Diskurssianalyyttisia näkökulmia

Sosiaalipsykologiassa diskurssianalyysin tutkimussuunta luetaan osaksi sosiaalista konstruk-tionismin tulkintatapaa (Helkama, Myllyniemi, Liebkind 2005, 225). Diskurssianalyysilla voi-daan myös yleisestikin sanoa olevan vahva sitoumus konstruktionismiin (Phillips & Hardy 2002, 6). Diskurssianalyysissa ja laajemminkin sosiaalisessa konstruktionismissa voidaan tehdä kahtiajako ontologiseen ja episteemiseen konstruktionismiin, joiden kautta maailmaa voidaan katsella kahdesta erilaisesta näkökulmasta. Ontologinen konstruktionismi nojaa realismiin aja-tellen, että tutkimuskohdetta ei palauteta kieleen, vaan puheen ulkopuolella nähdään olevan myös ei-diskursiivisia maailmoja. Esimerkiksi tekstejä voidaan lukea vallan, instituutioiden tai alistavien totuuksien kautta. Vuorovaikutuksessa tuotettuja merkityksiä ei nähdä ainutkertai-sina, vaan niiden nähdään olevan aina sidoksissa puheiden ja tekstien ulkopuoliseen maailmaan, kuten sosiaalisiin rakenteisiin ja instituutioihin. Episteeminen konstruktionismi sivuuttaa kan-nanotot siitä, onko kielen ulkopuolella olemassa todellisuutta ja nojautuu siten relativismiin.

Relativistisessa konstruktionismissa keskitytään kontekstuaaliseen, kielelliseen toimintaan ja pohditaan sitä, mitä ihmiset teksteillään ja puheillaan kulloisissakin konteksteissa tekevät ja miten maailmaa ontologisoidaan. (Juhila 2016a.)

Nikanderin (1997) mukaan sosiaalipsykologiassa kielenkäyttöä painottavien tutkimusten kan-nalta yhtenä lähtöpisteenä voidaan pitää vuotta 1987¹⁶, jolloin julkaistiin Potterin ja Wetherellin teos ”Discourse and Social Psychology”. Potter ja Wetherell (1987, 175) ruotivat systemaatti-sesti diskurssianalyysia ja sosiaalipsykologiaa, kuvaamalla diskurssianalyysia ”…laajana teo-reettisena viitekehyksenä, joka keskittyy diskurssien luonteeseen ja niiden rooliin sosiaalisessa elämässä…”. 1980-luvun loppupuolen jälkeen kielenkäytöllisen tutkimuksen kirjallisuus li-sääntyi ja tutkimuksellinen painopiste alkoi siirtyä kieltä korostaviin tutkimussuuntauksiin laa-jemminkin yhteiskuntatieteissä (Nikander 1997).

Nikander (1997) on pohtinut diskursiivisen käänteen taustoja ja yhteyksiä konstruktionistiseen keskusteluun (sosiaali)psykologiassa. Hän on tunnistanut mielenkiintoisesti kolme erilaista rin-nakkaista traditiota, joista ensimmäinen on perustutkimus, jossa keskitytään psykologian kes-keisiin peruskäsitteisiin. Toisena hän näkee soveltavan tutkimuksen, jossa tarkastelun taso on erilaisissa institutionaalisissa tilanteissa ja ammatillisissa kulttuureissa, joissa tapahtuvaa kie-lellistä vuorovaikutusta analysoidaan. Kolmantena voidaan pitää kriittistä suuntausta, joka kes-kittyy alistavien diskurssien purkamiseen ja alisteisten äänien esille tuomiseen. (emt.) Saman suuntaista jakoa ovat myös tehneet Suomessa diskurssianalyysin uranuurtajiin kuuluvat Joki-nen, Juhila ja Suoninen teoksissaan¹⁷ (2016b), mutta jakaen suuntaukset karkeammin kahteen:

analyyttiseen ja kriittiseen diskurssianalyysiin. Lisäksi Phillips ja Hardy (2002) ovat ottaneet esille neljä erilaista suuntausta diskurssianalyysiin, jotka ovat sosiaali-lingvistinen analyysi, tulkinnallinen strukturalismi, kriittinen diskurssianalyysi sekä kriittinen lingvistinen analyysi.

Myös Remes (2003; 2006) tuo äänensä diskurssianalyysin suuntausten keskusteluun, tuomalla esille diskurssianalyysin juuria tutkiessaan kolme alkuperäistä diskurssianalyysin filosofiaa:

empiristisen, rationalistisen ja pragmaattisen tai kriittisen lähestymistavan.

Minkälaista sosiaalista todellisuutta sitten näissä erilaisissa suuntauksissa voidaan nähdä raken-tuvan? Lähestyn kysymystä pohtimalla alkuun, mitä diskurssin käsitteellä tarkoitetaan. Dis-kurssin käsite suomen kielessä yhdistetään usein kielen merkityssysteemeihin¹⁸, kuten esimer-kiksi Jokila, Juhila ja Suoninen (2016c, 34) ovat tehneet kuvatessaan diskursseja ”verrattain

16 Nikanderin (1997) mukaan v.1987 ilmestyi myös kielenkäytön tutkimuksen kannalta toinen tärkeä teos sosi-aalipsykologialle: Michael Billigin ”Arguing and Thinking: A Rhetorical Approach to Social Psychology”.

17 Jokisen, Juhilan ja Suonisen teoksia ovat v. 1993 ilmestynyt ”Diskurssianalyysin aakkoset” sekä v. 1999 ilmes-tynyt ”Diskurssianalyysi liikkeessä”. Teokset julkaistiin vuonna 2016 yhtenä laitoksena.

18 Jokisen ym. (2016c, 27; vrt. Remes 2003, 323–325) mukaan merkityssysteemin idea kumpuaa saussurelai-sesta kielikäsityksestä eli Ferdinand de Saussuren (1983) kehittelemästä erottelujen systeemi -kielikuvasta.

eheiksi säännönmukaisten merkityssuhteiden systeemeiksi, jotka rakentuvat sosiaalisissa käy-tännöissä ja samalla rakentavat sosiaalista todellisuutta”. Potterin ja Wetherellin (1987) mukaan diskurssi kattaa kaiken puhutun vuorovaikutuksen, niin virallisen ja epävirallisen kuin kaiken kirjoitetun tekstinkin. Remes (2003; 2006) sitä vastoin on puinut itse diskurssin käsitettä nojau-tuen diskurssianalyysin lähtökohtien filosofioihin avaamalla diskurssin käsitteen merkityksiä englannin, ranskan ja saksan kielessä. Nämä kolme kieltä ja niiden tuomat kulttuuriset merki-tykset ovat ainakin vaikuttaneet siihen, mitä diskurssianalyysilla ylipäänsä tarkoitetaan. Dis-kurssianalyyttinen traditio nimittäin syntyi 1970-luvun alkupuolella lähes samoihin aikoihin Ranskassa, Saksassa ja anglo-amerikkalaisella vaikutusalueella. (Remes 2003; 2006.) Tarkas-telen seuraavaksi erityisesti englannin ja ranskan kielen vaikutuksia diskurssin käsitteeseen ja sitä myötä myös tutkimuksellisiin painopisteisiin ja taustaoletuksiin, joihin olen nojautunut tut-kimuksessani.

Englanninkielinen diskurssin (discourse) käsite painottaa vahvasti keskustelumerkitystä. Li-säksi sana diskurssi on muodollinen määrittely, koska sen nähdään pitävän sisällään formaalit ja normeihin sidotut vuorovaikutuskäytänteet. Englantilaisessa perinteessä kiinnostus kohdis-tetaan tässä ja nyt –tapahtumiin, ei siis niinkään eroteta ajallista ja vaikuttamiseen kykenevää käsitystä. (Remes 2003; 2006; vrt. Juhila & Suoninen 2016, 449.) Remeksen (2003; 2006) li-säksi myös Jokinen ym. (2016b) puhuvat brittiläisestä diskurssianalyyttisestä traditiosta, joka Jokisen ym. (2016b) mukaan on kehittynyt sosiaalipsykologian ja psykologian tieteen keskuu-dessa ja sen yksi merkittävä edustaja on Potter ja Wetherell, joihin myös itse tukeudun läheisesti tutkimuksessani eli brittiläinen suuntaus on lähimpänä omaa tutkimustani. Brittiläinen diskurs-sianalyysi kohdistaa mielenkiintonsa puhutun kielen diskursseja viestivään tietoon, ja väittei-den esittäminen todellisuuväittei-den luonteesta voidaan nähdä lähtevän yksilöstä eli keskustelijoista.

Ihminen on sosiaalinen olento, joka nähdään diskursseja tuottavana. (Remes 2003; 2006). Ih-miset jäsentävät vuorovaikutuksessa toisten kanssa diskursseja ja ilmaisevat siten vallitsevaa kulttuuria. Tutkija pystyy tunnistamaan vallitsevan kulttuurin tuntemuksen avulla diskursseja ja niihin kytkeytyviä merkityksiä. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on siis elementtejä, joiden avulla keskustelijat tekevät itseään ymmärretyksi kielen kautta. (Jokinen ym. 2016c; Remes 2003; 2006.) Brittiläistä traditiota voidaan kutsua myös analyyttiseksi diskurssianalyysiksi (ks.

Jokinen ja Juhila 2016b) tai empiristiseksi diskurssianalyysiksi (ks. Remes 2003; 2006), mitkä

viittaavat diskurssianalyyttisen tutkimuksen metodisiin¹⁹ painotuksiin. Myös Phillipsin ja Har-dyn (2002) esille tuoma sosiaali-lingvistinen analyysi vaikuttaisi sijoittuvan lähelle brittiläistä traditiota.

Kriittinen diskurssianalyysi taas voidaan yhdistää ranskan kielen käsitteeseen diskurssista (dis-cours). Ranskalaisen diskurssianalyysin voi sanoa olevan sitä, minkä tyyppistä diskurssi-analyyttista tutkimusta tehtiin alun perin eniten. 1970-luvulta lähtien esitettiin kritiikkiä moder-nin ajan luomia instituutioita kohtaan eli kritisoitiin institutionalisoituneita ja organisoituneita diskursseja (Remes 2003; 2006). Diskurssien institutionalisoitumiseen liittyy myös käsitys dis-kurssien vallasta, ja tähän ranskalaiseen traditioon lukeutuu etenkin Foucault (Jokinen & Juhila 2016a; Remes 2003; 2006; vrt. Kuusela, 2002, 54). Mikäli puhutaan kriittisestä diskurssiana-lyysista, sen yksi uranuurtajista Teun A. van Dijk keskittää huomionsa diskurssien roolin (uu-delleen)tuotantoon ja dominanssin kyseenalaiseksi asettamiseen. Van Dijk (1993) määrittelee dominanssiksi eliittien, instituutioiden tai ryhmien sosiaalisen vallan käyttöä, mikä johtaa sosi-aaliseen epätasa-arvoon. Epätasa-arvo voi olla niin poliittista, kulttuurista, etnistä, sukupuolista kuin luokkajakoonkin perustuvaa. Kriittisessä diskurssianalyysissa pyritäänkin analysoimaan diskurssien, vallan, dominanssin, sosiaalisen epätasa-arvon suhteita: huomioon otetaan myös merkitsevästi tutkijan asema näiden suhteessa (emt.). Kriittiselle diskurssianalyysille ominaisia käsitteitä ovat myös esimerkiksi ideologia, valtasuhteet, hegemoniset diskurssit ja vaiennetut äänet (Jokinen & Juhila 2016b, 300–309; vrt. Jokinen & Juhila 2016a). Mikäli huomio kiinni-tetään enemmän tekstin mikrodynamiikan tutkimiseen kriittisestä diskurssianalyyttisestä näkö-kulmasta, voidaan myös puhua kriittisestä lingvistisestä analyysista (Phillips & Hardy 2002, 27–29).

Jokisen ja Juhilan (2016a) mukaan kriittisessä diskurssianalyysissa voidaan esimerkiksi puhua valtasuhteista ja niiden analysoimisesta, jolloin nähdään, että on olemassa diskurssien välisiä ja sisäisiä valtasuhteita sekä hegemonisia diskursseja ja niihin kytkeytyviä ideologisia seurauksia.

Tutkija olisi tällöin kiinnostunut siitä, minkälaisia vahvoja, hegemonisen aseman saavuttaneita diskursseja on, miten näitä diskursseja tuotetaan ja uusinnetaan sosiaalisissa käytännöissä ja miten diskursseja on mahdollista kyseenalaistaa. Hegemonisia diskursseja voidaan kuvailla so-siaalisen todellisuuden dominoiviksi jäsennystavoiksi ja kulttuurisiksi itsestäänselvyyksiksi,

19 Diskurssianalyysin metodista on tässä tutkielmassa erikseen luku 4.2, jossa tarkastellaan diskurssianalyyttis-ten suuntausdiskurssianalyyttis-ten pohjalta tähän tutkimukseen valikoituneet metodiset työkalut.

jotka ovat ikään kuin kyseenalaistamattomia totuuksia. (emt.) Vallan yhteydessä voidaan myös puhua Pietikäisen ja Mäntysen (2009, 58–59) tavoin diskurssijärjestyksestä, joka viittaa dis-kurssien keskinäiseen järjestykseen ja jonka mukaan tähän disdis-kurssien järjestäytymiseen vai-kuttavat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset perusteet. Diskursiivinen valta toimii juuri tämän jär-jestäytymisen kautta, koska tietyt diskurssit pääsevät ääneen, toiset hiljennetään, unohdetaan tai jopa marginalisoidaan. Diskurssijärjestyksen voidaan nähdä olevan kielenkäyttäjällä ja vuo-rovaikutuskonteksteilla: diskurssi, jonka maailmankuvasta on tullut esimerkiksi arvostettu, omaksutaan siis itsestään selväksi, kuten esimerkiksi (länsimaissa) lääketieteellinen diskurssi (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 58–59), jonka alun perin toi esille Foucault jo 1970-luvulla (Foucault 1975, ref. Remes 2003, 312).

Diskurssien sisäisistä valtasuhteista puhuttaessa nähdään, että diskurssin sisällä toimijoille ra-kentuu erilaisia suhteita, toimijoilla on eri tavoin valtaa ja toimijat asettuvat erilaisiin asemiin.

Diskurssien käytöllä voidaan nähdä olevan myös ideologisia seurauksia, koska vaikutukset ulottuvat myös yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen. Ideologisten seurausten pohjalta analyysissa on mahdollista kritisoida diskursseja, jotka oikeuttavat alistussuhteiden olemassaoloa, kuten ihmisten asemoitumista epätasa-arvoisesti. (Jokinen & Juhila 2016a.) Itse tutkimuksen analyy-sissa diskurssien ja vallan tarkastelutasojen selvärajainen erottelu ei ole itsestään selvää ja tar-kastelutasojen painotus riippuu tutkimuskysymyksestä, -asetelmasta sekä kohteesta. Tutkijan vuoropuhelulle aineiston kanssa on sija siinä, mitä merkityksiä aineistosta nousee. Lisäksi dis-kurssianalyyttisessä tutkimuksessa ei ole mahdollista ennalta päättää tulkintoja, koska tutki-muksen analyysi voi tuottaa tuloksenaan aivan jotain muuta, kuin mitä alun perin tutkitutki-muksen lähtökohtina oli. Mikäli tutkimuksessa analysoidaan valtasuhteita, kiinnittämällä huomiota he-gemonisiin diskursseihin, ongelmaksi voi muodostua jonkin olennaisen kadotus aineiston mo-ninaisuudesta. (emt.)