Asevelvollisuuden tutkimuskenttä

Asevelvollisuutta on 2000-luvulla tarkasteltu eurooppalaisessa tutkimuksessa sotatie-teiden, historian ja yhteiskuntatieteiden näkökulmista. 2000-luvun alussa kansainvä-linen kirjallisuus viittasi siihen, että asevelvollisuudesta oltaisiin luopumassa (ks.

Mjøset & Van Holden 2002; Werkner 2004a; Joenniemi 2006a; Abdel-Moneim &

Simon 2011). Asevoimat ovat kehittyneet suurista massa-armeijoista pienemmiksi ja pääomavaltaisemmiksi ammattiarmeijoiksi (Joenniemi 2006b, 4). Näistä syistä 2000-luvun alkuvuosina ennustettiin asevelvollisuuden katoamista (mt.). Asevoimien niin sanottu pääomavaltaistuminen tarkoittaa sotateknologian merkityksen korostumista ja sotilaiden varustelutason kohoamista. Toisaalta 2020-luvulla siirryttäessä monessa Euroopan maassa harkitaan asevelvollisuuden palauttamista (Puolustusvoimat 2018, 482). Myös sotilasliitto Nato on palauttanut toimintansa painopisteen jäsenvaltioiden puolustamiseen (mt. 482). Asevelvollisuus vaikuttaa olevan muokkautumiskykyinen instituutio, joka voidaan keksiä aina uudelleen ja joka jatkaa olemassaoloaan (Joen-niemi & Leander 2006, 167). Kansainväliset asevelvollisuustutkimukset tarjoavat nä-kökulman siihen, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä suomalaisella asevelvollisuudella on verrattuna muiden maiden asevelvollisuusjärjestelmiin.

Saksan asevelvollisuutta sosiaalisena instituutiona on lähestytty kolmen teeman kautta: kansalaisuuden, kansakunnan rakentamisen ja sukupuolijärjestelmän kautta (Frevert 2001). Saksassa asevelvollisuutta pidettiin alusta alkaen kansalaisuuteen kuu-luvana velvollisuutena ja samanaikaisesti kansalaisten oikeutena – siten asevelvolli-suus sulki ulkopuolelle ne, jotka eivät olleet saaneet kansalaisuutta tai jotka olivat sen menettäneet. Aluksi Ranskassa ja Preussissa luodut asevelvollisuusarmeijat nähtiin

”kansakunnan kouluna” ja joskus jopa koko kansakunnan edustajana. Asepalveluk-sen aikana kansakuntaan luotu kytkös ei välttämättä täysin poistanut kansalaisten vanhoja poliittisia lojaliteetteja tai identiteettejä, mutta asevelvollisuuden kautta nii-den merkitystä yksilön ajattelussa vähennettiin. Koska asepalvelus koski vain miehiä, se vahvisti sukupuolten välistä eroa yhteiskunnassa siinä, missä osa muista sosiaali-sista instituutioista, kuten kirkko ja koulu, oli luopunut sukupuolten erottamisesta toiminnassaan. Armeijasta tuli ”maskuliinisuuden koulu”. Miesten oli suojeltava

naisia, joita pidettiin liian heikkoina kantamaan aseita. (Frevert 2001, 15–16; ks. myös Paret 1992, 53–74.)

Saksan asevelvollisuuskeskustelun argumentaatiolinjoja tarkastellessaan Dinter (2004) esittää, että asevelvollisuuden puolustajat perustelevat kantaansa historialli-silla, perustuslaillihistorialli-silla, turvallisuuspoliittihistorialli-silla, yhteiskuntapoliittihistorialli-silla, sotilaallishenki-löstöllisillä ja taloudellisilla argumenteilla. Asevelvollisuuskeskustelussa nostettiin esille kansalaispalvelusvelvollisuus, mutta sitä pidettiin historiallisista ja perustuslail-lisista syistä kyseenalaisena. Dinter jättää Saksan asevelvollisuuden tulevaisuuden auki, mutta toteaa sen olevan monesta kansallisesta ja ajan mukana muuttuvasta te-kijästä riippuvainen poliittinen päätös.² (Dinter 2004, 124–125; ks. lisää Werkner 2004b; Longhurst 2006.)

Tutkimukseni hyödyntää kansainvälisen asevelvollisuustutkimuksen lähestymis-tapoja ja kontekstualisoi niitä Suomessa 2010-luvulla käydyn asevelvollisuuskeskus-telun tarkasteluun. Saksan puolustusmalli innoitti Suomen sotilaskouluttajia, koska Suomella on perinteisesti ollut tiiviit kulttuurilliset siteet Saksaan (Ahlbäck 2010a).

Saksassa sotilaskoulutetut jääkärit toivat toisin sanoen saksalaista sotilasoppia muka-naan Suomeen. Suomen asevelvollisuuden kehitys itsenäisyyden alkuaikoina kohti hidasta hyväksyntää ja vakiintumista noudatti mielenkiintoisesti samaa kehityskaarta kuin 1800-luvun Saksassa (mt. 299). On siis perusteltua tarkastella Saksan asevelvol-lisuutta, sillä se oli historiallinen esikuva Suomen asevelvollisuuden kehittämiselle ja tarjoaa lähtökohdan Suomen asevelvollisuuskeskustelun tarkastelemiselle.

Suomalaisen asevelvollisuuden tutkimus

Suomen asevelvollisuuden historiaa on tutkittu verrattain paljon (ks. Seitkari 1951;

Manninen 1974; Laitinen & Nokkala 2005; Mälkki 2008; Ahlbäck 2010a; Särmäkari 2016; Airio ym. 2018) mutta aseistakieltäytymisen historiaa vain vähän (Löfberg 2013; Kalemaa 2014). Asevelvollisuuslaki saatiin pitkän kehitystyön jälkeen säädettyä Suomessa vuonna 1878, ja siitä tuolloin käydyt keskustelut muistuttavat yllättävän paljon nykyistä keskustelua asevelvollisuuden ja puolustuksen perusteista (Laitinen 2005, 8). Erityisesti asevelvollisuuden historiaa käsittelevissä tutkimuksissa nousee usein esille kansakunnan rakentamisen näkökulma asevelvollisuuteen.

Asevelvollisuuden kehittämistä Suomen autonomian aikana sekä siitä tuolloin po-liittisen eliitin tasolla käytyä keskustelua on tutkittu historia- ja politiikkatieteellisesti (Seitkari 1951; Laitinen 2005; Särmäkari 2016). Kansa oli sisällissodan vuoksi

2 Saksa päätti vuonna 2010 luopua asevelvollisuudesta (Yle 22.11.2010).

jakautunut ja tämä heijastui asevelvollisuusarmeijaan, mikä on huomioitu asevelvol-lisuuden vakiinnuttamisen vaikeuksina maailmansotien väliseen aikakauteen keskit-tyvässä tutkimuskirjallisuudessa (Manninen 1974; Mälkki 2008; Ahlbäck 2010a). Ase-velvollisuuden roolia kylmän sodan ja ajalta tai välittömästi sitä seuranneelta aikakau-delta ei ole juurikaan tutkittu (Laitinen & Nokkala 2005; Laukkanen & Ojajärvi 2015;

Airio ym. 2018). 1900-luvun jälkipuoliskon puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa kä-sittelevät tutkimukset tyypillisesti sivuavat asevelvollisuutta (ks. Blombergs 2016a;

Pesu 2017).

Asevelvollisuustutkimuksen kokoelmateoksissa on peräänkuulutettu asevelvolli-suuden järjestelyiden ja toiminnan tarkastelua laajemmissa yhteiskunnallisissa yhteyk-sissä ja myös tulevaisuutta silmällä pitäen (Mäkinen 2013; ks. myös Laukkanen ym.

2017). Edellä mainitut kokoelmateokset nostavat esille useita eri näkökulmia asevel-vollisuuteen ja maanpuolustukseen, mutta karkeasti niitä yhdistää jaettu näkemys ase-velvollisuuden pelkkää sotilaallista roolia laajemmasta yhteiskunnallista merkityk-sestä. Oma väitöstutkimukseni tarkastelee asevelvollisuutta samasta näkökulmasta eli osana muuta yhteiskuntaa. Uskottava puolustuskyky on yksittäisistä tekijöistä muo-dostuva kokonaisuus (Tarvainen 2012), ja Suomen turvallisuuspolitiikalla on maail-manpolitiikan muutoksista huolimatta edelleen vahva historiallinen jatkuvuus (Blom-bergs 2016a). Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsittelevät koko-elmateokset auttavat kontekstualisoimaan asevelvollisuuden osaksi tätä laajempaa kokonaisuutta.

Puolustuskyvyn tuottamisen yksi tekijä eli maanpuolustustahto on asevelvollisuu-den suhteen keskeinen asia, ja sitä on tutkittu verrattain kattavasti (ks. Terho 2010a;

Sinkko 2015; Kosonen 2019; Häkkinen ym. 2020a). Maanpuolustustahto on todettu maanpuolustuksen tärkeäksi henkiseksi voimavaraksi, mutta jokseenkin hankalasti määriteltäväksi, minkä vuoksi on peräänkuulutettu uudenkaltaisia näkökulmia maan-puolustustahdon tutkimiseen. Tähän tarpeeseen ovat vastanneet Maanpuolustuskor-keakoulussa (MPKK) maanpuolustustahtoa tutkineet TAHTO- ja TAHTO2-tutki-musprojektit (MPKK 2020). Maanpuolustustahdon tutkimuskirjallisuus auttaa ym-märtämään asevelvollisuuden henkistä arvopohjaa.

Terveysvalistus on ollut osa armeijan koulutusta sen syntyajoista lähtien (Ojajärvi 2015, 235). Sotilaskoulutus voikin kansanterveyden näkökulmasta laajentua tehok-kaaksi terveyskouluksi (mt. 235). Asevelvollisuudelle asetettava kansanterveydellinen tehtävä on helppo yhdistää asevelvollisuuden rooliin kansalaiskasvatuksellisena ins-tituutiona. Asevelvollisten terveyttä ja toimintakykyä edistävää tehtävää on tutkittu (Kyröläinen & Santila 2013; Appelqvist-Schmidlechner ym. 2013; Kyröläinen &

Vaara 2015; Lehesjoki 2018), mutta ei suoranaisesti poliittisesta näkökulmasta.

Asevelvollisuutta terveyskasvatuksellisena instituutiona on lähestytty myös yhteis-kuntatieteellisesti (Ojajärvi 2015) ja varusmiespalvelukseen sopeutumista sekä sen keskeyttämisiä kasvatustieteellisesti (Salo 2008). Kansanterveydellinen työ tarkoittaa asevelvollisten terveystarkastuksia ja heidän tietojensa rekisteröintiä. Se on työtä, jolla pyritään ylläpitämään ja parantamaan asevelvollisten mielenterveyttä, fyysistä toimin-takykyä, ravitsemusta, sosiaalista toimenkykyä ja yleistä hyvinvointia. Edellä mainit-tujen tutkimusten tulokset ovat hyödyllisiä asevelvollisuuden kansanterveydellisen roolin analyysissa, jonka kytken edelleen kansakunnan kuvittelemisen näkökulmaan.

Lisäksi tarkastelen kansanterveyden merkitystä asevelvollisuutta määrittävänä puhe-teemana sekä kansanterveyden merkitystä asevelvollisuuden säilyttämistä omalta osaltaan puoltavana poliittisena perusteluna.

Asevelvollisuustutkimus ei ole juurikaan käsitellyt siviilipalvelusta. Siviilipalveluk-sen suorittaa vuosittain noin seitsemän proSiviilipalveluk-senttia ikäluokasta (Kallunki 2015, 9).

Vaikka siviilipalvelus edellyttää aseellisen palveluksen vastaista vakaumusta, noin kaksi kolmasosaa siviilipalveluksen suorittajista valitsee sen käytännön syistä (mt. 58).

Laajin tähän asti tehty tutkimus siviilipalveluksesta on vuodelta 2015 (Kallunki 2015;

ks. Lehtonen & Kallunki 2013; Kallunki 2020). Suomessa siviilipalveluksella ei ole koskaan ollut niin suurta merkitystä kuin esimerkiksi Saksassa tai Itävallassa.

Stereotyyppistä ajatusta armeijasta kouluna, jossa pojista tehdään miehiä, on myös WXWNLWWX-RNLQHQ)UHYHUW/DKHOPD$KOElFND0DOHäHYLý 275–307; Ahlbäck 2012; Tallberg 2012; ks. myös Jukarainen & Terävä 2010; Jokinen 2019). Maskuliinisuuden militarisointi oli läsnä jo 1800-luvun Preussissa, ja Suomessa se on näkynyt erityisesti itsenäisyyden alkuvaiheesta eteenpäin. Ajatuksessa armei-jasta miesten kouluna tietyssä mielessä kiteytyy asevelvollisuuden politiikan vanha asetelma, jossa johdetaan ylhäältä alaspäin. Fraasin esittäjä päättää yksilön puolesta, mikä tekee hänet mieheksi. On eri asia, kokeeko yksilö itse kasvaneensa mieheksi varusmiespalveluksen aikana. Maskuliinisuuden militarisointia ja asepalvelukselle asetettavaa merkitystä aikuistumisriittinä voi lähestyä kansakunnan rakentamisen nä-kökulmasta, sillä asepalveluksen suorittaminen voidaan nähdä kansakuntaan liittymi-senä.

Asevelvollisuustutkimuksen merkittävin puute liittyy siihen, että asevelvollisuu-den laaja-alaista yhteiskunnallista merkitystä ei ole oikeastaan tutkittu. Vaikka on ole-massa yksittäisiä tutkimuksia, jotka tarkastelevat asevelvollisuutta yksittäisestä näkö-kulmasta, esimerkiksi sukupuoliroolien tai kansanterveyden näkönäkö-kulmasta, ne jättä-vät avoimeksi näiden teemojen suhteen muihin asevelvollisuutta koskeviin teemoihin ja siihen yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen, johon asevelvollisuus liittyy. Väitöskir-jani pyrkiikin rakentamaan siltoja asevelvollisuuden eri tarkastelunäkökulmien ja

teemojen välille. Nykyaikaan sijoittuvaa tutkimusta eri ryhmien tavoista puhua ase-velvollisuudesta ei myöskään ole, vaikkakin historiallisia, poliittisen eliitin tasolla käy-tyjä keskusteluja on tutkittu. Eri puhujaryhmien huomiointi tarkoittaa myös vääjää-mättä sitä, että esille nousee monia erilaisia näkökulmia asevelvollisuuteen.

Historiallisorientoitunut, kansakunnan rakentamisen näkökulma asevelvollisuu-teen on varsin tyypillinen asevelvollisuustutkimuksissa (ks. Laitinen 2005). Perustelut asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta ovat nousseet esille aiemmissa tutkimuk-sissa, mutta perustelut asevelvollisuuden lakkauttamisen puolesta vain vähän.

Omassa tutkimuksessani kiinnitän huomiota näihin molempiin sekä näiden leirien väliseen keskusteluun. Lähtökohdat vaatimuksille asevelvollisuuden lakkauttamisesta voivat olla yllättävän moninaiset.