Aktiivisuus – etu vai este?

Sosiaalisen kansalaisuuden ideaali on alkanut väistyä aktiivisen kansalaisuuden ihanteen tieltä. Osallistuminen, vastuu ja valinnanmahdollisuudet ovat olennainen osa aktiivista kansalaisuutta (Newman & Tonkens 2011b: 179). Ne muovaavat poliittista normistoa ja tavoitteita sosiaali- ja terveydenhuollon diskursseissa (Ant-tonen & Häikiö 2011: 67). Aktiivisuus voidaan toisaalta nähdä marginaalisten ryhmien voittokulkuna. Naisasialiike, vammaisten henkilöiden liikkeet ja

seksu-aalivähemmistöjen liikkeet ovat vaatineet enenevässä määrin kansalaisoikeuksia, osallisuutta ja mahdollisuutta valita ja vaikuttaa. Toisaalta taas kehityskulku voi-daan tulkita äärimmäisenä hylkäämisenä tai sosiaalisten liikkeiden tuhoamisena.

Aktiivinen kansalaisuus nähdään poliittisen päätöksenteon tuotteena, jolloin käsi-tettä käytetään vapauttamisen ja valtaistamisen sijasta rankaisemiseen. (Newman

& Tonkens 2011a: 9–10).

Aktiivisuuden vaade lisääntyi 1990-luvun laman myötä Suomessa. Silloin perus-tettiin jopa aktiivisen sosiaalipolitiikan työryhmä, joka teki tiettyjä kansalaisen aktiivisuuden lisäämiseen tähtääviä ehdotuksia. Ehdotukset eivät alun perin pe-rustuneet suomalaiseen perinteiseen hyvinvointivaltioeetokseen, vaan niiden juu-ret löytyvät kansainvälisestä yksilönvastuuseen ja kansalaisen aktivointiin liitty-västä keskustelusta. (Valkenburg 2007: 28; Korhonen 2004: 40; Giddens 1999: 8–

9, 21–22.) Aktivointi on kuitenkin ollut tähän saakka yksisuuntaista. Se on keskit-tynyt pelkästään asiakkaan muuttamiseen. Muutos kohdistuu asiakkaaseen, ei niinkään palveluihin, järjestelmään tai instituutioihin. Asiakkailla ei myöskään ole mahdollisuuksia osallistua niiden kehittämiseen. (Toikko 2006: 13: Beresford 2001: 498–500.)

Aktiivisuuden vaade voi myös liittyä näkemykseen, jonka mukaan hyvinvointi-valtiota pitää suojella kansalaisilta. Hyvinvointivaltion ajatellaan tarjoavan liian hyvän turvan kansalaisille. Tilanne on johtanut lisääntyviin kustannuksiin, byro-kratiaan, mutta toisaalta myös laskelmoiviin kansalaisiin, jotka edellyttävät valtio-ta ratkaisemaan kaikki henkilökohvaltio-taiset ongelmat, sen sijaan, että itse tuntisivat olevansa vastuussa omista asioistaan. (Ks. Valkenburg 2007: 29–30; Bauman 1998: 36–41.)

Yhteiskunnan vastuu ei enää perustu aikaisemmin vallinneeseen yhteiskuntaso-pimukseen, jonka pyrkimys oli turvata yksilö yleisten kehityskulkujen varalta.

Yksilön oikeuksien perusteeksi ei enää riitä pelkkä yhteiskunnan jäsenyys, vaan oikeuttajaksi on muodostumassa yksilön aktiivinen toiminta; käytös, valinnat, motivaatio ja asenteet. Kollektiivinen vastuu on muuttumassa yksittäisen kansa-laisen yksilölliseksi vastuuksi. Siirtymää perustellaan uusliberalistisilla ajatuksil-la, joiden mukaan hyvinvointivaltio voi vastuuttaa kansalaisiaan, koska yksityiste-tyiltä markkinoilta löytyy riittävästi vaihtoehtoja tarpeiden tyydyttämistä varten.

(Valkenburg 2007: 30–31.) Kansalaisuus vaihtuu aktivoinnin kautta yhteiskunnan jäsenyyteen. Marshallilainen oikeuksiin perustuva solidaarisuus on hiipumassa ja sen tilalle on hitaasti nousemassa durkheimiläinen ehdollinen solidaarisuus. Gil-bertin (2002: 157–160) mukaan perusturvan muuttuminen ehdolliseksi on selkeä indikaattori tapahtumassa olevasta suunnanmuutoksesta. Oikeuksia painottava

diskurssi on enenevässä määrin antamassa tietä vastuuta painottavalle diskurssil-le. (Anttonen & Häikiö 2011: 70).

Asiakaskeskeinen ja markkinalähtöinen New Public Managementille tyypillinen kielenkäyttö korostaa vastuuta ja tilivelvollisuutta. Julkinen paine yksilön ja per-heen vastuun lisäämiseen voidaan paikallistaa myös 1990-luvun retoriseen muu-tokseen. Julkinen valta alkoi korostaa yksilön omaa vastuuta elämästään ja hyvin-voinnistaan. (Julkunen 2008b: 155.) Uusliberalistisen näkökulman tavoitteena oli muuttaa riippuvaiset objektit itsenäisiksi kansalaisiksi (Miller & Rose 1997: 134).

Yksilön vastuuta tuli lisätä ja poistaa mahdollisuus vapaamatkustajuuteen.

Hyvinvointipalveluiden individualisoinnin taustalla vaikuttavat monet eri motii-vit. Ensinnäkin yksilöllisten palveluiden ajatellaan parhaiten vastaavan yksilön tarpeisiin. (van Berkel & Valkenburg 2007: 11.) Sosiaali- ja terveydenhuollon työn vaativuus ja pyrkimys toiminnan tehostamiseen edellyttävät käyttökelpoisten toimintatapojen kehittämistä ja käyttämistä. Usein päädytään luomaan suoravii-vaisia ja hyväksyttäjä toimintamalleja, jolloin asiakkuus ymmärretään yleistettynä standarditapauksena (esim. Pohjola 1993: 65; Pohjola 1991: 97–98). Järjestelmä vastaa tarpeeseen tarjoamalla asiakastyyppien mukaisia kaavamaisia standardi-palveluita. Mäntysaari (1998: 15) varoittaa palveluiden liian pitkälle viedystä standardoinnista, joka ei vastaa kenenkään tarpeita tai etua.

Yksilön vastuu istuu sekä aktiivisen hyvinvointivaltion että uuden julkisjohtami-sen diskurssiin. Diskurssien taustalla toimintaa ohjaava motiivi ei kuitenkaan ole sama. Aktiiviseen hyvinvointivaltiolliseen ajatteluun liittyy käsitys siitä, että oi-keudet, velvollisuudet ja vastuut tulee arvioida yksilökohtaisesti. Yksilöä seura-taan ja hänen toiminseura-taansa arvioidaan, kun päätetään oikeuksista. Julkisjohtamis-diskurssissa yksilön vastuulla on toinen merkitys. Yksilöllä tulisi olla vaihtoehto-ja, mahdollisuus kieltäytyä tarjotuista palveluista ja oikeus mielipiteen ilmaisemi-seen ja osallistumiilmaisemi-seen. (van Berkel & Valkenburg 2007: 11–13.)

Humanistisen ideologian periaatteilla asiakas määrittyy aktiiviseksi, toimivaksi, tietoiseksi ja osallistuvaksi. Konkreettisesti palveluissa sama ideaalinen asiakas määrittyy pääsääntöisesti ongelmakielen kautta. Toiminnan kohteena ovat kun-toutujat, monivammaiset, päihdeäidit ja yksihuoltajat. Sosiaali- ja terveydenhuol-lon asiakas mielletään jollakin tavalla poikkeavana ja erityisenä. Asiakas ei yleen-sä sovi normaaliuden määritteeseen. (Pohjola 1993: 65–66.)

Hyvinvointivaltio ottaa ainakin jossakin määrin vastuuta kansalaistensa hyvin-voinnista. Universalistisissa pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa yhteiskunnalli-nen vastuu on lavea. Kansalaiset kantavat hyvinvointivastuuta toisistaan ja täyttä-vät moraalisen velvollisuutensa toistaan kohtaa maksamalla veroja valtiolle.

Täl-löin he välttyvät ainakin osittain omakohtaiselta ja henkilökohtaiselta vastuulta.

(Julkunen 2001: 261.)

Monimuotoinen hyvinvointiajattelu (welfare mix) sai jalansijaa yhtenä mahdolli-sena hyvinvoinnin tuottamisen mallina. Suomessa hyvinvointivastuu jakautui jul-kisen sektorin, perheiden, järjestöjen ja markkinoiden kesken. Päävastuu kuiten-kin säilyi julkisella sektorilla. (Julkunen 2008b: 147; Julkunen 2006: 25, 105–

108; Matthies 2006a: 37; Matthies 2006b: 86; Julkunen 1994: 34.) Hyvinvointi-valtio edellyttääkin asiakkailta entistä suurempaa aktiivisuutta. Aktiivisen asiak-kaan tulee olla tietoinen palveluista ja vaihtoehdoista, mutta myös valinnanmah-dollisuuksista. (Artikkeli 1: 36–37; Launis 1994: 110, 195.) Kansalaisilta edelly-tetään aktiivisuutta ja suurempaa vastuuta hyvinvoinnistaan. Samalla myös kansa-laiset ovat entistä tietoisempia mahdollisuuksista, lainsäädännöstä ja julkisten palvelujen velvoitteista. He osaavat myös vaatia aikaisempaa enemmän. Palvelu-järjestelmän tuki kohdennetaan yhteiskunnallisen intressin mukaan tarvitseville, oikeutetuille ja ansaitseville. Tällainen kehitys eriarvoistaa kansalaisia, koska vahvasta kyvystä hallita omia asioitaan ja ajaa omaa etuaan tulee palvelujen saa-vuttamisen edellytys. Asiakaslähtöisyyden paradoksiksi muodostuu asiakaslähtöi-syyden riippuvuus siitä, millaisin edellytyksin asiakas pystyy omaa etuaan aja-maan. Asiakaslähtöisen palvelutarjonnan piiristä putoavat silloin huonoin toimin-taedellytyksin varustetut kansalaiset. (Valokivi 2008: 78–80; Julkunen 2006: 28.) Aktiivinen palvelunkäyttäjä näyttäytyy monilla eri tavoilla suomalaisessa hyvin-vointivaltiossa. Aktiivisuuden vaadetta perustellaan moraalisin, yhteiskuntavas-tuuseen liittyvin perustein tai sitten ne ovat sisäänrakennettuna järjestelmään, jol-loin ollakseen oikeutettu johonkin tukeen tulee kansalaisen osoittaa aktiivisuutta.

Näin on esimerkiksi työttömyyden kohdalla (ks. Bonvin & Moachon 2011). Kan-salainen voi osallistua läheisten hyvinvoinnin tuottamiseen monilla eri tavoin, muun muassa perhevapaalla ja omaishoitajana. Omaishoitaja jopa solmii sopi-muksen kotikuntansa kanssa läheisen hoitoon liittyen, jolloin voidaan jo puhua sopimuksellisesta hyvinvoinnin tuottamisesta. Sopimuksellisuuden näennäisyy-destä ja aitoudesta voidaan olla montaa mieltä.

Artikkelissa 2 sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunkäyttäjät kuvaavat itseään pääasiassa aktiivisina asiakkaina (ks. Valkama 2008). Asiakas-termiä käytetään usein kuvattaessa kansalaisen suhdetta hyvinvointipalveluihin. Terveydentilaan liittyvissä asioissa käytetään puolestaan käsitettä potilas. (Clarke ym. 2007.) Usein aktiiviseen asiakkuuteen yhdistyy myös ajatus haasteellisuudesta, vaati-vuudesta ja hankaluudesta (Niiranen 2002: 70).

Aktiivisuus edellyttää tietyntasoista autonomiaa, riittävää kompetenssia ja voima-varoja. Kaikilla näitä ei kuitenkaan ole. Taidot ja kompetenssi näyttävät myös

kumuloituvan. (Niiranen 1999: 65–66.) Jokaisella on kuitenkin oikeus osallistua, erityisesti itseään koskevaan päätöksentekoon. Habermas (1996: 11; 1984: 186) määrittelee osallistumisen osallistumiseksi keskustelun ja kielenkäytön kautta.

Ajattelutapa sulkee ulkopuolelleen henkilöt, joiden kommunikointikyvyt ovat heikompia. Clifford (2011: 14–15) esittääkin, että jo ruumiillinen osallistuminen (embodied participation) on merkityksellistä erityisesti henkilöä itseään koske-vassa päätöksenteossa.