LUONTOLIIKUNTA, HENKINEN HYVINVOINTI JA SUKUPUOLIEROT
Johanna Huttunen Pro gradu -tutkielma Liikuntalääketiede Itä-Suomen yliopisto Lääketieteen laitos Toukokuu 2017
Liikuntalääketiede
HUTTUNEN JOHANNA: Luontoliikunta, henkinen hyvinvointi ja sukupuolierot Pro gradu -tutkielma, 55 sivua, 1 liite (8 sivua)
Ohjaajat: FT, dos. Mika Venojärvi, FT Niina Lintu Toukokuu 2017
Avainsanat: liikunta, luontoliikunta, luontoympäristö, henkinen hyvinvointi, sukupuolierot
Luontoliikunnan yhteyksiä henkiseen hyvinvointiin on tutkittu runsaasti, ja sen tiedetään vaikuttavan positiivisesti itsetuntoon ja mielialaan aikuisilla ihmisillä. Lisäksi luontoliikunta vähentää henkistä kuormitusta ja ahdistuneisuutta. Nämä vaikutukset näyttäisivät olevan suurempia luontoympäristössä liikuttaessa kuin sisätiloissa tai kaupunkiympäristössä liikuttaessa. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitettiin miten tärkeänä liikunta koetaan henkiselle hyvinvoinnille, miten tärkeänä erilaiset liikkumisympäristöt ja niiden tarjoamat mahdollisuudet koetaan sekä miten tärkeänä liikkuminen, sosiaaliset tekijät ja muut liikkumiseen liittyvät tekijät koetaan. Lisäksi selvitettiin, onko sukupuolten välillä eroavaisuuksia edellä mainituissa tekijöissä.
Tutkimukseen osallistui yhteensä 61 Pohjois-Karjalan Osuuskunnan työntekijää, jotka saivat sähköpostitse linkin liikkumista ja henkistä hyvinvointia koskevaan kyselylomakkeeseen. Osallistujat olivat vastatessaan 25–64-vuotiaita, keski-iän ollessa 40 vuotta. Hieman yli puolet vastanneista (60,7
%) oli naisia. Painoindeksin perusteella osallistujista enemmistö oli normaalipainoisia (36,1 %) tai lievästi ylipainoisia (44,3 %). Osallistujista 70,5 % vietti useita tunteja kerrallaan luonnossa retkeillen tai vaelluksilla käyden ja vain kaksi vastaajista ilmoitti (3,3 %), ettei liikkunut luonnossa.
Lähes kaikki vastaajat (96,7 %) kokivat liikkumisen olevan melko tärkeää tai erittäin tärkeää henkiselle hyvinvoinnille, ja erilaisia luontoympäristöjä arvostettiin liikkumisympäristöinä.
Esimerkiksi kevyesti hoidetut luontoympäristöt, kuten retkeilyalueet, olivat tärkeitä 83,6 % ja koskemattomat luontoympäristöt, kuten erämaat, olivat tärkeitä 82,0 %:lle vastaajista.
Liikkumisympäristön esteettisyydessä suurin osa (83,6 %) piti vihreyttä ja kasvillisuutta melko tärkeänä tai erittäin tärkeänä asiana. Vesi oli liikkumisympäristön elementtinä tärkeä 77,0 %:lle vastaajista. Lähes kaikille vastaajille tärkeitä tavoitteita liikkumisessa olivat fyysinen hyvinvointi (98,4 %), henkinen hyvinvointi (98,3 %), elpyminen ja virkistyminen (96,8 %) sekä hetkellinen irtautuminen arjesta (96,7 %). Liikkuminen läheisten kanssa tai yksin koettiin tärkeäksi (83,6 % ja 70,8 %). Liikkumispaikan sijainti asuinkunnan alueella ja helpot kulkuyhteydet olivat tärkeitä hieman yli puolelle vastaajista (54,1 % ja 52,5 %). Miehet liikkuivat useamman tunnin päivässä retkeillessä kuin naiset ja sisäliikuntapaikat olivat miehille tärkeämpiä kuin naisille, kun taas turvallisuuden tunne korostui enemmän naisten vastauksissa.
Tuloksista voidaan päätellä, että liikkumisella on suuri merkitys hyvinvoinnista huolehtimisessa, ja luontoympäristöt ja niiden esteettisyys viehättävät monia. Arjesta irtaantuminen ja elpyminen läheisten kanssa tai yksin liikkuen on yksi luontoliikunnan tärkeimpiä anteja. Kokemuksellisuus ja elämyksellisyys sekä sijainti asuinkunnan alueella viittaavat lähiluonnon merkitykseen liikkumisessa ja hyvinvoinnista huolehtimisessa, mikä olisi hyvä huomioida kaupunkisuunnittelussa.
Exercise Medicine
HUTTUNEN JOHANNA: Green Exercise, Mental Well-Being and Gender Differences Master ́s thesis, 55 pages, 1 appendix (8 pages)
Supervisors: PhD, adjunct professor Mika Venojärvi, PhD Niina Lintu May 2017
Key words: exercise, green exercise, natural environment, mental well-being, gender differences The relationships between green exercise and mental well-being are widely studied, and green exercise is known to have a positive effect on self-esteem and mood in adult people. Green exercise also reduces mental strain and anxiety. These effects seem to be larger when exercising in natural environment than exercising in indoor settings or built environments. The aim of this master’s thesis was to investigate the meaning of different factors of exercise and exercise environments for mental well-being among adults. The differences between genders were also studied.
The participants were 61 employees of North Karelia cooperative, who received an e-mail link to the questionnaire concerning exercise and mental wellbeing. Study participants were 25-64 years old, and the mean age was 40 years. Little more than a half of them (60.7 %) were women. Most of the participant were normal weight (36.1 %) or slightly obese (44.3 %) based on body mass index. Many of the respondents (70.5 %) spent several hours at a time in hiking or trekking in the nature, and only two (3.3 %) didn’t exercise in the natural environments at all.
Almost all of the respondents (96.7 %) felt that exercise is very important or quite important to mental well-being, and different natural environments were appreciated as exercise environments. For example, modestly maintained natural environments were important for 83.6 % of the respondents, and untouched natural environments were important for 82.0 % of the respondents. In exercise environment aesthetics, most of the respondents (83.6 %) thought, that greenness and vegetation of exercise environment are important. Water in exercise environment was important for 77.0 % of the respondents. Almost everyone thought, that physical well-being (98.4 %), mental well-being (98.3
%), restoration and refreshing (96.8 %) and a break from everyday life (96.7 %) are important goals for exercise. Exercising with familiar people or alone were important for most of the respondents (83.6 % and 70.8 %), and nearby location of the physical activity environment was important for over half of the respondents (54.1 %). Men seemed to spend more hours per day in trekking than women, and indoor exercise environments were more important to men than women, whereas women felt safety in exercise more important than men.
Results indicate that exercise has a big role in taking care of mental well-being, and natural environments and aesthetics are important and attractive to many people. Having a break from everyday life and recovery with family or alone are the most essential issues of green exercise.
Importance of new experiences and location inside living community indicate the importance of nearby nature as exercise environment, which should be taken into account in urban planning.
1 JOHDANTO ... 6
2 KIRJALLISUUSKATSAUS ... 8
2.1 Liikunnan vaikutukset henkiseen hyvinvointiin ... 8
2.1.1 Sukupuolierot liikunnan vaikutuksissa henkiseen hyvinvointiin ... 9
2.2 Luontoympäristön vaikutukset henkiseen hyvinvointiin ... 9
2.2.1 Luontokuvien, luontovideoiden ja luontomaisemien katselu ... 9
2.2.2 Asuinalueen vihreys ... 10
2.2.3 Luontoympäristön vaikutus stressiin ... 11
2.2.4 Luontoympäristön vaikutus elpymiseen ... 12
2.2.5 Luontoavusteinen terapia ... 14
2.2.6 Sukupuolierot luontoympäristön vaikutuksissa henkiseen hyvinvointiin ... 14
2.3 Luontoliikunnan vaikutukset henkiseen hyvinvointiin ... 15
2.3.1 Luontoliikunnan ja sisäliikunnan eroavaisuuksia suhteessa henkiseen hyvinvointiin ... 17
2.3.2 Sukupuolierot luontoliikunnassa ja sen vaikutuksissa henkiseen hyvinvointiin . 18 2.4 Liikunnan vaikutusmekanismit henkiseen hyvinvointiin ... 19
2.5 Luontoympäristön vaikutusmekanismit henkiseen hyvinvointiin ... 20
2.5.1 Evolutiivinen sopeutuminen ympäristöön, biofilia-hypoteesi ja luontoyhteys ... 20
2.5.2 Tarkkaavaisuuden elpymisen teoria ... 21
2.5.3 Psykoevolutiivinen teoria ... 22
2.5.4 Luontokuvien katselun tuottamat neurobiologiset vasteet ... 23
2.6 Luontoliikunnan tuottamat neurobiologiset vasteet ... 24
2.7 Luontoliikunta ja motivaatio ... 26
3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET ... 29
4 TUTKIMUKSEN AINEISTO JA MENETELMÄT ... 30
4.1 Aineisto ... 30
4.2 Menetelmät... 30
4.2.1 Strukturoitu kyselylomake ... 30
4.2.2 Osallistujien taustatiedot ... 30
4.2.3 Osallistujien liikuntatottumusten arviointi ... 31
4.2.4 Osallistujien henkinen hyvinvointi ... 31
4.2.5 Liikkumiseen liittyvien tekijöiden arviointi ... 32
4.3 Tilastolliset menetelmät ... 32
5.2 Liikuntatottumukset ... 34
5.3 Henkinen hyvinvointi ... 35
5.4 Liikkumiseen liittyvien tekijöiden merkitys ... 35
5.5 Sukupuolierot liikuntatottumuksissa, henkisessä hyvinvoinnissa ja liikkumiseen liittyvien tekijöiden merkityksessä... 37
6 POHDINTA ... 40
6.1 Tutkimustulosten arviointia ... 40
6.1.1 Liikuntatottumukset ... 40
6.1.2 Henkinen hyvinvointi ... 40
6.1.3 Liikkumiseen liittyvien tekijöiden merkitys ... 41
6.1.4 Sukupuolierot liikuntatottumuksissa, henkisessä hyvinvoinnissa ja liikkumiseen liittyvien tekijöiden merkityksessä ... 44
6.2 Tutkimuksen vahvuudet ja heikkoudet ... 45
6.3 Jatkotutkimusaiheet ... 46
6.4 Johtopäätökset ... 47
LÄHTEET ... 49 LIITE 1. Kysely pro gradu -tutkielmaan "Luontoliikunta ja henkinen hyvinvointi"
1 JOHDANTO
Terveys ilmenee täydellisenä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilana, joten se on paljon muutakin kuin sairauden puuttumista (WHO 2016). Määritelmä on moniulotteinen ja ottaa huomioon yksilön oman kokemuksen hyvinvoinnistaan. Kokonaisvaltainen näkemys terveydestä ja hyvinvoinnista korostaa myös terveyden edistämisen toimenpiteiden merkitystä. Vaikka terveydenhuollon ja lääkäreiden rooli on yhä enimmäkseen sairauksien diagnosoinnissa ja potilaiden hoitamisessa, monilla muilla tahoilla on mahdollisuuksia tarjota palveluja väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen. (Hartig ym. 2010).
Henkinen hyvinvointi on olennainen osa hyvää terveyttä, ja se muodostuu monien tekijöiden, kuten itsetunnon ja mielialojen sekä elämäntilanteiden summana. Henkisestä hyvinvoinnista voi ja täytyy huolehtia, jotta voimavarat riittävät arjessa ja ihminen ei sairastu. Esimerkiksi stressi voi vaikuttaa negatiivisesti verenkiertoelimistöön, ruuansulatuskanavaan, immuunipuolustukseen, hermostoon ja hormonitoimintaan, unohtamatta mielenterveyttä. (Beil ja Hanes 2013).
Maailmanlaajuisesti joka neljäs ihminen kokee mielenterveyden häiriöitä jossain elämänsä vaiheessa (WHO 2001), ja Suomessa esimerkiksi vuonna 2014 unettomuutta ja/tai masentuneisuutta viimeisen kuluneen kuukauden aikana kokeneita 25–64-vuotiaita oli 27,6 % vastaavan ikäisestä väestöstä (THL 2017). Vuonna 2014 mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavia 25 - 64-vuotiaita oli 3,7 % vastaavan ikäisestä väestöstä, ja mielenterveysperusteisesti sairaspäivärahaa saavia oli 18,5 tuhatta vastaavan ikäistä kohti. (THL 2017).
Liikunta on terveydelle ja hyvinvoinnille monin tavoin hyödyllistä, ja luontoympäristössä tapahtuvan liikunnan vaikutukset mielenterveyteen näyttävät olevan suurempia kuin sisätiloissa tapahtuvan liikunnan. Luontoliikunnalla on lukuisissa tutkimuksissa todettu olevan merkittäviä vaikutuksia mielialaan, itsetuntoon ja koettuun terveydentilaan. Stressi ja henkinen uupumus vähenevät, ja luonnossa liikuttaessa fyysinen aktiivisuus lisääntyy, vaikka samaan aikaan koettu kuormittavuus vähenee. Luontoliikunta on usein sosiaalinen tilanne, se koetaan miellyttävänä ja siihen osallistutaan paremmin kuin muuhun liikuntaan. Luontoliikunnalla onkin potentiaalia toimia liikuntakäyttäytymistä positiivisesti muokkaavana ja henkistä hyvinvointia lisäävänä aktiviteettina.
(Bowler ym. 2010; Gladwell ym. 2013). Positiivista on myös se, että liikunnan ei tarvitse olla
pitkäkestoista ja rasittavaa, vaan jo kevyellä viiden minuutin liikkumisella luonnossa saadaan suuria hyötyjä henkiselle hyvinvoinnille (Barton ja Pretty 2010).
Luonnon hyvinvointivaikutuksia selittävät teoriat pohjautuvat ihmisen evolutiiviseen kehittymiseen luontoympäristössä (Kaplan 1995; Irons 1998; Grinde ja Patil 2009; Hartig ym. 2010; Annerstedt ja Währborg 2011; Valtchanov ja Ellard 2015). Viime vuosina teknologian kehittyessä on tehty neurobiologisia tutkimuksia, jotka osaltaan tukevat aiempia teorioita ja korostavat ihmisen synnynnäistä kiintymystä luontoon (Kim ym. 2010, Aspinall ym. 2015; Martinez-Soto ym. 2013;
Bratman ym. 2015; Valtchanov ja Ellard 2015). Tulevaisuudessa aiheesta tiedetään varmasti enemmän kuin tällä hetkellä, sillä luontoympäristöjen vaikutus terveyteen ja hyvinvointiin on laajan kiinnostuksen kohteena. Tämä tutkimus tarjoaa osaltaan monipuolisesti tietoa luontoliikunnasta ja erilaisiin liikkumisympäristöihin sekä liikkumiskäyttäytymiseen liittyvistä tekijöistä.
Pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää tutkittavien liikkumistottumuksia, henkistä hyvinvointia sekä eri liikkumisympäristöjen ja niihin liittyvien tekijöiden merkityksiä. Tarkoituksena on tutkia miten tärkeänä liikunta koetaan henkiselle hyvinvoinnille, miten tärkeänä luontoympäristöt ja niiden tarjoamat mahdollisuudet koetaan liikkumisen kannalta ja onko sukupuolten välillä eroavaisuuksia liikkumistottumuksissa ja -mieltymyksissä.
2 KIRJALLISUUSKATSAUS
2.1 Liikunnan vaikutukset henkiseen hyvinvointiin
Fyysisellä aktiivisuudella tarkoitetaan kaikkea luurankolihasten tuottamaa kehon liikettä, joka lisää energiankulutusta lepotason yläpuolelle. Liikunta on suunniteltua ja jäsenneltyä fyysistä aktiivisuutta, jonka tarkoituksena on useimmiten ylläpitää tai parantaa fyysistä suorituskykyä. (Thompson ym.
2009). Mielenterveydellä taas tarkoitetaan hyvinvointia, jossa ihminen käsittää omat vahvuutensa, selviytyy arkielämän stressistä, pystyy työskentelemään tuottavasti ja pystyy osallistumaan yhteisönsä toimintaan (WHO 2016). Mielenterveys on käsitteenä hieman laajempi kuin henkinen hyvinvointi, jota määritellään useimmissa tutkimuksissa osallistujien mielialan sekä itsetunnon perusteella. Näitä selvitetään osallistujilta esimerkiksi POMS-kyselyllä (Profile of Mood States) ja RSE-kyselyllä (Rosenberg’s Self-Esteem Scale). Koska nämä kyselyt ovat validoituja ja luotettavia, niitä käytetään paljon ja tulokset ovat keskenään vertailukelpoisia. (Barton ja Pretty 2010).
Säännöllinen liikunta edistää henkistä hyvinvointia ja mielenterveyttä. Suomalaiset kokevat liikunnan ja ulkoilun lisäävän terveyttään, kuntoaan ja hyvinvointiaan, ja saavansa liikunnasta voimakkaita hyvinvoinnin kokemuksia. Liikunnasta voi olla apua masennuksen ehkäisyssä ja hoidossa sekä stressinhallinnassa ja ahdistuneisuuden ja unettomuuden lievittämisessä. Liikunnan vaikutus voi olla lievän tai keskivaikean masennuksen hoidossa jopa yhtä tehokasta kuin ryhmäpsykoterapia tai kognitiivinen yksilöterapia, ja liikunnan harrastaminen voi myös vähentää masennustilan uusiutumisriskiä. Liikunta rauhoittaa ja tuottaa mielihyvää, ja jos liikunta koetaan itselle mielekkääksi ja yleisesti terveyttä edistäväksi, monille masennuspotilaille liikunta jääkin pysyväksi tavaksi. (Vuori ym. 2013).
Vapaa-ajalla liikkuvat näyttävät olevan onnellisempia kuin liikkumattomat, ja voimakkain yhteys onnellisuuteen oli paljon kotonaan ja jonkin verran ammatissaan liikkuvilla ihmisillä (Asztalos ym.
2010; Richards ym. 2015). Vähäinen liikunnan määrä oli yhteydessä toivottomuuden tunteeseen, ja toivottomuus itsensä ja tulevaisuutensa suhteen oli itsenäisesti yhteydessä vähäisempään liikuntaan, huonompaan fyysiseen kuntoon ja suurempaan sydän- ja verisuonitautien riskiin. Säännöllinen kohtuukuormitteinen liikunta suojasi toivottomuuden tunteelta. (Valtonen ym. 2009).
Jo 20 minuuttia liikuntaa viikossa vaikuttaa positiivisesti henkiseen hyvinvointiin, ja suurempi määrä liikuntaa vähentää ahdistuneisuuden riskiä entisestään. Liikunnan määrän ja henkisen hyvinvoinnin
välillä onkin havaittu positiivinen annos-vastesuhde, ja erilaiset liikuntalajit ja tavat näyttävät olevan yhtä vaikuttavia. Kotona tapahtuva liikkuminen esimerkiksi kotitöitä tehden, kävely ja urheilu vaikuttivat kaikki itsenäisesti pienempään ahdistuneisuuden määrään. (Hamer ym. 2009). On kuitenkin huomioitava, että työtilanteesta riippuen kotityöt ja työmatkaliikunta voivat tuoda jopa lisää stressiä ja ahdistuneisuutta joillekin ihmisille (Asztalos ym. 2009). Vähäisen liikunnan lisäksi myös hyvin runsaan viikoittaisen liikunnan määrän havaittiin olevan yhteydessä huonompaan henkiseen hyvinvointiin; mielenterveyttä ajatellen optimaalinen määrä näyttäisi olevan 2,5–7,5 tuntia liikuntaa viikossa (Kim ym. 2012).
2.1.1 Sukupuolierot liikunnan vaikutuksissa henkiseen hyvinvointiin
Miehillä rasittava liikunta oli eniten yhteydessä onnellisuuteen sekä vähäisempään masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen, naisilla taas kohtuukuormitteinen liikunta ja kävely kohentavat henkistä hyvinvointia parhaiten (Asztalos ym. 2010; Richards ym. 2015). Suomalaisessa tutkimuksessa vähäinen liikunnan määrä oli yhteydessä toivottomuuden tunteeseen miehillä muista masennusoireista riippumatta (Valtonen ym. 2009).
2.2 Luontoympäristön vaikutukset henkiseen hyvinvointiin
2.2.1 Luontokuvien, luontovideoiden ja luontomaisemien katselu
Luontokuvien katselu vaikuttaa ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin positiivisesti ja lieventää stressiä, vaikka henkilö olisi ikkunattomassa toimistohuoneessa (Maller ym. 2006; Grinde ja Patil 2009;
Brown ym. 2013). Luontomaisemien katselu vaikuttaa positiivisesti mielialaan, auttaa rentoutumisessa ja yhdistetään miellyttävään tunteeseen (Horiuchi ym. 2014), ja myös luontovideoiden katselu vaikuttaa positiivisesti mielialoihin, mutta ei niin paljon kuin oikeassa luontoympäristössä oleilu (Mayer ym. 2009). Milliganin ja Bingleyn (2007) mukaan Geslerin [1992, 1993] terapeuttisen maiseman käsite tarkoittaa tietynlaisten ympäristöjen lisäävän hyvinvointia, kun yhdistetään ymmärrys yksilöstä, sosiaalisista tekijöistä ja ympäristötekijöistä. Maiseman katseluun liittyvät ympäristö, sosiaaliset ja materiaaliset tekijät sekä ihmisen mieli heijastelevat maisemasta tuntemusten, aikomusten ja toiminnan välityksellä.
Grinde ja Patil (2009) tekivät katsauksen luonnon visuaalisista vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin. Suotuisat vaikutukset johtuivat ainakin kolmesta tekijästä, joita olivat vähemmän
ilmansaasteita sisältävä ja kosteampi ilma, kasvien erittämät miellyttävät tuoksut ja luonnon ja kasvien aiheuttama visuaalinen kokemus. Visuaalisia kokemuksia tarkasteltaessa nähtiin, että pelkästään luonnollisten maisemien katselu on eduksi terveydelle ja henkiselle hyvinvoinnille, ja esimerkiksi stressi vähenee. Koska suurin osa päivistä vietetään nykyään sisätiloissa, huonekasvien vaikutus henkiseen hyvinvointiin oli myös kiinnostuksen kohteena. Huonekasvit näyttävät tekevän huoneesta viihtyisämmän, ne vähentävät koettua stressiä ja myös koettua kipua, kun huomio on kiinnittynyt miellyttäviin kasveihin. Ne voivat myös vähentää henkistä uupumusta, mutta tulokset tästä ovat hieman ristiriitaisia. Mielialoihin huonekasveilla ei näyttänyt olevan selkeää vaikutusta.
2.2.2 Asuinalueen vihreys
Ihmiset, joiden elinympäristö on vihreä ja luonnollinen, kokevat fyysisen ja henkisen terveytensä paremmaksi. Henkinen hyvinvointi lisääntyy jo elinympäristön vihreyden myötä, fyysinen terveys paranee enimmäkseen lisääntyneen kävelyn ja sosiaalisten kontaktien ansiosta. (Sugiyama ym. 2008).
Myös koetun stressin, stressihormoni kortisolin pitoisuuksien ja asuinympäristön vihreyden välillä on selkeä yhteys. Mitä vihreämpi asuinympäristö, sen matalammat kortisolitasot ja sen matalammat koetun stressin tasot. (Ward Thompson ym. 2012). Asuinalueen luontoympäristön laadulla on merkitystä yksilön elämäntyytyväisyyteen ja yhteisön tyytyväisyyteen, ja tärkeämpää kuin objektiivinen ympäristön laatu on henkilön oma kokemus luontoympäristön miellyttävyydestä (Vemuri ym. 2011). Puistojen kokeminen hyödyllisiksi ja ympäristön laatu ovat myös yleisesti yhteydessä suurempaan fyysisen aktiivisuuden määrään, puistossa tapahtuvaan liikuntaan sekä pienempään painoindeksiin. (Bai ym. 2013).
Myös kaksostutkimuksessa on havaittu, että yksilötasolla vihreiden alueiden saavutettavuus on yhteydessä vähäisempään koettuun masennukseen, ahdistuneisuuteen ja stressiin. Aikuisten kaksosten kesken verrattuna vähäisempi masentuneisuus oli tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä viheralueisiin, vaikka perimä, lapsuudenympäristö, tulotaso ja fyysinen aktiivisuus otettiin huomioon. Ahdistuneisuus ja stressi sen sijaan eivät eronneet kaksosparien kesken, mikä voisi tarkoittaa perimän ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikuttavan osittain taipumukseen kokea ahdistuneisuutta ja stressiä. (Cohen-Cline ym. 2015).
2.2.3 Luontoympäristön vaikutus stressiin
Psykoevolutiivisen teorian mukaan psykofysiologinen stressi laskee miellyttäviä, tyynnyttäviä ja vain vähän tai kohtalaisesti kiinnostusta herättäviä maisemia katsottaessa. Palauttavia maisemia ovat erityisesti laajoja alueita, suuria syvyysvaikutelmia sekä yleisiä ympäristön elementtejä, kuten kasvillisuutta, kukkia ja vettä, sisältävät ympäristöt. (Hartig ym. 2010).
Voimakasta ammatillista stressiä kokevat opettajat mainitsivat luonnon useammin elvyttäväksi paikaksi kuin vähemmän stressiä kokevat opettajat. Opettajat, joiden ammatillinen stressi ei ollut niin voimakasta, nauttivat läheisen luonnon aiheuttamista aistielämyksistä, kuten kasvillisuuden katselusta ja lintujen laulun kuuntelusta, mutta eivät välttämättä lähteneet ulos luontoon vaan virkistäytyivät pelkän positiivisen harhautuksen avulla. Jos taas ammatillinen stressi oli ollut voimakasta ja usein toistuvaa, stressi lievittyi parhaiten, kun lähdettiin ulos luontoon liikkumaan ja vietettiin luonnossa pidemmän aikaa. (Gulwadi 2006).
Stressin määrä oli yhteydessä ihmisten käyttäytymiseen luonnossa myös tanskalaisessa tutkimuksessa, mutta päinvastaisella tavalla kuin Gulwadin (2006) tutkimuksessa. Vähemmän stressiä kokevat ihmiset lähtivät luontoon ensisijaisesti liikkumaan, kun taas enemmän stressiä kokevat menivät luontoon rentoutumaan, etsivät hiljaisia paikkoja, ja sosiaalisuus oli heille tärkeässä asemassa. Luonnon läheinen sijainti oli yhteydessä useampiin vierailuihin luontoympäristössä, parempaan elämänlaatuun ja vähäisempään stressiin. Stressaantuneemmat ihmiset vierailivat luontoympäristöissä harvemmin kuin vähemmän stressaantuneet. (Stigsdotter ym. 2010).
Beil ja Hanes (2013) toteuttivat pilottitutkimuksen, jossa he selvittivät ympäristön vaikutuksia koettuun ja objektiiviseen stressiin. Osallistujia oli 15, ja heidät vietiin eri päivinä neljään erilaiseen ympäristöön, joita olivat metsäinen luonnonsuojelualue, kaupungin puisto, kaupunkiympäristö jossa oli jonkin verran viherelementtejä, sekä kaupunkiympäristö, jossa ei ollut mitään luonnonomaista.
Sylkinäytteet kortisolipitoisuuden selvittämiseksi otettiin ennen ja jälkeen 20 minuutin istumisen kussakin ympäristössä, sekä kysyttiin osallistujien omat arviot koetusta stressistä. Tuloksista nähtiin, että luonnonsuojelualueella oleilu vähensi koettua stressiä tilastollisesti merkitsevästi, ja kaupunkiympäristö, jossa ei ollut mitään luonnonomaista, lisäsi syljen amylaasin määrää tilastollisesti merkitsevästi.
Moritan ym. (2007) tutkimuksessa japanilainen metsävierailu vähensi koettua stressiä ja paransi mielialoja sitä enemmän, mitä suurempi stressi oli ollut ennen metsävierailua. Positiiviset vaikutukset eivät johtuneet yksinomaan liikunnasta tai mielekkäistä aktiviteeteista, vaan metsäympäristöstä itsestään. Jo metsän laidalle saapuminen paransi tuntemuksia ja vaikutukset lisääntyivät metsävierailun keston pidentyessä.
2.2.4 Luontoympäristön vaikutus elpymiseen
Metsäympäristössä istuttaessa jännittyneisyys, masennus, vihamielisyys, väsymys ja sekavuus vähenevät ja elinvoimaisuus lisääntyy enemmän kuin kaupunkiympäristössä istuttaessa. Vaikutukset nähdään jo 15 minuutissa, ja vaikutukset metsässä kävelyn jälkeen ovat samankaltaisia. Metsässä vierailun fysiologiset vaikutukset, kuten matalammat kortisolitasot, matalampi syke, matalampi verenpaine, matalampi sympaattisen hermoston aktiivisuus ja korkeampi parasympaattisen hermoston aktiivisuus ovat osaltaan vaikuttamassa myös henkiseen hyvinvointiin. Uusina löydöksinä havaittiin, että metsäympäristön heikko suhteellinen valaistus vähensi vihamielisyyttä, matala kosteuspitoisuus vähensi väsymystä ja korkealla ilmanalassa masennus väheni, kun ilmanpaine oli matala. (Park ym. 2010).
Elvyttävät kokemukset näyttävätkin olevan merkitsevästi yhteydessä luontoympäristössä yleisesti vietettyyn aikaan, rentoutumiseen, arjesta irtautumiseen, huolten ja murheiden unohtamiseen sekä henkilökohtaisten asioiden käsittelyyn, kun taas esimerkiksi sosiaalisilla tekijöillä tai liikunnalla ei näytä olevan välillisiä vaikutuksia henkiseen hyvinvointiin. Luontoympäristössä tapahtuva rauhoittuminen, elinvoimaisuuden lisääntyminen ja ajatusten selvittäminen ovatkin tärkeässä osassa henkisen hyvinvoinnin suhteen, ja omien asioiden selvittely vaikuttaa enemmän mielipaikassa käymiseen kuin ympäristön ominaispiirteet. Koetun terveytensä huonommaksi kokevat valitsevat useammin mielipaikan luonnosta ja saavat sieltä suurempia etuja terveydelleen kuin ne, joilla on vähemmän oireita terveytensä kanssa. (Korpela ym. 2001; Korpela ja Ylén 2007; Korpela ym. 2014).
Luontoympäristöille tärkeitä ominaispiirteitä ovat muun muassa luontokohteen helppo saavutettavuus, rauhallisuus, luonnollisuus ja kokemus siitä, että ollaan metsässä (Tyrväinen ym.
2007). Läheinen sijainti mahdollistaa sen, että ihmiset muodostavat merkityksiä kohteelle kulttuurinsa ja henkilökohtaisten kokemustensa perusteella. Kokemuksiin voivat vaikuttaa ympäristön esteettisyys ja sosiaaliset tekijät. On selvitetty, että alueen pitäisi olla vähintään kahden hehtaarin suuruinen ja sijaita 5-10 minuutin kävelymatkan päässä kodista. (Coles ja Bussey 2000).
Tyrväisen ym. (2007) tutkimuksessa havaittiin, että itä-helsinkiläiset pitivät vihreitä alueita erittäin tärkeinä (80 %) tai kohtuullisen tärkeinä (17 %). Tärkeimpinä asioina lähialueen luontoympäristöissä koettiin virkistysmahdollisuudet, kontaktin saaminen luontoon, stressinhallinta ja esteettiset kokemukset. Vapauden ja tilan tunne sekä hiljaisuus ja rauhallisuus olivat myös tärkeitä asioita vastaajille. Rakennettuja puistoympäristöjä enemmän asukkaat arvostivat luonnollista metsää, avaria pelto- ja laidunmaisemia, sekä mahdollisuutta nähdä luonnoneläimiä. Ahkerimmat kävijät luonnossa olivat 31–45-vuoden ikäisiä lapsiperheitä. Jopa kolmannes kävi viheralueilla kesällä päivittäin, ja yli 80 % vastaajista vähintään 2-3 kertaa viikossa. Talvellakaan luontovierailujen määrä ei laskenut merkittävästi. Vähiten viheralueilla viihtyivät koululaiset ja opiskelijat.
Ihmiset valitsevat usein elvyttäväksi mielipaikakseen luontoympäristön. Mielipaikoille yhteistä on se, että ne ovat usein helposti saavutettavia, miellyttäviä paikkoja, joissa maisemat ovat avaria ja hiljaisuus on luonnon äänien muodostamaa. Mielipaikkojen avulla negatiiviset tuntemukset hälvenevät ja vaihtuvat positiivisempiin, ja tärkeää on myös päästä hetkeksi pois arjesta ja tuntea kuuluvansa johonkin. Päivittäisen mielipaikan vierailun elvyttävyys on voimakkainta, jos mielipaikka on hyvin liikuntaan soveltuvassa ja veden lähellä sijaitsevassa kaupunkimetsässä.
(Korpela ym. 2010; Bratman ym. 2015).
Mielipaikan elvyttävyys on suhteessa huoliin ja elämäntyytyväisyyteen. Mitä enemmän raha- ja työhuolia sekä stressiä ja mitä vähemmän energiseksi ihmiset tuntevat olonsa, sen harvemmin he vierailevat mielipaikassaan ja saavat vähemmän elvyttäviä kokemuksia. Elpymiseen vaikuttavat positiivisesti yleinen elämäntyytyväisyys, luontoon liittyvät harrastukset, lapsuudessa saadut luontokokemukset ja yksinolo luonnossa sekä luonnossa vierailun pituus ja säännöllisyys. Luontoon lähdetään liikkumaan ja harrastamaan usein yksin. (Korpela ym. 2008; Korpela ym. 2010).
Milligan ja Bingley (2007) selvittivät laadullisella tutkimuksella, että kun nuorilla aikuisilla on murheita tai he ovat poissa tolaltaan, ensimmäisenä he yleensä etsivät paikan jossa voivat olla yksin.
Usein tämä paikka oli kodin ulkopuolella metsässä, jossa voi istua selvittämässä ajatuksiaan ja asiat saa oikeisiin mittasuhteisiin. Usein nuoret myös liikkuivat luonnossa, jotta saivat muuta ajateltavaa kuin omat huolensa. Metsän vakaus omien tilanteiden muuttuessa oli tärkeä asia, samoin metsän tuoma suoja ja turvallisuus. Myös aistihavainnot, kuten äänet, tuoksut, puiden kosketus ja luonnoneläinten näkeminen, olivat tärkeitä asioita. Metsä koettiin turvalliseksi, jos siellä oli vietetty lapsena paljon aikaa. Jos vanhemmat olivat rajoittaneet lasten vierailuja ja leikkiä metsässä ja sinne
sai mennä vain aikuisten valvonnassa, nuorena aikuisena metsä saattoikin tuntua pelottavalta ja riskialttiilta paikalta, johon ei lähdetä yksin. Metsässä oppiminen ja omien fyysisten rajojensa kokeilu kuitenkin lisäävät itsenäisyyttä ja itseluottamusta.
2.2.5 Luontoavusteinen terapia
Luontoavusteinen terapia on potilaiden hoitoon ja kuntouttamiseen tähtäävää toimintaa, joka voi sisältää kasvien ja luonnollisten materiaalien käyttöä sisätiloissa tai tapahtua varsinaisessa luontoympäristössä esimerkiksi puutarhanhoitona. Luontoavusteisella terapialla on havaittu monia myönteisiä terveysvaikutuksia, joita ovat muun muassa lyhytaikainen palautuminen henkisestä kuormituksesta ja stressistä, nopeampi fyysinen parantuminen sairauksista, sekä pitkäaikainen, kokonaisvaltainen terveyden ja hyvinvoinnin lisääntyminen. (Annerstedt ja Währborg 2011).
Luonnosta ja luontoavusteisesta terapiasta on saatu hyviä tuloksia myös esimerkiksi sotaveteraanien kuntouttamisessa (Duvall ja Kaplan 2014; Hawkins ym. 2016).
2.2.6 Sukupuolierot luontoympäristön vaikutuksissa henkiseen hyvinvointiin
Kortisolitasojen ja vihreän asuinympäristön välillä näyttäisi olevan myös sukupuolten välistä eroa siten, että asuinympäristön vihreyden puute nostaa naisten kortisolitasoa enemmän kuin miehillä (Roe ym. 2013). Beilin ja Hanesin (2013) tutkimuksessa koetun stressin määrä erilaisissa ympäristöissä oleilun jälkeen erosi tilastollisesti merkitsevästi miehillä ja naisilla. Luonnonsuojelualueella ja erittäin rakennetussa kaupunkiympäristössä naisten koettu stressi väheni enemmän kuin miehillä, kun taas viherympäristöjä sisältävässä kaupunkiympäristössä naisten koettu stressitaso jopa kohosi ja miehien koettu stressitaso pysyi ennallaan.
Laajassa empiirisessä tutkimuksessa havaittiin, että asuinalueen vihreys on yhteydessä parempaan terveyteen, vähäisempiin terveysoireisiin ja parempaan mielenterveyteen. Asuinalueen vihreys oli positiivisesti yhteydessä terveyteen ihmisillä, joilla oli matalampi koulutustaso. Lisäksi nuorilla, kotiäideillä ja ikääntyneillä oli vähemmän terveyteen liittyviä oireita kuin muulla väestöllä asuinympäristön ollessa vihreä. (de Vries ym. 2003; Maas ym. 2006). Miehet kuitenkin näyttäisivät käyvän puistoissa useammin kuin naiset (Cohen ym. 2007; Evenson ym. 2016).
Turvallisuuden tunteessa sukupuolten välillä on ristiriitaisia tuloksia. Cohenin ym. (2007) tutkimuksessa sukupuolten välillä ei havaittu eroavaisuuksia puistojen ja koetun turvallisuuden
tunteen välillä, kun taas Kavanaghin ym. (2006) tutkimuksessa asuinalueen turvallisuus ei vaikuttanut miehillä koettuun terveyteen, mutta naisilla koettu terveys oli parempi, jos asuinalue koettiin turvalliseksi, ja koettu terveys parani asuinympäristön turvallisuuden parantuessa.
Staffordin ym. (2005) tutkimuksessa havaittiin, että sosiaaliset yhteydet ja asuinympäristön laatu vaikuttivat naisilla koettuun terveyteen enemmän kuin miehillä. Myös Poortingan ym. (2007) tutkimuksessa sosiaaliset tekijät näyttäisivät olevan naisilla merkittävämmässä asemassa kuin miehillä. Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen puuttuminen naapurustossa johti naisilla huonompaan koettuun terveyteen, kun taas miehillä vastaavaa yhteyttä ei havaittu.
2.3 Luontoliikunnan vaikutukset henkiseen hyvinvointiin
Luontoliikunnan on todettu parantavan henkistä hyvinvointia, itsetuntoa ja mielialoja lukuisissa tutkimuksissa (Pretty ym. 2007; Barton ym. 2009; Barton ja Pretty 2010; Thompson ym. 2011; Lee ym. 2014; Pasanen ym. 2014; Budruk ja Lee 2016). Prettyn ym. (2007) tutkimuksessa havaittiin, että luontoliikunta kohensi merkittävästi osallistujien itsetuntoa ja mielialoja luontoliikunnan lajista, kestosta tai intensiteetistä riippumatta. Bartonin ja Prettyn (2010) tutkimuksessa henkinen hyvinvointi lisääntyi kaikissa luontoympäristöissä, kuitenkin eniten veden läheisyydessä liikuttaessa.
Bartonin ym. (2009) tutkimuksessa vastaukset saatiin 132 luonnonsuojelualueella liikkuneelta osallistujalta. Luonnossa kävelyllä oli merkittäviä positiivisia vaikutuksia itsetuntoon ja mielialoihin.
Negatiiviset tuntemukset (viha, hämmentyneisyys, masentuneisuus ja jännittyneisyys) vähenivät huomattavasti ja energisyyden tunne lisääntyi. Leen ym. (2014) tutkimuksessa havaittiin, että negatiiviset tuntemukset ja ahdistuneisuus vähenivät metsäkävelyllä merkitsevästi enemmän kuin kaupunkikävelyllä.
Mackayn ja Neillin (2010) tutkimuksessa ahdistuneisuus väheni luonnossa liikkuvilla merkittävästi ennen kaikkea ympäristön koetun luonnollisuuden ansiosta. Ympäristön vihreyden ja luonnollisuuden sekä ahdistuneisuuden välillä oli lineaarinen suhde, joka vastasi noin 5 %:n vaihteluun ahdistuneisuuden vähentymisessä.
Luontoliikunnan kesto ja intensiteetti ovat osittain suhteessa saavutettuihin hyötyihin. Barton ja Pretty (2010) analysoivat kymmenen englantilaisen tutkimuksen (n=1252) tuloksia luontoliikunnan annos-vastesuhteen selvittämiseksi ja havaitsivat, että liikunnan keston ja henkisen hyvinvoinnin parantumisen välillä oli lievästi U:n muotoinen suhde, niin että edut olivat suurimmat ensimmäisen
5 minuutin kuluessa, ja hieman pienemmät 10–60 minuutin kohdalla. Hyvin pitkäkestoinen liikunta vaikutti taas yhä enemmän mielialaa ja itsetuntoa kohottavasti. Kevyellä liikunnalla saatiin suurimmat hyödyt itsetuntoon, mieliala taas kohosi eniten sekä kevyellä että raskaalla liikunnalla ja vähiten kohtuukuormitteisella luontoliikunnalla. Bartonin ym. (2009) tutkimuksessa taas itsetunnon lisääntyminen ei ollut yhteydessä kävelyn kestoon, mikä viittasi lyhyenkin luontokävelyn parantavan itsetuntoa, mutta mielialat sen sijaan paranivat sitä enemmän, mitä pidempään alueella oli liikuttu.
Hansmann ym. (2007) selvittivät kyselyn avulla kaupunkimetsässä ja puistossa tapahtuvan liikunnan subjektiivisia vaikutuksia päänsärkyyn, stressiin ja hyvinvointiin. Osallistujia oli yhteensä 164.
Metsään mentiin pääasiassa kävelemään, kun taas 55 % tutkittavista, jotka vastasivat liikkuvansa puistossa, olivat ensisijaisesti rentoutumassa. 12,2 % vastanneista oli kokenut jonkinasteista päänsärkyä tullessaan, ja lähtiessä vain 6 %:lla oli päänsärkyä – vierailun aikana päänsäryt vähenivät siis puolella. Ennen luontoon tuloaan kohtuullista tai voimakasta stressiä koki 26,7 % vastanneista.
Stressi väheni merkitsevästi luontovierailun aikana, ja palautumisaste stressistä olikin 87 %.
Tasapainoisen ja hyvän olon tunne lisääntyi 40 % tutkittavista. Tutkimuksessa havaittiin myös, että muutokset olivat positiivisesti yhteydessä sekä luonnossa vietettyyn aikaan että kohtuukuormitteisen tai rasittavan liikunnan harrastamiseen eikä niinkään esimerkiksi pelkkään rentoutumiseen.
Bodin ja Hartig (2003) selvittivät, vaikuttaako luontoympäristö juoksemisen aiheuttamaan henkisestä kuormituksesta palautumiseen. Tutkimukseen osallistui 12 kokenutta juoksijaa (6 miestä ja 6 naista), jotka raportoivat tunteistaan ennen ja jälkeen tunnin pituisen juoksulenkin. Kaikki osallistujat juoksivat neljä kertaa tunnin juoksulenkin, joista kaksi sijoittui kaupunkiympäristöön ja kaksi puistoon. Puistossa juoksemisen todettiin rauhoittavan ja vähentävän ahdistuksen ja masentuneisuuden tunteita. Juoksijat myös kokivat puistossa juoksemisen palauttavammaksi ja pitivät sitä muutoinkin parempana kuin kaupunkiympäristössä juoksemista.
Pohl ym. (2000) tekivät laadullisen tutkimuksen ja haastattelivat 24 erämaaretkeilyä harrastavaa naista. Naiset olivat iältään 21–78-vuotiaita ja kokeneita retkeilijöitä. Erämaassa heitä kiehtoi tauko arjen normeista ja vaatimuksista, haasteet ja selviytyminen, mahdollisuus oppia uusia asioita, luonnon kauneus ja yhteys luontoon, sekä eristäytyneisyys, joka mahdollistaa henkisen elpymisen.
Erämaaretkellä vietetty aika vaikutti heidän arkeensa vielä retken jälkeen vahvistaen heidän omavaraisuuttaan ja sosiaalisia suhteitaan, muuttaen näkökulmia ja selkiyttäen mieltä.
Omavaraisuuden ja pystyvyyden tunne oli useimmille tärkeää, se sai heidät ajattelemaan positiivisemmin itsestään ja he myös tunsivat pystyvänsä selviytymään arkielämän tilanteista
paremmin. He mainitsivat muun muassa lisääntyneen itseluottamuksen, itsevarmuuden ja itsenäisyyden, vapauden ja omanarvon tunteen vahvistumisen, asioiden asettamisen uuteen tärkeysjärjestykseen ja uudenlaisen ja kokonaisvaltaisemman maailmankatsomuksen kehittymisen.
Lisäksi esimerkiksi ihmissuhteet ja ongelmanratkaisukyvyt vahvistuivat sekä rauhan ja tarkoituksellisuuden tunteet voimistuivat.
Myös Hartig ym. (2010) totesivat katsauksessaan, että luontoliikunta kehittää ongelmanratkaisukykyjä, itseluottamusta, minäkäsitystä, itsetuntoa, kehonkuvaa ja hallinnan tunnetta. Luonnossa ei ole samankaltaisia vaatimuksia informaation käsittelylle tai samanlaisia stressin aiheuttajia kuin tavallisessa arjessa, mutta toisaalta luontoympäristössä kohtaa aivan uudenlaisia haasteita, joiden kohtaaminen ja ratkaiseminen tuovat varmuutta omasta pätevyydestä ja selviytymisestä yllättävissäkin tilanteissa. Myös onnistumisen ja epäonnistumisen käsitykset muodostuvat luonnossa liikuttaessa järkevämmiksi.
Terveiden aikuisten lisäksi luontoliikunta vaikuttaa positiivisesti myös mielenterveysongelmista kärsivien henkilöiden mielialaan ja itsetuntoon. Bartonin ym. (2012) tutkimuksessa oli osallistujia, joiden terveydentila vaihteli mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöistä päihteisiin liittyviin häiriöihin, skitsofreniaan ja muihin psykoottisiin sairauksiin. Osallistujia oli yhteensä 53, ja he saivat osallistua uintiryhmään (n=14), sosiaalisten aktiviteettien ryhmään (n=15) tai uuteen luontoliikuntaryhmään (n=24), joka oli osallistujien keskuudessa suosituin ryhmä. Luontoliikuntana toimi kävely puistoissa ja erilaisissa luontokohteissa, jonne osallistujat vietiin minibusseilla. Jokaista aktiviteettia harrastettiin kerran viikossa, ja tutkimus jatkui kuuden viikon ajan. Itsetunto parani tilastollisesti merkitsevästi enemmän luontoliikuntaryhmässä olleilla kuin sosiaalisiin aktiviteetteihin osallistuneilla, ja merkittäviä muutoksia tapahtui sekä itsetunnossa että mielialassa kaikkien kolmen aktiviteetin jälkeen. Luontoliikunta näyttäisi siis olevan vähintään yhtä tehokasta kuin muunlaiset ryhmäaktiviteetit.
2.3.1 Luontoliikunnan ja sisäliikunnan eroavaisuuksia suhteessa henkiseen hyvinvointiin
Useissa tutkimuksissa luontoliikunnan vaikutuksia henkiseen hyvinvointiin on verrattu sisäliikunnan tai kaupunkiympäristössä tapahtuvan liikkumisen aikaansaamiin hyvinvointivaikutuksiin.
Luontoliikunta koetaan vähemmän rasittavana kuin sisäliikunta, vaikka teho olisi samalla kovempi (Gladwell ym. 2013), ja vaikka luontoliikuntaa olisi harrastettu vähemmän kuin sisäliikuntaa, se on silti koettu palauttavammaksi, elvyttävämmäksi ja rauhoittavammaksi kuin sisätiloissa tai
kaupunkiympäristössä toteutettu liikunta (Bodin ja Hartig 2003; Hug ym. 2009). Luontoliikunta kiinnostaa ja muovautuu henkilön omiin tarpeisiin ja toiveisiin paremmin kuin sisäliikunta. (Hug ym.
2009). Luontoliikunta koetaan nautinnollisemmaksi ja tyydyttävämmäksi kuin sisäliikunta, ja sen avulla päästään hetkeksi pois arkielämästä. (Thompson ym. 2011; Gladwell ym. 2013; Rogerson ym.
2016).
Mitchellin (2013) tutkimuksessa havaittiin, että ainoastaan luontoympäristössä tapahtunut liikunta oli yhteydessä pienempään mielenterveysongelmien riskiin, muiden ympäristöjen kohdalla tätä ei havaittu. Säännöllisesti metsässä liikkuvien riski sairastua mielenterveydellisiin ongelmiin oli 44,3
% pienempi verrattuna muissa ympäristöissä liikkuviin.
Thompson ym. (2011) toteuttivat systemaattisen kirjallisuuskatsauksen luontoliikunnan ja sisäliikunnan välisistä eroavaisuuksista verrattaessa niiden vaikutusta terveyden eri osa-alueisiin.
Luontoliikunta koettiin elvyttävämmäksi ja se lisäsi energisyyden tunnetta ja vähensi jännittyneisyyden, vihan, hämmentyneisyyden ja masentuneisuuden tunteita enemmän kuin sisätiloissa tapahtunut liikunta. Myös Bowlerin ym. (2010) systemaattisessa katsauksessa luontoliikunta paransi mielialaa enemmän kuin synteettisessä ympäristössä tapahtunut liikunta.
Fochtin (2009) tutkimuksessa todettiin ulkona kävely miellyttävämmäksi kuin sisäliikunta, ja aikomus jatkaa liikkumista oli ulkona kävelyn jälkeen suurempi kuin sisätiloissa kävelyn jälkeen.
Vaikka suurin osa tutkimuksista osoittaa henkisen hyvinvoinnin lisääntyvän enemmän luontoliikunnalla kuin sisäliikunnalla, Kerrin ym. (2006) tutkimuksessa terveillä miesopiskelijoilla samanlaisia muutoksia ei havaittu. Osallistujat olivat vapaa-ajalla juoksua harrastavia (n= 22) ja kilpailevia juoksijoita (n= 22), ja juoksuintensiteetti pidettiin molemmilla ryhmillä vakioituna 60 % sykereservistä sekä juoksumatolla että ulkona juostessa. Juokseminen vähensi huomattavasti negatiivisia tuntemuksia ja lisäsi positiivisia tuntemuksia juoksuympäristöstä riippumatta.
Luontoympäristössä juokseminen näytti jopa lisäävän enemmän jännittyneisyyden tunnetta ja ponnistelujen aiheuttamaa stressiä kuin juoksumatolla sisällä juokseminen.
2.3.2 Sukupuolierot luontoliikunnassa ja sen vaikutuksissa henkiseen hyvinvointiin
Miesten ja naisten välillä ei näyttäisi olevan eroavaisuuksia luontoliikunnan harrastamisen määrässä (Calogiuri ym. 2016), mutta miehet liikkuvat puistossa rasittavalla tasolla jopa lähes kaksi kertaa useammin kuin naiset (Cohen ym. 2007; Evenson ym. 2016).
Sukupuolten välisiä eroja mielialoissa on tutkittu vähän ja tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Prettyn ym. (2007) tutkimuksessa mielialan häiriö (engl. total mood disturbance, TMD) helpottui luontoliikunnan jälkeen naisilla enemmän kuin miehillä, mikä oli seurausta siitä että mielialat kohosivat naisilla enemmän kuin miehillä luonnossa liikuttaessa. Itsetunto oli miehillä alkutilanteessa parempi kuin naisilla, ja luontoliikunnan aiheuttama positiivinen muutos itsetunnossa oli sekä miehillä että naisilla samansuuruinen. Bartonin ja Prettyn (2010) tutkimuksessa taas havaittiin, että luontoliikunta lisäsi tilastollisesti merkitsevästi sekä naisten että miesten itsetuntoa, mutta luontoliikunnan yhteys mielialoihin oli tilastollisesti merkitsevä vain miehillä.
2.4 Liikunnan vaikutusmekanismit henkiseen hyvinvointiin
Liikunnan vaikutusmekanismeja henkiseen hyvinvointiin on tutkittu runsaasti. Liikunnan suotuisat vaikutukset perustuvat sen biologisiin, psykologisiin ja sosiaalisiin tekijöihin. Aivojen aktivaatiotilan voimistuminen, hormonivälitteinen stressireaktio ja autonomisen hermoston toiminnan muutos kuuluvat biologisiin mekanismeihin, jotka vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin ja mielialaan.
Liikunta aiheuttaa muutoksia hormonitoimintaan, ja liikunnan seurauksena lisääntyneet kasvuhormonin, tyreotropiinin, prolaktiinin, kortikotropiinin ja kortisolin pitoisuudet vaikuttavat esimerkiksi uni-valverytmin säätelyyn ja stressin hallintaan. Liikunta lisää myös dopamiinin, noradrenaliinin ja serotoniinin välityksellä toimivaa kemiallista viestinsiirtoa, ja lisäksi opioidireseptorien kautta välittyvät mielihyvään liittyvät vaikutukset hermostoon voimistuvat. Näistä välittäjäaineista esimerkiksi dopamiini liittyy aloitekyvyn säätelyyn ja mielihyvän kokemiseen. Muita mahdollisia vaikutusmekanismeja ovat aivojen verenkierron voimistuminen ja kehon lämpötilan nousu. Liikunta voi lisäksi hillitä eräitä elimellisiä ahdistusoireita lisääntyvän sympaattisen hermoston aktiivisuuden myötä sekä parantaa autonomisen hermoston joustoa. Liikunta myös vaikuttaa kehon lämpötilan vuorokausirytmiin ja auttaa siten sopeutumaan elinympäristön olosuhteisiin. (Vuori ym. 2013).
Vaikka liikunnan vaikutusmekanismit henkiseen hyvinvointiin ovat monipuoliset ja paljon tutkitut, myös plasebo-efektillä eli lumevaikutuksella on osansa akuuteissa vasteissa. Szabon (2013) mukaan epäjohdonmukaisuudet henkistä hyvinvointia lisäävän liikunnan keston ja intensiteetin eli annosvasteen suhteen saavat epäilemään fysiologisten mallien toimivuutta liikunnan suotuisista psykologisista muutoksista. Odotukset ja olosuhteet voivat vaikuttaa aivojen aktiivisuuteen ja siten
erilaisiin käyttäytymisen muutoksiin. Ihmiset odottavat ja uskovat liikunnan parantavan henkistä hyvinvointiaan, joten se vaikuttaa heidän käytökseensä ja liikunnasta saatuihin koettuihin hyötyihin.
2.5 Luontoympäristön vaikutusmekanismit henkiseen hyvinvointiin
2.5.1 Evolutiivinen sopeutuminen ympäristöön, biofilia-hypoteesi ja luontoyhteys
Ironsin (1998) mukaan ensimmäisenä ajatuksiaan ihmisen evolutiivisesta ympäristöön sopeutumisesta kirjoitti John Bowlby [1969, 1973]. Kahden miljoonan vuoden ajan ihminen on sopeutunut elämään osana luontoa metsästäjä-keräilijänä, ja vasta viimeisten kahden tuhannen vuoden aikana tilanne on muuttunut. Kasvillisuuden merkitys selviytymiselle on ollut huomattava, sillä niistä on saatu ravintoa ja suojaa, ja niiden lähettyvillä on useimmiten vettä. Voidaan ajatella, että evoluutio on saanut ihmiset sopeutumaan vihreään ympäristöön ja kasvillisuuteen.
Luonnollisesta ympäristöstä poikkeavassa ympäristössä asuminen voi aiheuttaa jopa stressiä ja mielenterveyden häiriöitä niille alttiilla ihmisillä. (Irons 1998; Grinde ja Patil 2009).
Grinden ja Patilin (2009) mukaan biofilia-hypoteesi on Wilsonin [1984] kehittämä ajatus siitä, että ihminen on synnynnäisesti kiintynyt luontoon. Puistojen, puutarhojen ja huonekasvien avulla halutaan tuoda luontoa myös osaksi kaupunkiympäristöjä, ja onkin jo hyvin tiedossa, että luonto on myös yhteydessä hyvään terveyteen. Luonto koetaan esteettiseksi, mielihyvää tuottavaksi maisemaksi tai näkymäksi, ja se on omiaan lievittämään stressiä ja jännitystä. (Grinde ja Patil 2009;
Annerstedt ja Währborg 2011).
Myös luontoyhteyden kokeminen on yhteydessä henkiseen hyvinvointiin. Osa ihmisistä kokee luontoympäristön tärkeäksi itselle, ja he saavat luonnosta merkitystä ja iloa elämäänsä.
Luontoyhteyden kokevat hyväksyvät itsensä paremmin ja heillä on selkeämpi käsitys elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä. On havaittu, että voimakkaampi luontoyhteys on yhteydessä parempaan henkiseen hyvinvointiin ja positiivisempiin tunteisiin, ja heikompi luontoyhteys vähäisempään hyvinvointiin. Luontoyhteys on positiivisesti yhteydessä myös elinvoimaisuuteen ja energisyyden tunteeseen. Jos luontoyhteys on vahva mutta ihminen ei pääse luontoympäristöön, hyvinvointi heikkenee. (Nisbet ym. 2011). Lyhyetkin luontokokemukset lisäävät luontoyhteyden tuntemista ja vaikuttavat sen välityksellä henkiseen hyvinvointiin (Mayer ym. 2009). Luontoyhteys vaikuttaa henkisen hyvinvoinnin lisäksi positiivisesti myös esimerkiksi elämäntarkoituksen löytämiseen ja elinvoimaisuuteen (Cervinka ym. 2012). Luontoyhteyden kokeminen on yhteydessä
puistoissa vierailujen useuteen ja luontoyhteyden kokevat ihmiset viettävät myös useammin aikaa omalla pihallaan (Lin ym. 2014).
2.5.2 Tarkkaavaisuuden elpymisen teoria
Ihmisen elinympäristö on täynnä ärsykkeitä ja informaatiota, joista osaan suunnataan aktiivisesti huomiota ja otetaan se näin aivojen käsittelyyn. Jos ärsykkeitä on liikaa ja tarkkaavaisuutta joudutaan suuntaamaan kohteisiin pitkiksi ajoiksi, seurauksena voi olla henkinen uupumus, mielialojen ja suorituskyvyn lasku sekä ongelmia ihmissuhteissa. Tarkkaavaisuuden elpymisen teoria ilmentää kokemuksia, jotka auttavat palautumaan uupumuksesta. Yksi parhaimpia ympäristöjä elpymiseen on luonto, sillä ihmisillä on synnynnäinen taipumus huomioida luontoa ja vastata positiivisesti selviytymistä mahdollistaneisiin elementteihin, kuten kasvillisuuteen ja vesistöihin. Luonnosta löytyy runsaasti palautumisen mahdollistavia ominaispiirteitä. (Kaplan 1995; Berto 2014).
Jo vuonna 1865 maisema-arkkitehti Frederick Law Olmsted ymmärsi, että keskittymiskyky voi herpaantua, ja kaupungeissa asuvilla on tarve palautua luontoympäristössä (Kaplan 1995). Kaplanin (1995) mukaan William James [1892] loi pohjan nykyiselle tarkkaavaisuuden elpymisen teorialle tutkimalla tarkkaavaisuutta ja sen vapaaehtoista tai ponnistusta vaativaa suuntaamista tärkeisiin asioihin. Kaplanin (1995) mukaan lopullinen teoria muotoutui Kaplanin ja Talbotin [1983] sekä Kaplanin ja Kaplanin [1989] toimesta käsittämään keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden elpymistä.
Tarkkaavaisuuden suuntaaminen vaatii vaivannäköä, se luo pohjan huomion keskittämiselle, sitä voidaan hallita ja sen avulla välttää häiriötekijöitä. Tarkkaavaisuus on myös altis väsymykselle, ja pitkäkestoinen henkistä ponnistelua vaativa työskenteleminen voi johtaa uupumuksen tunteeseen.
Osittain tämän selittää se, että ihmisen kehityksen alkuvaiheilla intensiivinen huomion suuntaaminen vain yhteen asiaan on voinut altistaa yllätyksille ja vaaroille, joten tärkeimpiin asioihin on ollut luontevaa suunnata huomiota, mikä ei ole vaatinut ponnistelua. Nykyään huomiosta kilpailevat monet eri asiat, ja ihminen joutuu monesti keskittymään ensisijaisesti tärkeisiin, mutta ei ehkä niin mielenkiintoisiin asioihin. Miellyttävä luontoympäristö auttaa tarkkaavaisuuden elpymistä päästämällä pois jokapäiväisen elämän tilanteista ja haasteista, tarjoamalla kiehtovia mutta pehmeitä huomion kohteita (kuten pilvet, auringonlasku, kuviot lumessa), antamalla suurempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunteen sekä myöskin mukautuvuuden ja yhteensopivuuden tunteen.
Ajatukset selkiytyvät, ja sitä myötä päämäärät muodostuvat selkeämmiksi ja asiat saadaan tärkeysjärjestykseen. (Kaplan 1995; Hartig ym. 2010).
Tarkkaavaisuuden elpymisen teorialle on saatu vahvistusta muun muassa Rogersonin ym. (2016) tutkimuksessa, joka selvitti tarkkaavaisuuden suuntaamista luontoliikunnan ja sisäliikunnan jälkeen.
Tätä testattiin näyttämällä tietokoneen ruudulta 3-11 numeron pituisia numerosarjoja, jotka osallistujien tuli kirjoittaa ylös numeroiden hävittyä. Tulokset huononivat sisäliikunnan jälkeen, kun taas luontoliikunnan jälkeen tulokset paranivat ja lyhytkestoinen muisti toimi paremmin.
Tarkkaavaisuuden suuntaaminen näyttäisi siis olevan tehokkaampaa luontoliikunnan aikana. Myös esimerkiksi Aspinallin ym. (2015) löydökset aivokuoren toiminnasta ja luontoliikunnan positiivisista vaikutuksista turhautumisen tunteen ja tarkkaavaisuuden kiinnittymisen vähentymiseen sekä pohdiskelun lisääntymiseen ovat yhdenmukaisia tarkkaavaisuuden elpymisen teorian kanssa ja auttavat tuomaan objektiivisen lisän tunteiden tarkasteluun.
2.5.3 Psykoevolutiivinen teoria
Valtchanov ja Ellard (2015) kuvaavat Roger Ulrichin [1983] kehittämää psykoevolutiivista teoriaa, jonka mukaan ihminen on fysiologisesti kehittynyt luontoympäristössä ja siten aivot ja sensoriset järjestelmät käsittelevät tehokkaammin luontoympäristön ärsykkeitä kuin rakennetuista kaupunkiympäristöistä tulevia signaaleja. Tämän seurauksena fysiologiset ja kognitiiviset toiminnot väsyvät helpommin kaupunkiympäristössä. Onkin huomattu, että tapahtumasidonnainen herätepotentiaali syntyy aivoissa huomattavan nopeasti luontokuvia katsottaessa, ja siinä missä tarkkaavaisuuden elpymisen teoriassa uskotaan tarkkaavaisuuden elpyvän vähitellen kiehtovassa luontoympäristössä huomion vaeltaessa vapaasti, psykoevolutiivisessa teoriassa syntyy varhainen ja välitön tunnepitoinen vaste palauttavia ympäristöjä nähtäessä. Hartigin ym. (2010) mukaan Ulrichin [1983] psykoevolutiivinen teoria tarjoaa ensisijaisesti ratkaisua psykofysiologisesta stressistä toipumiseen. Stressiä syntyy hyvinvointia uhkaavissa tilanteissa, ja se johtaa muun muassa negatiivisiin tunnetiloihin ja autonomisen hermoston liialliseen vireystilaan. Stressi lievenee, kun positiivinen kiinnostus maisemiin herää nopeasti ja tiedostamatta syrjäyttäen negatiiviset tuntemukset.
Lukuisissa tutkimuksissa on todettu luontoympäristön tai luontoliikunnan merkittävä positiivinen vaikutus koettuun tai objektiivisesti mitattuun stressiin (Gulwadi 2006; Maller ym. 2006; Hansmann ym. 2007; Morita ym. 2007; Grinde ja Patil 2009; Park ym. 2010; Annerstedt ja Währborg 2011;
Ward Thompson ym. 2012; Beil ja Hanes 2013; Brown ym. 2013; Cohen-Cline ym. 2015), ja nämä
löydökset osaltaan vahvistavat psykoevolutiivista teoriaa ja luonnon merkitystä psykofysiologisen stressin helpottumisessa.
2.5.4 Luontokuvien katselun tuottamat neurobiologiset vasteet
Aistihavainnoilla on osansa luontoliikunnan positiivisten vaikutusten saavuttamisessa. Luontokuvien katselun on todettu lisäävän parasympaattisen hermoston aktiivisuutta ja siten nopeuttavan palautumista stressireaktiosta, kun taas kaupunkiympäristöstä otettujen kuvien katselu saa parasympaattisen hermoston aktiivisuuden laskemaan alkutilannetta matalammalle. Kun autonomisen hermoston vireystila palautuu normaalille tasolle, muun muassa verenpaine, sydämen syke ja lihasjännitys laskevat. (Hartig ym. 2010; Gladwell ym. 2012; Brown ym. 2013).
Valtchanov ja Ellard (2015) ovat ehdottaneet näköhavaintoon liittyvää palkitsemismekanismia välittämään tarkkaavaisuuden elpymisen teorian ja psykoevolutiivisen teorian vaikutuksia.
Miellyttävien näkymien katselu lisää hapettuneen veren määrää ja hermoston aktiivisuutta aivojen ventraalisen striatumin (vatsanpuoleinen aivojuovio) ja hippokampusta ympäröivän poimun alueella, jotka ovat yhteydessä palkitsemisjärjestelmiin muun muassa opioidireseptorien välityksellä.
Luontokuvien katselulla voikin olla kipua ja stressiä lievittäviä vaikutuksia osin visuaalisista havainnoista johtuvien endogeenisten vasteiden ansiosta. Tutkimuksessaan he eivät tätä kuitenkaan pystyneet osoittamaan, ja muissa tutkimuksissa hippokampusta ympäröivän poimun aktiivisuuden lisääntyminen on yhdistetty nimenomaan kaupunkikuvien katsomiseen (Kim ym. 2010; Martinez- Soto ym. 2013). Kaupunkikuvien katselu lisäsi aktiivisuutta hippokampuksen, hippokampusta ympäröivän poimun ja amygdalan (mantelitumake) alueella. Aivosaaren ja aivokurkiaisen takimmaisen osan aktiivisuus olivat puolestaan huomattavasti suurempia luontokuvien katselun jälkeen. (Kim ym. 2010).
Myös magneettikuvauksella on saatu vahvistusta sille, että aivojen alueet aktivoituvat eri tavalla luonto- ja kaupunkikuvia katseltaessa. Enemmän palauttavia elementtejä sisältävät luontokuvat aktivoivat keskimmäistä otsapoimua, keskimmäistä ja alimmaista ohimopoimua, aivosaarta, alempaa päälakilohkoa ja aivokiilaa, kun taas kaupunkikuvat vähäisemmillä palauttavilla elementeillä aktivoivat ylempää otsapoimua, etukiilaa, hippokampusta ympäröivää poimua sekä takimmaisen pihtipoimun aluetta. Palauttavat luontokuvat aktivoivat tarkkaavaisuuden elpymisen teorian mukaisesti tahatonta tarkkaavaisuutta ilmentäviä aivoalueita ja kaupunkikuvat tarkkaavaisuuden suuntaamista aktivoivia alueita. Kaupunkikuvien katselu vaatii ylhäältä alaspäin suuntaavaa
tarkkaavaisuuden kohdistamista, kun taas luontokuviin huomio kiinnittyy hermoverkossa alhaalta ylöspäin, joten kaupunkikuvien katselu vaatii siten enemmän vaivannäköä ja on kuormittavampaa kuin luontokuvien katselu. (Martinez-Soto ym. 2013). Onkin pystytty osoittamaan, että tarkkaavaisuus kiinnittyy tiettyihin pisteisiin luontokuvia katseltaessa harvemmin kuin kaupunkikuvia katseltaessa, samalla kun luontokuvia pidetään miellyttävämpinä katsella. Lisäksi kaupunkikuvien katselu aiheuttaa enemmän silmänräpäytyksiä, mikä on yhteydessä suurempaan kognitiiviseen kuormitukseen ja stressiin. (Valtchanov ja Ellard 2015). Luontokuvat tai maisemat eivät ole niin monimutkaisia, intensiivisiä tai sisällä niin paljon liikettä kuin kaupunkiympäristöjen katselu, jossa on käsittelyä vaativia elementtejä ja joihin tarkkaavaisuus kohdistetaan pidemmäksi aikaa (Berto 2014).
Horiuchin ym. (2014) tutkimuksessa aivojen hapettuneen hemoglobiinin tai kokonaishemoglobiinin vähentymisen todettiin olevan yhteydessä aivoverenvirtauksen vähentymiseen sekä rentoutumiseen ja miellyttävään tunteeseen luontomaisemia katsellessa. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan huomioitu aivojen eri alueiden aktiivisuutta vaan tarkasteltiin aivoja yhtenä kokonaisuutena.
2.6 Luontoliikunnan tuottamat neurobiologiset vasteet
Akersin ym. (2012) tutkimuksessa osallistujat polkivat kuntopyörää laboratorio-oloissa samalla kun heille näytettiin videota kaupunki- ja luontoympäristöistä. Tutkimuksessa verrattiin eri värein sävytettyjä kuvia keskenään ja havaittiin, että nimenomaan vihreällä värillä on positiivisia vaikutuksia mielialaan ja koettuun rasitukseen liikunnan aikana.
Bratmanin ym. (2015) tutkimus käsitteli ruminaation ja subgenuaalisen etuotsalohkon kuoren aktiivisuuden vähenemistä luonnossa liikuttaessa. Ruminaatio tarkoittaa omaan itseen kohdistuvaa pitkittynyttä negatiivista huomiointia ja haitallisten asioiden ajattelua, ja tutkimusten mukaan se ennustaa masennuksen ja muiden mielenterveyden häiriöiden syntyä. Jotta ruminaatio vähenisi, tarkkaavaisuus ja huomio olisi saatava siirtymään positiivisiin tai neutraaleihin asioihin.
Subgenuaalisen etuotsalohkon kuori taas on melko laaja alue, johon kuuluu myös perigenuaalinen etummainen pihtipoimu, joka säätelee osaltaan käyttäytymistä yhdessä muiden aivojen alueiden kanssa. Subgenuaalisen etuotsalohkon kuoren aktiivisuus on yhdistetty ilman ruminaatiotakin syrjäänvetäytyvään käyttäytymiseen, surullisuuteen ja syyllisyyden- tai katumuksentunteeseen.
Tiedetään, että subgenuaalinen alue etuotsalohkon kuorella aktivoituu ruminaation aikana, joten
tarkkailemalla näitä käyttäytymisen ja hermoston aktiivisuuden muutoksia voitiin saada vakuuttavaa tietoa luontoliikunnan masennusta ehkäisevästä vaikutuksesta.
Tutkimukseen osallistui 38 tervettä kaupungissa asuvaa henkilöä. Heidät satunnaistettiin kahteen 19 hengen ryhmään, joista toinen käveli 90 minuuttia luonnossa ja toinen 90 minuuttia kaupunkiympäristössä. Ennen ja jälkeen kävelyn he täyttivät itsearviointina kyselylomakkeen ruminaatiosta ja kävivät aivojen magneettikuvauksessa, jossa selvitettiin subgenuaalisen etuotsalohkon kuoren aktiivisuutta mittaamalla alueen verenvirtausta ASL-tekniikan (arterial spin labeling) avulla. Ruminaatio väheni luonnossa kävelleillä, kun taas kaupunkiympäristössä kävelleillä vastaavaa muutosta ei havaittu. Myöskin verenvirtaus subgenuaalisen etuotsalohkon kuoren alueella väheni luonnossa kävelleillä, mutta kaupunkiympäristössä suoritettuna kävely ei tuonut eroja subgenuaalisen etuotsalohkon kuoren aktiivisuuteen. Nämä löydökset tukevat erinomaisesti tarkkaavaisuuden elpymisen teoriaa, antaen sille yhden mahdollisen neurobiologisen selityksen.
(Bratman ym. 2015).
Aspinall ym. (2015) selvittivät uuden teknologian avulla luontoliikunnan vaikutuksia aivojen aktiivisuuteen ja ihmisen tunnetiloihin. Normaalin aivotutkimuksen tapaan tutkittaville tehtiin elektroenkefalografia (EEG), mutta niin että nauhoitus tapahtui liikkumisen aikana älypuhelimen sovellukseen Emotiv EPOC -nimisen laitteen välityksellä. Laitteessa on 14 sensoria, jotka mittaavat aivokäyrien amplitudeja ja tiheyttä, ja tutkimukset ovat osoittaneet, että se on luotettava ja validi mittari tuntemusten selvittämiseen. Tutkimukseen osallistui 12 ihmistä, jotka kävelivät 25 minuutissa kolmen eri vyöhykkeen läpi. Ensimmäinen vyöhyke oli rauhallinen kaupunkialue kauppojen ja vanhojen rakennusten keskellä, toinen vyöhyke kulki polkuna suuressa puistossa, ja kolmas vyöhyke oli raskaasti liikennöityä ja vilkasta kaupunkialuetta. Tuloksista havaittiin, että kun osallistujat siirtyivät kaupungista luontoympäristöön, vähenivät turhautuminen sekä tarkkaavaisuuden herääminen ja kiinnittyminen, ja pohdiskelu sitä vastoin lisääntyi.
Emotiv EPOC oli käytössä myös luonto- ja kaupunkiympäristössä kävelleillä opiskelijoilla, ja tutkimuksen kohteena oli aivojen toiminnallinen yhdistyneisyys, eli miten aivojen eri alueet ovat yhteydessä keskenään. Tutkimuksessa nähtiin, että aivojen eri alueet ovat toiminnallisesti yhdistyneempiä keskenään ympäristöstä riippumatta silloin, kun silmät ovat kiinni. Kun silmät ovat auki ja ympäristössä liikutaan, luontoympäristössä aivojen eri alueet ovat aktiivisempia ja enemmän ja syvemmin yhteydessä keskenään kuin kaupunkiympäristössä liikuttaessa. Tämä voi tarkoittaa aivojen parempaa suorituskykyä luontoympäristössä. (Chen ym. 2015).
2.7 Luontoliikunta ja motivaatio
Liikuntamotivaatio syntyy yksilön määrittelemien tavoitteiden ja päämäärien kautta. Motivaatio voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, eli tavoitteen saavuttamisen motivaatioon (ulkosyntyinen motivaatio) sekä kiinnostukseen tehdä töitä tavoitteen saavuttamiseksi (sisäsyntyinen motivaatio).
Jos motivaatio on sisäsyntyinen ja liikunta koetaan kiinnostavana tavoitteesta riippumatta, liikunnan hyödyt korostuvat omassa ajattelussa. Vastaavasti haitat ja esteet voivat korostua ulkosyntyisessä motivaatiossa todellisen liikuntakiinnostuksen puuttuessa. Ulkosyntyinen motivaatio voi kuitenkin ajan myötä muuttua sisäsyntyiseksi motivaatioksi. Motivaatiotaan ja käyttäytymistään pystyy myös säätelemään itse, mikä helpottaa liikunnan jatkuvuutta yksilön elämässä. (Sansone ja Thoman 2006).
Yksilön elämäntilanne vaikuttaa liikuntamotivaatioon, ja monet tekijät vaikuttavat liikunnan harrastamisen jatkuvuuteen. Riskitilanteiden tunnistaminen, lyhytaikaiset tavoitteet ja esimerkiksi stressin hallinta saavat jatkamaan tai jopa lisäämään liikuntaa. Myös yksilön kokema minäpystyvyys ja liikuntaympäristö vaikuttavat liikunnan harrastamiseen. (Nigg ym. 2008).
Suomalaiset aikuiset liikkuvat terveyden, kunnon, rentoutumisen ja virkistymisen takia. Muita syitä ovat muun muassa liikunnasta saadut elämykset, sosiaaliset tekijät, oman itsensä toteuttaminen ja uusien taitojen oppiminen. Liikunnan esteitä taas ovat yleisimmin ajan puute, työ ja opiskelu sekä sairaus ja kivut. Kun tarkastellaan erityisesti ulkona tapahtuvaa liikuntaa, yleisimpiä esteitä ovat työkiireet (43 %), huono sää tai keli (jopa 38 %), koti- ja perheasiat (25 %), sairaus tai huonokuntoisuus sekä pimeys (molemmat 23 %). (Vuori ym. 2013).
Luontoliikuntaan osallistutaan paremmin kuin sisäliikuntaan (Thompson ym. 2011; Gladwell ym.
2013; Mitchell 2013; Calogiuri ym. 2016) ja aikomus jatkaa liikkumista on suurempi, koska luontoliikunta koetaan miellyttävämpänä (Focht 2009). Luontoliikunta kiinnostaa ja muovautuu henkilön omiin tarpeisiin sisäliikuntaa paremmin (Hug ym. 2009). Lisäksi luonnossa liikuttaessa ollaan keskimäärin sosiaalisempia ja jutellaan enemmän kuin sisäliikunnan aikana, mikä lisää liikunnan jatkamisen motivaatiota. (Thompson ym. 2011; Gladwell ym. 2013; Rogerson ym. 2016).
Asenteet luontoa kohtaan juontuvat osin lapsuuden kokemuksista. Aikuisilla havaittiin olevan positiiviset asenteet luontoa kohtaan ja vastuullisempi ympäristökäyttäytyminen, jos lapsuudessa vietettiin aikaa luonnossa vaeltaen, leikkien, retkeillen tai esimerkiksi kalastaen. Myös puutarhanhoito, kuten kukkien istutus ja kasvien hoito sekä kukkien kerääminen lapsuudessa
vaikuttavat positiivisesti luontoasenteisiin aikuisena, mutta ei juurikaan ympäristökäyttäytymiseen.
(Wells ja Lekies 2006).
Kil ym. (2012) selvittivät aikomusta käydä luontokohteessa uudelleen. Ihmisillä on yleensä jokin tavoite, jonka he haluavat saavuttaa lähtiessään luontoon virkistäytymään, ja paikkaan kiintyminen tuo vierailulle uusia merkityksiä. Tutkimukseen osallistui 934 henkilöä, ja vastauksista nähtiin, että toivotut tavoitteet, kuten rentoutuminen, hetkellinen irtaantuminen arjesta, itsetutkiskelu ja luonnon tarkkailu, eivät olleet positiivisesti yhteydessä aikomukseen käydä kohteessa uudelleen. Toivotut tavoitteet kuitenkin saivat kiintymään paikkaan, ja paikkaan kiintyminen lisäsi aikomusta käydä uudella vierailulla. Jos tavoitteet saavutettiin, vaikutukset olivat positiivisia sekä paikkaan kiintymykseen että aikomukseen käydä kohteessa uudelleen.
Motivaatio voidaan jaotella myös hedonistiseen eli nautinnonhaluiseen ja utilitaariseen eli käytännönläheisempään motivaatioon. Tuoreessa tutkimuksessa havaittiin, että jos ihminen kokee hyötyvänsä henkilökohtaisesti kaupungin ulkoilualueella liikkumisesta, se vaikuttaa positiivisesti sekä hedonistiseen että utilitaariseen motivaatioon, ja hedonistinen motivaatio taas vaikuttaa positiivisesti ympäristöön kiintymiseen. Utilitaarinen motivaatio ei sen sijaan lisännyt paikkaan kiintymistä. Kun luonnossa liikkumisen tunnetut ja arvostetut hyödyt asetetaan henkilökohtaisiksi tavoitteiksi, ihminen motivoituu paremmin ja myös kiintyy ympäristöönsä. (Budruk ja Lee 2016).
Myös Caloqiurin ja Chronin (2014) systemaattisessa katsauksessa huomioitiin ihmisten uskomusten ja asenteiden merkitys. Liikunta-aktiivisuuden kannalta tärkeitä tekijöitä olivat ihmisten kokemukset paremmasta henkisestä hyvinvoinnista ja stressin lievittymisestä, halu nauttia luonnosta sekä jo olemassa olevat odotukset terveyshyödyistä. Voidaan myös ajatella, että ihmisen asenteet luontoympäristöjä kohtaan ovat osin sisäsyntyisiä, osin kulttuurista ja sosiaalisista tekijöistä juontuvia ja osin henkilökohtaisten kokemusten ja oppimisen muovaamia (Hartig ym. 2010).
Konu ja Kajala (2012) jaottelivat luontoliikkujat motivaation perusteella neljään eri ryhmään:
sosiaaliset itsensä kehittäjät, kuntoilevat luontoseikkailijat, henkistä hyvinvointia hakevat nostalgikot ja luontosuuntautuneet rentoutujat. Miellyttävät aiemmat kokemukset, jännityksen tunne sekä uusien ihmisten tapaaminen olivat suurimmassa roolissa ryhmien erottelussa. Mielenkiintoista oli, että motivaatiotyypin mukaan ihmiset hakeutuivat erilaisille luontoalueille. Sosiaaliset itsensäkehittäjät vierailivat eniten erämaisilla alueilla ja kulttuurikohteissa, kun taas henkistä hyvinvointia hakevat nostalgikot suuntasivat kansallispuistoihin. Sekä luonnossa kuntoilevat että rentoutumista tavoittelevat vierailivat eniten luonnonsuojelualueilla.
Myös luontopolun ja ympäristön etäisyys asuinpaikasta vaikuttaa ihmisten motivaatioon, tavoitteisiin ja mieltymyksiin kyseistä ympäristöä kohtaan. Luontoreitin lähellä asuvat ihmiset etsivät luonnossa liikkumisesta enemmän henkistä ja fyysistä terveyttä, ja paikalla on merkitystä liittyen perheen ja yhteisön sekä paikan identiteettiin. Kauempaa kohteeseen tulevia kiehtoo hyvinvointivaikutusten sijaan ensisijaisesti ympäristöön tutustuminen ja luonnollisemmat, vähemmän ihmisten muovaamat sekä rauhallisemmat ympäristöt. (Kil ym. 2015).
3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten tärkeää liikkuminen oli henkiselle hyvinvoinnille, ja mitkä tekijät liikkumisympäristöissä ja niiden tarjoamissa mahdollisuuksissa olivat merkityksellisiä ihmisille. Lisäksi tavoitteena oli vertailla sukupuolten välisiä eroavaisuuksia liikkumiseen liittyvien tekijöiden tärkeydessä.
Tutkimuskysymykset:
1. Miten tärkeänä liikunta koetaan henkiselle hyvinvoinnille?
2. Miten tärkeänä erilaiset liikkumisympäristöt ja niiden tarjoamat mahdollisuudet koetaan?
3. Miten tärkeänä liikkuminen, sosiaaliset tekijät ja muut liikkumiseen liittyvät tekijät koetaan?
4. Onko sukupuolten välillä eroavaisuuksia edellä mainituissa tekijöissä?
