JÄLKIPUHEITA ETYMOLOGIASTA
Ulla-Maija Kulonen Sanojen alkuperä ja sen selittäminen. Etymologista leksikografiaa. Suo- mi l8|. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki I996. |32 s. lSBN 95l-7l7-923-5.
uomalais-ugrilaisen etymologian jätti- Släinen Erkki Esaias Itkonen kuoli ke- väällä 1992 kesken Suomen sanojen alku- perä -teoksen toisen osan toimitustyön, ja tämän jälkeen päätoimittajan valta ja vas- tuu lankesi hänen nuoremmalle kollegal- leen Ulla-Maija Kuloselle. Toimitustyö on jatkunut alkuperäisten suuntaviivojen mu- kaan, mutta uusien etymologioiden kohdal- la eteen on tullut ja tulee vastakin myös uusia ongelmia. Päätoimittajan velvollisuu- tena on kiperimmissäkin pulmatilanteissa tietää ja kertoa muulle toimituskunnalle.
mitä on tehtäväja miksi. Tämän päätöksen- teon taustaa Ulla-Maija Kulonen selostaa etymologisia sanakirjoja käsittelevässä kir- jasessaan Sanojen alkuperii ja sen selittä- minen.
Teoksen johdantoluvussa Kulonen ker- too aivan lyhyesti, mitä etymologinen tut- kimus on ja mitkä ovat perinteisesti olleet sen keskeiset kohteet: valtaosa tutkimukses- ta on koskenut joko vanhinta omaperäistä sanastoa tai lainasanoja. Tämän jälkeen hän toteaa, millaiset alkuperäselitykset ylipään- sä ovat mahdollisia. Omissa alaluvuissaan esitellään ikivanhat perussanat. lainat. ään- teellisesti motivoidut sanat. erilaiset komp- leksiset muodosteet ja lopuksi myös tunte- matonta alkuperää olevat sanat. Kirjan en- simmäinen kolmannes on suurimmalta osin etymologian perustietoutta, joka ei miten- kään suoranaisesti ja yksinomaisesti liity nimenomaan Suonı eıısanojen alkuperä -teokseen,ja se sopii varsinkin niille luki- joille. joilla ennestään ei ole selvää käsitystä sanaston rakenteestaja sanahistorian tutki-
muksesta. Esimerkkien joukossa on joka tapauksessa myös monia valaisevia näyttei- tä suomen sanaston historiasta sellaisena kuin se heijastuu tekeillä olevan etymolo- gisen sanakirjan sana-artikkeleissa.
Suomen kielen etymologinen perustut- kimus on kuitattu lyhyellä luettelomaisella luvulla (3),jossa käydään läpi alan keskei- simmät monografi at.Myös tärkeimpiä ar- tikkeleja olisi voinutja kannattanut maini- ta. Esimerkiksi laajoissa äännehistoriallisis- sa tutkimuksissa on usein yksityiskohtaises- ti esiteltynäja analysoituna se aineisto, jo- hon vanhaa omaperäistä sanastoa koskeva etymologiointi perustuu. Lukija ei Kulosen suppeasta esityksestä hyödy juuri enempää kuin lähdeluettelosta. Monografi oistaolisi ollut paikallaan nostaa esiin teosten nimien lisäksi myös tärkeimmät sisältöseikat. Si- vuilla 36ja 37 esim. todetaan. että Vilhelm Thomsenin teokset selvittivät monet ger- maanisten ja balttilaisten lainasanojen tut- kimukseen liittyvät perusasiat pitkäksi ai- kaa, että J. J. Mikkola muutti radikaalisti käsityksiään slaavilaisia lainasanoja koske- van tutkimuksensa toiseen painokseen ja että Jorma Koivulehto on kehitellyt laina- sanatutkimukseen kokonaan uusia metode- ja. Alan tutkijalle asiat ovat niin tuttuja, että pelkkä muistuttaminen riittää, mutta aihee- seen perehtymättömälle olisi ehdottomasti pitänyt kertoa, miten ja miksi tutkimuksen suunta on mainittujen teosten myötä ratkai- sevasti muuttunut.
Kirjan pääosa on luku 4. erilaisten ety- mologisten sanakirjalajien esittely. Näitä Kulonen erottaa kolme päätyyppiä. Ensim-
l>
Vl RITTÅIÄ 2/1907
mäisen ryhmän muodostavat sukukielten vertailevat sanakirjat, joissa esitellään koko kielikunnan tai jonkin sen osan vanha yh- teinen sanasto. Toisen kokonaisuuden muo- dostavat teemasanakirjat, joilla tarkoitetaan yhdestä kielestä lähtevää ja sisällöltään ra- jattua teosta, esimerkiksi tiettyyn lainasa- nakerrostumaan kuuluvien sanojen sanakir- jaa. Kolmatta tyyppiä edustavat yksikieli- set kokoomateokset, jotka mahdollisimman kattavasti esittelevät jonkin kielen koko sanaston alkuperän. Suomen sanojen alku- perä kuuluu viimeksi mainittuun lajiin,jo- ten sen käsittely on ymmärrettävästi yksi- tyiskohtaisin.
Luokittelussa ei ole varsinaisesti paik- kaa koko kielikunnan kattaville teemasana- kirjoille, sellaisille kuin esim. Károly Ré- dein Zu den índogermanisch-uralischerı Sprachkontcıkren.Helpoin tapa korjata tämä puute olisi laajentaa teemasanakirjojen määritelmää sillä tavoin, ettei sanakirjan välttämättä tarvitsisi olla yhdestä kielestä lähtevä. Itse asiassa myös itämerensuoma- laisten kielten vanhoja germaanisia laina- sanoja käsittelevä Lexikon der älteren ger- nıanıfisclieıiLelınwiirterin den osrseefiııni- .s'clıeııSpraclieı1(Bd. 1. l99l, Bd. 2. 1996), jonka Kulonen mainitsee tyypillisimpänä esimerkkinä teemasanakirjasta, sisältää sel- laisia itämerensuomeen saatuja lainoja,_iot- ka eivät esiinny suomessa, vaikka sanakir- ja mahdollisuuksien mukaan onkin suoınes-
ta lähtevä.
Suuri osa Kulosen kirjasta on aiemmin ilmestyneiden teosten ja niihin sisältyvien periaatteiden ja yksityiskohtien selostusta, josta yleensä saa sitä enemmän irti, mitä paremmin kyseiset teokset jo ennestään tuntee. Mielenkiintoistaja tavanomaisesta tutkimusreferaatista poikkeavaa antia ovat toimituskunnan koostumusta. työnjakoaja työskentelytapoja koskevat pohdinnat.
Ryhmätyön tuloksia tarkastellaan usein persoonattoınina,kollektiivisina tuotteina.
mutta esimerkiksi vertaillessaan meikäläis- tä käytäntöä unkarin uuden etymologisen sanakirjan (Etymologisclıes Wörterbuch des Ungarischen 1993-1995) toimitustyöhön Kulonen osoittaa, että toimituskunnan asiantuntemus voi kanavoitua sanakirjan muotoon monella eri tavalla.
Yksikielisten kokoomateosten kohdal- la Kulonen pohtii myös aineiston rajaami- sen ongelmia: onko etymologiseen sanakir- jaan yritettävä koota kielen kaikki sanat murteita ja vanhaa kirjakieltä myöten, vai voidaanko rajoittua esimerkiksi nykyisen yleiskielen sanastoon? Mitä tehdään sivis- tyssanoille ja erisnimille? Jonkinlainen ra- jaaminen näyttää esimerkkien valossa vält- tämättömältä, mikäli teos halutaan saada valmiiksi järkevän aikataulun puitteissa.
Esimerkkinä hyvin laajasta ja monipuoli- sesta sanakirjasta Kulonen mainitsee Ruot- sin Akatemian sanakirjan (SAOB) korosta- matta kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että kir- jaa on toimitettu jokseenkin tarkalleen sa- dan vuoden ajan eikä se ole vielä ehtinyt edes s-kirjaimen loppuun. Teoksen ensim- mäinen ja viimeinen osa tulevat näin ollen edustamaan keskenään aivan erilaisia sa- naston kehityksen ja sen tutkimuksen vai- heita.
Suoı neı isanojen alkuperä perustuu val- taosaltaan Suonieı ikielen etynıologíseeıi sanakirjaaıı (SKES). Näin ollen se on ns.
toisen polven sanakirja, josta on katsottu tarkoituksenmukaiseksi karsia poisjonkin verranınarginaaliaineistoa, mm. vanhentu- neita tai murteellisia sanoja tai sellaisia merkitysvariantteja, joilla ei ole ratkaisevaa osuutta sanan alkuperää selitettäessä. Sana- kirjan tarvitsijan onkin hyvä muistaa, että vanha SKES on eräiltä osin uutta sanakir- jaa runsaampi lähdeteos. Lukijahan saattaa olla kiinnostunut myös murresanojen ety- mologioista tai esimerkiksi siitä, mihin ety- mologiseen yhteyteen jokin merkityksel- tään erikoinen. ainutkertaiselta vaikuttava
murresana tai vanhan kirjakielen sanaesiin- tymä kuuluu. Tällaisiin kysymyksiin SKES antaa usein paremman vastauksen kuin tiu- kemmin yleiskieleen pitäytyvä SSA.
Kulonen ei ole varannut erityistä lukua etymologisen tutkimuksen ajankohtaisille ongelmille, mutta nämä nousevat selvästi esiin teoksen rungoksi valittuja asiakoko- naisuuksia pohdittaessa. Deskriptiiviset ja onomatopoeettiset sanat ovat aina tuotta- neet hankaluuksia tutkijoille, koska saman- suuntainen äänteellinen motivaatio voi pe- riaatteessa synnyttää koska vain ja missä vain muodoltaan ja merkitykseltään saman- tapaisia sanoja,joilla kuitenkaan ei ole var- sinaista etymologista yhteyttä keskenään.
Koska tällaisia sanoja on muodostettu kaik- kina aikoina, niitä mitä todennäköisimmin on myös sukukielten vanhimpien sanojen joukossa, mutta alkuperäisten vastineiden erottaminen myöhemmistä ekspressiivisistä paralleeleista on usein mahdotonta. Siihen on tyydyttävä. Kulonen toteaa kuitenkin painokkaasti, että etymologisissa sanakir- joissa olisi selvästi ilmaistava, mitä toimit- taja tai toimituskunta on tarkoittanut viit- tauksellaan sanan äänteelliseen motivaati- oon, sillä se voi toimiajoko alkuperän seli- tyksenä tai pelkästään kommenttina sanaan sisältyvästä äänteellisestä variaatiosta.
Ajankohtainen kysymys on myös mor- fologisesti kompleksisten sanojen tunnista- minenja analysoiminen. Uralistiikassa va- kiintuneen käsityksen mukaan vanhat sana- vartalot ovat yleensä kaksitavuisiaja vokaa- liloppuisia, ja tästä on seurannut, että kol- mi- tai useampitavuisilta näyttävät vartalot on automaattisesti tulkittu johdoksiksi sii- tä riippumatta. voidaanko niihin sisältyviä rakenneosia tunnistaa muista yhteyksistä.
Kuten Kulonen toteaa. tätä kysymystä on äskettäin tarkastellut perinpohjaisesti Sirk- ka-Liisa Hahmo väitöskirjassaan Grund- lexeın oderAb/eitıı ngf) ( 1994). Juha Janhu- sen tutkimuksiin viitaten Kulonen muistut-
taa myös siitä ennestään tunnetusta seikas- ta, että kaksitavuiset, päällisin puolin jaka- mattomilta näyttävät vartalotkin saattavat ollajohtamalla muodostettuja. Kompleksi- nen alkuperä voidaankin usein paljastaa vain eri kielten sanavastineita vertailemal- la.
Tulevaisuudessa juuri morfologisen analyysin avulla voitaneen selittää monia sellaisia sanoja, jotka toistaiseksi ovat vailla uskottavaa etymologiaa. Varsinaisten joh- dosten lisäksi on pidettävä mielessä se mahdollisuus. että myös taivutusmuodot voivat leksikaalistua. Nimenomaan partik- kelien sanaluokassa suuri osa lekseemeis- tä selittyy paradigmasta irronneiksi taivu- tusmuodoiksi, joko produktiivisiksi tai ki- vettyneiksi. Vanhaa omaperäistä sanastoa tutkittaessa partikkelien luokkaan ei yleen- sä kiinnitetä erityistä huomiota, koska ety- mologioinnin varsinaisina kohteina ovat vartalot eivätkä niinkään kokonaiset leksee- mit. Asia on aivan toinen, kun pyritään laa- timaan mahdollisimman kattava yleisesitys jonkin tietyn kielen, esim. nykysuomen, sanaston etymologisesta koostumuksesta.
Silloin partikkeleja ei voi sivuuttaa sen enempää kuin mitään muutakaan sanaluok- kaa.
Aivan kaikkia sanakirjatyön salaisuuk- sia Kulonen ei paljasta, ei esimerkiksi sitä, miten. mistäja mihin etymologisia lähde- tietoja on hankittu ja tallennettu vuoden 1965 jälkeen ilmestyneiden tutkimusten osalta; Kai Donnerinja Elvi Erämetsän toi- mittaı nakolmiosainen lähdeluettelo Ver- zeiclınis'der eryınt›logı`sclbehandeltenfiııı - nisclıeıiWiirı erpäättyy mainittuun vuoteen.
SSA:ssa on tietysti käsiteltyjen sanojen osalta keskeisimmät lähdeviitteet, mutta kuten jo edellä on todettu. kirjasta on rajat- tu pois marginaalista sanastoaja sen myö- tä osa olemassa olevasta etymologisesta lähdeaineistosta. SKES:ssa ei lähdeviittei-
tä ole koskaan ollutkaan.
D
@D
Kulosen teos ei ole systemaattinen ha- kuteos, vaan eräänlainen yksinpuhelu ety- mologisen sanakirjan toimitustyön tiimoil- ta. Se on laadittu ilmeisen nopeasti SSA:n toisen osan valmistuttua, ja pieni kypsytte- ly ja tarkistelu olisi vaikuttanut edullisesti lopputulokseen. Vanhaa kirjasuomea kos- kevan tutkimuksen osuus nuorimpien sa- nastokerrostumien etymologioinnissa on jätetty miltei kokonaan esittelemättä. Ma- rin kirjakielten murrepohjan esittely on lip- sahtanut väärin sivulle 112. Kirjallisuus- luettelo sisältää tekijän omien sanojen mu- kaan lähdeteosten lisäksi laajahkon valikoi- man keskeistä etymologista kirjallisuutta, mutta tosiasiassa siinä ei ole edes kaikkia keskeisiä lähteitä. Esimerkiksi Aulis J. Joen Uralier und Indogermanen (1973) puuttuu samoin kuin Károly Rédein Zu den indo- gernıanisch-uralischen Sprachkoıı tczkten (1986). Tutkimushistorian alalta olisi kan- nattanut mainita mm. A. D. Kylstran Ge- schichte der germanisch-finniseheii Lehn- wortforschuıı g(1961) ja valikoima etymo- logisten sanakirjojen arvosteluja, joista etenkin Erkki Itkosen arvio Björn Collinde- rin Fenno-Ugric l/‹›cabiılar_ynstcı on lähes
sanakirjan veroinen.
Teoksensa jälkisanoissa Ulla-Maija Kulonen toivoo, että etymologiointiin ja etymologisten sanakirjojen toimittamiseen liittyviä ongelmia pohdittaisiin jatkossa syvällisemminkin. Toimittajat ovat tietysti aina pyrkineet tekemään työnsä niin hyvin ja perusteellisesti kuin mahdollista, mutta työskentelyn periaatteista ei juurikaan ole julkisesti keskusteltu. Keskusteleminen on ollut vaikeaa mm. siksi, että periaatteita ei ole pantu mihinkään näkyviin, vaan ne ovat aikojen kuluessa muotoutuneet yksityisten toimittajien mielessä ja jääneet sinne pii- loon. Etymologian ystävää suorastaan hir- vittää ajatella, miten paljon arvokasta tie- toa ja kokemusta katosi lopullisesti Erkki Itkosen ja Aulis J. Joen myötä. Ulla-Maija Kulonen on nyt ottanut tärkeän askelen sii- hen suuntaan, että tutkimustulosten lisäksi voitaisiin säilyttää ja kehittää myös tutki- musperinnettä. I
i<AısA HAKkı NEN
Finska institutionen vid Åbo Akademi.
Fäinriksgatan 3, 20500 Åbo
INKERINSUOMEN VARIAATIO
Manja Irmeli Lehto lngrian Finnish: dia/ect preservation and change/Acta Universitatis Up- saliensis. Studia Uralica Upsaliensia 23. Uppsala 1996. 194 s. ISBN 91-554-3688-9.
anja Lehdon väitöskirjan aiheena on Minkerinsuomalaisten nykypuhekielen variaatio ennen kaikkea Inkerin suoınalais- murteiden säilymisen näkökulmasta. Tutki- musaiheelle on ratkaisevana taustatekijänä ollut se historiallinen tosiasia, että toisen maailmansodan aikana rintama kulki Inke- rinmaan halki ja että vuosina 1943- l 944 ln- kerinmaa lähes tyhjeni väestöstä, kun Suo-
@
vıiııTTAı/'l 2/1097
meen evakuoitiin n. 60 000 inkeriläistä. Kun heidät palautettiin takaisin Neuvostoliit- toon, heidät vietiin kauas Inkerinmaasta, johon halukkaiden oli mahdollista palata vasta vuoden l956jälkeen. Alle puolet niis- tä evakuoiduista, joita ei palautettu Neuvos- toliittoon, jäi Suomeen, yli puolet muutti Ruotsiin ja sieltä edelleen Kanadaan, USA:han ja Australiaan. Myöhemmin In-
