuksen saralla näitä toimintaan motivoivia tekijöitä on tutkittu etenkin sosiobiologisten teoretisointien, sekä sosiaalisen oppimisen ja kognition teoriaperinteiden parissa. Sosiobiologinen prososiaalisuuden tutkimus kiinnittää huomionsa biologispohjaisiin, synnynnäisiin mekanismeihin, jotka mahdollistavat prososiaalista käyttäytymistä. Selitysmalleihin lukeutuu muun muassa evoluution mukana kehittynyt lajien hormonaalista toimintaa seuraava hoiva, sekä ryhmävalinta (Kitzrow 2006, 21-24).

Sosiobiologiset selitysmallit ovat synnyttäneet kuitenkin runsaasti kritiikkiä (esim. Sue 2010;

Kitzrow 2006, 22) niiden käyttäytymisestä ja ihmistoiminnasta muodostaman yksipuolisen kuvan vuoksi. Sosiaalisen oppimisen teoriaperinteen parissa prososiaalisen käyttäytymisen katsotaan olevan opittua toisilta ihmisiltä ja yhteisöistä, mikä tarjoaa sosiobiologisia selitysmalleja monipuolisemman kuvan ihmisestä tunnistamalla biologisen vasteen lisäksi sosiaalisen ympäristön vaikutuksen käyttäytymiseen (Kitzrow 2006, 22-24).

Prososiaalisen käyttäytymisen laajaa ja monipuolista tutkimusta on vedetty yhteen ja jaoteltu myös erilaisiin analyysi- ja havaintotasoihin, kuten meso-, mikro- ja makrotason havaintokenttiin (Penner, Dovidio, Piliavin & Schroeder 2005, 365-366). Mesotason prososiaalisen käyttäytymisen tutkimuksessa on kyse yksinkertaisesti auttamisesta yksilöiden välillä (interpersonanal level).

Tällaiseen tutkimukseen ja sen tuloksiin lukeutuu esimerkiksi jo aiemmin esitelty sivustakatsojaefekti (Latane & Darley 1970) sekä prososiaalisen käyttäytymisen tutkimus liittyen kysymyksiin siitä, miksi ihmiset eivät auta tietyissä tilanteissa ja toisaalta, milloin he taas päätyvät auttamaan (Penner ym. 2005, 366-367). Siirryttäessä mesotasolta seuraavalle analyysitasolle, tullaan tutkineeksi prososiaalista käyttäytymistä sen alkuperän ja erilaisten käyttäytymistaipumusten vaihtelun näkökulmasta. Mikrotason teoretisointia ovat muun muassa sosiobiologiset selitysmallit, kuten evoluutioteoriasta kumpuavat selitykset, ryhmävalinta ja vastavuoroisen altruismin selitysmallit (Penner ym. 2005, 365 ja 369-375; Kitzrow 2006, 21-24.) Mikrotasolta viimeiselle analyysitasolle, eli makrotasolle siirryttäessä kiinnostus kohdistuu yksilöiden sijaan yhteisöjen ja ryhmien prososiaalisen käyttäytymisen havainnointiin ja teoretisointiin, joista esimerkiksi yhteistyön sekä vapaaehtoistyön tutkimus ovat esimerkkejä (Penner ym. 2005, 365 ja 375-383). Oman tutkimukseni kannalta kiinnostavaa on havainto siitä,

että prososiaalisuuden yhdeksi käytännön ilmentymäksi voidaan vapaaehtoistyön tekemisen lisäksi tulkita hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen (Seu 2017, 345).

2.5 Prososiaalisuus käytännössä: hyväntekeväisyys

Hyväntekemisen ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen (charity) ollessa kauttaaltaan prososiaalista toimintaa (Seu 2017, 345-355) on kiinnostavaa vertailla vapaaehtoistyön määritelmää edellä esiteltyyn prososiaalisuuden määritelmään. Vapaaehtoistyötä motivoi usein yksilön halut ja omakohtaiset arvot, jotka ovat jokseenkin ammatillisen auttamisen tavoittamattomissa. Näin vapaaehtoistyön voidaankin nähdä heijastavan yksilön sisäisiä auttamismotiiveja, joiden toteuttamiseksi vaaditaan ennen kaikkea yksilön omaa päätöksentekoa ja toiminnan sääntelyä suhteessa vapaaehtoistyön laatuun sekä sen toteuttamisen aikaan ja paikkaan. Vapaaehtoistyötä onkin tarkasteltu sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa prososiaalisena toimintana, johon liittyy yksilöllinen päätöksenteko ja sitoutuminen vapaaehtoiseen toimintaan pitkäjänteisen auttamisen muodossa (Bierhoff 2002, 313; Snyder, Omoto & Dwyer 2016, 470-471 ja 486).

Päätöksenteko ja toiminnan säätely omaehtoisen osallistumisen kautta on varsin erilainen verrattaessa yllättävissä tilanteissa tapahtuvaan auttamiseen, kuten hätätilanteissa toimimiseen tai pelastamiseen. Tällöin yksilön kyky säädellä omaa osallistumistaan on paljon pienempi ja perustuu jokseenkin refleksinomaiseen toimintaan, jota toisaalta sosiaalisten normien ja odotusten voidaan katsoa pitävän yllä. Aika ja tilannesidonnaisuus on myös leimaava tekijä tarkasteltaessa vapaaehtoistyötä tai vapaaehtoista auttamista auttamisen laajassa kirjossa. Esimerkiksi hätätilanteessa toimimista, niin kutsuttua ”yllättävää auttamista” esiintyy usein lyhyemmällä aikavälillä, tällaisten hätätilanteiden ollessa usein kestoltaan lyhyitä. Vapaaehtoistyöhön liittyvä vaiva ja auttaminen taasen jäsentyy tyypillisesti paljon pidemmälle aikajaksolle. Kuten aiemmin mainittu, vapaaehtoistyö erottuu ammatillisesta auttamisesta erityisesti sen jokseenkin välinpitämättömästä suhteesta toimintaa seuraaviin palkintoihin tai rangaistuksiin. Toisin sanoen vapaaehtoistyötä ei yksilöllisellä tasolla motivoi ensisijaisesti pelko siitä, että auttamatta jättäminen johtaisi itselle epäsuotuisiin seurauksiin. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen

13 vertailtaessa auttamista ammatillisessa kontekstissa, jossa auttaminen saattaa näyttää puhtaasti toisen edun tavoittelulta, mutta kumpuaakin auttajan oman edun tavoittelusta, esimerkiksi rahallisen korvauksen, kuten palkan muodossa. Rajaa ammatillisen auttamisen ja vapaaehtoistyön välillä sumentaa järjestäytyneet ja kansalliset avustusohjelmat, joissa toimimisesta myös auttajat saavat vaihdokkina itseään hyödyttäviä rahallisen korvauksen tai palkan ulkopuolisia etuja.

(Snyder, Omoto & Dwyer 2016,470-472).

Vapaaehtoisuudessa ja vapaaehtoistyön muodossa tapahtuvassa auttamisessa on kyse myös dialogisuudesta ja vastavuoroisuudesta, joka määrittyy avun tarjoamisen ja tarpeen kohtaamisena:

vapaaehtoisten tarjoamalle avulle tulee olla kysyntää apua saavien taholta. Vapaaehtoisuuteen ja vapaaehtoistyöhön liittyy usein sen toteuttamisen kehyksessä järjestäytyneisyys. Vapaaehtoistyötä tehdään usein erilaisten järjestöjen ja organisaatioiden kautta, jotka mobilisoivat erilaisia auttamisen keinoja ja luovat yhteyden autettavien ja auttajien välille. Vapaaehtoistyö on siis määriteltävissä velvoitteista ja rangaistuksista vapaaksi toiminnaksi, jota ei myöskään ohjaa palkinnot tai omakohtaisten etujen tavoittelu. Vapaaehtoistyön perimmäinen tarkoitus on auttaa, ensisijaisesti kohteita, jotka tarvitsevat apua ja ovat sitä valmiita vastaanottamaan. Vapaaehtoistyö on prososiaalista toimintaa, joka ei perustu ammatilliseen auttamiseen tai kiitollisuuden velkaan.

(Snyder, Omoto & Dwyer 2016,470-472.) Vapaaehtoistyöksi tulkitaan useissa tilanteissa myös toiminta, jonka tarkoitusperät kytkeytyvät aineettomaan sekä tekijälleen palkattomaan (taloudellisen hyödyn tai palkitsemisen näkökulmasta) toimintaan (Bierhoff 2002, 313).

Mikä on sitten vapaaehtoistyön suhde hyväntekeväisyyteen lahjoittamiseen tai yksityislahjoittamiseen? Sokolowskin (2013, 379) mukaan yksityislahjoittamiseen liittyy moniulotteisuus. Sitä määrittää ilmiönä tekijät, kuten yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja perinteet, kulttuuriset normit sekä institutionaalinen säätely (Sokolowski 2013, 379). Sosiaalipsykologisen tieteenperinteen kannalta kiinnostavaa on lahjoittamisen ja hyväntekeväisyyden ilmiöiden tutkimuksellinen tuoreus. Lahjoittamisen tutkimus prososiaalisen toiminnan ilmentymänä on verrattain uusi tutkimuskohde sosiaalipsykologisen tutkimuksen alalla. Eräänä ongelmana tähän tutkimuksen puutokseen sekä soveltavan tutkimuksen luonteenlaatuun liittyen, useimmat prososiaalisuudesta tehdyt, niin kutsutut klassikkotutkimukset ja -teoriat eivät ole sovellettavissa lahjoittamisen tutkimukseen. (Sue 2010, 1.) Tällaiset klassikkotutkimusten kautta muodostuneet

teoriat eivät ole selitysvoimaisia, mikä on huomattavissa esimerkiksi tarkasteltaessa prososiaalisuuden tutkimuksen metodologista puolta. Keskeisesti kausaalisuhteiden etsintään, laboratorio-olosuhteissa toteutetun luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset eivät päde, sillä ihmiskäyttäytymisen periaatteet ja täten myös käytös muuttuvat historian saatossa, ajan ja ympäristön ollessa käytöstä muokkaavia tekijöitä (Gergen 1973, 310).

Kritiikistä huolimatta, laboratorio-olosuhteita on kuitenkin hyödynnetty runsaasti yhä edelleen lahjoittamisen soveltavan ja etenkin sen parissa toteutetun kaupallisen tutkimuksen parissa. Viime aikoina näin ovat toimineet esimerkiksi Charness ja Patrick (2019) toteuttamassaan kokeessa, jossa todellisille hyväntekeväisyysjärjestöille lahjoittamisen kautta todettiin lahjoittajien koeasetelman kautta virinneen ryhmäidentiteetin ja kilpailun vaikuttavan lahjoittamiseen sitä lisäävällä tavalla (Charness & Patrick 2019, 1398). Muita lahjoittamisen laboratoriotutkimuksia käyttäytymistieteiden saralla ovat tehneet esimerkiksi Krieg ja Samek (2017) tutkiessaan lahjoittamisorganisaatioiden kilpailua lahjoittajien huomiosta ja varoista yhä kiihtyvän hyväntekeväisyyskentän parissa. Laboratoriokokeessa koehenkilöt altistettiin päätöksenteolle ekonomisen kokeen (public goods game) kautta, minkä tulosten avulla pyrittiin vastaamaan kysymykseen siitä miten kasvava lahjoituskohteiden ja organisaatioiden määrä vaikuttaa lahjoitustoimintaan. Tosielämän lahjoitustoiminnan kannalta kokeen tuloksina kuitenkin todettiin kontekstin vaikutus, sekä laboratiorio-olosuhteiden ulkopuoliset vaikuttimet (Krieg &

Samek 2017, 40 & 46).

2.6 Identiteetti

Tutkielmani mahdollisesti kiperimmän tutkimuskysymyksen, eli suomalaisten lahjoittajaidentiteettien selvittämisen kannalta muodostuu kiinnostavaksi kysymys myös sosiaalipsykologisten identiteettiteorioiden näkemyksestä ihmisestä. Yksilön ominaisuuksia kuvaavana käsitteenä identiteettiä on pidetty tutkimuksen parissa sateenvarjokäsitteenä, jolla tieteellisen käsitteellistämisen parissa on pyritty selittämään samanaikaisesti eroja ja yhteneväisyyksiä, joita yksilöjen parissa on havaittavissa (Ruuska 2011, 342). Identiteettiä on

15 määritelty sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa yksilön itsensä sekä muiden tekemiksi määrittelyiksi siitä, mitä he koko inhimillisessä potentiaalissaan ovat (Saastamoinen 2006, 170).

2.6.1 Identiteettiä määrittämässä

Sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa usein jäsennellään identiteetti sekä henkilökohtaiseen että sosiaaliseen identiteettiin. Ensimmäisellä viitataan usein yksilön niihin ominaisuuksiin, jotka verrattuna toisiin ihmisiin yksilöllisine ominaisuuksineen muodostavat kokemusta ja vaikutelmaa yksilön erityislaatuisuudesta. Sosiaalisella identiteetillä viitataan sosiaalipsykologian parissa taas yksilön ominaisuuksiin, jotka yhdistävät häntä suhteessa muihin yksilöihin ja esimerkiksi ryhmiin, joihin hän kuuluu tai kokee kuuluvansa. (Tajfel 1982; Helkama ym. 2013, 366.) Edellisten lisäksi Dunn (2008) on nostanut esiin myös kulttuurillisen identiteetin määritelmän, jonka kautta kuvataan identiteetin kulttuurillista muotoutumista ja määrittymistä.

Oman tutkimukseni kannalta kiinnostavaa on identiteetin käsitteen tarkastelu suhteessa sosiaaliseen. Yhteenvetona oman tulevan tutkimukseni ja sosiaalipsykologisen identiteettitarkastelujen tasoista voidaan siis sanoa identiteetin olevan jaoteltavissa pääpiireteittäin kolmeen toisistaan eroteltavaan tasoon; henkilökohtaiseen (Personal), sosiaaliseen (Social) ja kollektiiviseen (Collective) (Owens 2006, 214). Identiteettien tutkimusta ja käsitteellistämistä sosiaalipsykologian parissa on jatkettu edellä esiteltyjen identiteettikäsitysten ja niiden tutkimuksen lisäksi vielä laajemmalle. Esimerkkinä tästä on niin kutsutut ylempitasoiset identiteetit, joilla viitataan oman ryhmän tai kansan identifioitumisen sijaan koko maailman ihmisiin tai globaaliin sosiaaliseen identifioitumiseen. Aihetta on tutkittu esimerkiksi sodan, rauhan ja niihin liitettävien arvojen avulla, kuten Reysen ja Katzarska-Miller tekivät tutkimuksessaan globaaliin kansalaisuuteen identifioitumisesta. Tutkimuksen tulokset toivat esiin yhteyden rauhaan liitettävien arvojen ja globaaliin kansalaisuuteen identifioitumisen välillä, sekä prososiaalisten arvojen ja käytöksen yhteyden globaaliin kansalaisuuteen identifioitumisen kehyksessä (Reysen & Katzarska-Miller 2016, 405).

2.6.2 Sosiaalisen identiteetin teoria

Nykymuotoisen sosiaalisen identiteetin systemaattisen teoretisoinnin voidaan katsoa käynnistyneeksi eurooppalaisen sosiaalipsykologian parissa Henri Tajfelin (1982) kollegoineen julkaisemasta teoksessa ”Social Identity and Intergroup Relations”. Edellä mainittu teos pitää sisällään teoriamuotoilun sosiaalisen identiteetin teoriasta. Kyse on jaettujen, ryhmäidentiteettien syntymisestä ja yksilön sekä ryhmien toiminnan ohjauksesta, jonka todistamiseksi Tajfel kollegoineen laati kuuluisan minimalististen ryhmien kokeensa (Helkama ym. 2013, 308). Kuten Tajfelin (1982) teoriassa esiteltyä sosiaalista identiteettiä, koko identiteettiä on tutkittu runsaasti kokeellisen laboratoriotutkimuksen, sekä määrällisten survey -kyselyaineistojen avulla. Tämä kvantitatiivisen tutkimusperinteen vaikutus identiteettitutkimuksen taustalla on kiinnostava ja tärkeää itsessään huomioida sovellettaessa ja arvioitaessa tuloksia. (Stets &Serpe 2013, 31.) Tarkasteltaessa ihmistä sosiaalisen identiteetin näkökulmasta tullaan tarkastelleeksi ennen kaikkea ihmisen käytöstä. Sosiaalisen identiteetin voidaan katsoa linkittyvän ryhmäkäyttäytymiseen ja muiden läsnäoloon, jotka yhdessä normien ja arvojen kanssa rakentavat sosiaaliseen identiteettiin perustuvaa käyttäytymistä. Sosiaalisen identiteetin käsite ja siihen lukeutuva teoretisointi tarjoaa näkemystä, jossa yksilön oma identiteetti ja sen mukainen käytös muuttuu ryhmäjäsenyyden seurauksena joko antisosiaaliseksi tai prososiaaliseksi, riippuen toisista yksilöistä, ryhmästä ja ylipäätänsä sosiaalisesta, jaetusta identiteetistä, joka kulloinkin viriää. (Levine & Wilson 2016, 346.)

2.6.3 Vapaaehtoisuus roolina

Identiteettiä on tutkittu edellisten kuvausten lisäksi myös roolina. Identiteetti on tällöin ymmärrettävissä yksilön määrittelyksi hänen sosiaalisten rooliensa, kuten vapaaehtoisen tai äidin roolien kautta (Thoits 2013, 373-374). Tällaisiin rooleihin, jotka muotoutuvat sosiaalisissa suhteissa ja tilanteissa, liittyy usein myös normien vaikutus. Tällöin rooleihin pohjautuvia identiteettejä voidaan ymmärtää myös asemiin liittyviksi odotuksiksi (Helkama ym. 270).

Esimerkkinä tällaisesta asemaan liittyvästä odotusten muotoilemasta roolista toimii vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestön työntekijä, jonka identiteetti työntekijänä muotoutuu työtehtävään kytkeytyvien odotusten kautta, niin järjestön, sen sidosryhmien kuin työntekijän omienkin vaateiden osalta. Identiteettejä erilaisina rooleina on tutkittu paljon sosiaalitieteellisen tutkimuksen parissa, mistä käytännön esimerkkinä on vapaaehtoisuuden tutkimus erityisenä identiteettinä.

Vapaaehtoistyön ja identiteetin suhdetta ovat tutkineet esimerkiksi Grube ja Piliavil (2016, 1108 ja 1118) tutkimuksessaan vapaaehtoisten työskentelystä. Tulokset muistuttivat tilanteen vaikutuksista kaikkeen toimintaan ja täten myös monimuotoisen ja muuttuvan vapaaehtoisen rooliin. Tuloksien mukaan vapaaehtoisen roolille perustuva identiteetti ennusti muun muassa tehdyn työn määrää sekä sitoutumista organisaatioon, jossa vapaaehtoistyötä suoritettiin.

Vapaaehtoisen roolia identiteetin kautta ovat sosiaalipsykologisen tutkimuksen parissa tarkastelleet myös Güntert ja Wehner (2015,14) paneelitutkimuksessaan vapaaehtoisroolin vaikutuksesta työn motivaatioon.

2.6.4 Identiteetin käsitteen problematisointi

Tutkimuksensa ja käsitteeksi muotoutumisen perustalla olevista objektiivisista metodeista huolimatta identiteettikäsitteen käyttö edellä esitetyllä tavalla, kaikkea selittävänä sateenvarjokäsitteenä ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta (Dunn 2008, 158; Ruuska 2011, 342-344). Esimerkiksi Ruuska (2011) esittää identiteetin tarjoavan lukuisia ”poliittisia kiinnittymiskohtia” ja pohtii samalla, onko identiteetti ehdoton poliittisen osallistumisen edellytys ajassamme. Huoltaan Ruuska argumentoi identiteetin käsitteen mahdollistamana uhkana

esineellistyneeseen itseymmärrykseen. Identiteetti voi toimia myös ulossulkevana kategoriana:

”identiteetin käsite sulkee ulos sen alle mahtumattomat”. (Ruuska 2011, 344.) Vastaavanlaisesti pohdittaessa identiteettikäsitteen käyttöä myös Rossi tunnustaa kankeisiin ja rajoittaviin identiteettikategorioihin liittyvät ongelmat, kuten identiteettipolitiikan vieraannuttavan kääntöpuolen (Rossi 2008, 33-34). Identiteetin ja identiteettikäsityksien esineellistävän luonteen kritiikistä on seurannut käsitteen määrittely muuttuvaksi ja muovautuvaksi. Tämä esineellistämisen vastakkaisena voimana tapahtunut käsitteen käytön muovaus ei kuitenkaan ole

In document Rahaa lahjoittamassa: laadullinen tutkimus suomalaisista yksityislahjoittajista (sivua 10-0)