Aluekehityksen ja alueiden erilaistumisen syitä selittäviä ja niiden korjaamista käsitteleviä teorioita voi jakaa seuraavasti (pohjana Hautamäki 1986, 1–4, 12): 1. Alueen sisäistä kehitystä ja alue-rakenteen muutosta selittävät teoriat (mekanismit ja suhteet, sijaintiteoriat, innovaatioiden diffuusio), 2. Alueen ulkoista riip-puvuutta ja suhteita selittävät teoriat (keskus–periferia-, valta-, ohjaus-, riippuvuus-, työnjako- ja vuorovaikutussuhteet), 3. Yritys -alue- ja kansantalouden kehittämis- ja ohjausteoriat.
Kehitysmaaongelmat ja teollisuusmaiden aluekehityserot käynnistivät kehitysteoreettisen keskustelun ja globaalien riippuvuuksien tutkimuksen toisen maailmansodan jälkeen ja julkisvallan ohjaukseen perustuvasta aluepolitiikasta tuli talous- ja yhteiskuntapolitiikan tärkeä osa. (Brookfield 1975, 209;
Lumijärvi 1983a, 1, 34–41; Lumijärvi 1983b, 9–12, 17; Kiljunen 1979, 13–14, 16–17, 21–23; Hautamäki 1986, 4). 1960–1970-luvuille saakka teoriat olivat talouspainotteisia laajeten eri tieteiden alueille ja kehityksen arvoperustaa kyseenalaistettiin ympäristöajattelulla. Teollisuuden synty- ja sijaintiteorioista on tultu yhteiskuntarakennetta, talouden kasvua, talous-, politiikka-, hallinto- ja sosiokulttuuristen järjestelmien globaalia kehitystä ja riippuvuutta selittäviin, alueen toimijoiden asemaa tarkasteleviin teorioihin ja hyvinvointinäkökulmaiseen alueellisen kehittämiseen (mm. Kiljunen 1979; Hautamäki 1986; Lumijärvi 1983 a ja 1983b; Black 1991; Toffler 1976; Brookfield 1975, 209).
Teoriakehitys heijastaa yhteiskunnan muutoksia, joita on esitelty tämän luvun alussa. Kuvioon 3 on koottu talous-aluekehitysteorioiden pääsuuntauksia.
1700-, 1800- ja 1900-luvuilla KLASSISET TALOUSTEORIAT Talouden liberalismi. Talouslait ajasta ja paikasta riippumattomia. Tuotanto / talouslähtöisyys.
KLASSISET KASVU- JA KEHITYSTEORIAT Tuotannon sijainti. Maa kasvun rajana. Kapitalismin kehityksen rajat. Imperialismi. Tarkastelussa aluetalouden mikrotaso.
1900-luvun alku UUSKLASSISMI
Kehityksen syyt ja seuraukset eivät kuulu taloustieteelle. Talouslähtöisyys.
KLASSISET SIJAINTITEORIAT = ALUETEORIAT Yleinen tasapainoteoria = markkinavoimat ja täydellinen kilpailu > talouden tasapaino.
Kilpailumekanismi jakaa resurssit ja tuotannon tulokset. Tarkastelussa aluetalouden mikrotaso.
UUSKLASSISET KASVU- JA KEHITYS-TEORIAT
Kehitys länsimaisella mallilla.
1940- JA 1950- luvuilta UUSKLASSISMIN KRITIIKKI Vapaa markkinatalous keskittää taloudelliset toiminnot > korjaamiseen tarvitaan julkisen vallan ohjausta.
Politiikka- ja hallintolähtöisyys.
ALUEELLISET JA RAKENTEELLISET EPÄTASAPAINOTEORIAT
Selittävät epätasapainoa luovia kehitysmekanismeja.
Koko yhteiskunnan rakenteellinen epätasapaino.
Julkisen vallan ohjausta tarvitaan. Keskus–periferia- ja metropoli–satelliittikäsitteet syntyvät.
UUDET SIJAINTI- JA KEHITYSTEORIAT Urbanisaatio, polarisaatio. Keskus–periferia-vuorovaikutus ja riippuvuus. Teknologiakehitys ja tuotannon kasvu. Tuotannon uusi, globaali malli.
Palvelu-, tieto-, informaatio- ja osaamisyhteiskunta.
Sosiaalisen pääoman, tiedon ja osaamisen valta.
Tuotannollistaloudellisen ja poliittisen järjestelmän valtasuhteen muutos. Globalisaatio >< kehityksen alueistuminen. Tarkastelussa mikro-, makro-, meso- ja verkostotalous. Maan suhteellisen edun ja yritysten kilpailuedun yhteyden löystyminen.
Ekologiset tekijät talouden kasvun rajana.
Kuvio 3. Aluekehitysteorioiden päälinjoja ja niiden liitoksia yleisiin talousteorioihin.
Lähteet: Ruggie 1993; Castells 1996; Massey 1997, 4–9; Held et al. 1999, 16; Maskell 2000, 27–29; Sotarauta 2000, 2; Finger & Mercier & Burgin Brand 2001, 110; Eskelinen 2001, 10; Saarelainen 2003, 18; Bairoch &
Kozul-Wright 1996; Brookfeld 1994 i; VNK julkaisusarja 19/2004, 11;
Vihinen 2002). Mallina on Tarja Lumijärven käyttämä jaottelu (Lumijärvi 1983 a ja b), jota on täydennetty 1980-luvulta lähtien.
Klassinen liberalismi korosti markkinavoimien ja vapaan talouden merkitystä. Uusklassismi katsoi kilpailumekanismin jakavan resurssit ja tuotannon tulokset ja tuovan talouden tasapainon, minkä vuoksi kehityksen seurausten ei katsottu kuuluvan taloustieteelle. Klassiset kasvu- ja kehitysteoriat selittivät talou-dellisen kasvun edellytyksiä ja kehityksen rajoja, kuten maa.
Tasapainomalliin perustuvat sijaintiteoriat käsittelivät yritysten sijoittumista kustannusten minimoinnin ja voiton maksimoinnin pohjalta jättäen huomiotta kehityksen historialliset ja institu-tionaaliset tekijät ja alueongelmat. Uusklassismin kritiikki näki markkinavoimien keskittävän taloutta ja kehitystä, esitti julkisen vallan ohjauksen tarpeellisuuden ja käynnisti alueiden ja raken-teellisten epätasapainoteorioiden kehityksen. Uusklassismin kri-tiikkiteoria selitti alueellisia ja globaaleja kehitysmekanismeja, etsi epätasaisen aluekehityksen syitä myös koko yhteiskunnan epätasapainoisesta rakennekehityksestä, tarkasteli resurssien ja kehityksen alueellista keskittymistä kasvualueille supistuvien ja jälkeenjäävien alueiden kustannuksella ja loi muun muassa keskus–periferia ja metropoli–setelliitti-käsiteparit ja polarisaatio-teorian ja vaati julkisen vallan ohjausta talouden ja aluetalouden kehitykseen (mm. Myrdal 1957; Galtung et.al. 1980; Frank 1971).
Marxilainen imperialismiteoria käsitteli aluekehitys- ja kehitysmaaongelmia yhteiskunnan taloudellisen ja sosiaalisen rakenteen funktiona (mm. Black 1991, 23; Kiljunen 1979, 37).
Kapitalismin yleistä kehitystä tarkastellessaan Stuart Holland toi tarkasteluun monikansallisten korporaatioiden muodostaman mesotason kansallisen mikro- ja makrotasojen väliin (Lumijärvi 1983b, 13–14 ja 98–99; Hautamäki 1986, 9; Kiljunen 1979, 38–
41; Holland 1976), missä on jo pohjaa nykyiselle globaalitalouden tarkastelulle.
1970- ja 1980-luvuilla käsiteltiin taloustekijöiden ohella myös keskus- ja periferia-alueiden välisiä sosiaalisia ja kulttuuri-sia valta- ja hegemoniarakenteita. Muun muassa kasvukeskuspoli-tiikassa ja innovaatioiden diffuusiossa keskusten roolin ja arvo-maailman todettiin korostuvan (Friedman 1975, 48; Brookfield 1975, 122; Lumijärvi 1983b, 113, 124–127; Hautamäki 1986, 7–
8). Keskus–periferia-prosessimallissaan John Friedmanin yhdisti
aluetaloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen muutoksen ja näki keskus–periferia-alueet verkkomaisena järjestelmänä paikalliselta globaalille tasolle saakka. Hän piti periferian taloutta riippu-vaisena ulkoisista sykäyksistä ja alisteisena keskusten tarpeille, minkä asetelman voisivat korjata vain yhteiskunnan sosiaalis-taloudelliset muutokset, konflikti keskuksen ja periferian välillä tai vallan hajautus (Friedman 1975; 1987; Lumijärvi 1983b, 106–
113, 123–124). Brookfieldin globaalissa riippuvuusmallissa yleisten syiden ohella aluekehityksessä nähtiin myös paikallisia syitä (Brookfield 1975, 189-190).
Uudemmat sijainti-, kehitys- ja kasvuteoriat pohjautuvat neoklassiseen talouden kasvu- ja modernisaatioteoriaan, joita voi löytää myös EU:n nykyisen alue- ja rakennepolitiikan taustalta.
Ne käsittelevät kehityksen ja asutuksen uudenlaista polarisaatiota ja kaupungistumista, jälkiteollisen tieto-, informaatio- ja osaamis-yhteiskunnan kehittymistä, teknologiakehityksen ja talouden kasvudynamiikan yhteyksiä, ekologisia kasvun rajoja, uuden taloudellispoliittisen maailmanjärjestyksen rakentumista ja kansallisvaltion roolia siinä (vrt. Black 1991, 23–31; Giddens 1993). Niissä käsitellään myös paikallis- ja aluetalouden muotou-tumista ja suhdetta suuralueisiin, globaalin tasoon ja subra-valtiollisiin organisaatioihin kuten GATT, WTO, NATO, joille siirtyy valtaa heikoilta valtiolta, jolloin toimijoiden lojaalisuus voi kohdistua enemmän verkostopartnereita kuin omaa valtiota kohtaan. (vrt. Maskell 2000, 48–49). Olemisen ja tekemisen monitasoisuus liittää globaalin ja lokaalin glokaaliksi, jolloin kehitysprosesseja joudutaan selittämään globaalien makro-rakenteiden ja kehitystrendien sekä paikallisuuden ja paikallisten tekijöiden kautta. Maailman kylä, global village -käsite (mm.
Lash & Urry 1987, 6; Vartiainen 1993) kuvaa tilannetta, jossa on spesialisoituneita paikallisia tuotantoalueita, funktionaalinen globaali integraatio sekä vuorovaikutussuhteita, jotka voivat olla paikalliselta maailmantasolle saakka sisäisiä, välisiä tai ristik-käisiä (Vartiainen 1993; SM 1/1993, 121). Informaatio- ja kuljetustekniikan kehitys vapauttavat osin rajoista, fyysisestä tilasta ja etäisyydestä, mutta eivät irrota kehitystä paikalli-suudesta. Toisaalta pitkälle menevän paikallistumisen
dysfunk-tiona voi syntyä paikallinen, populistinen nadysfunk-tionalismi (mm.
Toffler 1976; Vartiainen 1993; Eskelinen 1993; von Wright 1993).
Teknologiakehityksen myötä luonnon merkitys kehitystä selittävänä tekijänä on vähentynyt, mutta sen merkitys kehityksen ehtojen ja kasvun rajojen määrittäjänä on kasvanut; ympäristö on olemisen ja toiminnan tärkeä ehto ja rajoite. Yksi keskeinen teema on talouden kasvun, ekologian ja aluekehityksen yhteys.
(Yhteinen tulevaisuutemme 1988, 275; Lipietz 1992, 48;
Meadows & Meadows-Randels 1993). Lokaalit tai globaalit ekologiset tekijät vaikuttavat yksittäisten toimijoiden tasolla. ja monet globaali- ja mikrotason institutionaaliset järjestelyt liittävät ekologisen modernisaation yritysten ydintoimintoihin (Yhteinen tulevaisuutemme 1988, 274; Karppi 2000, 18) ja ympäristö-kysymyksistä on tullut yritysten kilpailutekijöitä. Ympäristö-ajattelussa ideologisen ekologian eli ekologismin mukaan luonto ja ihminen ovat yhtä. Urbaania ekologiaa edustavassa poliittisessa ekologiassa on moraalinen ulottuvuus, joka toteutuu toimijan itserajoituksena kollektiivisen edun ja intressin tai tulevien sukupolvien nimissä. (Lipietz 1992, 48–52 ). Solidaarisuus- ja moraalisuuskäsitteet toimivat etenkin kehityksen ekologisen perustan ollessa vaarassa, ohjausmahdollisuuksien heikentyessä ja modernisaatiokehityksen sitoessa yksilöitä laajoihin muutos-järjestelmiin.
2000-luvulla kysytään myös, voiko mikään julkinen tai yksityinen toimija, ainakaan yksin, ohjata yhteiskunnan toimintaa, kun jälkiteollinen järjestelmä on institutionaalisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti hajanainen, monimutkainen ja vaikeasti kontrolloitava. Järjestelmän osat ovat eriytyneet, taloudellis-teknisen järjestelmän valta kasvanut, rahamaailma eriytynyt tuotannosta ja kansainvälinen työnjako on toteutunut. Globali-saatioon ja ylikansallisten suuryhtiöiden ja korporaatioiden toi-mintaan perustuvan maailmanjärjestyksen vuoksi alueiden kehit-tymistä, kehityksen ohjaamista sekä riippuvuus-, valta- ja auktori-teettisuhteita joudutaan käsittelemään yhteisessä, valtioiden rajat ylittävässä kehikossa. (vrt. Giddens 1990, 163–164, 177; Giddens 1993, 70; Black 1991, 23–31). Yksisuuntaisen ohjauksen sijasta
joudutaankin hakemaan vuorovaikutteisesta, yhteistoiminnallista julkisen ja yksityisen sektorin riippuvuuden ja etujen yhtene-väisyyden hyväksyvää kehitys- ja ohjausmallia. Vahvasti ohjaava hyvinvointivaltio (vrt. Myrdal: The Welfare State) ja vapaan kilpailun markkinayhteiskunta ovat joutuneet lähentymään toisiaan ja rakentamaan julkisen ja yksityisen sektorin joint venture -mallia (Catanese 1984, 10, 199–202). Kansallisvaltioiden roolin väheneminen ei ole tuonut ”maailmanhallitusta” vaan valtioiden välisiä yhteistoimintaorganisaatioita, jolloin valtioille on jäänyt taloudellista toimintaa säätelevien kansallisten säännöstöjen luominen ja ohjaus niiden avulla (vrt. Giddens 1993, 168;
Giddens 1992, 70). Globaalien suuryritysten budjetti voi olla valtion budjettia suurempi ja ne voivat ohjata kansallisvaltion politiikkaa, mutta valtioilla ovat alueet, valta niiden sisällä ja siellä olevat luonnonrikkaudet ja sotavoimat, jotka tuovat valtioille vaikutusmahdollisuuksia ja neuvottelu- ja painostus-välineitä (Giddens 1993, 65–78 ). Ympäristökysymysten ratkai-suissa ja taloudellisen ja ekologisen kehityksen tasapainon löytä-misessä tarvitaan molempia (Karppi 2000, 23), mikä lisää riippu-vuutta ja yhteistoimintaa.