Auringonkukka
Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva auringonkukka (Helianthus annuus) on yksi maailman tärkeimmistä öljykasveista. Kasvi levisi koristekasvina 1500-luvulla Eurooppaan ja myöhemmin Venäjälle (Rousi 1997). Suomessa aurin-gonkukan viljelyhistoria on lyhyt, vaikka koristekasvina kasvia on saatettu kasvattaa jo 1900-luvun alussa.
Auringonkukka on kiinnostava sen kasviöljyn korkean öljy- ja linolihappopi-toisuuden takia. Suomessa viljelykokeiluja on tehty aika-ajoin, mutta runsaat kolmekymmentä vuotta sitten kokeisiin saatiin ulkomailta myös
kääpiölajik-keita. Auringonkukan jalostus on perustunut 1970-luvulta lähtien hybridila-jikkeiden tuottamiseen, jossa ensimmäisen jälkeläispolven sadontuottokyky on yleensä lisääntynyt (Niemelä & Tulisalo 2007). Suomessa tehty jalostus-työ johtikin vuonna 1989 uuden lyhytvartisen ja aikaisen Suvi-lajikkeiden kehittämiseen (Tulisalo & Wiik 1990). Auringonkukkaa on viljelty lähinnä Etelä-Suomessa linnunsiemeneksi ja leikkokukaksi, eivätkä pienpuristamot ole toistaiseksi innostuneet öljyn puristamiseen (Niemelä & Tulisalo 2007).
Vuosittaiset pinta-alat ovat olleet noin 100 ha paikkeilla (Kuva 6) (TIKE 2006, 2007). Tällä hetkellä kotimaista lajiketta ei ole saatavilla, koska sitä ei lisäysviljellä (Niemelä & Tulisalo 2007).
Kinua
Kinua (Chenopodium quinoa) on savikkoihin kuuluva yksivuotinen Etelä-Amerikasta kotoisin oleva kasvi (Carmen 1984, Keskitalo 1997). Kasvin kerrotaan jo vuonna 1898 julkaistussa oppaassa soveltuvan puuron valmis-tukseen. Sen lisäksi siemeniä voi paahtaa kahvintapaisen juoman valmistusta varten, jonka kerrotaan maistuvan erityisesti Perun neitosille (Elfving 1896).
Euroopassa kinuan siemeniä ei tuolloin ollut vielä saatavilla, vaikka sitä voisi kirjoittajan mukaan Keski-Euroopassa viljellä. Sen lisäksi mainitaan, että Suomessa siemenet eivät ennätä kypsyä, mutta kasvi kyllä kasvaa voimak-kaana ja lehtiä voisi käyttää pinaatin tavoin (Elfving 1896).
1900-luvulla kinua onkin alkanut kiinnostaa lähinnä tutkijoita eri puolilla maailmaa siementen ravitsemuksellisten ja terveydellisten ominaisuuksien takia. Siemeniä on mahdollista käyttää erityyppisissä elintarvikkeissa tai valmistaa niistä riisin tavoin käytettäviä lisäkkeitä. Kinuan siemenet eivät sisällä sitkoa, mikä tulee käytössä huomioida. Kinuan viljelyä on MTT:ssä tutkittu jonkin verran 1980- (Carmen 1984) ja 1990- (Keskitalo 1997) luvuil-la. Suomessa muutamat harrastelijat viljelevät kinuaa, mutta toistaiseksi MTT:n vuonna 2005-2006 kylvetyt 0,5 hehtaarin pellot lienevät olleen laa-jimmat tähänastiset viljelykset Suomessa (Keskitalo 2007b).
Maissi
Maissi (Zea mays) levisi Eurooppaan jo ennen 1500-lukua Amerikasta, jossa intiaanit olivat viljelleet sitä tuhansien vuosien ajan. Euroopassa maissin jely levisi nopeasti hyvän sadontuottokykynsä ansiosta. Nykyisin kasvia vil-jellään ympäri maapalloa (Rousi 1997). Maissista voidaan karkeasti erottaa kaksi tyyppiä, vihanneksena käytettävä sokerimaissi ja rehumaissi. Etelä-suomalaisilla maatiloilla on viljelty maissia kokeilumielessä jo 1930-luvulta lähtien (http://www.valio.fi, Lindqvist 1988). Myöhemmin ja aika ajoin maissia on viljelty rehuksi (http://www.maatilan.pirkka.fi, http://www.valio.fi) sekä torilla myytäväksi vihannekseksi (http://www.kunnallislehti.fi) muuallakin Etelä-Suomessa. Rehumaissin
vil-jelyala on vuosittain ollut noin 100 hehtaaria ja sokerimaissin muutamien kymmenien hehtaarien paikkeilla (Kuva 6) (TIKE 2006, 2007).
Maissin viljelyä ja sadon käyttöä rehukasvina ryhdyttiin Suomessa tutkimaan 1970-luvulla (Setälä ym. 1979), mutta epäsuotuisten vuosien jälkeen into laantui (Lindqvist 1988). Maissi on tehokas yhteyttäjä, minkä takia kasvi tuottaa riittävän lämpimässä ja aurinkoisissa kasvuoloissa runsaasti biomas-saa. Suuren satopotentiaalinsa takia maissin viljely rehukäytön lisäksi myös peltobioenergian raaka-aineeksi saattaa olla varteenotettava vaihtoehto tule-vaisuudessa.
Morsinko
Morsinko (Isatis tinctoria) on ristikukkainen kaksivuotinen kasvi, jonka en-simmäisen vuoden lehdistä saadaan sinisen indigo-väriaineen esiasteita. Sini-nen väri oli enSini-nen synteettisten värien kehittämistä erityisen harvinaiSini-nen ja siksi morsinko oli Euroopassa hyvin arvostettu viljelykasvi aina 1800-luvun loppuun saakka. Erityisesti Saksassa Thüringenin alue oli merkittävä morsin-gon viljely- ja indimorsin-gon jalostusaluetta (Balfour-Paul 1998).
Morsinkoa tavataan luonnonvaraisena Etelä-Suomessa meren rannoilla (Hä-met-Ahti 1984), mutta kasvi ei kuulu alkuperäiseen kasvillisuuteen vaan on ihmisen mukana kulkeutunut arkeofyytti (http://www.arkeo.net). Milloin kasvi on Suomeen tullut, on epäselvää. Vanhin morsinkoon liittyvä havainto on Salosta löytynyt hiiltynyt morsingon siemen, joka on arviolta ajalta 300 jKr. Varmaa ei kuitenkaan ole se, että kasvia olisi alueella viljelty (Hannusas
& Raitio 1997).
Morsingosta saatavaa indigoväriainetta on todennäköisesti käytetty Suomessa jo varhain (Elfving 1896). Viikinkiajoilta (1025-1050 jKr.) peräisin olevien Kaarinan ja Euran muinaispukujen värjäämiseen on ilmeisesti käytetty juuri morsingon indigoa (Hannusas & Raitio 1997, http://www.eura.fi). Varhai-simmat kirjalliset maininnat morsingosta ovat noin 1600-luvulta, jolloin lää-ketieteen tohtori Elias Tillander havaitsi kasvin kasvavan rannikollamme.
Tieteelliseen tarkoitukseen morsinkoa viljeltiin Turussa 1760-luvulla (Gadd 1760).
Kasviväriaineet alkoivat kiinnostaa käsityöyrittäjiä sekä tutkijoita 1990-luvulla. 2000-luvun alussa MTT oli mukana morsingon viljelyä ja indigon käyttöä selvittävässä EU-hankkeessa (Keskitalo & Vuorema 2005). Viljely on toistaiseksi ollut vähäistä ja pääasiassa sitä harjoittavat kasvivärjäystä tekevät käsityöyrittäjät. Vuonna 2006 morsinko mainitaan viljelykasvien pinta-alatiedoissa ensimmäistä kertaa (TIKE 2006).
Nokkonen
Nokkonen (Urtica dioica) vanhana hyötykasvina olisi voitu sijoittaa kuulu-vaksi myös perinnäisen maatalouden aikaisiin kasveihin. Koska nokkosen viljelystä ja laajuudesta on niin vähän tietoa saatavilla, luokiteltiin se 2000-luvulle.
Nokkosen käyttö kuidun tuottamista ja kankaan valmistusta varten näyttäisi levinneen Suomeen hampun tavoin idästä päin (Kaukonen 1946). Nokkos-kuidusta valmistettujen vanhojen kankaiden jäännöksiä on löydetty Länsi-Suomesta ja Karjalasta. Vanhimmat löydökset on ajoitettu rautakauteen (500 eKr.-1050 jKr.) ja ristiretkien (1050-1300 jKr.) vaiheisiin. On mahdollista, että muinaispukujen valmistukseen käytettiin juuri nokkoskuitua ja pellava-kuidun käyttö yleistyi myöhemmin (Hannusas & Raitio 1997). Myös muualla Pohjoismaissa, kuten Norjassa ja Ruotsissa, nokkosen katsotaan kuuluvan vanhoihin kehruukasveihin, josta on saatu pellavan tavoin hienointa kuitua (Kaukonen 1946). Nokkonen kuuluu Suomen luonnonvaraisiin kasveihin, joten sen hyödyntäminen perinteisen maatalouden aikana on hyvin todennä-köistä (Hämet-Ahti 1984).
Nokkoseen liittyvä perinnetieto on ilmeisesti lähestulkoon kadonnut, sillä jo 1946 ilmestyneessä teoksessa asiaa harmiteltiin (Kaukonen 1946). Suomen kansapukujen historiaa käsittelevässä teoksessa kerrotaan nokkosesta saata-van erityisen hienoa, silkkimäistä kuitua (Kaukonen 1946). Nokkosen vilje-lyä on Suomessa jonkin verran tutkittu 1990-luvulla. Sen lisäksi nokkosen jatkojalostusta on lähdetty viemään eteenpäin (Palokallio 2005). Viljelyalat ovat parhaimmillaan olleet 2000-luvun alussa noin 4 ha (TIKE 2006).