Luontoympäristön vaikutusmekanismit henkiseen hyvinvointiin

2.5.1 Evolutiivinen sopeutuminen ympäristöön, biofilia-hypoteesi ja luontoyhteys

Ironsin (1998) mukaan ensimmäisenä ajatuksiaan ihmisen evolutiivisesta ympäristöön sopeutumisesta kirjoitti John Bowlby [1969, 1973]. Kahden miljoonan vuoden ajan ihminen on sopeutunut elämään osana luontoa metsästäjä-keräilijänä, ja vasta viimeisten kahden tuhannen vuoden aikana tilanne on muuttunut. Kasvillisuuden merkitys selviytymiselle on ollut huomattava, sillä niistä on saatu ravintoa ja suojaa, ja niiden lähettyvillä on useimmiten vettä. Voidaan ajatella, että evoluutio on saanut ihmiset sopeutumaan vihreään ympäristöön ja kasvillisuuteen.

Luonnollisesta ympäristöstä poikkeavassa ympäristössä asuminen voi aiheuttaa jopa stressiä ja mielenterveyden häiriöitä niille alttiilla ihmisillä. (Irons 1998; Grinde ja Patil 2009).

Grinden ja Patilin (2009) mukaan biofilia-hypoteesi on Wilsonin [1984] kehittämä ajatus siitä, että ihminen on synnynnäisesti kiintynyt luontoon. Puistojen, puutarhojen ja huonekasvien avulla halutaan tuoda luontoa myös osaksi kaupunkiympäristöjä, ja onkin jo hyvin tiedossa, että luonto on myös yhteydessä hyvään terveyteen. Luonto koetaan esteettiseksi, mielihyvää tuottavaksi maisemaksi tai näkymäksi, ja se on omiaan lievittämään stressiä ja jännitystä. (Grinde ja Patil 2009;

Annerstedt ja Währborg 2011).

Myös luontoyhteyden kokeminen on yhteydessä henkiseen hyvinvointiin. Osa ihmisistä kokee luontoympäristön tärkeäksi itselle, ja he saavat luonnosta merkitystä ja iloa elämäänsä.

Luontoyhteyden kokevat hyväksyvät itsensä paremmin ja heillä on selkeämpi käsitys elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä. On havaittu, että voimakkaampi luontoyhteys on yhteydessä parempaan henkiseen hyvinvointiin ja positiivisempiin tunteisiin, ja heikompi luontoyhteys vähäisempään hyvinvointiin. Luontoyhteys on positiivisesti yhteydessä myös elinvoimaisuuteen ja energisyyden tunteeseen. Jos luontoyhteys on vahva mutta ihminen ei pääse luontoympäristöön, hyvinvointi heikkenee. (Nisbet ym. 2011). Lyhyetkin luontokokemukset lisäävät luontoyhteyden tuntemista ja vaikuttavat sen välityksellä henkiseen hyvinvointiin (Mayer ym. 2009). Luontoyhteys vaikuttaa henkisen hyvinvoinnin lisäksi positiivisesti myös esimerkiksi elämäntarkoituksen löytämiseen ja elinvoimaisuuteen (Cervinka ym. 2012). Luontoyhteyden kokeminen on yhteydessä

puistoissa vierailujen useuteen ja luontoyhteyden kokevat ihmiset viettävät myös useammin aikaa omalla pihallaan (Lin ym. 2014).

2.5.2 Tarkkaavaisuuden elpymisen teoria

Ihmisen elinympäristö on täynnä ärsykkeitä ja informaatiota, joista osaan suunnataan aktiivisesti huomiota ja otetaan se näin aivojen käsittelyyn. Jos ärsykkeitä on liikaa ja tarkkaavaisuutta joudutaan suuntaamaan kohteisiin pitkiksi ajoiksi, seurauksena voi olla henkinen uupumus, mielialojen ja suorituskyvyn lasku sekä ongelmia ihmissuhteissa. Tarkkaavaisuuden elpymisen teoria ilmentää kokemuksia, jotka auttavat palautumaan uupumuksesta. Yksi parhaimpia ympäristöjä elpymiseen on luonto, sillä ihmisillä on synnynnäinen taipumus huomioida luontoa ja vastata positiivisesti selviytymistä mahdollistaneisiin elementteihin, kuten kasvillisuuteen ja vesistöihin. Luonnosta löytyy runsaasti palautumisen mahdollistavia ominaispiirteitä. (Kaplan 1995; Berto 2014).

Jo vuonna 1865 maisema-arkkitehti Frederick Law Olmsted ymmärsi, että keskittymiskyky voi herpaantua, ja kaupungeissa asuvilla on tarve palautua luontoympäristössä (Kaplan 1995). Kaplanin (1995) mukaan William James [1892] loi pohjan nykyiselle tarkkaavaisuuden elpymisen teorialle tutkimalla tarkkaavaisuutta ja sen vapaaehtoista tai ponnistusta vaativaa suuntaamista tärkeisiin asioihin. Kaplanin (1995) mukaan lopullinen teoria muotoutui Kaplanin ja Talbotin [1983] sekä Kaplanin ja Kaplanin [1989] toimesta käsittämään keskittymiskyvyn ja tarkkaavaisuuden elpymistä.

Tarkkaavaisuuden suuntaaminen vaatii vaivannäköä, se luo pohjan huomion keskittämiselle, sitä voidaan hallita ja sen avulla välttää häiriötekijöitä. Tarkkaavaisuus on myös altis väsymykselle, ja pitkäkestoinen henkistä ponnistelua vaativa työskenteleminen voi johtaa uupumuksen tunteeseen.

Osittain tämän selittää se, että ihmisen kehityksen alkuvaiheilla intensiivinen huomion suuntaaminen vain yhteen asiaan on voinut altistaa yllätyksille ja vaaroille, joten tärkeimpiin asioihin on ollut luontevaa suunnata huomiota, mikä ei ole vaatinut ponnistelua. Nykyään huomiosta kilpailevat monet eri asiat, ja ihminen joutuu monesti keskittymään ensisijaisesti tärkeisiin, mutta ei ehkä niin mielenkiintoisiin asioihin. Miellyttävä luontoympäristö auttaa tarkkaavaisuuden elpymistä päästämällä pois jokapäiväisen elämän tilanteista ja haasteista, tarjoamalla kiehtovia mutta pehmeitä huomion kohteita (kuten pilvet, auringonlasku, kuviot lumessa), antamalla suurempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunteen sekä myöskin mukautuvuuden ja yhteensopivuuden tunteen.

Ajatukset selkiytyvät, ja sitä myötä päämäärät muodostuvat selkeämmiksi ja asiat saadaan tärkeysjärjestykseen. (Kaplan 1995; Hartig ym. 2010).

Tarkkaavaisuuden elpymisen teorialle on saatu vahvistusta muun muassa Rogersonin ym. (2016) tutkimuksessa, joka selvitti tarkkaavaisuuden suuntaamista luontoliikunnan ja sisäliikunnan jälkeen.

Tätä testattiin näyttämällä tietokoneen ruudulta 3-11 numeron pituisia numerosarjoja, jotka osallistujien tuli kirjoittaa ylös numeroiden hävittyä. Tulokset huononivat sisäliikunnan jälkeen, kun taas luontoliikunnan jälkeen tulokset paranivat ja lyhytkestoinen muisti toimi paremmin.

Tarkkaavaisuuden suuntaaminen näyttäisi siis olevan tehokkaampaa luontoliikunnan aikana. Myös esimerkiksi Aspinallin ym. (2015) löydökset aivokuoren toiminnasta ja luontoliikunnan positiivisista vaikutuksista turhautumisen tunteen ja tarkkaavaisuuden kiinnittymisen vähentymiseen sekä pohdiskelun lisääntymiseen ovat yhdenmukaisia tarkkaavaisuuden elpymisen teorian kanssa ja auttavat tuomaan objektiivisen lisän tunteiden tarkasteluun.

2.5.3 Psykoevolutiivinen teoria

Valtchanov ja Ellard (2015) kuvaavat Roger Ulrichin [1983] kehittämää psykoevolutiivista teoriaa, jonka mukaan ihminen on fysiologisesti kehittynyt luontoympäristössä ja siten aivot ja sensoriset järjestelmät käsittelevät tehokkaammin luontoympäristön ärsykkeitä kuin rakennetuista kaupunkiympäristöistä tulevia signaaleja. Tämän seurauksena fysiologiset ja kognitiiviset toiminnot väsyvät helpommin kaupunkiympäristössä. Onkin huomattu, että tapahtumasidonnainen herätepotentiaali syntyy aivoissa huomattavan nopeasti luontokuvia katsottaessa, ja siinä missä tarkkaavaisuuden elpymisen teoriassa uskotaan tarkkaavaisuuden elpyvän vähitellen kiehtovassa luontoympäristössä huomion vaeltaessa vapaasti, psykoevolutiivisessa teoriassa syntyy varhainen ja välitön tunnepitoinen vaste palauttavia ympäristöjä nähtäessä. Hartigin ym. (2010) mukaan Ulrichin [1983] psykoevolutiivinen teoria tarjoaa ensisijaisesti ratkaisua psykofysiologisesta stressistä toipumiseen. Stressiä syntyy hyvinvointia uhkaavissa tilanteissa, ja se johtaa muun muassa negatiivisiin tunnetiloihin ja autonomisen hermoston liialliseen vireystilaan. Stressi lievenee, kun positiivinen kiinnostus maisemiin herää nopeasti ja tiedostamatta syrjäyttäen negatiiviset tuntemukset.

Lukuisissa tutkimuksissa on todettu luontoympäristön tai luontoliikunnan merkittävä positiivinen vaikutus koettuun tai objektiivisesti mitattuun stressiin (Gulwadi 2006; Maller ym. 2006; Hansmann ym. 2007; Morita ym. 2007; Grinde ja Patil 2009; Park ym. 2010; Annerstedt ja Währborg 2011;

Ward Thompson ym. 2012; Beil ja Hanes 2013; Brown ym. 2013; Cohen-Cline ym. 2015), ja nämä

löydökset osaltaan vahvistavat psykoevolutiivista teoriaa ja luonnon merkitystä psykofysiologisen stressin helpottumisessa.

2.5.4 Luontokuvien katselun tuottamat neurobiologiset vasteet

Aistihavainnoilla on osansa luontoliikunnan positiivisten vaikutusten saavuttamisessa. Luontokuvien katselun on todettu lisäävän parasympaattisen hermoston aktiivisuutta ja siten nopeuttavan palautumista stressireaktiosta, kun taas kaupunkiympäristöstä otettujen kuvien katselu saa parasympaattisen hermoston aktiivisuuden laskemaan alkutilannetta matalammalle. Kun autonomisen hermoston vireystila palautuu normaalille tasolle, muun muassa verenpaine, sydämen syke ja lihasjännitys laskevat. (Hartig ym. 2010; Gladwell ym. 2012; Brown ym. 2013).

Valtchanov ja Ellard (2015) ovat ehdottaneet näköhavaintoon liittyvää palkitsemismekanismia välittämään tarkkaavaisuuden elpymisen teorian ja psykoevolutiivisen teorian vaikutuksia.

Miellyttävien näkymien katselu lisää hapettuneen veren määrää ja hermoston aktiivisuutta aivojen ventraalisen striatumin (vatsanpuoleinen aivojuovio) ja hippokampusta ympäröivän poimun alueella, jotka ovat yhteydessä palkitsemisjärjestelmiin muun muassa opioidireseptorien välityksellä.

Luontokuvien katselulla voikin olla kipua ja stressiä lievittäviä vaikutuksia osin visuaalisista havainnoista johtuvien endogeenisten vasteiden ansiosta. Tutkimuksessaan he eivät tätä kuitenkaan pystyneet osoittamaan, ja muissa tutkimuksissa hippokampusta ympäröivän poimun aktiivisuuden lisääntyminen on yhdistetty nimenomaan kaupunkikuvien katsomiseen (Kim ym. 2010; Martinez-Soto ym. 2013). Kaupunkikuvien katselu lisäsi aktiivisuutta hippokampuksen, hippokampusta ympäröivän poimun ja amygdalan (mantelitumake) alueella. Aivosaaren ja aivokurkiaisen takimmaisen osan aktiivisuus olivat puolestaan huomattavasti suurempia luontokuvien katselun jälkeen. (Kim ym. 2010).

Myös magneettikuvauksella on saatu vahvistusta sille, että aivojen alueet aktivoituvat eri tavalla luonto- ja kaupunkikuvia katseltaessa. Enemmän palauttavia elementtejä sisältävät luontokuvat aktivoivat keskimmäistä otsapoimua, keskimmäistä ja alimmaista ohimopoimua, aivosaarta, alempaa päälakilohkoa ja aivokiilaa, kun taas kaupunkikuvat vähäisemmillä palauttavilla elementeillä aktivoivat ylempää otsapoimua, etukiilaa, hippokampusta ympäröivää poimua sekä takimmaisen pihtipoimun aluetta. Palauttavat luontokuvat aktivoivat tarkkaavaisuuden elpymisen teorian mukaisesti tahatonta tarkkaavaisuutta ilmentäviä aivoalueita ja kaupunkikuvat tarkkaavaisuuden suuntaamista aktivoivia alueita. Kaupunkikuvien katselu vaatii ylhäältä alaspäin suuntaavaa

tarkkaavaisuuden kohdistamista, kun taas luontokuviin huomio kiinnittyy hermoverkossa alhaalta ylöspäin, joten kaupunkikuvien katselu vaatii siten enemmän vaivannäköä ja on kuormittavampaa kuin luontokuvien katselu. (Martinez-Soto ym. 2013). Onkin pystytty osoittamaan, että tarkkaavaisuus kiinnittyy tiettyihin pisteisiin luontokuvia katseltaessa harvemmin kuin kaupunkikuvia katseltaessa, samalla kun luontokuvia pidetään miellyttävämpinä katsella. Lisäksi kaupunkikuvien katselu aiheuttaa enemmän silmänräpäytyksiä, mikä on yhteydessä suurempaan kognitiiviseen kuormitukseen ja stressiin. (Valtchanov ja Ellard 2015). Luontokuvat tai maisemat eivät ole niin monimutkaisia, intensiivisiä tai sisällä niin paljon liikettä kuin kaupunkiympäristöjen katselu, jossa on käsittelyä vaativia elementtejä ja joihin tarkkaavaisuus kohdistetaan pidemmäksi aikaa (Berto 2014).

Horiuchin ym. (2014) tutkimuksessa aivojen hapettuneen hemoglobiinin tai kokonaishemoglobiinin vähentymisen todettiin olevan yhteydessä aivoverenvirtauksen vähentymiseen sekä rentoutumiseen ja miellyttävään tunteeseen luontomaisemia katsellessa. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan huomioitu aivojen eri alueiden aktiivisuutta vaan tarkasteltiin aivoja yhtenä kokonaisuutena.