”Kyllä työ tekijänsä neuvoi”
Pohjoiskarjalaisten naisten kokemuksia miesten töiden tekemisestä talvi- ja jatkosodassa 1939–
1944
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen Historian Pro gradu -tutkielma Lokakuu 2021 Susanna Halonen Ohjaaja: Pasi Tuunainen
Tekijä: Susanna Halonen Opiskelijanumero: 290868
Tutkielman nimi: ”Kyllä työ tekijänsä neuvoi” – Pohjoiskarjalaisten naisten kokemuksia miesten töiden teosta talvi- ja jatkosodassa 1939–1944
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 60
Aika ja paikka: Lokakuu 2021, Kotka Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa selvitetään pohjoiskarjalaisten naisten kokemuksia miesten töiden tekemisestä talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944 hyödyntäen Elina Haavio-Mannilan, Museoviraston ja Marttaliiton kokoamaa haastatteluaineistoa Naiset ja sota 1987–1988. Tutkimuksesta selviää, miten sota-aika vaikutti naisten kokemuksiin työelämässä, miten he selviytyivät sota-ajan työelämästä sekä millaisia uusia taitoja he oppivat ja millaisten työtehtävien parissa he työskentelivät. Naisten osuus suomalaisessa työelämässä oli jo kasvanut ennen toisen maailmansodan alkamista 1800-luvun lopulta lähtien erityisesti naimattomien naisten keskuudessa. Maaseutujen tyttäriä siirtyi teollisuuden ja kaupan alan tehtävien pariin joko kotimaakuntaan tai uuteen maakuntaan. Pohjois-Karjala oli 1900- luvun alussa ja sodan syttyessä vahvasti agraarinen ja suurin yksittäinen työllistäjä oli maa- ja metsäteollisuus. Tutkimuksen naisista monet työskentelivät sota-aikana Pohjois-Karjalan maakunnassa omilla tiloillaan, mutta erityisesti tehdasnaiset sijoittuivat muihin maakuntiin sota- aikana. Syinä siirtymiseen olivat työn saanti muualta Suomesta, evakkoon joutuminen joko ennen talvisotaa, sen aikana tai sen päätyttyä, lottakomennukset sekä työvelvollisuus. Metodina tutkimuksessa käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Metodin käyttö ilmenee tutkimuksessa siten, että aineisto on jaoteltu alakategorioihin ja alakategorioita on käsitelty omissa pää- ja alaluvuissaan. Näin ollen tutkimus on mielekkäämpää luettavaa ja kokonaisuus pysyy paremmin kasassa.
1.1 Naisten työnteko ennen talvi- ja jatkosotaa ... 4
1.2 Naiset kotirintamalla 1939–1944 ... 7
1.3 Pohjois-Karjala 1800-luvun lopulta 1930-luvun loppuun ... 10
1.4 Tutkimustehtävä ... 13
1.5 Aineiston esittely ja metodi... 14
1.6 Tutkimusperinne ... 17
2. Naiset isäntien saappaissa ... 20
2.1 Uuden normin parissa ... 20
2.2 Raskaat miesten työt ... 24
2.3 Maatilojen naisten selviytymiskeinot ... 28
3. Verta, hikeä ja sotateollisuutta ... 32
3.1 Vanhoja ja uusia työntekijöitä ... 32
3.2 Matkimalla oppii ... 35
3.3 Kellon ympäri ... 38
4. Toimistoja, kouluja ja palvelualoja ... 41
4.1 Konttorien tytöt ... 41
4.2 Tarjoilijattaria ja kotiapulaisia ... 45
4.3 Monta rautaa tulessa ... 48
5. Johtopäätökset ... 51
Lähteet ... 55
1. Johdanto
1.1 Naisten työnteko ennen talvi- ja jatkosotaa
Ennen sotia niin Suomessa kuin muualla Euroopassa vallitsi klassinen jako miesten ja naisten töiden välillä1. Klassisella jaolla tarkoitettiin, että aviomies elättää perheen naisten omistautuessa kodille ja äitiydelle. Vaikka monet suomalaiset perheet toimivat ideologisen jaottelun mukaan, oli Suomessa myös paljon perheitä, joille molempien vanhempien palkkatyö on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. 2 Naisten työnteko ei tarkoittanut pelkästään kodin ulkopuolista työtä, sillä Suomi oli vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vahvasti agraarinen, eli naiset osallistuivat vahvasi tilan töihin. Vaikka pääsääntöisesti perinteinen ajattelumalli maatilan hoitamisesta sitoi naisia miehiä enemmän kodin piiriin, eivät työnteon rajat olleet siitä huolimatta naisten kohdalla suomalaisessa agraariyhteisössä yhtä tiukkoja. Naiset osallistuivat apulaisina laajasti miesten töihin, kun puolestaan miehet eivät osallistuneet niinkään naisten töihin.3
Naisten asema yhteiskunnassa vaikutti heidän työskentelyynsä. Vielä 1900-luvun alkupuolella ihanteelliseen naisen kuvaan liittyi aktiivinen toiminta, joka kohdistui niin kodinhoitoon, äitiyteen kuin siveelliseen puhtauteen. Ajateltiin, että äitiys oli naisille luontainen kutsumus, joka tämän vuoksi määritti heidän elämänpiirikseen kodin ja tehtäväkseen perheestä huolehtimisen. Köyhimmille työläisnaisille ihannekuva ei ollut mahdollinen, sillä kodin ulkopuolinen palkkatyö oli taloudellinen pakko.4 Vastaavasti säätyläisnaisten ammattiurien kehitykseen vaikuttivat ennen kaikkea käytänteet ja asenteet. Säätyläisnaisille kodin ulkopuolinen työ ei ollut pakko, eikä näin ollen heidän koulutuksensakaan tähdännyt yhteiskunnan korkeimpiin virkoihin, joihin tarvittiin joko yliopisto- opinnot tai loppututkinto lukiotasoisesta oppilaitoksesta. Naisilla ei ollut mahdollista saavuttaa tuonkaltaisia tutkintoja 1800-luvulla.5
Säätyläisnaisten kohdalla ei ollut sopivaa, että nainen olisi toiminut oman yhteiskuntaryhmänsä miehen esimiehenä. Kyseiseen ajatusmalliin vaikutti oletus sukupuolten välisistä erilaisista perusluonteista: naisten katsottiin olevan tunnontarkkoja, huolellisia ja kärsivällisiä, jonka vuoksi heidän katsottiin soveltuvan paremmin rutiininomaisiin töihin. Miesten puolestaan katsottiin olevan sopivampia esimiestehtäviin, koska ajan johtamistapoihin kuuluivat kuri sekä järjestys, ja näiden
1 Lähteenmäki 1995, 55–56.
2 Suoranta 2001, 147.
3 Hytönen & Koskinen-Koivisto 2011, 8.
4 Hytönen & Koskinen-Koivisto 2011, 9–10.
5 Pohls 2001, 95.
katsottiin vaativan miehistä auktoriteettia. Tämän vuoksi naisten katsottiin soveltuvan ainoastaan työtehtäviin, joissa avustettiin työnantajia. Koulutus, miesten ja naisten välinen arvojärjestys, molemmille sukupuolille annetut omat määrityksensä sekä naisten oleminen edullisempana työvoimana vaikuttivat siihen, että keskiluokkaan syntyi aloja tai työtehtäviä, jotka määräytyivät sukupuolen ominaisuuksien mukaan aina palkkaa ja organisaation sisäistä asemaa myöten. Toisin sanoen, mitä enemmän naiset ryhtyivät toimimaan mukana työelämässä, sitä tärkeämmäksi tuli naisten ja miesten työtehtävien erottaminen toisistaan.6
Miesten töinä pidettiin johtajan- ja virkamiestehtävien sekä fyysisten tehtävien lisäksi vielä 1800- luvulla kaupan alan töitä. Kaupan alan palkka- ja henkilökuntapolitiikka kokivat 1800-luvun lopussa niin kulttuurisen kuin sosiaalisen muutoksen, kun elitistinen vähittäiskauppa muuttui niin sanotuksi
”kaiken kansan kaupaksi”, eikä myyjän ammattia ja asemaa säädellyt enää ammattikuntalaitos vaan tuhannet pienkauppiaat. Miesmyyjät olivat olleet hyväpalkkaisia ennen kuin heidän asemansa ammattikunnassa alkoi olla uhattuna. Yhtenä syynä oli myymälöihin keskittyvät uudistusvaatimukset, jotka eivät suosineet samalla tavalla miehiä kuin ne suosivat naisia. Esimerkiksi niin myymälöiden kuin työntekijöiden ulkonäköön alettiin kiinnittämään enemmän huomiota ja asiakaskunnan muuttuminen naisvaltaisemmaksi vaikuttivat siihen, ettei miesten osaamisen katsottu enää riittävän palvelemaan asiakkaita.7
Suomessa naisten siirtyminen miesvaltaisimmille aloille oli alkanut kuitenkin jo heti teollistumisen alussa. Kaupungin palkkatyönaisista noin 70 prosenttia työskenteli 1800-luvun jälkipuoliskolla palvelijattaren tehtävissä, mutta maaseudulta muutti tuhansia nuoria naimattomia naisia 1900-luvun alussa ansiotöiden perässä. Suurimmissa kaupungeissa naisten osuus työvoimasta oli vuonna 1900 noin 43 prosenttia ja yhä useampi heistä sijoittui tehdastyöhön. Teollistumisen alkuvaiheessa tehdastyö suosi vielä enemmän miehiä, koska kodin piirissä riitti vielä naisille töitä. Kun tehdasmainen tuotanto tehostui, tarkoitti se perinteisten naisten kotitöiden, esimerkiksi kehruun, kudonnan, vaatteiden valmistamisen, leivonnan ja saippuankeiton poistumista joko osittain tai kokonaan kodin piiristä. Koneellistuminen johti myös monien raskaiden työtehtävien keventymiseen, joka osaltaan auttoi mustavalkoisen kuvan särkymistä miesten kovan raaka-aineen ja naisten pehmeiden materiaalien tehtävien kohdalla.8
Suomalaisnaisten työllistymisaste oli kansainvälisesti korkea maailmansotien välisenä aikana, esimerkiksi koko teollisuusalan työntekijöistä noin 40 prosenttia oli naisia. Yhtenä selityksenä tälle
6 Pohls 2001, 95–96.
7 Hentilä 2001, 162–168.
8 Korppi-Tommola 2005, 62; Lähteenmäki 1995, 25–26, 55–56.
ilmiölle on pidetty vuoden 1918 sodan niin kutsuttujen ”punaleskien” työhön hakeutumista. Myös suurtilojen koneistuminen johti siihen, että naisia siirtyi paljon tehdastöihin, koska maatalous ei kyennyt enää työllistämään heitä samalla tavalla kuin se oli ennen ensimmäistä maailmansotaa työllistänyt.9 Suomen teollisuus kasvoi poikkeuksellisen nopeasti 1920- ja 1930-luvulla, joka näkyi sekä teollisuustuotannon määrän lisäyksenä että teollisuuden työvoiman määrän kasvuna. Tuona aikana teollisuuden parissa työskentelevien henkilöiden määrä lähes kaksinkertaistui; työvoima lisääntyi vuodesta 1920 vuoteen 1938 noin 100 000 hengellä ja kasvu jakautui lähes tasan sukupuolten välillä.10
Maailmansotien välinen aika tarkoitti muutenkin sitä, että yhä useampi suomalaisnainen kävi kodin ulkopuolisessa ansiotyössä11. Ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1918 sodan jälkeen myös useampi naimisissa oleva nainen siirtyi ansiotyöhön. Ennen vuotta 1919 vaimo ei voinut käydä töissä ilman aviomiehensä lupaa, vaan naimattomana hankittu ansiotyö lopetettiin joko avioliittoon tai viimeistään ensimmäisen lapsen syntymään. Huolimatta uudistuksesta, monet varakkaammat naiset pysyivät kotona lasten kanssa, koska monissa yhteisöissä naisten työssäkäyntiä pidettiin toissijaisena asiana 1920- ja 30-luvuilla, koska naisten tärkeimpänä tehtävänä pidettiin äitiyttä.12
9 Lähteenmäki 1995, 25–26; Saraste 1994, 85–86.
10 Suoranta 2001, 149.
11 Suoranta 2001, 146.
12 Korppi-Tommola 2005, 62.
1.2 Naiset kotirintamalla 1939–1944
Toisen maailmansodan alkaessa suomalaisia oli lähes 3,7 miljoonaa, joista hieman yli puolet oli naisia, ja heistä työikäisiä naisia oli noin miljoona. Aikuisuuden alarajana oli 1930-luvun lopulla 15 vuotta, joka oli myös sota-aikana työvelvollisuuden alaikäraja. Suomalainen yhteiskunta oli vielä pääsääntöisesti agraarinen, ja asukkaista noin kolme miljoonaa asui maaseudulla, kun puolestaan kaupunkilaisia oli ainoastaan vajaa miljoona. Muissa ansiotöissä kuin maataloudessa työskenteli hieman yli 300 000 naista.13
Suomen ja Neuvostoliiton välit alkoivat kiristymään syksyllä 1939, ja Suomen edustajat kutsuttiin neuvottelemaan rajakysymyksistä lokakuun viidentenä päivänä. Suomessa alkoikin yleisten sotaharjoitusten eli YH-aika, käytännössä osittainen liikekannallepano. Suomi ei ollut panostanut itsenäisyyden aikana sotilaalliseen puolustukseensa, joka tarkoitti armeijan heikkoa tilaa. Erityisesti armeijan varusteiden osalta oli paljon puutteita. Kun sodan aika alkoi käymään yhä todennäköisemmäksi, ryhdyttiin puolustusvalmiutta parantamaan niin hyvin kuin ehdittiin.
Puolustusvalmiutta oli aloitettu jo kesällä 1939, jolloin tuhannet suomalaiset miehet ja naiset osallistuivat Karjalan kannaksella järjestettyihin maanpuolustustalkoisiin. Näissä talkoissa vapaaehtoiset tekivät esimerkiksi panssariesteitä, korsuja ja bunkkereita. Näiden talkoiden lisäksi eri puolella Suomea järjestettiin pimennysharjoituksia, kaupunkien puistoihin kaivettiin sirpalesuojia sekä harjoiteltiin todellisten tilanteiden varalle sitä, miten siviiliväestön tulee tilanteessa toimia.
Suurimpien kaupunkien asukkaille annettiin kehotus siirtyä maaseudulle, jota tuhannet kaupunkilaiset noudattivat. Kaupunkilaisten siirtymäkehotuksen lisäksi Suomen rajapitäjistä ryhdyttiin evakuoimaan väestöä jo ennen sodan alkamista. Kaupungit ja rajapitäjät joutuivat keskeyttämään kaiken, esimerkiksi koulutyö lakkautettiin. Eri kansalaisjärjestöt saivat lisää työmäärää, kun ne laajensivat toimintaansa ja aloittivat maanpuolustuksen avustustyön.14
Kotirintamalle jääneiden naisten elämä ja työnteko muuttuivat talvisodan sytyttyä. Puolustusvoimien vahvuutta pyrittiin ylläpitämään korkealla läpi talvi- ja jatkosodan, joka tarkoitti nuorten, työikäisten ja -kykyisten miesten lähtemistä rintamalle jättäen työnsä taakseen.15 Suomessa astui voimaan työvelvollisuuslaki lokakuussa 1939, joka edellytti työikäisten henkilöiden töihin menemistä.
Työvelvollisuuslakia ryhdyttiin soveltamaan erityisesti jatkosodan aikana, jolloin vuonna 1942 työvelvollisuutta laajennettiin aiemmasta 18–55-vuotiaita koskevasta säädöksestä koskemaan myös
13 Korppi-Tommola 2005, 109.
14 Kallioniemi 1998, 13; Korppi-Tommola 2005, 109.
15 Saraste 1994, 86–87.
15–17- sekä 56–65-vuotiaita henkilöitä sukupuoleen katsomatta. Jokaiseen kuntaan perustettiin työvoimalautakunta, jonka tehtävänä oli kortistoida kaikki työvelvolliset henkilöt. Sota-ajan työvoimapula tarkoitti myös niiden naisten astumista työelämään, jotka eivät todennäköisesti olisi ilman poikkeusoloja osallistuneet palkkatöihin.16 Työvoimapulan vuoksi monella alalla oli suurempi kysyntä työntekijöistä kuin heitä oli saatavilla, mikä osaltaan myös helpotti naisten työpaikan saamista. Keskikoulutodistuksellakin oli mahdollista saada konttorityö, joka luokiteltiin siistiksi sisätyöksi.17 Aluksi työvelvollisuus koski ainoastaan niitä aloja, jotka palvelivat maanpuolustuksen tarpeita, mutta työvelvollisuuden laajennettua useampiin ikäryhmiin, tuli sen piiriin myös niitä maatalouden ja teollisuuden töitä, jotka olivat talouselämälle välttämättömiä.18
Hädän hetkellä perinteinen sukupuolen mukaan jaettu työmarkkina jousti, koska naisia tarvittiin sijaistyövoimaksi sotatehtäviin siirtyneiden miesten tilalle niin teollisuus- ja tuotantolaitoksiin kuin liike-elämään.19 Naisten määrä kasvoi perinteisissä miesten töissä sota-ajan varustelun vuoksi, mutta naiset eivät kuitenkaan korvanneet miehiä täysin heidän töissään. Naisilla sekä rintamalle liian vanhoilla tai nuorilla miehillä ei ollut joko koulutusta ammattitaitoa vaativiin tehtäviin saati tarvittavaa kokemusta. Tämän vuoksi monet rintamaikäiset ammattimiehet jäivät erityisluvalla tekemään omia päivätöitään, jotta tuotanto ei katkeaisi, sillä kellään ei ollut yksinkertaisesti aikaa perehdyttää seuraajia heidän tehtäviinsä.20
Naisten työpanoksen saaminen yhteiskunnan käyttöön on ollut yksi ehdoton edellytys sodista selviytymiseen, sillä ilman heidän panostaan tuotantolinjat olisivat katkenneet monella alalla. Naisia koulutettiin sota-aikana myös sellaisiin työtehtäviin ja ammatteihin, joita oli aiemmin pidetty perinteisinä miesten töinä, kuten auton- ja raitiovaununkuljettajiksi tai postinkantajiksi.
Raitiovaununkuljettajiksi koulutettiin varsinkin niitä naisia, jotka olivat ennen sotia työskennelleet rahastajina. Lisäksi monet naiset oppivat ajamaan puukaasulla käyviä linja- ja kuorma-autoja. Naisia työskenteli myös kaikista raskaimmissa miesten töissä niin ahtaajina satamissa kuin maatilan isännän perinteisissä töissä.21
Maataloudessa naisten oli tehtävä lasten ja vanhusten kanssa ne tehtävät, joita normaalisti rintamaikäiset miehet olivat tehneet. Naisille ei riittänyt, että hallitsi perinteiset emännän työtehtävät, kuten navetassa ja kasvimaalla työskentelyn, vaan heidän tuli selvitä isännän töistä metsissä ja
16 Hytönen 2014, 80; Kallioniemi 2003, 114; Pulkkila 2008, 127; Saraste 1999, 758.
17 Hytönen 2014, 239.
18 Pulkkila 2008, 127.
19 Korppi-Tommola 2005, 110; Sysiharju 1997, 54.
20 Hako & Huhtanen 1985, 113; Hytönen 2014, 113.
21 Kallioniemi 2003, 115–118; Korppi-Tommola 2005, 110.
vainioilla. Maaseudun työvoimapula oli suuri, koska pahimmillaan maaseudun miestyövoimasta oli 75 prosenttia rintamalla. Nämä miehet, jotka eri syistä johtuen jäivät kotiin, joutuivat kotirintamalla erilaisiin kotirintaman maanpuolustustehtäviin, kuten viljelyspäälliköiksi, hevosottomiehiksi tai vartiointitehtäviin. Koska nämä maanpuolustustehtävät veivät aikaa kotirintaman miehiltä, tarkoitti se naisille pääasiallista vastuuta tiloistaan. Monet sadonkorjuut tehtiin tästä syystä talkootöinä, koska miesten ei ollut mahdollista saada lomia korjuun ajaksi. Naiset ja lapset kiersivät tilalta toiselle tekemään korjuutyöt ja he lopettivat vasta, kun viimeisenkin tilan korjuu oli saatu tehtyä.22
22 Hintikka & Höppölä 2007, 19–37; Utrio 2005, 114.
1.3 Pohjois-Karjala 1800-luvun lopulta 1930-luvun loppuun
Pohjois-Karjalan maakunta on ollut väestöltään varsin yhteinen jo pitkään, ja esimerkiksi suurin osa Joensuun kaupungin liikemiehistä oli 1800-luvun lopulla maakunnasta kotoisin. Maaseuduilla puolestaan esimerkiksi väestön sisäiset varallisuuserot olivat suhteellisen pieniä. Väestömäärä kolminkertaistui maakunnassa Venäjän vallanajan alusta vuodesta 1809 itsenäisen Suomen vuoteen 1939 mennessä, kun väkiluku kasvoi vajaasta 60 000:sta 173 000:een. Väestönkasvu oli jo 1800- luvulla kasvattanut tilattoman väestön määrää, jonka vuoksi myös Pohjois-Karjalan maakuntaa pidettiin niin sanottuna ”loismaakuntana”. Suurin osa Pohjois-Karjalan väestöstä tilastoitiinkin tilattomaan väestöön kuuluvaksi.23
Pohjois-Karjalan maakuntaa on pidetty maaltapaon alueena jo 1800-luvun lopusta lähtien, sillä vuodesta 1878 vuoteen 1939 maakunta koki muuttotappiota vuosittain. 1900-luvun alussa tilattoman väestön ongelman pahimman kärjen katkaisivatkin muuttoliike, siirtolaisuus, teollistuminen sekä asutustoiminta. Pääsääntöisesti maakunnan kaikki muut kunnat, paitsi Joensuun kaupunki, Kuusjärjvi, Pielisensuu, Kesälahti sekä Värtsilä, kokivat muuttotappiota. Näiden kuntien väestömäärä kasvoi, sillä näiden alueiden etuna olivat teollisuuden tuomat mahdollisuudet. Vaikka maakunnassa oli teollisuutta, pääsääntöisesti puu- ja metalliteollisuutta, pysyi maakunta silti maa- ja metsätalousvaltaisena talvisodan syttymiseen saakka sekä sota-ajan aikana. Työikäisten pohjoiskarjalaisten määrä moninkertaistui teollisuudessa, rakennustoiminnassa sekä kaupan- ja palvelualoilla, mutta siitä huolimatta suurin työllistäjä oli maa- ja metsätalous, jossa työskenteli maakunnan työikäisestä väestöstä peräti 80 prosenttia.24
Maa- ja metsätalous oli vielä 1900-luvun alussa Pohjois-Karjalan maakunnassa pitkälti pienviljelijä- metsätyömiesten ja heidän perheidensä varassa, puolestaan puunjalostusteollisuus oli joko pienten ja keskisuurten yritysten tai valtion varassa. Pohjois-Karjalassa toimi Maamiesseuroja, jotka saivat voimansa yhteistoimintaansa heräävistä pienviljelijöistä. Venäläistämiskaudella 1900-luvun alussa Maamiesseurat ottivat isänmaallisen työn ohjelmaansa, kuten samoihin aikoihin myös maaseudun naisten henkisen ja taloudellisen sivistyksen otti päämääräkseen Marttatoiminta. Niin Maamiesseurat kuin Marttayhdistykset olivat maaseudun ensimmäisiä joukkojärjestöjä. Näiden järjestöjen avulla paikalliset tasot yhdistyivät osaksi kansallista taloutta. Esimerkiksi maakunnan Maanviljelysseuran, eli Maamiesseuran, paikallisverkostoon kuului vuonna 1911 yhteensä 73 jäsenjärjestöä, jossa jäseniä oli noin 2240. Jäsenistä valtaosa oli itsenäisiä pientilallisia. Jäsenmäärät kasvoivat ja esimerkiksi
23 Juvonen 2006, 436; Mustonen 2006, 41,47.
24 Juvonen 2006, 436–437; Mustonen 2006, 55, 58.
vuonna 1928 Pohjois-Karjalassa toimi yhteensä 112 Maamiesseuraa, jotka sisälsivät yhteensä yli 4060 jäsentä. Vuoteen 1939 mennessä jäsenmäärä kasvoi entisestään, jolloin jäseniä oli yli 6340, ja heistä lähes 40 prosenttia oli alle kymmenen peltohehtaarin viljelijöitä. Kaiken kaikkiaan maakunnan viljelijöistä noin kolmasosa oli mukana Maanviljelysseuran toiminnassa.25
Marttatoiminta sai jalansijaa myös Pohjois-Karjalassa, joka oli 1910-luvulla yksi Suomen aktiivisimpia Marttatoiminnan alueita. Maakuntaan perustettiin Suomen ensimmäinen Marttayhdistyksen haaraosasto vuonna 1907, ja toiminta vahvistui 1920-luvulla alueen niissä osissa, jotka kuuluivat rajaseututyön piiriin. Pohjois-Karjalan Marttapiiriliittoon kuuluikin vuonna 1935 jo 97 yhdistystä, joissa oli yhteensä yli 4630 jäsentä. Yli puolet yhdistyksen jäsenistä olivat pienviljelijätaustaisia, mikä oli maakuntaa kuvaavaa. Marttayhdistyksen panos oli huomattavaa esimerkiksi Pohjois-Karjalan maataloudellisen rajaseututoiminnan puutarha- ja kasvitarhatyössä sekä kotitalousneuvonnassa.26
Pohjois-Karjalan maaseuduilla alkoi poliittinen järjestäytyminen suurlakon 1905 ja eduskuntauudistuksen 1906 myötä. Maakunta heräsi poliittisesti, jolloin perustettiin työväenyhdistyksiä, aktivistit ryhtyivät toimimaan, nuoria miehiä lähti jääkärikoulutukseen, maakuntaan syntyi suojeluskuntia ja työväen järjestyskaarteja. Maakunta jakautui valkoisiin ja punaisiin, jonka seurauksena myös Pohjois-Karajalan maakunta tuli osalliseksi vuoden 1918 sisällissotaa. Kyseinen sota erilaisine seurauksineen näytti julmimman jälkensä Joensuussa, Värtsilässä ja Outokummussa, kun jokaisessa jouduttiin järjestämään valkoisten kaatuneiden sankarihautajaisia ja ainoastaan kirjaamaan punaisten puolella kuolleita, teloitettuja tai ka donneita henkilöitä. Osaksi maakunnan katukuvaan jäivätkin 1920- ja 1930-luvuilla suojeluskunnat sekä lotat, jotka olivat näkyvässä roolissa myös maakunnan erilaisissa tapahtumissa.27
Sisällissodan jälkeen Pohjois-Karjalan poliittinen suuntautuminen jakautui vasemmiston ja keskustan välille. Maakunnassa eniten ääniä saivat Sosialidemokraatit sekä Maalaisliitto, oikeistolaisin kunta maakunnassa oli Nurmes. Suosituin puolue oli vasemmistopolitiikkaa ajava Sosialidemokraatit, toisena tuli keskustapolitiikkaa edustava Maalaisliitto. Huolimatta sisällissodan negatiivisista vaikutuksista, Pohjois-Karjala oli selkeästi yhtenäinen maakunta muiden maakuntien joukossa, jossa eri maakunnallisia juhlia ja kulttuuritapahtumia järjestettiin ahkerasti. Selkeä käsitys maakunnan
25 Juvonen 2006, 436; Sivonen 2006, 321–322.
26 Sivonen 2006, 325–327.
27 Juvonen 2006, 437.
toiminnasta sekä sen kulttuurisesta ja taloudellisesta ominaislaadusta johti siihen, että vuonna 1936 perustettiin Pohjois-Karjalan maakuntaliitto.28
Maailmansotien välisenä aikana suomalaisissa puolustussuunnitelmissa Pohjois-Karjalalla ei ollut keskeistä asemaa, sillä oletuksena oli, että Karjalan Kannas tulisi olemaan mahdollisen sodan pääsotanäyttämö. Toiseksi tärkein suunta oli Laatokan Karjalan suunta, mikä tarkoitti sitä, että Pohjois-Karjalan maakunnasta vain osa muodosti sen selustan. Ollessaan osa Ruotsia, oli maakunnan puolustaminen ollut asukkaiden, etunenässä talonpoikaisjoukkojen, vastuulla. Itsenäisen Suomen maanpuolustusjärjestelmässä maakunta muodosti kutsunta- ja suojeluskuntapiirien osalta oman alueensa. Maakunnan suojeleminen olikin pääsääntöisesti maakuntalaisten omien kutsunta- ja suojeluskuntapiirien vastuulla ilman suurempaa tukea valtiovallalta.29
28 Juvonen 2006, 437–438.
29 Tuunainen 2014, 21–23.
1.4 Tutkimustehtävä
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kirjallisten haastatteluiden pohjalta, 1) millaiseksi pohjoiskarjalaiset kotirintaman naiset ovat kokeneet miesten töiden tekemisen talvi- ja jatkosodan aikana. Tämän lisäksi tutkimuksessa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 2) millaisen muutoksen uudet tehtävät toivat työelämään sekä 3) miten heitä koulutettiin tekemään uusia töitä.
Tutkimuksessa keskeisenä käsitteenä on miesten työt. Miesten ja naisten työt eroteltiin 1900-luvun alussa työn raskauden ja sukupuolten oletettujen luonteenpiirteiden mukaan. Miesten töinä nähtiin fyysisesti raskaimmat tehdas- ja maataloustyötä sekä korkeapalkkaiset johto- ja virkamiestehtävät.
Miesten töistä sai parempaa palkkaa kuin naisten töistä. Ennen sotaa naisten töiden nähtiin keskittyvän pääsääntöisesti kodinpiiriin, joka käsitti äitiyden sekä perheestä ja kodista huolehtimisen, joiden lisäksi se käsitti myös kodin ulkopuoliset kevyet tehdastyöt esimerkiksi tekstiilitehtaassa tai kaupan myyjän työt, erityisesti naimattomien naisten kohdalla.30
Tutkimus on jaettu toisen maailmansodan kahteen Suomessa käytyyn sotaan, eli vuosina 1939–1940 käytyyn talvisotaan ja vuosina 1941–1944 käytyyn jatkosotaan. Rajaus näihin kahteen sotaan on tehty seuraavista syistä: niin talvi- kuin jatkosota vaativat koko kansakunnan ponnistelut ja molempien sotien vihollisena oli liittoutuneiden Neuvostoliitto. Talvisodan alussa Neuvostoliiton tavoitteena oli toteuttaa Molotov-Ribbentroppin sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukainen Suomen liittäminen osaksi Neuvostoliittoa. Suunnitelmana oli marssia Suomen eteläisessä osassa Helsinkiin ja pohjoisessa tavoitteena oli katkaista Suomi kahtia Oulun korkeudelta. Talvisodan alussa Suomeen hyökättiin, kun puolestaan jatkosodan alussa Suomi oli aktiivinen osapuoli. Suomi hyökkäsi yhdessä Adolf Hitlerin Natsi-Saksan kanssa Neuvostoliittoon osana operaatio Barbarossaa. 31 Tutkimuksesta on rajattu pois Lapin sota, koska Suomen käymistä sodista toisen maailmansodan aikana kyseinen sota ei kuulunut talvi- ja jatkosodan kanssa samaan kokonaisuuteen. Lapin sota kuului Neuvostoliiton vaatimuksiin välirauhansopimusneuvotteluissa. Tämän Neuvostoliiton asettaman ehdon mukaan suomalaisjoukkojen tuli saada saksalaisjoukot pois Pohjois-Suomesta. Lapin sota ei koskenut koko kansakuntaa, vaan suurin osa joukoista pyrittiin kotiuttamaan suoraan jatkosodan loppumisen jälkeen.
Yhtenä välirauhansopimuksen ehtona olikin saada Suomen puolustusvoimat rauhan kannalle joulukuun viides päivä 1944 mennessä. Myös Lapin sodan taistelujoukkoja alettiin kotiuttamaan jo lokakuun lopulla.32
30 Kallioniemi 2003, 115–118.
31 Kallioniemi 1998, 22–35.
32 Haataja 1987, 737–739.
1.5 Aineiston esittely ja metodi
Tutkimuksen aineistona toimii Elina Haavio-Mannilan, Marttaliiton ja Museoviraston yhteistyössä kokoama haastatteluaineisto Naiset ja sota 1987–1988. Tutkimusaineisto on saatu sähköisesti Tampereen yliopiston digiarkistoista ja se sisältää yhteensä yli tuhat haastattelua sota-ajan kokeneilta naisilta. Haastatellut henkilöt ovat syntyneet ennen vuotta 1924. Alkuperäinen aineisto on kerätty muistitieto- tai perinnekyselyn tyyppisenä postikyselynä vuosien 1987 ja 1988 aikana, ja se on siirretty digiaineistoksi, jossa ainoa alkuperäinen aineistotiedosto on kyselylehtinen ja muuten aineisto on digitiedostona. Aineisto on ladattu käyttöä varten tietokoneelle ja sitä pystyy tarkastelemaan joko Word-tiedostona tai html-tiedostona. Haastattelut on jaoteltu havaintotunnuksella, mikä tekee aineistosta anonyymin. Vastaajien tiedoista aineistossa on ainoastaan syntymäaika, syntymä- ja asuinlääni, siviilisääty sekä koulutustausta. Tutkimuksessa haastatteluihin viitatessa on viitteenä käytetty aineistokokonaisuuden nimi sekä havaintotunniste.
Tutkimusta varten aineiston rajaus on tehty syntymäläänin mukaan sataan Pohjois-Karjalassa syntyneen naisen haastatteluun, jotka ovat työskennelleet sota-aikana joko maatilalla, tehtaassa, palvelualalla, opetus- tai toimistotöissä. Aineiston naisista muutamat ovat työskennelleet ennen sotia niin maatalous-, tehdas- kuin palvelualan töissä, mutta heidän työtehtävänsä ovat muuttuneet sota- aikana jollain tapaa joko perinteisimmiksi miesten töiksi tai muuten vain vastuullisimmiksi.
Tutkimuksessa aineistosta hyödynnetään ne haastatteluiden osuudet, jotka käsittelevät sota-ajan työntekoa ja sen kokemuksia. Aineistosta ei tulla hyödyntämään naisten ja miesten välisiä suhteita tai elämää ennen sodan syttymistä. Jotkut haastatellut ovat maininneet työtä käsittelevissä kohdissa myös lasten hoidon sekä taustoittaneet oppimistaan syyseuraussuhteella, eli aiempaa kokemusta jostain työstä. Nämä edellä mainitut tiedot ovat tutkimuksen kannalta relevanttia tietoa, mutta elämä ennen sotaa ei ole tutkimuksen kannalta relevanttia, koska niissä kohdissa haastatellut henkilöt ovat kertoneet enemmän vapaa-ajastaan ja mahdollisista opiskeluistaan sekä muusta elämästään.
Tutkimusaineiston perusteella tutkimus on muistitietotutkimusta. Alkuperäisesti kansainvälisessä muistitietokirjallisuudessa termillä oral history tarkoitetaan yleispiirteittäin erilaisia haastattelumenetelmin tuotettuja menneisyyttä koskevia aineistoja. Useimmiten termi suomennetaan tarkoittamaan suullista historiaa, mutta termi on suomennettu tarkoittamaan myös muistitietotutkimusta tai muistitietohistoriaa. Muistitiedolla tarkoitetaan tietoa, joka ei pohjaudu kirjallisiin lähteisiin vaan tiedonantajan muistiin. Muistitieto voi olla tutkimuksessa niin lähde ja kohde kuin tutkimusaineiston muodostamisen apuväline tai tutkimuksen sivujuoni. Kun muistitietoa
käytetään lähteenä, on tavoitteena tuoda esille haastateltujen omat näkökulmat menneisyydestä.
Muistitieto voidaan nähdä niin kutsuttuna toisena tietona, eli tietona, joka on esimerkiksi mahdollisimman yksityiskohtaista, kokemuksellista tai paikantunutta.33 Tutkimuksessa hyödynnetty tutkimusaineisto on kerätty 1980-luvun loppupuoliskolla, eli yli 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Tämä on voinut vaikuttaa haastateltujen henkilöiden muistitietoon, joka pyritään huomioimaan tutkimusvaiheessa lähdekriittisesti. Haastattelujen naiset ovat voineet muistaa asiat toisin, kuin ne ovat aikoinaan tapahtuneet tai he ovat voineet saada vaikutuksia muistoihinsa esimerkiksi populaarikulttuurista sekä keskusteluistaan muiden sodan kokeneiden henkilöiden kanssa.
Muistitietotutkimus on haasteellinen juuri näistä syistä, sillä muistiin ja sen vuoksi haastateltujen naisten muistoihin on voinut vaikuttaa niin moni ulkopuolinen sekä jälkeenpäin tapahtunut asia.
Tutkimus sijoittuu tutkimuskohteena myös sosiaalihistorian piiriin. Tieteenalana sosiaalihistoria tutkii erilaisten ryhmien, säätyjen, sosiaalisten kerrostumien sekä luokkien kehittymistä menneisyydessä. Sosiaalihistorian yksiä keskeisimpiä tehtäviä on arvioida esimerkiksi erilaisten ryhmien suhteellista merkitystä ja yhteiskunnallista asemaa.34 Tutkimus on myös sotahistoriaa, joka erityisesti keskittyy tutkimaan sota-ajan arjen historiaa. Sota-ajan arjen historia voidaan luokitella kuuluvan niin kutsuttuun uuteen sotahistoriaan, jonka tutkimuskohteen keskeisenä piirteenä on ollut keskittyä niihin ilmiöihin, joita on aiemmin pidetty sotahistoriallisen tutkimuksen kyseenalaistamattomina toimijoina ja taustaoletuksina. Uudella sotahistorialla pyritään nostamaan esiin myös sodan väkivalta sekä käsityksiä suomalaisuudesta, mieheydestä ja naiseudesta.
Tämänkaltainen sotahistoria on myös pyrkinyt nostamaan esiin naisten keskeisen roolin kotirintaman ylläpitäjinä. Naisten toimijuus on täydentänyt rakennepainotteista sosiaalihistoriaa kokemushistoriallisella ulottuvuudella.35
Sosiaali- ja sotahistorian lisäksi tutkimus voidaan sijoittaa naishistorian piiriin. Suomalaisessa historian tutkimuksessa naisten toiminnan ja elämän historiaan on keskitytty aktiivisesti vasta muutaman vuosikymmenen ajan. Suomalaisen naishistorian tutkimus on alusta asti kiinnittänyt huomiota äänioikeusliikkeeseen, työntekoon, järjestäytymiseen, naisasianaisten oman historian kirjoittamiseen sekä naisen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Näiden lisäksi tutkimuskohteiden joukkoon on 1990- ja 2000-luvuilla noussut uskonto, seksuaalisuus sekä vallan ja sukupuolen välinen suhde. Naistutkimuksen yhtenä tavoitteena on ollut löytää aikaisemmin piilossa ollut todellisuus ja
33 Finggerroos & Peltonen 2006, 8–12.
34 Haapala 1989, 14–18.
35 Kinnunen & Kivimäki 2018. Sota sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä <https://elektra-helsinki- fi.ezproxy.uef.fi:2443/se/h/0018-2362/116/4/sotasosi.pdf> (luettu 11.5.2021).
naisten kokemusmaailmojen analysoiminen sekä analysoitu naiseuden ja mieheyden tuottamista.36 Tässä tutkimuksessa tullaan keskittymään juuri naisten työntekoon sekä kokemusmaailmojen analysoimiseen haastatteluiden pohjalta.
Tutkimusmetodina tulen käyttämään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Sisällönanalyysin avulla dokumentteja voidaan analysoida niin systemaattisesti kuin objektiivisesti. Metodin avulla tutkittavasta ilmiöstä pyritään saamaan tiivis ja yleisessä muodossa oleva kuvaus. Sisällönanalyysin metodin avulla tekstistä tavoitteena on etsiä merkityksiä ja kuvaamaan dokumenttien sisältöä sanallisesti. Aineisto pyritään järjestämään tiiviiseen ja selkeään muotoon, kadottamatta sen sisältämää informaatiota. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin yhtenä tehtävänä on yhdistellä eri käsitteitä, jonka avulla tutkimustehtävään saadaan vastaus. Ensimmäisenä vaiheena metodia hyödyntäessä on alkuperäisdatan pelkistäminen, jonka tavoitteena on poistaa aineistosta tutkimuksen kannalta epäolennainen tieto. Nämä pelkistetyt ilmaukset listataan kadottamatta mitään pelkistetystä datasta, jonka jälkeen vuorossa on aineiston ryhmitteleminen. Tässä vaiheessa tutkimusprosessia aineistosta pyritään etsimään mahdolliset samankaltaisuudet ja eroavaisuudet. Ryhmittelyn jälkeen aineisto abstrahoidaan eli käsitteellistetään, eli tavoitteena on pyrkiä erottamaan tutkimuksen kannalta olennainen tieto ja valikoidun tiedon perusteella muodostetaan eri teoreettisia käsitteitä.
Analyysin kaikissa vaiheissa tutkijan pyrkimyksenä on ymmärtää tutkittavia henkilöitä ja asioita näiden omasta näkökulmastaan.37
36 Kaarninen & Markkola 1992; Markkola 2003; Ollila 2001, 75, 83.
37 Sarajärvi & Tuomi 2018, 103–127.
1.6 Tutkimusperinne
Suomessa on tehty laajasti tutkimusta niin kotirintaman naisten kokemuksista kuin naisten työelämän muutoksesta. Maria Lähteenmäki on tutkinut väitöskirjassaan Mahdollisuuksien aika – Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–30-luvun Suomessa (1995) työläisnaisten työelämän ja yhteiskunnan muutosta. Lähteenmäki on keskittynyt tutkimaan väitöskirjassaan erityisesti teollisuuden aloilla työskennelleisiin naisiin. Marjatta Rahikaisen ja Tarja Räisäsen toimittamassa teoksessa ”Työllä ei oo kukkaan rikastunna” – Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla (2001) tutkitaan laajemmin naisten työelämän muutosta niin työläis- kuin säätyläisnaisten näkökulmasta sekä palvelualan, tehdas- ja maataloustyön näkökulmasta. Yleisluontoisemmin suomalaisen työväen historiaa ja sukupuolten työelämän kehitystä 1900-luvun alusta 2000-luvulle ovat tutkineet Kirsi- Maria Hytönen ja Eerika Koskinen-Koivisto toimittamassaan teoksessaan Työtä tekee mies, nainen (2011). Hytönen on tutkinut myös vuonna 2014 ilmestyneessä väitöskirjassaan Ei elämääni lomia mahtunut – Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakentamisen aikana, naisten työelämän muutosta. Väitöskirjassa yhtenä lähdeaineistona on ollut sama aineisto, mitä tässä tutkimuksessa hyödynnetään.
Kotirintaman työläisten näkökulmaa on tuotu esille Matti Hakon ja Heimo Huhtasen toimittamassa muistelmavalikoimateoksessa Kotirintaman kahdet kasvot (1985). Teos on keskittynyt erityisesti tuomaan esille kotirintaman mielialojen, kokemusten sekä ajattelutavan heijastumia. Teos ei keskity pelkästään naisten näkökulmaan vaan myös niiden miesten, jotka jäivät sota-aikana kotirintamalle esimerkiksi tehdastyönsä vuoksi. Lauri Haatajan toimittamassa teoksessa Ja kuitenkin me voitimme – Sodan muisto ja perintö (1994) Erja Saraste on käsitellyt omassa artikkelissaan Naisen paikka ja palkka naisten kotirintama-arkea sekä työelämän muutosta sota-aikana. Tarkemmin kotirintaman arkeen on perehtynyt Jouni Kallioniemi kahdessa kirjassaan: Kotirintama 1939–1945 (1998) sekä Kotirintama: Sotavuosien Suomi 1939–1945 naisten ja lasten silmin (2003). Vanhempi teos käsittelee kotirintaman kokemuksia ja arkea yleisluontoisemmin, kun puolestaan uudempi teos keskittyy yksityiskohtaisemmin pienempiin osa-alueisiin. Uudemman teoksen luvuista Naiset miesten töissä käsittelee naisten työntekoa miesvaltaisilla aloilla sota-aikana. Myös Martti Turtolan toimittamassa teoksessa Sodassa koettua: Arkea sodan varjossa (2008) on keskitytty perheiden kokemuksiin sodassa sekä koti- että eturintamalla. Teos koostuu eri artikkeleista, jotka käsittelevät kokemuksia niin kotirintaman työnteosta, perheiden hajoamisesta, parisuhteen koettelemuksista kuin arjesta selviytymisesti sota-aikana.
Kotirintaman olot ja selviytymiskeinot sodassa ovat tuoneet markkinoille uudempia tutkimuksia, esimerkiksi vuonna 2008 Hanna Pulkkilan kirjoittama teos Kotirintaman lapset, joka nimensä mukaisesti keskittyy niihin lapsiin ja nuoriin, jotka kokivat sota-ajan. Kirjassa käsitellään lasten tekemiä töitä kotirintamalla työtyttöjen, pikkulottien ja sotapoikien tehtävissä sekä käsitellään, miten työvelvollisuuslaki vaikutti heidän kokemuksiinsa sodasta. Kai Linnilän vuonna 2013 ilmestynyt teos Kotirintaman kasvot keskittyy kotirintaman moneen eri osa-alueeseen. Teos koostuu pienistä artikkelikohdista, esimerkiksi naisten työnteosta sodan aikana, erilaisista vapaaehtoistöistä, lasten osuudesta sekä yhteiskunnan energiansaannista sota-aikana.
Vuonna 2006 ilmestynyt Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittama Ihminen sodassa – Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta käsittelee nimensä mukaisesti suomalaisten kokemuksia sodissa niin koti- kuin eturintamalla. Teoksen yhtenä teemana on uusi sotahistoria, jonka käsitettä on hyödynnetty myös tässä tutkimuksessa, jotta tutkimuksen sijoittaminen ja aineiston ymmärtäminen on ollut helpompaa. Niin sanottua klassisempaa sotahistoriaa käsittelee Seppo Zetterbergin toimittama Suomen historian pikkujättiläinen (1987), josta Antti Laineen kirjoittama artikkeli Suomi sodassa keskittyy Suomen läpikäymiin sotiin vuosina 1939–1944.
Myös talvi- ja jatkosodista on tehty omat pikkujättiläiset, esimerkiksi vuonna 1999 Jari Leskisen ja Antti Juutilaisen toimittama Talvisodan pikkujättiläinen sekä samaisen kaksikon toimittama Jatkosodan pikkujättiläinen (2005), joissa paneudutaan syvemmin sotiin ja niiden vaikutuksiin.
Molemmissa teoksissa käsitellään myös kotirintaman työntekoa ja asennoitumista sotaan. Erja Saraste on tutkinut talvisotaa käsittelevässä pikkujättiläisessä omassa artikkelissaan Tuntemattomien naisten sota, miten sotaan asennoiduttiin kotirintamalla ja mitä kotirintama teki puolustusvoimien eteen. Talvisotaa käsitellessä naisten osuus on yleensä jäänyt pieneksi ja näkymättömäksi, jota Saraste avaa omassa artikkelissaan. Ilona Kemppainen on jatkanut samalla linjalla omassa artikkelissaan Sota-ajan naisten monet roolit, jossa hän käsittelee Sarastetta syvemmin naisten osuutta yhteiskunnan ja kotirintaman ylläpitäjinä, äiteinä, sisarina sekä kodin ylläpitäjinä.
Artikkelissa keskitytään jokaiseen osa-alueeseen syvällisemmin, kuin talvisotaa käsittelevässä pikkujättiläisessä.
Anna-Liisa Sysiharju, Kylli Pihlajamäki, Inga-Brita Castrén sekä Helmiriitta Honkanen ovat toimittaneet naisten sota-ajan vapaaehtoisesta työpalvelusta kirjan Työtytöt – Naisten vapaaehtoinen työpalvelu 1941–1945 (1997). Teos koostuu erilaisista artikkeleista, jotka keskittyvät työpalvelun historiallisiin juuriin, suomalaisnaisten työpalveluun Suomessa sota-aikana sekä työtyttöjen ja heidän johtajiensa kokemuksiin työnteosta sodassa. Kyseisen teoksen pääpaino on erilaisten järjestöjen toiminnassa. Kirjailija Kaari Utrion toimittamassa kirjassa Suomen naisen vuosisadat – Toivon
rakentajat (2005) Aura Korppi-Tommola on tutkinut kahdessa kirjoituskokonaisuudessaan Toivon vuosikymmenet sekä Kotona ja rintamalla naisten työelämän kehitystä 1800-luvun jälkipuoliskosta 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille ja jälkimmäisessä tutkinut kotirintaman naisten eri selviytymiskeinoja sota-aikana. Teos on osa neliosaista kirjasarjaa, jonka Utrio on kokonaisuudessaan toimittanut.
Pohjois-Karjalan historiaa käsitellään monessa teoksessa, esimerkiksi neliosaisessa sarjassa, jossa kolmannessa osassa, Kimmo Katajalan ja Jaana Juvosen toimittamassa, Maakunnan synty – Pohjois- Karjalan historia 1809–1939 (2006) käsitellään maakunnan syntymistä autonomian ajasta aina talvisodan syttymisvuoteen saakka. Teos koostuu eri kirjoittajien artikkeleista, joissa esimerkiksi Jari Mustonen on tutkinut artikkelissaan Sukupolvesta toiseen Pohjois-Karjalan väestönmuutosta, muuttoliikkeitä, elinkeinoelämää sekä maakunnan väestön sisäisiä suhteita. Puolestaan samassa teoksessa Seppo Sivonen on tutkinut artikkelissaan Valistuspyrkimystä yhdistystoimintaan maakunnan sisällä tapahtunutta järjestötoimintaa esimerkiksi Maamiesseuroissa ja Marttajärjestöissä.
Myös Juvonen on itse tutkinut ja summannut teoksen ajanjakson yhteen Takamaasta maakunnaksi osiossaan. Samaisen sarjan neljäs osa on Ismo Björnin toimittama Rajan maakunta – Pohjois- Karjalan historia 1939–2014 (2014), jossa käydään läpi maakunnan vaiheet sodan vuosista jälleenrakentamisen aikaan aina kylmästä sodasta 2010-luvulle asti. Pasi Tuunainen on tutkinut omassa artikkelissaan Rautaa rajalla – Pohjois-Karjala toisessa maailmansodassa maakunnan osuutta talvi- ja jatkosodassa, eri hyökkäysvaiheita sekä kotirintaman osuutta sota-aikana.
2. Naiset isäntien saappaissa
2.1 Uuden normin parissa
Suomalainen yhteiskunta oli edelleen talvi- ja jatkosodan aikana agraarinen ja ainoastaan neljännes väestöstä oli kaupunkilaisia. Nämä kaupunkilaiset olivat pääsääntöisesti joko ensimmäisen polven kaupunkilaisia tai muuttoperäisiä kaupunkilaisia. Maatalous työllisti edelleen joka toisen suomalaisen, osittain yhteiskuntamallin vuoksi ja osittain sen vuoksi, että maatalous tarjosi työikäisille ihmisille työpaikkoja. Vaikka monilla tiloilla, erityisesti suurtiloilla, oli jo traktoreita sekä muita maataloutta hyödyntäviä maatalouskoneita, tehtiin työt suurimmalla osalla tiloista ihmis- ja hevosvoimin.38 Suomen maatalous oli 1900-luvun alussa pientilavaltaista, jonka vuoksi valtaosa maan tiloista hoidettiin pelkästään perheen voimin. Pientilat eivät työllistäneet ulkopuolisia henkilöitä, eivätkä nämä tilat taanneet samanlaisia tuloja kuin suurtilat tarjosivat. Tämä johti siihen, että pientilalliset joutuivat tekemään tilan tuottamien päätöidensä ohella muita töitä, jotta perhe sai elämälle välttämättömiä lisätuloja. Yksi tärkeimmistä sivuansioiden takaajista pienviljelijälle oli metsänhakkuu tai hevoselliselle pienviljelijälle tukinajo. Erityisesti Itä-Suomessa metsätyöt olivat pienviljelijöille elintärkeä toimeentulon osa. Rakennustöiden merkitys kasvoi 1930-luvulla pientilallisten lisätulona. Monelle pienviljelijälle oli myös tyypillistä, että he kävivät tilapäistöissä suurtiloilla omien töidensä ohella.39
Suomalainen maatalous oli aluksi koneellistunutta ainoastaan ”hevosvetoisuuden puitteissa”.
Vanhimpia työkoneita olivat esimerkiksi hevosvetoiset heinänniittokoneet, puimakoneet ja käsikäyttöiset separaattorit. Niin poltto- ja sähkömoottorit kuin harava- ja elonleikkuukoneet alkoivat yleistymään suomalaisessa maataloudessa 1920- ja 1930-luvuilla. Vaikka maatalouskoneet alkoivat yleistymään, piti varattomuus monilla pientiloilla 1930-luvullakin sirpit, viikatteet ja varstat mukana työnteossa. Varattomuuden vuoksi tilan naisten oli osallistuttava toisinaan myös niihin töihin, joita pidettiin perinteisinä miesten töinä.40
Maaseudulla monet naiset, etunenässä maalaisemännät, ryhtyivät järjestäytymään 1920–1930- luvuilla. Tätä järjestäytymistä kutsuttiin sekä uudeksi naisliikkeeksi että emäntäliikkeeksi. Niin Maatalousnaiset, Martat kuin Lotta Svärd keräsivät jäsenikseen suuren määrän maaseudun naisia.
38 Hintikka & Häppölä 2006, 8.
39 Lovio 1993, 73.
40 Lovio 1993, 73–74; Saraste 1994, 87–88.
1930-luvun loppuun mennessä niin Martoilla kuin Maatalousnaisilla oli yhteensä noin 150 000 jäsentä. Maamiesseurat ryhtyivät järjestämään vuosina 1938 ja 1939 yhdessä Maatalousnaisten ja Marttojen kanssa naisille erilaisia kursseja, joissa naisten oli mahdollista saavuttaa maatalousmerkki.
Merkin suorittamiseen vaadittiin laajaa perehtyneisyyttä peltoviljelyn eri tehtäviin. Hyväksytty suoritus vaati erilaisten työsuoritusten suorittamista, johon kuului esimerkiksi hevosten ruokkimista, kyntöä, äestämistä, kylvöä, niittoa, viljan puhdistamista sekä selostusta jonkin tilan peltoalan käytöstä ja vuoroviljelystä.41 Muutama tuhat naista oli ehtinyt suorittaa maatalousmerkin ennen sodan syttymistä: ”Maamiesseura kyllä järjesti kesällä 1939 maatalousmerkin suorituksen. Suoritin sen kaksiavaimisena. Ensimmäinen avain oli vähän helpompi. Siihen kuului maatalouden koneet, traktorin ajot ym.”42 Maatalousmerkin suorittaminen takasi monelle maaseudun naiselle tärkeitä maatalouden taitoja, jotta he pystyivät ylläpitämään tilaa sotien aikana sekä tarjosi heille mahdollisuuden itsenäiseen työskentelyyn ilman, että isänniltä tarvitsisi pyydellä jatkuvasti apua kirjeiden välityksellä.43
Maamiesseuratoiminta ei ollut kuitenkaan kaikilla maaseudun naisilla vaihtoehto. Monilla pientilallisilla ei yksinkertaisesti ollut varaa osallistua Maamiesseuran järjestämään toimintaan mukaan, vaan esimerkiksi maatalousneuvontaa, jota myös nämä seurat järjestivät, oli saatava joko omilta sukulaisilta tai muilta tutuilta. Pientilallisten varattomuus oli myös este sille, etteivät nämä naiset voineet osallistua maatalousmerkin suorittamiseen. Varattomuus ei ollut ainoa este, sillä näillä pientiloilla ei olut myöskään taitoja vaativia työkoneita. ”Maamiesseurassa en toiminut, siellä oli vain rikkaita emäntiä toisesta kylästä”.44 Maatalousmerkin suorittamiseen vaikutti selkeästi sosioekonomisen taustan lisäksi myös asuintilan sijainti: joissain kylissä oli parempi mahdollisuus suorittaa kyseinen merkki kuin muissa kylissä. Asiaan on saattanut myös vaikuttaa se, että Suomen maatalousyhteiskunta oli ennen talvisodan syttymistä pientilavaltainen, eli suurimmalla osalla ei ollut minkäänlaisia resursseja suorittaa merkkiä, vaikka kiinnostusta olisikin ollut.
Vaikka Pohjois-Karjala oli Maamiesseurojen ja Marttayhdistysten vahvaa aluetta, eivät aineiston naiset silti kyenneet osallistumaan järjestöjen toimintaan. Tämän lisäksi toisinaan ”maamiesseurat eivät järjestäneet kursseja”45, vaikka seutukunnassa olisikin ollut muuta seuran ylläpitämää toimintaa. Eli aina kyse ei ollut siitä, että naisilla ei olisi ollut varaa osallistua kursseille saavuttaakseen jotkin taidot, vaan seuralla ei esimerkiksi ollut omasta takaa sellaisia resursseja, jotka
41 Laine 1948, 186; Kuusipalo 1994, 160; Ollila 1993, 164.
42 Hintikka & Häppölä 2006, 50; Naiset ja sota 1987–1988 #053.
43 Saraste 1994, 85–86.
44 Hintikka & Häppölä 2009, 45; Lovio 1993, 72–73; Naiset ja sota 1987–1988 #195.
45 Naiset ja sota 1987–1988 #014.
olisivat mahdollistaneet kurssitoiminnan naisten kotiseutujen alueilla. Haastatteluiden naiset myös kertovat, miten yli-ikäiset miehet suorittivat niitä työtehtäviä, joita maamiesseurat olisivat mahdollisesti tilojen naisille opettaneet. Aineiston pohjoiskarjalaisille naisille maamiesseuratoiminta ei välttämättä ollut niin tuttua, vaikka maakunta itsessään sisälsi paljon aktiivista toimintaa. Pohjois- Karjalan alue oli myös harvaanasuttu eritysesti maaseutupitäjillä, jonka vuoksi liikkuminen mahdolliselle merkin suorituspaikalle oli naisten mukaan käytännössä mahdotonta. Eikä jokaisella kylällä ollut välttämättä järjestöjen alaosastoja, joiden toimintaan aineiston emännät olisivat voineet osallistua.46
Sodan syttyessä monet pohjoiskarjalaiset viljelijäperheet joutuivat osaltaan osallistumaan puolustusvoimien tukemiseen, kun he luovuttivat työhevosiaan ja harvat autolliset luovuttivat ajoneuvonsa armeijalle. Naiset muistelevatkin, miten heidän perheensä luovuttivat parhaimmat hevosensa armeijan käyttöön, joilla oli tehty pääsääntöisesti tilojen raskaat veto- ja puintityöt, joihin hevonen oli ollut välttämättömyys.47 Hevosten ja mahdollisten maatalouskoneiden menettäminen puolustusvoimille tarkoitti työmäärän lisääntymistä. Pientilavaltaisessa Pohjois-Karjalassa yhden miehen, saati hevosen tai työkoneen, puuttuminen tuntui tilan töissä. Naiset kuljettivat jalan myllyihin viljasäkkejä, osallistuivat kyntöön käsin sekä niittotöihin. Joillakin aineiston naisilla oli onnea ja heillä oli apunaan niittokoneita, joita he pystyivät käyttämään huonompien hevosten kanssa.48 Näin ollen he eivät joutuneet tekemään asioita perinteisesti käsivoimin, vaan he saivat helpotusta omaan päivittäiseen tekemiseensä niittokauden aikana. Joillakin naisilla oli puolestaan tuuria, kun he eivät joutuneet luovuttamaan omia hevosiaan puolustusvoimien käyttöön. Haastatteluista ilmenee, miten naiset olisivat joutuneet luovuttamaan hevosensa, mikäli ne eivät olisi olleet liian vanhoja tai nuoria.49 Hevosista, jopa vanhoista, oli suunnaton apu naisten tehdessä sellaisia töitä, joihin eivät olleet saaneet minkäänlaista koulutusta.
Maaseudun naisten arki muuttui talvisodan sytyttyä radikaalisti, kun perheestä saattoi lähteä rintamalle samaan aikaan isä, veli tai veljet sekä oma puoliso. Haastatellut kertovat, miten raskasta omien rakkaiden lähettäminen sotarintamalle oli, kun ei ollut tietoa palaamisesta. Tämän lisäksi maaseutujen naiset tiesivät, että he joutuisivat ottamaan kokonaisvaltaisen tai pääsääntöisen vastuun joko vanhempiensa tai omasta tilastaan ja niiden töistä. Tämän lisäksi monella oli vastuulla myös omat lapset sekä mahdollisesti iäkkäämmät perheenjäsenet ja sukulaiset. Toisilla edessä oli mahdollinen evakuoituminen Pohjois-Karjalasta, koska itärajalla ei ollut turvallista, varsinkaan
46 Naiset ja sota 1987–1988 #195, #894.
47 Naiset ja sota 1987–1988 #279, #053, #800; Tuunainen 2014, 42.
48 Naiset ja sota 1987–1988 #279, #195.
49 Naiset ja sota 1987–1988 #897.
jatkosodan aikana. Evakkoon joutuneet naiset joutuivat kohtaamaan vieraalla paikkakunnalla täysin uudet työtehtävät. Puolestaan kotitiloilleen jääneet naiset joutuivat huolehtimaan osalta maakunnan ruokahuollosta ilman miespuolista apua tai ilman hyviä hevosia. Epävarmuus omasta selviytymisestä sekä puolison selviytymisestä ”siellä jossain” ei ollut kellekään helppoa, jonka vuoksi aineiston naiset pyrkivät sulkemaan negatiiviset ajatukset ja huolen pois, jotta he pystyisivät keskittymään vaativiin työtehtäviinsä.50
50 Laine 1987, 726–727; Naiset ja sota 1987–1988 #279, #408, #894.
2.2 Raskaat miesten työt
Kun suurin osa miehistä ja hevosista kutsuttiin armeijan palvelukseen, siirtyivät heidän tehtävänsä naisille sekä iäkkäämmille miehille ja nuorille pojille. Monille tilan naisille tämä tarkoitti kaksinkertaista työtaakkaa sekä hävitti perinteisen rajan miesten ja naisten töiden väliltä.51 Maaseudulla oli perinteisesti naisten töiksi luokiteltu kotitaloustyöt sekä karjanhoito. Näiden töiden rinnalle sota-aikana tulivat miesten suorittamat pelto- ja muut ulkotyöt sekä sodan tuomat uudet tehtävät, esimerkiksi leipien leipominen armeijalle, pakettien ja kirjeiden lähettäminen rintamalle sekä mottitalkoot.52 Enää ei ollut ”miesten ja naisten työtä, piti vain yrittää joka työtä”53. Aineiston naisten haastattelut tuovat hyvin esiin ajatuksen, että jokainen sukupuolittunut työ maaseuduilla oli joutunut romukoppaan.
Maaseudun miesten työt eivät tulleet kaikille naisille uutena, sillä varsinkin pientiloilla naiset olivat tehneet pienestä pitäen perinteisiä miesten töitä. Vaikka pientiloja pidettiin pystyssä koko perheen voimin, vaikutti monilla naisilla kokemuksen saamiseen se, ettei perheessä ollut isän mukana peltotöihin osallistuvia poikalapsia: ”Meitä tyttöjä oli kolme, josta keskimmäinen hoiti karjaa. Minä olin paljon isän mukana ulkotöissä. Meillä olivat naiset aina joutuneet tekemään ulkotöitä, koska isä oli ainoa mies talossa.”54 Huolimatta siitä, että monella naisella oli jo aiempaa kokemusta miesten töiden tekemisestä, saattoivat tehtävät silti olla uusia ja jopa vaikeita sisäistää. Apunaan monella naisella oli kotitilallaan kuitenkin myös miehiä, koska monien tilallisten naisten isät olivat jo ylittäneet rintamaiän.55 Siitä huolimatta monet aineiston naiset painottavat, kuinka he joutuivat itse tekemään isänsä iäkkyyden vuoksi enemmän töitä, koska isät eivät välttämättä enää kyenneet tekemään tilan töitä sillä tarmolla kuin ennen. Lisäksi isät olivat saattaneet menettää pojan rintamalle, joka oli auttanut aiemmin raskaimmissa tehtävissä.
Suurtilojen emäntien oli vaikeampi sisäistää miesten töitä, koska heillä oli ollut tiloilla palkallisia työntekijöitä. Nämä emännät eivät usein myöskään kyenneet saamaan apua paikan päällä, vaan he joutuivat useimmiten kysymään neuvoja tilan isännältä kirjeitse.56 Haastateltujen naisten haastatteluista ilmenee, kuinka ”emäntä kirjoitti usein isännälle kysyäkseen neuvoja tilan asioissa”57. Kaikilla naisilla ei ollut mahdollisuutta saada muita oppeja tilan töiden hoitamiseen kuin kirjeistä
51 Lovio 1993, 81.
52 Hintikka & Häppölä 2006, 19–20; Kallioniemi 1998, 134; Lovio 1993, 82–83.
53 Naiset ja sota 1987–1988 #039.
54 Naiset ja sota 1987–1988 #195.
55 Kallioniemi 1998, 134–135; Saraste 1994, 85–86.
56 Lovio 1993, 88–91.
57 Naiset ja sota 1987–1988 #024.
saadut opit. Moni nainen luotti myös siihen, että ”kyllä työ tekijänsä neuvoi”58, sillä heillä ei aina ollut muuta vaihtoehtoa. Monista haastatteluista ilmenee juuri se, miten paras opettaja tilan töihin oli itse työ. Naiset eivät omien kertomustensa mukaan voineet turvautua miehiensä neuvoihin, sillä yhteydenpito oli haastavaa miesten ollessa rintamalla. Toisinaan naiset saivat isänniltä kirjeen kotiin
”sieltä jostakin. Siinä luki ota se hevonen sieltä haasta ja ala sillä tekemään töitä. Eikä mitään muuta neuvoa tullut”59. Naiset joutuivat jatkuvasti vain selviämään ilman oppeja, koska naapureissakaan ei välttämättä ollut ketään, joka olisi voinut heitä neuvoa. Tunteet olivatkin naisilla jatkuvasti pinnassa, kun he yrittivät itse selvittää, miten isäntien työt oikein tilalla hoidetaan.60
Vaikka työt saattoivat olla tuttuja jo rauhanajalta, koettiin ne sota-aikana paljon raskaammiksi kuin ennen sotia. Rauhanaikana naiset eivät joutuneet tekemään kaikkia tilan töitä, vaan töitä oli tekemässä joko tilan isäntä tai mahdollisesti rengit, joille raskaimmat työt olivat tuttuja.61 Miesten töiden raskaus oli monelle naiselle kova paikka, mutta näitä töitä oli raskaudesta huolimatta tehtävä. ”Kaikki miesten työt ovat naisille raskaita, mutta jaksaa täytyi, eihän kotirintama olisi pysynyt muuten pystyssä”62. Naisten haastatteluista ilmenee niin sanotusti jaksamisen pakko, sillä puolisoiden ollessa rintamalla puolustamassa kotimaata, oli naisten mahdollistettava ruokahuolto sekä kotitilojen pystyssä pysyminen. Huolimatta tästä pakosta, olosuhteet ja jokaisen naisen omat voimat vaikuttivat siihen, mitkä työt he kokivat erityisen raskaiksi, että ne ovat jääneet heidän mieleensä:
”Raskaimpana koin aurauksen, metsätyöt ja heinän ja viljan korjuun. Työtä piti tehdä aivan näännyksiin asti”63.
”Raskaimpia oli maitokannujen nostaminen rattaille ja meijerissä edelleen, viljasäkkien nosto puintipäivinä ja muulloinkin, perunasäkit rattaille ja laariin ja puun runkojen nostaminen.”64 Vaikka jokainen tilan emäntä koki erilaiset työt raskaina, voidaan kahdesta edellisestä lainauksesta huomata yhtäläisyyksiä raskaina koettujen töiden välillä. Niin pelto- kuin metsätyöt koettiin raskaimpina, olivathan ne olleet aiemmin pääsääntöisesti miesten vastuulla. Näissä tehtävissä miehillä oli ollut usein apunaan joko renkiä tai oma poika sekä hevonen, mutta naisilla ei ainakaan aluksi ollut apunaan ketään. Aineiston naisille fyysisen työn raskaus yllätti enemmän psyykkistä raskautta, vaikka monille ei ollut helppoa olla kotirintamalla, kun oma puoliso oli eturintamalla.
58 Naiset ja sota 1987–1988 #651.
59 Naiset ja sota 1987–1988 #897.
60 Naiset ja sota 1987–1988 #91, #897.
61 Lovio 1993, 84–85; Olsson 2008, 155–157.
62 Naiset ja sota 1987–1988 #088.
63 Naiset ja sota 1987–1988 #091.
64 Naiset ja sota 1987–1988 #059.
Huolimatta töiden raskaudesta, haastatteluiden perusteella miesten töiden pariin siirtyminen koettiin käyneen suhteellisen helposti: ”Ei ollut erilaisia miesten töitä, joita naiset eivät olisi voineet tehdä”65. Monet naiset, erityisesti pientilalliset, olivat jo aiemmin tehnyt miesten kanssa yhdessä pelto- ja ulkotöitä. Lisäksi haastatteluiden naisten mukaan sota-aikana ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ajatella edellä olevan lainauksen tapaan. On kuitenkin huomioitava, että ennen sota-aikaa nämä naiset toimivat pääasiassa ainoastaan miesten avustajina. Tilakoko vaikutti juuri siihen, missä määrin naiset olivat osallistuneet pelto- ja ulkotöihin ennen sotaa. Tämän vuoksi jo ennestään tutut tehtävät saattoivatkin olla naisille erityisen raskaita, koska avustajan tehtävät eivät olleet valmistaneet heitä samalla tavalla kuin se, jos he olisivat tehneet samalla tavalla näitä tehtäviä isäntien rinnalla. Siitä huolimatta monet naiset kokivat edellä olevan lainauksen tavoin, koska ei ollut ketään muuta tekemässä raskaimpia töitä. Toisin sanoen monet naiset kokivat juuri sota-aikana miesten työt sellaisiksi töiksi, jotka myös naiset jaksoivat tehdä, vaikkeivat he pääsääntöisesti olleet ennen sellaisia töitä tehneet.66
Peltotöiden tekeminen ei ollut läheskään jokaiselle naiselle ennestään tuttua, vaikka tilojen emäntiä olivatkin. Ennen jatkosotaa isännillä ei ollut ollut aikaa opettaa emännille peltotöistä muuta kuin alkeet: ”Oma mieheni opetti sitten niittokoneen niksit ennen kesäsotaan lähtöään terän vaihdosta sisään ja pois, sen nosto- ja laskutangot, voitelukohdat”. Niin koti- kuin eturintama uskoivat jatkosodan olevan lyhyt niin kuin talvisota oli ollut, jonka vuoksi opetus oli pintapuolista.67 Talvisodan jälkeen solmittua Moskovan rauhaa, eli välirauhaa, ei voinut haastateltavien mukaan pitää rauhana. Tämän pystyy myös päätellä edellä olevasta lainauksesta, kun kyseessä on ollut opetustoiminta tilantöiden tekemiseen. Vaikka maatilan työt ovat ympärivuotisia, erosivat sodat silti keskenään naisten työnteon näkökulmasta. Talvisodan syttyessä oli alkamassa tilojen talvikausi, jonka vuoksi talvisodan päättymisen jälkeen isäntien tuli opettaa emännille täysin uudet työnteon taidot, joita he eivät olleet opettaneet ennen talvisodan syttymistä. Talvisota vaikutti myös maakunnan alueisiin, kun sodan seurauksena Pohjois-Karjalan alueita menetettiin Neuvostoliitolle, ja monet alueen asukkaista joutuivat luopumaan kodistaan sekä lähtemään evakkoon. Sota koetteli pohjoiskarjalaista siviiliväestöä muutenkin, kun pula-aika kohdistui erityisen raskaasti alueeseen ja monet ruoka-aineet laitettiin säännöstelyn alaisiksi kuten muuallakin Suomessa. 68
65 Naiset ja sota 1987–1988 #028.
66 Kallioniemi 1998, 136; Olsson 2008, 159.
67 Naiset ja sota 1987–1988 #278, #897 .
68 Tuunainen 2014, 42.
Vaikka suurin osa aineiston naisista koki miesten työt raskaiksi ja vieraiksi, oli myös niitä naisia, jotka nauttivat ”näistä oikeista töistä”69. Huolimatta siitä, että moni pientilojen naisista oli ollut jo lapsesta lähtien mukana miesten töissä, olivat he saaneet vain pienen kokemuksen niistä sekä tottuneet ainoastaan naisten omiin töihin, jotka olivat paljon kevyempiä töitä. Sen vuoksi moni aineiston nainen kokikin, että raskaudesta huolimatta nämä miesten työt ja niiden tekeminen tuovat heille uudenlaisen vapauden. Moni nainen on painottanut myös onnistumisen tunnetta, kun he ovat selvinneet yksin omien töidensä lisäksi miesten töiden tekemisestä. Toki usealla naisella oli helpotuksenaan esimerkiksi oma isä tai appi, joka antoi naisille mahdollisuuden tehdä raskaita miesten töitä oman vointinsa ja voimiensa mukaan. Vaikka naiset onnistuivatkin tehtävistään, oli heillä aineiston naisten mukaan paljon vaikeuksia, joita piti ylittää. Kuitenkin onnistumisen tunne ajoi monia naisia eteenpäin, sillä silloin he tiesivät selviävänsä tehtävistä. 70
69 Naiset ja sota 1987–1988 #868.
70 Naiset ja sota 1987–1988 #876, #897.
2.3 Maatilojen naisten selviytymiskeinot
Perinteiseen talonpoikaisyhteiskuntaan kuului, että kaikki tilan naiset olivat isännän käskyvallan alaisina. Emännät saattoivat kohota isännän kuoltua isäntää vastaavaan asemaan leskiemäntänä.71 Kun sota alkoi, monet naiset kokivat sodan tuoman uuden asemansa joko välttämättömänä velvollisuutena tai pakon sanelemana kohtalona. Vaikka jotkut naiset kokivat vapautta noustuaan sotaan lähteneen isännän tilalle, eivät kaikki kokeneet vapauden, itsenäisyyden tunnetta tai itsen sä toteuttamista huolimatta siitä, että heistä oli tullut isäntä. Monet eivät edes halunneet käyttää itsestään termiä isäntä, tai jos käyttivät, niin muiden termien rinnalla: ”Minusta tuli paimen, piika ja emäntä, sekä isäntä”.72 Tilojen isännille oli ollut luonnollista tehdä kaikki päätökset itsenäisesti ja emännät olivat tehneet juuri niin kuin isännät olivat käskeneet, mutta hänen tilalleen astuneelle emännälle päätösten tekeminen ei ollut luonnollista. Sota toi kuitenkin naisille monenlaisia uusia velvollisuuksia, kuten päätöksenteon, ja moni muisteleekin, että ”tilan asioista päätin minä suurelta osin, joissakin vaikeimmissa asioissa kysyin kirjeitse puolisoltani neuvoa rintamalta”.73 Haastatteluista voidaankin päätellä, miten emännille oli jopa haastavaa hyväksyä se, että heillä oli isännän poissa ollessa suurin vastuu ja valta tilan asioissa. Olivathan kaikki suuret päätökset olleet pelkästään isännän vastuulla. Haastatteluiden naiset painottavatkin, miten he ymmärsivät tehtävänsä, mutta tarvitsivat silti vahvistuksen isänniltä.
Suomalainen talkooperinne oli ehtinyt jo osittain väistyä rahatalouden ja ansiotyön edeltä ennen sotavuosien alkamista. Muutamissa paikoissa tehtiin kuitenkin vielä 1920-luvun lopulla leikkuutalkoita, esimerkiksi vuonna 1929 Pohjois-Karjalassa näin tehtiin kahden viikon ajan.
Talkootyötä tehtiin joko ”väkivelkaisilla” eli kylän työt kyläkunnan yhteisin voimin, tai naapuriapuna, jolloin ei odotettu minkäänlaisia vastapalveluksia.74 Talkootyöt palasivat suomalaiseen yhteiskuntaan sotavuosina. Maaseudun työvoimapulaa pyrittiin helpottamaan yhteistyöllä naapureiden kesken. Erityisesti suurimmat työhuiput, kuten kylvöt ja sadonkorjuu, tehtiin talkootyönä. Moni emäntä oli jäänyt yksin lastensa ja hoidettavina olevien vanhusten kanssa, joten talkootyöt olivat ainoa mahdollisuus saada isot työt tehtyä: ”Kutsu kulki talosta taloon. Ihme, miten niin paljon kerääntyikin ahkeria ja työnhaluisia ihmisiä. Monta kertaa omat hommat sai jäädä, kun lähdettiin talkoisiin”.75
71 Hintikka & Häppölä 2006, 30; Hytönen 2014, 240.
72 Lovio 1993, 96–97; Naiset ja sota 1987–1988 #092; Olsson 2008, 157–158.
73 Naiset ja sota 1987–1988
74 Lovio 1993, 89; Lähteenmäki 1995, 58–59.
75 Hintikka & Häppölä 2006, 42; Naiset ja sota 1987–1988 #214.
